Part 10

Tavallisesti nukun aina huononpuoleisesti ja kun vihdoin torkahdin herkkään uneen, näin unia, jotka eivät olleet suloisimpia. Mohammedin hirveä kuolema, hänen epätoivoinen taistelunsa vapautuakseen vainoojainsa käsistä ja tuo kamalasti hehkuva ruukku kummittelivat koko yön mielessäni. Taampana näin salaperäisen hunnutetun olennon häilyvän luolan synkkenevässä pimeydessä ja kun huntu välistä siirtyi sivulle ilmestyi sen suojasta vuorotellen ihmeen ihana nainen ja irvistävä luuranko. Hunnun siten häilyessä tuo merkillinen olento lausui seuraavat salaperäiset ja näköjään aivan tarkoituksettomat sanat:

_"Mikä elää, on kerran ollut kuollut, mutta mitä sanotaan kuolleeksi, ei kuitenkaan milloinkaan kuole, sillä Elämän kiertokulku on iäinen eikä kuolemaa ole. Niin, kaikki, jotka elävät, elävät iäisesti, vaikka ne välistä unohdettuina uinailevat pitkiäkin aikoja."_

Vihdoin kuulin torven toitahduksen, joka ilmoitti päivän koittavan, mutta olin niin kipeä ja kankea, etten voinut nousta. Seitsemättä käydessä lyyhäsi Job, jonka kasvot muistuttivat mädännyttä omenaa, kammiooni ja ilmoitti Leon nukkuneen hyvin, mutta olevan kovin heikon. Paria tuntia myöhemmin ilmestyi Billali (jota Job nimitti "Billvuoheksi", luultavasti hänen pitkän valkoisen partansa tähden, joka ehkä hiukan muistutti pukin partaa) palava lamppu kädessään ja hän oli niin pitkä, että hänen päänsä ulottui melkein tuon pienen kammion kattoon. Olin nukkuvinani, mutta tarkastelin samalla vanhuksen patriarkaalisia ja kauniita kasvoja. Hän katseli minua haukansilmillään ja siveli muhkeata partaansa, joka sivumennen sanoen olisi ollut mainio ja huomiota herättävä suositus jollekin Lontoon parturille.

"Ah!" kuulin minä hänen mutisevan itsekseen (Billali usein puheli itsekseen), "hän on kyllä ruma -- yhtä ruma kuin tuo nuorukainen on kaunis -- oikea papiaani, mutta minä pidän hänestä. Kummallista, että minä nyt vanhalla iälläni voin kiintyä johonkin. Sananlaskukinhan sanoo, että epäile kaikkia miehiä ja tapa heti se, jota enimmän epäilet; kavahda naisia, sillä heissä asuu pahuus ja lopulta he saattavat sinut turmioon. Sananlasku on todellakin hyvä, varsinkin tuo naisia koskeva lause, ja minä luulen sen olevan hyvin vanhan. Mutta siitä huolimatta minä pidän tästä papiaanista ja luulen, ettei hän milloinkaan erehdy naisten pauloihin. Tuskinpa '_Hänkään-jota-täytyy-totella_' kykenee tätä poikaani lumoamaan. Papiaani parkani! Hän lienee vielä peräti uuvuksissa eilisen taistelun jälkeen. Minäpä poistun, etten herättäisi häntä."

Hän kääntyi ja hiipi varpaisillaan käytävään, mutta silloin mainitsin häntä nimeltä.

"Isäni", sanoin minä. "Sinäkö siellä?"

"Aivan oikein, poikaseni, minähän täällä hiiviskelen hiljaa kuin hiiri, etten suinkaan häiritsisi untasi. Tulin vain katsomaan, miten täällä voidaan ja sanomaan sinulle, että nuo roistot, jotka eilen aikoivat murhata sinut, ovat parhaillaan matkalla '_Hänen-jota-täytyy-totella_' luokse. Hän käski myös, että teidätkin on heti saatettava hänen puheilleen, mutta luultavasti te ette vielä kykene lähtemään."

"Eipä tietenkään", vastasin minä, "ennenkuin olemme hiukan toipuneet. Mutta, isäni, käskehän palvelijasi kantaa minut ulkoilmaan; en oikein viihdy tässä paikassa."

"Niin, niin", nyökäytti hän päätään, "tämän kammion ilmassa onkin surua ja murhetta. Kun olin vielä nuori poika, tulin kerran tänne ja näin nuoren, kauniin naisen ruumiin lepäävän juuri tuolla kivilavitsalla, jolla sinä nyt makaat. Hän oli niin suloinen ja viehättävä, että hiivin usein tänne häntä katsomaan. Elleivät hänen kätensä olisi olleet niin kylmät, olisi voinut luulla, että hän vain nukkui ja heräisi jonakin päivänä, sillä niin rauhallisesti hän lepäsi siinä valkeassa vaatetuksessaan. Valkea oli hänen ihonsakin kuin puhtain marmori ja hänen hiuksensa, jotka ulottuivat melkein jalkoihin saakka, olivat väriltään kullankeltaiset. Hänen kaltaisiaan on vielä paljonkin luolissa, joissa '_Hän-jota-täytyy-totella_' asustaa, sillä maassamme muinoin elänyt kansa tiesi keinon saada kuolleensa säilymään ikuisesti muuttumattomina. Niin, joka päivä minä hiivin tänne ja älä naura minulle, muukalainen, kun sanon sinulle, että lopulta rakastuin tuohon nukkuvaan tyttöön, tuohon elottomaan olentoon, jonka rinnassa oli muinoin elämä sykkinyt. Mietiskelin, kuka oli mahtanut rakastaa ja hyväillä häntä ja miten lukemattomat olivat eläneet ja kuolleet tässä maassa hänen jälkeensä. Ja kuulehan ystäväni, sinä minun papiaanini, minä luulen, että tuo vainaja opetti minut ajattelemaan elämämme lyhyyttä, kuoleman unen loppumattomuutta ja kaiken katoovaisuutta. Kaikki, mitä on auringon alla, häviää joskus ja unohdetaan ainiaaksi. Täällä istuin monet pitkät hetket mietteisiini vaipuneena ja minusta tuntui kuin olisin joka päivä saanut nukkuvalta lemmikiltäni uusia ja yhä syvempiä ajatuksia. Näin kului vähän aikaa, kunnes äitini huomasi pojassaan tapahtuneen omituisen ja käsittämättömän muutoksen. Eräänä päivänä hän hiipi perässäni ja nähtyään valkoisen kaunottaren tuossa lavitsalla hän säikähti pahanpäiväisesti luullen minun joutuneen lumouksen valtaan. Silmittömästi suutahtaen hän riuhtaisi kuolleen penkiltä asettaen hänet seisomaan seinää vasten ja tuikkasi tulen hänen tukkaansa. Kaunokaiseni palaa humisti aivan jalkoihin saakka, sillä nämä luolista löytyvät ruumiit ovat hirveän tulenarkoja. Katsopas, poikaseni, tuossahan on katto vieläkin savun mustuttama."

Katsahdin epäilevästi ylös ja katossa oli todellakin noin kolmen jalan laajuinen rasvaisen kiiltävä nokinen läikkä. Ahtaan hautakammion seinistä oli savu vuosien kuluessa luonnollisesti kulunut ja hävinnyt vähitellen, mutta katossa se näkyi vielä aivan selvästi.

"Hän paloi, kuten minä sanoin", jatkoi Billali miettiväisesti, "aivan jalkateriä myöten, jotka myöhemmin korjasin talteeni. Käärin ne liinavaateriekaleeseen, joka oli jäänyt palamatta, ja kätkin käärön tuonne lavitsan alle, jossa se on luultavasti vielä tänäkin päivänä, ellei joku ole löytänyt sitä ja vienyt sitä muualle. En ole nimittäin käynyt tässä kammiossa sen jälkeen. Minäpä katson", ja laskeutuen polvilleen vanhus kopeloi pitkällä kädellään lavitsan alustaa. Hänen silmiinsä ilmaantui kirkas loiste, kun hän huudahtaen vetäisi paksun pölykerroksen peittämän esineen pimennosta lavitsan alta. Pudistettuaan pölyn lattialle vanhus avasi hellävaroen käärön, jonka kangas oli jo lahonut aivan repaleiksi, ja suureksi hämmästyksekseni näin kääröstä ilmestyvän siromuotoisen ja melkein valkoisen naisen jalkaterän, joka oli niin elävän näköinen, että minä jouduin aivan ymmälle.

"Niin, niin, poikaseni", huokaisi Billali raskaasti, "nythän näet minun puhuneen totta, sillä tässähän on vielä toinen jalka jäljellä. Ota se käteesi ja katsele sitä, poikaseni."

Noudatin hänen kehoitustaan ja tarkastelin jalkaa lampun valossa hämmästyneenä, peloissani ja ikäänkuin lumouksen vallassa. On mahdotonta kuvata tunteitani sillä hetkellä, kun pitelin kädessäni tuota ihmeellistä tuhansia vuosia sitten eläneen henkilön ruumiin jäännöstä. Se oli hyvin kevyt, paljon kevyempi kuin mitä se oli ollut elävänä ollessaan, ja sen lihaksissa ei näyttänyt tapahtuneen pienintäkään muutosta, vain heikko, hyvänhajuinen tuoksu tuntui nenääni. Sitäpaitsi se ei ollut lainkaan kuivettuneen näköinen eikä rypistynyt kuten egyptiläiset muumiot, jotka ovat tavallisesti melkein mustiakin väriltään, vaan aivan täyteläinen, kaunis ja valkoinen. Jalka oli vieläkin aivan samanlainen kuin silloin, jolloin vilkkaasti virtaava veri elävöitti sen lihakset. Se oli todellakin palsamoimistaidon saavutusten huippu.

Pieni jalka parka! Minä panin sen kivilavitsalle, jossa se oli tuhansia vuosia levännyt, ja ihmettelin, kuka tuo muinaisina aikoina elänyt kaunotar oli mahtanut olla, jota se oli kannatellut ensin lapsena, sitten kainosti punastelevana tyttönä ja vihdoin täysin kehittyneenä viehättävänä naisena. Oliko hänen elämänsä ollut onnellinen ja oliko hän rohkeasti astunut alas kuoleman tummasta portista? Kaunoinen pieni jalka! Lukemattomat orjat olivat ehkä polvistuneet marmorilattioille sinun keveästi sipsuttaessa palatsisi suurissa saleissa ja maan mahtavimmat nöyrtyivät edessäsi omistajasi naisellisen kauneuden hurmaamina. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat ehkä suudelleet sinun valkoista hipiääsi.

Käärin tuon merkillisen esineen vaateriekaleisiin, jotka luultavasti olivat vainajan hankituksen jäännöksiä, sillä niissä oli palaneita kohtia, ja pistin käärön selkäreppuuni, jonka olin ostanut eräästä Lontoon urheilukaupasta. Sitten horjuin Billalin avulla Leon luo. Poika parkani oli peloittavan kalpea ja sangen heikko kylkeen saamansa haavan aiheuttaman verenvuodon takia, mutta siitä huolimatta hän oli reippaalla päällä ja tiedusteli aamiaista. Job ja Ustane nostivat hänet kantotuolin kankaasta valmistetuille paareille ja Billalin avulla he kantoivat hänet varjoisaan paikkaan luolan sisäänkäytävän suulle, jossa söimme aamiaisen ja vietimme melkein koko sen päivän ja pari seuraavaakin. Eilispäivän taistelun jäljet oli luolasta tyystin poistettu.

Kolmannen päivän aamuna olimme minä ja Job aivan entisellämme ja Leokin oli siksi parantunut, että harkitsin voivani myöntyä Billalin useasti toistettuun pyyntöön lähteä taivaltamaan Koriin, jossa tuo salaperäinen 'Hän-jota-täytyy-totella' kuului asustavan. Minä kyllä pelkäsin, että matka saattaisi kovin rasittaa Leoa, ja hänen haavansa, joka oli juuri mennyt umpeen, saattaisi jälleen aueta. Ellei Billali olisi niin kiihkeästi rukoillut meitä myöntymään hänen pyyntöönsä, mikä sai meidät pelkäämään, että oli vaarallista kauemmin viivytellä, en olisi millään ehdolla suostunut niin pian lähtemään matkalle.

X.

MIETELMIÄ.

Tunnin kuluttua sen jälkeen kuin olimme päättäneet lähteä, ilmestyi luolan suulle viisi neljän miehen kantamaa kantotuolia. Jokaista tuolia seurasi kaksi varamiestä ja noin viisikymmentä aseistettua amahaggeria lähti mukaamme henkivartioiksemme ja tavaroidemme kantajiksi. Meitä varten oli luonnollisesti kolme kantotuolia, neljännen kuulin olevan Billalia varten, joka suureksi ilokseni aikoi tulla mukaamme, ja viidennen otaksuin olevan varatun Ustanelle.

"Tuleeko Ustane mukaan?" kysyin minä Billalilta, joka valvoi matkavalmistuksia.

Kohauttaen hartioitaan hän vastasi:

"Kyllä, jos hän haluaa. Tässä maassa tekevät naiset juuri mitä tahtovat. Me kunnioitamme heitä ja annamme heidän elää vapaudessaan, sillä ilman heitä kansamme häviäisi. Heidän varassaanhan on kansojen voima ja pysyväisyys."

"Vai niin", murahdin minä, sillä en ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi asiaa tältä kannalta.

"Me kunnioitamme heitä, kuten sanoin", jatkoi Billali, "mutta silläkin on rajansa. Noin kahden sukupolven kuluttua he käyvät tavallisesti niin pirullisiksi, ettei heitä voi enää kukaan sietää."

"No, mitenkäs silloin käy?" kysyin minä uteliaasti.

"Silloin", vastasi hän merkitsevästi hymyillen, "me miehet tapamme kaikki vanhat akat nuorille varoittavaksi esimerkiksi ja näytämme samalla, että me sitä sentään isäntiä olemme. Minunkin vaimo parkani kuoli siten pari vuotta sitten. Olihan se ikävää, mutta totta puhuen minä olen ollut paljon onnellisempi sen jälkeen, poikaseni, sillä olen jo niin vanha, etteivät elossa olevat nuoremmat naiset enää välitä minusta."

"Siis sanalla sanoen", vastasin minä, "sinä olet huomannut asemasi käyneen kaikin puolin vapaammaksi ja vähemmän vastuunalaiseksi."

"Aivan niin, poikaseni, aivan niin", sanoi hän sivellen valkoista partaansa. "Nuo vanhat kiusankappaleet, joille piti kaikesta tehdä tili, tapettiin melkein kaikki kuin heinäsirkat. Vain muutamia säästettiin ja sentähden oletkin nähnyt niin harvoja vanhoja naisia joukossamme. Mutta mitäpä niistä. Minä en todellakaan osaa sanoa", jatkoi hän vakavasti ja kulmiaan rypistäen, "miten tuon tytön, tuon Ustanen kanssa olisi paras menetellä. Hän on urhoollinen tyttö ja rakastaa nuorta jalopeuraa, jonka hengen hän pelasti kuten itsekin näit. Sitäpaitsi hän on tapojemme mukaan nuorukaisen vaimo, jolla on oikeus seurata miestään kaikkialle, ellei", Billali alensi äänensä kuiskaukseksi, "'_Hän-jota-täytyy-totella_' kiellä häntä, sillä kuningattaren käsky kumoaa vanhimpien tapojemmekin velvoittamat sitoumukset ja niiden suomat oikeudet."

"Jos '_Hän-jota-täytyy-totella_' käskisi tytön luopumaan rakastetustaan ja tämä ei tottelisi, niin mitenkäs sitten kävisi?" kysyin minä.

"Kuinka käy, kun myrsky käskee puun taipua ja tämä kieltäytyy käskyä noudattamasta?" vastasi Billali hartioitaan kohauttaen.

Samassa hän meni kantotuolinsa luo ja kymmenen minuutin kuluttua olimme kaikki jo matkalla. Toista tuntia kuljettuamme olimme päässeet tasangon poikki ja kiivenneet sitä rajoittavan vuoriselänteen harjalle, josta oli erinomaisen kaunis näköala. Edessämme oli lavea, loivasti viettävä, ruohoa kasvava tasanko, jossa oli siellä ja täällä pieniä piikkipensasmetsikköjä. Noin yhdeksän tahi kymmenen penikulman päässä tämä ihastuttava tasanko näytti päättyvän vetiseen suohon, jonka yläpuolella raskas sumu leijaili niinkuin savu suuren kaupungin päällä. Kantajien oli helppo kulkea loivaa rinnettä alas ja puolen päivän aikaan saavuttiin tasankoa rajoittavan, mieltä synkistävän suon reunaan. Siihen pysähdyttiin päivällistä syömään ja sitten lähdettiin mutkittelevaa ja petollista polkua myöten pyrkimään suon poikki. Välistä polku hävisi kokonaan tahi oli niin vesieläinten ja lintujen uurtamien polkujen näköinen, että minun olisi ollut mahdoton sitä niistä erottaa. En voi vieläkään käsittää, miten nuo miehet pääsivät noiden suunnattomien soiden poikki. Matkueen edellä kulki kaksi miestä kädessään pitkät sauvat, joilla he silloin tällöin tutkivat tien kestävyyttä, sillä nämä suotaipaleet kuuluivat olevan sellaisia, että polku, joka viikko sitten oli ollut täysin turvallinen, saattoi nyt olla sangen hengenvaarallinen. Maan pinnassa tapahtui nimittäin alinomaa muutoksia, joiden syytä minä en saanut selville. Milloinkaan en ole nähnyt surullisempaa ja mieltä masentavampaa maisemaa. Penikulmittain hyllyvää suota, jossa siellä ja täällä näkyi vihreitä kaistaleita, joissa kohdin maa oli verraten kiinteää, ja mustia, korkeiden kaislikkojen ympäröimiä lammikoita, joiden reunoilla haikarat kirkuivat ja sammakot lakkaamatta kurnuttivat. Tällaista oli maisema niin kauas kuin silmä kantoi ilman vähintäkään vaihtelua, ellei noita kuumetta levittäviä sumuhattaroita saattaisi sanoa vaihteluksi maiseman yksitoikkoisuudessa. Vesilinnut ja niillä elävät eläimet olivat ainoat elolliset olennot, jotka elävöittivät nämä autiot suot, ja niitä olikin runsaasti. Ympärillämme aivan kuhisi hanhia, kurkia, sorsia, tavia ja kaikenlaisia kahlaajalintuja, joista monet olivat minulle aivan outoja. Linnut olivat niin kesyjä, että olisimme kepakolla voineet tappaa niitä laumoittain. Lammikoissa asusti pieniä alligaattoreja ja runsaasti suuria mustia vesikäärmeitä, joiden purema kuului olevan sangen vaarallinen, mutta luultavasti ei yhtä tappava kuin Intian silmälasikäärmeen isku. Härkäsammakot olivat aivan jättiläismäisiä ja ääni sen mukainen, ja moskiitot eli "musketöörit", kuten Job sanoi, olivat vieläkin hirmuisempia kuin joella matkatessamme. Pahin kaikista oli kuitenkin tuo mädäntyvän kasvullisuuden aiheuttama inhoittava haju, kuumetautien levittäjä, joka oli välistä niin tukahduttava, että olimme aivan menehtyä, ja jonka hengittämistä emme voineet mitenkään välttää.

Siten kuljimme pysähtymättä aina auringon laskuun saakka, jolloin saavuimme pienelle kunnaalle, joka oli kuin kosteikko tässä hirvittävässä suoerämaassa ja johon Billali sanoi meidän leiriytyvän yöksi. Me nousimme kantotuoleistamme ja istahdimme maahan kituvasti palavan nuotion ympärille, joka oli kyhätty kuivista kaisloista ja mukanamme kuljettamistamme puuvähistä. Koetimme kuitenkin jokainen sijoittua mahdollisimman mukavasti ja syödä ja poltella niin hyvällä halulla kuin suon myrkylliseltä hajulta suinkin saatoimme. Ilma oli tavattoman lämmin ja hikinen, vaikka se välistä saattoi olla hyvinkin kylmä öiseen aikaan noilla alavilla mailla. Mutta vaikka ilma olikin painostavan lämmin, niin pakkausimme kuitenkin mahdollisimman lähelle nuotiota, sillä siten saimme olla paremmin rauhassa moskiitoilta, jotka eivät näyttäneet oikein pitävän kytevästä ja kitkerää savua suitsuttavasta leiritulestamme. Pian kääriydyimme peitteisiimme ja koetimme nukkua, mutta minä en päässyt alkuunkaan, sillä sammakkojen huumaava kurnutus, lintujen kirkuna ja lukemattomat muut äänet pitivät minut valveilla, muista hankaluuksista puhumattakaan. Minä käännyin katsomaan vieressäni nukkuvaa Leoa, jonka kasvoille näytti ilmestyneen outo punerrus, josta en oikein pitänyt, ja tulen häilyvässä valossa minä näin Leon toisella puolen makaavan Ustanen kohottautuvan vähän väliä kyynärpäidensä varaan ja tarkastelevan nuorukaista levottomasti.

Minä en voinut kuitenkaan tehdä mitään poikaparan hyväksi, sillä jokainen oli jo saanut tukevan annoksen kiniiniä, joka oli meidän ainoa varokeinomme kuumetta vastaan. Makasin siis hiljaa paikallani ja katselin tähtiä, joita vähitellen ilmestyi tuhansittain yölliselle taivaalle. Ylläni kaartuva ääretön avaruus oli siroteltu täyteen loistavia pisteitä, joista jokainen oli eri maailma! Miten vähäpätöiseltä maapallomme kaikkine ihmeineen tuntuukaan tähän äärettömyyteen verrattuna! Aloin kuitenkin pian pohtia muita asioita, sillä ajatustoimintamme väsyy helposti takertuessaan maailmojen kaikkeuteen, avaruuden loppumattomuuteen ja koettaessaan seurata kaikkivaltiaan tekoja ja ymmärtää niiden tarkoituksen. Niiden tutkiminen ei kuulu meille, sillä me olemme siihen liian heikot. Liian suuri viisaus ehkä samentaisi kokonaan meidän puutteelliset näkökantamme ja liika mahti voisi järkyttää tasapainomme auttamattomasti, niin että oma turhamaisuutemme tuhoaisi meidät lopulta kokonaan. Pääsevätköhän luonnontutkijat itsepintaisten tutkimustensa nojalla milloinkaan johonkin todelliseen lopputulokseen luonnon ja elämän moninaisten ja ihmeellisten arvoitusten selittämisessä? Eikö heidän täydy liiankin usein pysähtyä miettimään, miten ihmeelliset ja selittämättömät luojan työt sentään ovat, ja eikö heidän täydy ainakin myöntää, että olento, joka on kaiken suunnitellut, on viisaudessaan verraton? Totuus on meiltä verhottu, sillä me emme voi sietää sen häikäisevää kirkkautta, yhtä vähän kuin silmämme voivat katsella aurinkoon. Sen suuruus ja voima tuhoaisivat meidät, sillä ajatustemme piiri on ahdas. Astia on jo niin täysi, että tuhannesosa tuosta sanomattomasta ja salatusta viisaudesta ja voimasta, joka on määrännyt maailmoiden radat avaruudessa ja joka on pannut ne noita ratojaan iäisesti kiertämään, olisi pisara, joka saisi astian sirpaleiksi särkymään. Ihminen on syntynyt maailmaan vain raadantaan ja kärsimyksiin, joiden lomassa hän syöksee kauniisti kimmeltäviä nautintojen saippuapalloja tavoittamaan ollen onnellinen, kun ne hänen kädellään ennen särkymistään hetkisen viehättävästi sädehtivät. Kun hänen elämänsä murhenäytelmä loppuu, kun hetki on tullut, jolloin hänen on tästä elämästä erottava, silloin hänen on nöyrästi astuttava kuoleman kynnyksen yli suureen tuntemattomaan.

Makasin selälläni ja katselin taivaan tuhansia kirkkaasti tuikkivia tähtiä ja suon pinnalla häilyvää virvatulta, joka sumun verhoamana ja maahan sidottuna kiiti matalana sinne ja tänne. Minusta tuntui kuin olisin nähnyt selvän vertauskuvan siitä mitä me ihmislapset nyt olemme ja minkälaisiksi ehkä joskus kehitymme, jos maailmoiden hallitsija, joka on pannut tähdet taivaalla tuikkimaan ja häilyvän virvatulen maankamaraan kahlehtinut, edistystämme valvoo. Oi, jospa ihminen voisi useammin näin kohota maallisten murheiden yläpuolelle, päästää sielunsa siivet kahleistaan ja liidellä kauas ja korkealle, josta voimme ylevien ja jalojen ajatusten terävillä silmillä katsella kauas iäisyyteen!

Kuinka ihanaa olisikaan voida ainiaaksi vapautua tästä maallisten ajatusten ja toiveiden pettävästä verhosta! Silloinhan eivät voimat, joita emme kykene hallitsemaan, voisi meitä enää puoleen ja toiseen häilyttää. Ehkä luulemme, ettei sellaisia voimia olekaan, mutta siinäkin tapauksessa meidän oma luonteemme välistä pakottaa meidät niitä tottelemaan. Niin, jospa henkemme voisikin karistaa yltään kaikki maalliset ajatukset ja vähäpätöiset toiveet ja vapautua kokonaan tämän saastaisen ja pahan maailman kahleista ja kohota korkeuteen noiden kirkkaasti tuikkivien tähtien lailla oman paremman minämme iäisen kirkkauden kannattamana, joka nytkin välistä sisimmästämme heikosti kajastaa. Eikö kannattaisi oppia tuntemaan tuota kylläkin näkymätöntä, mutta meitä kaikkialla ympäröivää hyvyyden alkulähdettä, josta totuus ja kauneus ovat kotoisin?

Paljon tämmöisiä ajatuksia johtui tuona yönä mieleeni. Ne kiusaavat välistä jokaista. Sanon kiusaavat, sillä tuommoisten arvoitusten mietiskeleminenhän juuri onkin omansa osoittamaan meille ajatuspiirimme ahtauden. Voiko meidän hidas järjenjuoksumme selittää yöllisen tähtitaivaan salaisuuksia? Saammeko mitään selville? Vastataanko kysymyksiimme? Mitä vielä; korvamme vain erehtyvät ja silmämme näkevät harhanäkyjä. Me kyllä uskomme saaneemme jonkinlaisen vastauksen ja uskomme kirkkaan päivän koittavan pitkän ja pimeän yömme jälkeen. Sentähden uskomme, että uuden päivän kirkkaus jo nyt heijastuu sydämiimme haudan tuolta puolen. Tämä kirkkaus, joka on ylhäältä kotoisin, taivaan lahja ihmislapsille, on toivo. Ilman toivoa kärsimme siveellisen haaksirikon, mutta sen avulla käy tiemme taivasta kohti, ja jos niinkin olisi, että tämä toivo osoittautuisi olevan vain silmäinlumetta, joka on lahjoitettu meille estämään meitä joutumasta epätoivoon, niin sen avulla me silloinkin voisimme hiljaa ja helposti vaipua iäisen unen pohjattomiin syvyyksiin.

Sitten rupesin mietiskelemään tätä meidän todellakin hurjapäistä tuumaamme, jota olimme ryhtyneet toteuttamaan. Miten ihmeellisesti tähänastiset kokemuksemme soveltuivat tuohon ruukunpalasen kertomukseen, joka oli kirjoitettu tuhansia vuosia sitten. Kuka oli tämä salaperäinen nainen, tämä kuningatar, joka vanhan ja aivan unohdetun, mutta mahtavan sivistyksen raunioilla hallitsi yhtä salaperäistä ja omituista kansaansa? Ja mitä merkitsi tuo lause tulesta, joka kykeni tekemään ihmisen kuolemattomaksi? Saattoiko olla mahdollista, että oli olemassa jokin neste tahi aine, joka saattoi tehdä elimistön niin lujaksi ja kestäväksi, ettei se ikinä voisi kuihtua ja rappeutua? Kyllähän sellainen saattoi olla mahdollista, mutta todennäköistä se ei ollut. Elämän loppumaton jatkuminen ei ollut, kuten Vincey parka sanoi, niinkään ihmeellinen asia kuin elämän alkaminen ja sen lyhytaikainen ilmestyminen maailmaan. Miten kävisikään, jos tämä olisi totta? Henkilö, joka olisi kuolematon, hallitsisi epäilemättä koko maailmaa. Hänen olisi kaikki valta ja voima, sillä hänen viisautensa olisi kuolevaisiin lyhytikäisiin ihmisiin verraten mittaamaton, ja tieto on valtaa ja voimaa, kuten sanotaan. Hän voisi omistaa vaikka kuinka monta ihmisikää jokaisen tieteen tutkimiselle. Jos tämä nainen, tämä '_Hän-jota-täytyy-totella_' oli todellakin kuolematon, mitä en hetkeäkään uskonut, niin miten saattoi hän asua täällä ihmissyöjäin keskuudessa? Tässähän olikin kysymyksen ratkaisu. Koko juttu oli mahdoton ja luonteenomainen ajalle, jolloin se oli kirjoitettu. Minä en ainakaan aikonut missään tapauksessa koettaa saavuttaa kuolemattomuutta. Minulla oli ollut niin paljon suruja ja murheita neljäkymmentä vuotta kestäneen jotensakin yksitoikkoisen elämäni aikana, etten suinkaan halunnut tämän asiain tilan jatkuvan loppumattomiin. Moneen muuhun verraten oli elämäni ollut kylläkin onnellinen.

Paljon todennäköisempäähän oli, että tämä maallinen vaelluksemme loppuisi sangen lyhyeen, loppumattomiin jatkumisen asemesta, ja tuohon ajatukseen vihdoin nukahdin, mikä seikka ehkä lukijan mielestä saattaa tuntua hyvinkin kummalliselta. Mutta eihän ole sanottu, että tämä kertomus joutuukaan kenenkään käteen.