Part 9

Heti kun olimme istuneet paikoillemme, pantiin jollakin alkoholipitoisella nesteellä täytetty savimaljakko kiertämään kädestä käteen. Juoma ei ollut suinkaan pahanmakuista, vaikka sitä oudokseltaan oli hyvin vastenmielistä maistaa. Sitä valmistettiin pienistä ruskeista jyvistä, jotka muistuttivat hyvin paljon Etelä-Afrikassa kafferi-ohran nimellä tunnettua viljalajia. Maljakko, josta juomaa tarjoiltiin, oli sangen merkillinen ja harvinainen, ja koska sen kaltaisia maljakoita oli useita satoja ehkäpä tuhansiakin käytännössä amahaggerien keskuudessa, lienee paikallaan kuvata sitä hiukan tarkemmin. Maljakot ovat hyvin vanhoilta ajoilta ja niitä on kaikenkokoisia. Amahaggerien maassa ei ole sellaisia varmastikaan valmistettu satoihin eikä tuhansiinkaan vuosiin, vaan ne ovat kotoisin kallioluolien suurista hautaholveista, joita aikanaan kyllä tarkemmin kuvaan, ja minä uskon, että maan muinaiset, historiantakaiset asukkaat olivat egyptiläisten tavoin, mikä kansa saattoi olla täällä hyvinkin tunnettu, asettaneet astiat hautoihin vainajien varalle. Leo vertasi amahaggerien maljakkoja etruskilaishaudoista löytyneisiin. Ne olivat tavallisesti kaksikorvaisia ja kaikenkokoisia, alkaen noin kolmen jalan korkuisista aina parin tuuman korkuisiin saakka. Muoto oli vaihteleva, mutta kaikki olivat siitä huolimatta erittäin kauniita ja miellyttävän näköisiä. Valmistukseen oli käytetty kiillotonta, mutta tavattoman hienoa mustaa savea, jonka pinta oli jäänyt valettaessa hieman karheaksi. Maljakot oli koristettu kuvilla, joiden vertaisia en ole nähnyt missään maailman suurimmissakaan muinaisaikojen esineiden kokoelmissa. Muutamat esittivät lemmenkohtauksia lapsellisen vapaasti, toiset tanssivia tyttöjä, ja muutamissa maljakoissa näimme jännittäviä metsästysseikkailuja esittäviä piirroksia. Maljakkoa, joka juuri kierteli miehestä mieheen, koristi mitä taiteellisin maalaus, joka esitti miesjoukkoa ahdistamassa suunnattoman suurta raivostunutta elefanttia. Toisella puolen oli kuva, jossa nähtiin valkoihoisen miehen ampuneen nuolensa kaunismuotoisen ja sulavaliikkeisen keihäsantiloopin kylkeen.

Tämän esitykseni takia minä tosin olen keskeyttänyt kertomukseni juhlan vietosta sangen jännittävällä hetkellä, mutta jos selostukseni maljakoista on tuntunut pitkältä, niin juhlan alku oli sitäkin pitempi. Maljakko kierteli kädestä käteen juhlallisen äänettömyyden vallitessa; silloin tällöin lisäsi joku puita roihuavaan nuotioon, mutta mitään muuta liikettä tahi toimintaa ei voinut huomata kokonaiseen tuntiin. Me istuimme kaikki synkkinä ja totisina tuijottaen edessämme hehkuvaan hiilokseen pienten seiniin kiinnitettyjen lamppujen lepattavien liekkien luodessa häilyviä, alati muotoaan muuttelevia jättiläisvarjoja luolan jylhille seinille. (Ohimennen huomautan, että nuo lamput olivat amahaggerien tekemät eivätkä luolista löydetyt.) Meidän ja nuotion välissä oli suuri puinen kaukalo, jossa oli neljä kädensijaa ja sen vieressä suuret rautaiset pihdit. Nuotion toisella puolen huomasin samanlaiset pihdit. En pitänyt noista esineistä, ne herättivät mielessäni selittämätöntä kammoa. Katsellessani niitä ja tulen ympärillä äänettömänä istuvien miesten synkkiä ja äreitä kasvoja alkoi tilanne tuntua minusta kamalalta. Olimmehan auttamattomasti noiden hirveiden ihmisten vallassa, joita minä ainakin pelkäsin senkin tähden, ettei kenelläkään meistä ollut aavistustakaan, minkälainen heidän todellinen luonteensa oli. Saattoivathan he olla parempiakin kuin mitä luulin, mutta yhtä hyvin he saattoivat olla pahempiakin. Tämä viimeinen otaksumani olikin oikea, he olivat suoraan sanoen pahoja henkiä. Minun mielestäni oli tämä meidän kunniaksemme toimeenpantu juhlakin sangen kummallinen, sillä olin tottunut siihen, että tämmöisissä tilaisuuksissa on moninaisten ja maukkaiden ruokien maisteleminen pääasia, mutta nyt en suureksi ihmeekseni nähnyt mitään syötävää.

Olin juuri vaipumaisillani horroksiin, kun äkillinen liike nuotion toisella puolen havahdutti minut. Eräs mies oli hypähtänyt seisoalleen ja huusi kaikuvalla äänellä:

"Missä on syötäväksemme aiottu liha?"

Silloin ojensivat kaikki nuotion ympärillä istujat oikean kätensä tulta kohti ja vastasivat matalasti:

"_Liha on ilmestyvä_."

"Vuohiko se on?" kysyi sama mies.

"_Sarveton vuohi ja parempikin kuin vuohi, ja me tapamme sen_", vastasivat kaikki yhteen ääneen ja kääntyivät melkein ympäri koskettaen oikealla kädellä keihäisiinsä.

"Härkäkö se on?" kysyi mies jälleen.

"_Sarveton härkä ja parempikin kuin härkä, ja me tapamme sen_", vastattiin ja keihäitä ravistettiin jälleen.

Sitten olivat kaikki hiljaa ja hiukseni nousivat kauhusta pystyyn huomatessani, että Mohammedin vieressä istunut nainen oli ruvennut tätä hellästi hyväilemään ja halailemaan katsellen palavin silmin pelosta vapisevaa Mohammedia kiireestä kantapäähän. En tiedä, miksi tuo näky sai meidät kauhusta värisemään. Leo oli aivan suunniltaan. Nainen kiemurteli kuin käärme ja saattoi selvästi huomata, että hänen koko käytöksensä oli jonkun edeltäpäin päätetyn ohjelman mukainen. (Saimme myöhemmin kuulla tarkoituksen olleen haihduttaa uhri poloisen pelko ja tuska ja saada hänet uskomaan, että häntä ihailtiin ja rakastettiin, jolloin hän onnellisena vaipuisi kuolemaan). Mohammedin kasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen tuskansa vihlaisi sydäntäni.

"Onko liha valmis keitettäväksi?" kysyi ääni hiukan kiihkeämmin.

"_Valmis on; valmis on_."

"Hehkuuko ruukku, jossa keitämme lihaa?" karjaisi ääni, niin että kaiku kiiriskeli kaameasti luolan synkissä holveissa.

"_Hehkuu, hehkuu_."

"Taivasten tekijä!" huudahti Leo, "muistatteko, että kirjoituksessa puhuttiin kansasta, _joka surmaa muukalaiset asettamalla hehkuvan ruukun näiden päähän_?"

Samassa syöksähti kaksi kookasta roistoa ylös tarttuen pihteihin, jotka he survaisivat nuotioon, ja nainen, joka oli hyväillyt Mohammedia, vetäisi polveltaan ohuen, kasvikuiduista tehdyn surmansilmukan pujottaen sen salamannopeasti Mohammed paran hartioiden ja rinnan ympärille vetäisten sen samalla kireälle. Pari miestä oli heittäytynyt Mohammedin jalkojen päälle. Pihtejä pitelevät miehet hajoittivat nuotion ja vetivät hiiloksesta suuren saviruukun, joka oli niin tulinen, että se hehkui aivan valkoisena, ja melkein samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ruukkuineen henkensä edestä taistelevan Mohammedin vieressä. Hän riehui kuin paholainen karjuen raivoissaan ja epätoivoissaan ja vaikka surmansilmukka kahlehti hänen kätensä ja miehet pitelivät hänen jalkojaan, ei noiden roistojen hirmuinen tarkoitus kuitenkaan onnistunut. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, aikoivat nuo pahat henget _panna tuon hehkuvan ruukun Mohammedin päähän_.

Hypähdin ylös kauhusta kirkaisten ja siepaten revolverini laukaisin vaistomaisesti suoraan tuota pirullista naista kohti, joka oli hyväillyt Mohammedia ja joka nyt kiristi silmukallaan tämän käsiä. Kuula lävisti hänen selkänsä tappaen hänet paikalla ja vielä tänäkin päivänä olen siitä hyvilläni, sillä hän oli, kuten myöhemmin kuulin, kiihoittanut amahaggerit tähän ruukkujuhlaan siten kostaakseen Jobin häntä kohtaan osoittaman halveksumisen. Hän lysähti kokoon ääntä päästämättä ja samassa riistäytyi Mohammed aivan yliluonnollisin ponnistuksin vainoojainsa käsistä ja ponnahtaen korkealle ilmaan hän kaatui kuolleena naisen ruumiin päälle. Kuulani oli lävistänyt molemmat, iskenyt maahan raivottaren ja pelastanut samalla hänen uhrinsa sata kertaa kamalammasta kuolemasta. Mikä hirvittävä ja samalla armelias sallimuksen johdatus!

Hetkisen olivat kaikki kuin hämmästyksen herpaisemia. Amahaggerit eivät olleet milloinkaan kuulleet ampuma-aseen pamausta ja laukauksen vaikutus pelästytti heidät. Mutta meitä lähinnä istuva mies tointui äkkiä ja siepaten keihäänsä hän syöksähti ylös ja valmistautui iskemään Leoa, joka oli häntä lähinnä.

"Juoskaa henkenne edestä!" kiljaisin minä ja painoin luolan perälle minkä jaloistani ikinä irti sain. Olisin kyllä mieluummin suunnannut pakomme ulkoilmaan, mutta tiemme oli siltä taholta suljettu ja sitäpaitsi huomasin kirkasta taivasta vasten suuren miesjoukon ryhmittyneen luolan suulle. Sentähden juoksin luolan perälle toisten seuratessa aivan kantapäilläni ja perässämme syöksyivät kiljuen ja huutaen naisen kuolemasta raivostuneet ihmissyöjät. Hyppäsin maassa pitkänään makaavan Mohammedin yli ja tunsin selvästi vielä punaisena hehkuvan ruukun hirveän kuumuuden ohijuostessani. Samassa näin myös Mohammedin liikuttelevan hiljaa käsiään, sillä hän ei ollut vielä aivan kuollut. Luolan perällä oli noin kolmen jalan korkuinen ja kahdeksan jalan levyinen koroke, jonka yläpuolella paloi kaksi suurta lamppua. En tiedä, oliko tuo koroke jätetty luolaan istuimeksi vai olivatko luolaa kovertaneet työmiehet käyttäneet sitä tukikohtana ylettyäkseen työskentelemään korkeammalla. Mutta oli miten oli, sitä kohti ryntäsimme kaikki ja päästyämme sinne me olimme valmiit myymään henkemme mahdollisimman kalliista. Job joutui vasemmalle, minä oikealle ja Leo meidän väliimme. Vainoojamme, jotka olivat aivan kintereillämme, pysähtyivät hetkeksi nähdessään meidän kääntyvän äkkiä päin. Yläpuolellamme palavat lamput valaisivat hiukan ympärillemme ja Leo kumartui eteenpäin paremmin nähdäkseen, mitä edessämme olevassa pimeässä luolassa tapahtui. Vainoojamme liikehtivät nyt aivan äänettömästi kuin varman saaliinsa ympärillä hiiviskelevät verikoirat, ja siellä ja täällä välähti joku keihäänkärki lamppujen himmeässä valossa. Kauempana luolan synkeässä pimeydessä hehkui tuo kamala ruukku punaisena pisteenä. Leon silmissä oli omituinen loiste ja hänen kasvonsa olivat kuin marmoriin veistetyt. Oikeassa kädessään hän piteli peloittavaa metsästyspuukkoaan. Hellittäen otettaan hiukan hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi hilpeästi:

"Hyvästi nyt, vanha veikko, sinä minun rakkain ystäväni, joka olet ollut minulle omaa isääni kalliimpi. Meillä ei ole näköjään pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta noiden roistojen kynsistä; parissa minuutissahan ne meidät nujertavat ja luultavasti syövät suuhunsa. Hyvästi siis. Minä houkuttelin sinut tänne, mutta toivon, että kaikki on anteeksi annettu. Hyvästi, Job."

"Tapahtukoon Jumalan tahto", sanoin minä ja odotin hammasta purren amahaggerien hyökkäystä. Samassa Job huudahti ja laukaisi kaataen yhden vihollisen. Ohimennen sanoen ei kaatunut ollut sama, jota Job oli tähdännyt, sillä yleensä oli asia siten, että se, jota Job tähtäsi, saattoi olla aivan varma turvallisuudestaan.

Samassa he karkasivat hurjasti kimppuumme ja minä tyhjensin revolverini tiheimpään joukkoon mahdollisimman nopeasti -- Job ja minä surmasimme ja kuolettavasti haavoitimme ainakin viisi vihollista. Mutta meillä ei ollut enää aikaa ladata ja vainoojamme hyökkäsivät uljaasti ja kuolemaa halveksien lainkaan välittämättä ampuma-aseidemme tuhoavasta vaikutuksesta. Heidän rohkeutensa oli melkein suurenmoinen.

Eräs jättiläismäinen mies syöksyi korokkeelle, mutta samassa välähti Leon puukko kuin salama ja mies kaatui kuin isketty härkä. Tein saman tempun, mutta Job iski harhaan ja minä näin erään tummaihoisen amahaggerin karkaavan hänen kimppuunsa ja kiskaisevan hänet kalliolle. Metsästyspuukko, joka ei ollut nahkahihnalla kiinni Jobin kalvosessa, putosi tällöin hänen kädestään ja sattui niin onnellisesti, että puukko kiilautui kallion rakoon terä ylöspäin lävistäen samassa amahaggerin, joka Jobin sisukkaasta heitosta paiskautui koko painollaan kallioon. En ole varma, mitä Jobille tämän jälkeen tapahtui, mutta muistelen nähneeni hänen makaavan liikkumatonna kaatuneen vihollisensa päällä. Itse jouduin pian raivoisaan otteluun kahden amahagger-lurjuksen kanssa, jotka onnekseni olivat unhottaneet keihäänsä, ja ensimmäisen kerran eläissäni olivat luonnon minulle lahjoittamat suunnattomat ruumiinvoimani hyvään tarpeeseen. Olin iskenyt metsästyspuukkoni, joka oli melkein yhtä suuri ja raskas kuin lyhyenlainen miekka, erään vainolaisen kalloon halkaisten sen melkein silmien tasalle kuin munan kuoren, mutta puukkoni kiilautui niin lujaan, että se vääntyi kädestäni miehen kaatuessa. Silloin nuo molemmat karkasivat yhtäaikaa kimppuuni. Näin heidän tulevan ja kun he olivat aivan lähelläni, kahmaisin heidät syliini ja me kaaduimme yhdessä rykelmässä luolan lattialle kieriskellen sinne ja tänne hurjasti painiskellen. Miehet olivat kyllä voimakkaat, mutta minä olin niin raivoissani, että silmissäni tanssi vain punaisia läikkiä ja minut oli vallannut taistelun hirveä hurma, joka tahtoo huumata sivistyneimmänkin ihmisen, kun iskut sinkoilevat, veri virtaa ja elämä on vain hiuskarvan varassa. Olin kiertänyt käteni rautaiseen puristukseen noiden tummien pirujen ympärille ja minä tunsin heidän luidensa rutisevan ja katkeilevan. He ponnistelivat ja kiemurtelivat kuin käärmeet ja takoivat minua nyrkeillään, mutta minä en vain hellittänyt otettani. Maaten selälläni, niin että heidän ruumiinsa suojelivat minua keihään iskuilta, pusersin heidät hitaasti ja varmasti kuoliaiksi ja siinä maatessani tuumailin, mitähän Cambridgen yliopiston rakastettava rehtori (joka on rauhanliiton jäsenkin) ja muut toverini mahtaisivat sanoa, jos he jollakin ihmeellisellä tavalla näkisivät minut tässä verileikissä. Vastustajaini ponnistelut heikkenivät pian ja he melkein taukosivat riuhtomasta, mutta en tohtinut päästää heitä vielä, sillä he kuolivat verraten hitaasti. Toiset roistot olivat luultavasti siinä uskossa, että me olimme kaikki kuolleet -- he eivät ainakaan sekaantuneet meidän pieneen väliemme selvittelyyn -- ja sitäpaitsi olimme painiskellessamme kierineet korokkeen synkkään varjoon.

Viholliseni makasivat hervottomina päälläni ja huohottaen käänsin hiukan päätäni nähdäkseni, miten Leon oli käynyt. Hän ei ollut myöskään enää korokkeella, vaan taisteli henkensä edestä suuren vihollisjoukon keskellä, jotka ahdistivat häntä joka taholta niinkuin sudet saartamaansa hirveä. Hän oli vielä pystyssä ja hänen kullankeltaisten kiharoiden kruunaama päänsä näkyi koko joukon yli (Leo oli nimittäin harvinaisen pitkä ja roteva); näin hänen taistelevan epätoivon vimmalla, jota oli hirveä katsella. Hän riehui puukkoineen kuin mielipuoli levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Amahaggerit pakkautuivat vähitellen niin lähelle häntä, etteivät he voineet käyttää pitkiä keihäitään ja muita terä-aseita heillä ei ollut. Leon puukko iskeytyi jälleen kahvaa myöten erään tunkeilevimman vihollisen rintaan, mutta miehen kaatuessa vääntyi puukkokin hänen kädestään ja nyt hän seisoi aseetonna julmien vihollistensa keskellä. Luulin lopun tulleen. Mutta ei; epätoivoisella ponnistuksella hän karisti murhamiehet vielä kerran kimpustaan ja tarttuen äsken surmaamansa miehen ruumiiseen hän nosti sen korkealle ilmaan ja sinkosi sen hyökkääjäin tiheimpään parveen kaataen näistä viisi tahi kuusi tanterelle. Mutta roistot olivat sukkelaan jälleen jaloillaan, paitsi yhtä, jonka pää oli murskautunut, ja kävivät taas lannistumattomalla raivolla tuon uljaan nuorukaisen kimppuun. Hitaasti ja hirmuisen painiskelun jälkeen sudet vihdoin saivat jalopeuran kumoon. Vielä kerran hän nousi ja kaatoi nyrkillään yhden vihollisen, mutta hänen oli mahdoton enää pitää puoliaan niin suurta joukkoa vastaan ja vihdoin hän kaatui kuin taittunut tammi luolan permannolle vetäen mukaansa kaikki, jotka olivat iskeytyneet häneen kiinni. Viholliset olivat lopulta takertuneet kaikin voimin hänen jalkoihinsa ja siten he vihdoin kaatoivat sankarini maahan.

"Tänne keihäs!" huudettiin -- "tuokaa keihäs, jolla avaamme hänen kurkkunsa, ja astia, johon juoksetamme veren."

Suljin silmäni, sillä näin erään miehen kiiruhtavan paikalle keihäs koholla. Vastustajani eivät olleet vielä aivan kuolleet ja minä aloin väsyä, joten en voinut rientää Leon avuksi. Hätä ja tuska aivan lamauttivat minut.

Samassa kuulin hälinää ja tahtomattani avasin silmäni ja katsahdin murhapaikalle. Ustane oli kiertänyt kätensä Leon kaulaan ja heittäytynyt hänen päällensä suojellen häntä ruumiillaan. He koettivat kiskoa häntä pois, mutta tyttö tarrautui käsin ja jaloin Leoon kiinni ja he eivät saaneet häntä nuorukaisesta erilleen. Sitten he koettivat iskeä keihästä Leon kylkeen tyttöä vahingoittamatta, mutta Ustane oli varuillaan ja väisti jotenkin iskun, niin että Leo vain haavoittui.

Vihdoin murhaajat menettivät malttinsa.

"Lävistetään molemmat yhdellä iskulla", sanoi sama ääni, joka oli esittänyt kysymykset äskeisessä kamalassa juhlassa. "Sittenpähän tietävät kuuluvansa toisilleen."

Keihästä pitelevä mies nousi ja valmistautui iskuun. Näin kirkkaan teräksen välähtävän korkealla ja suljin silmäni uudelleen.

Samassa kuulin jonkun karjaisevan jyrisevällä äänellä, joka kajahti ukkosena luolan avarassa holvissa:

"_Seis_!"

Silloin menetin tajuntani ja sumenevissa aivoissani välähti ajatus, että nyt vaivuttiin kuoleman kuiluun, iäiseen pimeyteen.

IX.

PIENI JALKA.

Herätessäni huomasin makaavani nahkoilla saman tulen läheisyydessä, jonka ympärille olimme kokoontuneet viettämään tuota hirveätä juhlaa. Leo makasi vieressäni ja hän oli vielä ilmeisesti tainnoksissa. Ustane pesi parhaillaan nuorukaisen kyljessä olevaa syvää keihään piston aiheuttamaa haavaa, jota hän valmistautui sitomaan liinaisilla kaistaleilla. Hänen takanaan seisoi Job nojaten vavisten ja järkytettynä seinää vasten, mutta näytti olevan muutoin vahingoittumaton. Tulen toisella puolen makasivat maassa sikin sokin viholliset, jotka olimme surmanneet äskeisessä hirveässä ottelussa. Laskin niitä olleen kaksitoista, naista ja Mohammed parkaa lukuunottamatta, joka oli kaatunut kuulastani ennen taistelua ja joka oli pantu kamala surmanruukku vierellään tuon säännöttömän rivin toiseen päähän. Vasemmalla oli miesjoukko parhaillaan kahlehtimassa jäljellä olevia ihmissyöjiä, jotka kytkettiin kaksittain yhteen. Nuo roistot alistuivat kohtaloonsa kasvoillaan synkän välinpitämätön ilme, mutta heidän tummat silmänsä hehkuivat pidätetystä raivosta.

Miesjoukon edessä seisoi toimitusta johtamassa eräs vanhus, joka tarkemmin katsottuani ei ollut kukaan muu kuin meidän ystävämme Billali. Hän oli väsyneen, mutta erittäin kunnianarvoisan näköinen pitkine partoineen ja jakeli käskyjään ja ohjeitaan yhtä kylmästi ja rauhallisesti kuin olisi kysymys ollut vain härän teurastuksesta.

Samassa hän kääntyi ja huomattuaan minun nousseen istumaan hän tuli luokseni ja kysyi mitä kohteliaimmin, tunsinko voivani paremmin. Vastasin, etten voinut oikein sanoa, miltä oloni tuntui; ruumistani pakotti ja kihelmöi kiireestä kantapäähän.

Sitten hän kumartui katsomaan Leon haavaa.

"Olipa se tuima isku", sanoi hän, "mutta sisäelimet eivät ole vahingoittuneet. Nuorukainen toipuu varmasti."

"Kiitos sinulle, että tulit, isäni", sanoin minä. "Jos olisit minuutinkaan viipynyt, niin olisimme kaikki olleet kuoleman omat, sillä nuo sinun paholaisesi olisivat tappaneet meidät samoin kuin he ensin tappoivat meidän palvelijamme", ja minä viittasin Mohammediin päin.

Vanhus kiristeli hampaitaan ja hänen silmänsä välähtivät julmasti.

"Ole huoletta, poikaseni", vastasi hän. "Heidän rangaistuksensa tulee olemaan sellainen, että ne, jotka kuulevat siitä kerrottavan, lamaantuvat kauhusta. Heidät viedään '_Hänen-jota-täytyy-totella_' luo ja kuningattaremme kosto on oleva hänen suuruutensa vertainen. Tuon miehen kuolema", hän viittasi Mohammediin, "oli tuskaton näiden roistojen kuolemaan verrattuna. Minä pyydän, kerro minulle, miten tämä kaikki tapahtui."

Selostin lyhyesti illan tapaukset.

"Vai sillä tavalla", hymähti hän siihen. "Näetkös, poikaseni, täällä on tapana, että kun muukalainen eksyy maahamme, hänet surmataan ruukulla ja syödään juhlallisesti."

"Teidän vieraanvaraisuutenne on sitten todellakin nurinkurinen", sanoin minä hiljaa. "Meidän maassamme huvitetaan vierasta kaikin tavoin ja hänelle tarjotaan talon parhaat herkut, mutta täällä te huvittelette pistämällä vieraan poskeenne."

"Tapa on sellainen", sanoi hän kohauttaen hartioitaan. "Minä puolestani olen sitä mieltä, että tuo tapa voitaisiin hylätä, sillä en pidä muukalaispaistista. Varsinkin soiden poikki rämpineiden ja villeillä linnuilla eläneiden vieraiden liha maistuu inhoittavalle", lisäsi hän miettiväisesti. "Kun '_Hän-jota-täytyy-totella_' lähetti sanan, että henkenne oli säästettävä, ei hän maininnut mitään mustasta miehestä ja sentähden nämä hyena-ihmiset alkoivat himoita hänen lihaansa. Tuo nainen, jonka tapoit, mikä oli aivan oikein, johdatti heidän pirullisiin sydämiinsä ajatuksen panna toimeen tämä ruukkujuhla muka teidän kunniaksenne. No niin, he saavat kyllä palkkansa kukin ansionsa mukaan. Heille olisi ollut parempi, etteivät he olisi syntyneetkään, sillä on hirmuista joutua '_Hänen-jota-täytyy-totella_' vihan esineeksi. Nuo ovat onnellisia, jotka tuolla hengettöminä makaavat."

"Ah", jatkoi hän, "kuinka urhoollisesti ja uljaasti te valkoiset muukalaiset osaattekin taistella. Tiedätkö, senkin vanha ja pitkäkätinen papiaani, että sinä olet pusertanut hengiltä nuo kaksi, jotka makaavat tuolla? Heidän rintakehänsä ovat rusentuneet kuin munankuori. Entä nuorukainen, tuo nuori jalopeura, kuinka sankarillisesti hän pitikään puoliaan tuota joukkoa vastaan. Nuo kolme kaatuivat kuin ukkosen iskeminä ja tuo", hän osoitti erästä ruumista, joka liikkui vielä hiljaa, "kuolee myöskin, sillä hänen päänsä on melkein mäsänä. Noiden toisiinsa kytkettyjen joukossa on myös paljon haavoittuneita. Taistelitte kuin miehet ja minä tahdon olla tästä lähtien uskollinen ystävänne, sillä vanhaa sydäntäni oikein lämmitti nähdä kerrankin miehiä, joilla on terästä käsivarsissaan ja urheutta rinnassaan ja jotka osaavat tapella paremmin kuin kukaan täällä. Mutta sanohan, poikaseni, joka olet karvainen ja ruma kuin papiaani, miten tapoit nuo, joiden ruumiissa on reikiä? Sinä aiheutit korvia huumaavan melun, sanovat miehet, ja silloin nuo kaatuivat kuolleina maahan. Miten tämä on selitettävissä?"

Minä selitin hänelle ampuma-aseiden ominaisuudet hyvin lyhyesti, sillä olin äärimmäisen uupunut, mutta en tohtinut kieltäytymällä ehkä loukata hänen kaltaistaan mahtavaa henkilöä. Billali ehdotti heti, että valaisisin esitykseni ampumalla pari vankia, joita ei ollut kukaan vielä laskenut. Hän sanoi olevansa hyvin halukas näkemään kädestäni lähtevän salaman ja samassahan minäkin saisin kostaa parille viholliselleni. Hän hämmästyi kovin selitettyäni, ettei minun kansani keskuudessa ollut tapana itse kostaa rikollisille ja väärintekijöille, joiden tuomitseminen ja rankaiseminen oli lain ja esivallan asia. Sellaisesta menettelytavasta hän ei ollut kuullut milloinkaan puhuttavankaan. Lupasin kuitenkin tervehdyttyäni ottaa hänet mukaamme metsästysretkelle, jolloin hän saisi omin käsin ampua jonkun eläimen. Hän iloitsi lupauksestani kuin lapsi, joka tietää saavansa jonkun uuden leikkikalun.

Siihen meidän keskustelumme loppuikin, sillä Job oli kaatanut Leon suuhun hiukan paloviinaa, jota meillä oli vielä vähän jäljellä, ja tuon väkevän nesteen elvyttämänä Leo aukaisi silmänsä.

Jobin ja tuon uljaan Ustanen avulla kannoimme sitten kuoleman kielissä olevan ja melkein tiedottoman Leon makuukammioonsa, ja olisin mielelläni suudellut tuota urhoollista tyttöä kiitokseksi hänen rohkeudestaan, kun hän oman henkensä uhalla pelasti rakkaan poikani melkein varmasta kuolemasta. Mutta koska Ustane olisi saattanut käsittää käytökseni väärin, karkoitin tuon ajatuksen. Olin viettänyt monta päivää pelon ja toivon vaiheilla, ja turvallisuuden tunne, joka nyt täytti sydämeni mennessäni levolle omaan hautakammiooni, tuntui aivan oudolta. Ennenkuin paneuduin pitkäkseni, kiitin täydestä sydämestäni taivaallista isääni, joka oli johtanut kaikki niin armeliaasti, ettei tämä kammio ollut todellakin muuttunut hautakammiokseni, sillä harvat miehet, ovat olleet niin lähellä kuolemaa kuin me tuona hirmuisena päivänä.