Part 11

Heräsin aamun sarastaessa ja henkivartijamme ja kantajat liikkuivat äänettömästi kuin aaveet tiheässä aamusumussa ja valmistautuivat jatkamaan matkaa. Tuli oli sammunut ja aamuyön läpi tunkeva kylmä ja kostea ilma värisytti minua kiireestä kantapäähän. Nousin ylös ja taivuttelin kangistuneita jäseniä. Sitten katsahdin Leoon. Hän istui pää käsien varassa ja minä huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät olivat kuumeisen kirkkaat. Näin myöskin, että silmäterän ympärystä oli vahvasti keltainen.

"Leo, poikaseni", sanoin minä, "kuinka voit?"

"Minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani", kuiskasi hän käheästi. "Pääni on kuin tulessa, ruumistani särkee ja minä vapisen kuin haavan lehti. Taidan olla hirveän sairas."

Minä vihelsin, tahi en oikeastaan viheltänytkään, sillä käsitin, että Leo oli saanut ankaran kuumeen. Pyysin Jobilta kiniiniä, jota meillä onneksi oli vielä runsaasti, ja samalla näin, että hänen laitansa oli melkein yhtä huono. Hän valitti selkäänsä pakottavan ja päätänsä huimaavan ja pysyi tuskin jaloillaan. En voinut tehdä muuta kuin antaa kumpaisellekin noin kymmenen grammaa kiniiniä, jota itsekin otin pienen annoksen kaiken varalta. Samassa tuli Billalikin luoksemme ja selitettyäni hänelle tilanteen pyysin häntä sanomaan, mitä oli paras tehdä. Billali tarkasteli tutkivasti tovereitani ja astui sitten hiukan loitommaksi viitaten minua tulemaan lähemmäksi.

"He ovat saaneet kuumeen", sanoi hän päästyämme niin etäälle, etteivät sairaat voineet kuulla puhettamme. "Tätä minä pelkäsinkin. Leijona on hyvin sairas, mutta hän on nuori ja voi kyllä voittaa kuumeen. Porsaalla ei ole mitään hätää, sillä hänellä on vain niin sanottu pikku kuume, joka aina alkaa selän pakotuksella ja pyörrytyksellä. Se häviää vähitellen hänen rasvakerroksiinsa."

"Voivatko he jatkaa matkaa, isäni?" kysyin minä.

"Heidän täytyy, poikaseni, heidän täytyy. Jos viivymme täällä, kuolevat he varmasti ja sitäpaitsi heidän on paljon mukavampi levätä kantotuoleissaan. Jos kaikki käy hyvin, niin iltaan mennessä olemme päässeet soiden poikki puhtaaseen ilmaan. Nostakaamme heidät siis kantotuoleihin ja lähtekäämme heti matkalle, sillä ei ole hyvä olla aivan hiljaa tässä aamusumussa. Aamiaisen voimme syödä matkalla."

Teimme kuten hän oli sanonut ja raskain mielin minä vielä kerran lähdin jatkamaan kummallista matkaamme. Olimme kulkeneet noin kolme tuntia aivan onnellisesti, kun yhtäkkiä olimme ainiaaksi menettää kunnianarvoisan ystävämme Billalin, jonka kantotuoli oli matkueen etunenässä. Pyrimme parhaillaan erään erikoisen vaarallisen kohdan poikki, jossa kantajamme välistä upposivat polviin saakka kelluvaan suohon -- minä en todellakaan käsitä, miten he pääsivät eteenpäin, sillä kantotuolit olivat jotensakin raskaat -- kun edestäpäin kuului kiljaisu, jota korvia vihlovat hätähuudot seurasivat, ja kaamea loiskahdus. Samassa matkueemme pysähtyi.

Hyppäsin kantotuolistani ja kiiruhdin katsomaan mitä oli tapahtunut. Noin kahdenkymmenen sylen päässä oli mutainen lammikko, jonka poikkeuksellisen jyrkkää reunaa myöten polkumme kiemurteli. Katsahdin lammikkoon ja näin kauhukseni Billalin kantotuolin uiskentelevan veden pinnassa, mutta vanhusta ei kuulunut eikä näkynyt. Kantajat selittivät lyhyesti, miten onnettomuus oli tapahtunut. Eräs Billalin kantaja oli astunut päivää paistattelevan käärmeen päälle, joka oli puraissut häntä jalkaan, jolloin hän oli syrjään hypähtäen hellittänyt otteensa kantotangosta. Mutta lammikon reuna sortui samassa ja pelastaakseen itsensä mies tarttui molemmin käsin kantotuolin reunaan. Ja muutahan ei tarvittukaan. Kantotuoli kallistui pahasti, jolloin toisetkin kantajat hätääntyneinä päästivät kantotangot sillä seurauksella, että kantotuoli, Billali ja tuo mies, jota käärme oli purrut, vierähtivät yhtenä rykelmänä tuohon limaiseen ja inhoittavaan lammikkoon. Tarkastelin veden pintaa, mutta ei kumpaistakaan näkynyt ja kantaja katosikin ainiaaksi. Hän joko satutti päänsä johonkin, tahi tarttui pohjamutaan tahi oli käärmeenpurema lamauttanut hänet. Oli miten oli, häntä emme enää milloinkaan nähneet. Billaliakaan ei tosin näkynyt, mutta kantotuolin heilahduksista saattoi päättää, missä hän oli. Mikäli rannalta saattoi nähdä, hän oli takertunut kantotuolin kankaisiin ja verhoihin.

"Tuolla hän on! Isämme on tuolla!" sanoi yksi kantaja, mutta kukaan ei näyttänyt aikovankaan rientää auttamaan vanhusta. He vain tuijottivat tylsästi veteen.

"Pois tieltä, heittiöt!" karjaisin minä ja paiskaten hattuni maahan otin vauhtia ja hyppäsin tuohon inhoittavaan ja limaiseen mustaan veteen. Parilla vetäisyllä olin paikalla, jossa Billali kamppaili henkensä edestä kantotuolin alla.

Onnistuin jotenkin vapauttamaan hänet pintehestä ja hänen kunnianarvoisa päänsä, joka ilmestyi samassa veden pintaan, oli aivan vihreän liman peitossa. Hän oli kuin vanha Bacchus viininlehvät hiuksissaan. Nyt ei ollut enää mitään hätää, sillä Billali oli erittäin ymmärtäväinen ja käytännöllinen henkilö. Hän ei koettanut takertua minuun, kuten hukkuvat tavallisesti tekevät, vaan ojensi minulle rauhallisesti kätensä ja minä hinasin hänet rantaan, mikä ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä vaatteisiimme tarttunut raskas muta teki kulun sangen vaivalloiseksi. Päästyämme vihdoin kuivalle olimme niin likaiset ja ryvettyneet, etten ole mokomampaa milloinkaan ennemmin tahi myöhemminkään nähnyt. Billali oli melkein tukehtunut ja liman peitossa rykien ja syljeskellen aivan henkimenokseen, ja hänen muhkea partansa oli kutistunut kaitaiseksi kuin kiinalaisen rasvattu palmikko, josta vesi norosenaan juoksi. Hänen melkein yli-inhimillisestä arvokkuudestaan saanee jonkinlaisen käsityksen kun sanon, että hän nytkin, tuossa alennustilassaan, esiintyi ruhtinaallisen ylhäisesti.

"Te koirat", karjaisi hän kantajilleen heti kun oli siksi tointunut, että saattoi puhua, "miksi ette rientäneet avukseni? Ellei tämä muukalainen, tämä minun papiaanini, olisi sattunut olemaan mukana, niin olisin varmasti hukkunut. Painakaa mieleenne, senkin konnat, että tämän tulette vielä muistamaan", ja hän loi miehiin salamoivan silmäyksen, josta nämä eivät näyttäneet oikein pitävän, vaikka he koettivatkin olla synkän välinpitämättömän näköisiä.

"Ja sinä, poikaseni", sanoi vanhus kääntyen minuun päin ja tarttuen käteeni, "saat olla varma, että minä olen ystäväsi niin hyvässä kuin pahassakin. Sinä olet pelastanut henkeni; ehkä minä vuorostani voin jonakin päivänä pelastaa sinut kuolemasta."

Puettuamme kuivat vaatteet yllemme ja siistittyämme itsemme parhaamme mukaan matkaa jatkettiin heti kun kantotuoli oli ongittu lammikosta. Miehet, jotka nyt saivat tehdä luotamme niin äkkiä manan majoille temmatun kantajan työn, olivat ainoat, jotka ehkä häntä muistelivat, sillä en kuullut kenenkään sanovan kaipauksen sanaakaan hukkuneesta toveristaan. En tiedä, johtuiko tämä heidän luonteensa yleisestä synkkyydestä ja äreydestä, vai heidän synnynnäisestä välinpitämättömyydestään ja tylyydestään.

XI.

KÔR'IN TASANKO.

Tunsin rajatonta kiitollisuutta, kun me tuntia ennen auringon laskua pääsimme pengermittäin kohoavan ylängön reunaan. Olimme jättäneet suot kauas taaksemme, kun vihdoin leiriydyimme korkealle harjanteelle. Ensi työkseni menin Leon luo, jonka tila oli aamusta saakka vain huonontunut. Kuume oli noussut eikä laskeutunut koko yönä ja minä valvoin päivän koittoon saakka autellen Ustanea, joka oli mitä erinomaisin ja väsymättömin sairaanhoitajatar, hoitamaan sekä Leoa että Jobia. Täällä ylhäällä oli ilma lämmin ja miellyttävä olematta silti kuuma, ja täällä eivät moskiitotkaan meitä sanottavasti vaivanneet. Samalla olimme myöskin soista uhkuvan sumukerroksen yläpuolella, joka lainehti allamme kuin sankka savupilvi suuren kaupungin päällä. Siellä täällä, missä sumupeite oli ohuempi, näin häilyvän virvatulen hyppelevän suon heiluvilla mättäillä.

Aamun sarastaessa Leo alkoi hourailla ja luuli, että hänet oli hakattu kahtia. Olin kovin murheellinen ja pelko sydämessäni minä aloin ajatella, miten kohtaus mahtaisi päättyäkään. Minulle oli kyllä kerrottu ja olin monta kertaa lukenutkin tieteellisistä teoksista, miten tällaiset kohtaukset tavallisesti loppuivat. Istuin Leon viereen surun ja tuskan murtamana. Samassa tuli Billali luokseni ja tarkasteltuaan hetkisen Leoa käski meidän valmistautua heti jatkamaan matkaa. Hän sanoi Leon tilan olevan niin arveluttavan, että ellei nuorukainen jo tänään pääsisi paikkaan, jossa hän saisi olla rauhassa ja jossa häntä voitaisiin huolellisesti hoitaa, hän varmasti heittäisi henkensä parin päivän kuluttua. Minä myönnyin heti hänen tahtoonsa ja nostettuamme Leon kantotuoliinsa me lähdimme taipaleelle. Ustane käveli hänen vieressään karkoittaen pois pilvinä parveilevat kärpäset ja valvoi samalla, ettei Leo pudonnut kantotuolistaan kuumehoureissaan heittelehtiessään.

Noin puoli tuntia kuljettuamme auringon nousun jälkeen me saavuimme ylängön korkeimmalle penkereelle ja eteemme aukeni ihanin näköala mitä kuvitella voi. Näimme hedelmällisen, mehevää ruohoa kasvavan tasangon, jossa siellä täällä kasvoi ihania kukkia, puita ja pensaita. Taampana, minun arveluni mukaan noin kahdeksantoista penikulman päässä paikasta, jossa nyt olimme, oli keskellä tasankoa suunnaton, omituisen näköinen vuori, jonka perustana näytti olevan ruohoinen, noin viidensadan jalan korkuinen viettävä rinne. Kuten myöhemmin näin kohosi vuoren hirvittävän äkkijyrkkä seinämä tältä alustalta ainakin noin tuhannenkahdensadan jalan korkeuteen. Tämä vuori, jonka huippu oli säännöllisen pyöreä, oli epäilemättä jonkun maanjäristyksen tahi tulivuoren purkauksen luoma, ja sen pohjan pinta-ala oli kuten myöhemmin huomasin noin viisikymmentä neliöpenikulmaa. Tuon pilviä piirtelevän, luonnon muovaileman suunnattoman linnoituksen mahtavuus teki suurenmoisen vaikutuksen tuon aution tasangon yksinäisyydessä.

Mykkänä hämmästyksestä katselin tuota ihmeellistä vuorta, jonka pyöreä huippu välistä häipyi taivaalla purjehtivien pilvien peittoon, ja Billali oli luultavasti nähnyt ihmettelevän katseeni, sillä samassa ilmestyi hänen kantotuolinsa minun viereeni.

"Katsele palatsia, jossa '_Hän-jota-täytyy-totella_' asuu", virkkoi vanhus juhlallisesti. "Onko kellään kuningattarella ollut milloinkaan tuollaista valtaistuinta?"

"Kuningattarenne asunto on varmasti ainoa laatuaan ja suuruudessa ja mahtavuudessa valtijansa vertainen", vastasin minä kunnioittavasti. "Mutta miten pääsemme sisään, isäni? Onhan mahdotonta kiivetä noita äkkijyrkkiä seiniä myöten ylös."

"Sittenpähän näet, ystäväni. Mutta katselehan tasankoa edessämme ja koska sinä olet viisas mies, niin sanopas nyt minulle, mitä luulet siellä näkeväsi?"

Tarkastelin edessäni olevaa maisemaa ja hämmästyksekseni näin leveän kivitetyn tien, joka johti suoraan vuoren juurelle. Se oli paikkapaikoin aivan turpeiden peitossa ja sitä reunusti molemmin puolin korkea, muutamista kohdin sortunut yhtenäinen vallitus, jonka tarkoitusta en voinut ymmärtää. Mitä varten oli rakennettu tuommoinen äkkijyrkkä ja korkea vallitus maantien molemmin puolin?

"Tuo on luultavasti tie, jota myöten pääsemme vuoren luo", vastasin minä. "Näyttää siltä kuin se olisi jokin vanha joen uoma tahi kanava."

Billali, joka ohimennen sanoen oli aivan terve ja reipas eilisestä seikkailusta huolimatta, nyökäytti päätään miettivästi.

"Olet oikeassa, poikaseni. Se on kanava, jonka tämän maan muinaiset asukkaat ovat rakentaneet. Tuon vuoren sisällä, jossa kuningattaremme asuu, oli muinoin -- minä olen varma siitä -- suuri järvi, jonka maan muinaiset asukkaat kuivasivat puhkaisemalla ihmeellisillä ja käsittämättömillä keinoilla vuoreen suunnattoman suuren käytävän, jota myöten vesi laskettiin alas. Mutta tämä kanava rakennettiin tietysti ensin ja vuoresta syöksyvä vesi virtasi sitä myöten takanamme oleville alaville maille. Siten luulen noiden soiden syntyneen, joiden poikki meidän täytyi tulla tänne päästäksemme. Kun järvi oli kuivanut, rakensi mainitsemani kansa sen pohjalle suuren ja mahtavan Kôr-nimisen kaupungin, josta nyt on vain rauniot jäljellä, ja polvi toisensa jälkeen louhi vuoreen lukemattomia luolia ja käytäviä, kuten saat nähdä perille päästyämme."

"Saattaahan olla niinkuin sinä sanot isäni", vastasin minä, "mutta kuinka on selitettävissä, etteivät sadevesi ja maanalaiset lähteet täytä järveä uudelleen?"

"Niinhän luulisi, poikaseni", vastasi Billali, "mutta sitä ei tarvitse kuitenkaan pelätä. Täällä asunut kansa oli viisasta väkeä. Näetkös tuota jokea?" kysyi hän osoittaen oikealle, jossa noin neljän penikulman päässä kaunis joki virtasi tasangon poikki. "Siinä on viemäri, jota myöten vesi pääsee pois, ja aukko, josta tämä kanava menee vuoren sisään, on niin leveä, että tuo jokikin mahtuu siitä hyvin virtaamaan. Luultavasti juoksi vesi ensin kanavaa myöten, mutta myöhemmin johti kansa sen muualle ja alkoi käyttää kanavaa maantienä."

"Eikö tuohon suureen vuoreen ole mitään muuta sisäänpääsyä?" kysyin minä.

"On kyllä", vastasi hän. "Kerran vuodessa ajetaan karja, joka käy laitumella vuoren juurella ja tällä tasangolla, erästä salaista käytävää myöten vuoren sisään. Käytävä on niin kapea, että eläimet juuri mahtuvat siitä kulkemaan, ja se on niin hyvin kätketty, että sinä saisit sitä vuoden etsiä mitään löytämättä."

"Eikö '_Hän-jota-täytyy-totella_' poistu milloinkaan asunnostaan?" kysyin minä.

Näin puhellessamme olimme saapuneet tasangolle ja minä katselin ihastuksella sen melkein troopillista kasvullisuutta, kauniita kukkia ja muhkeita, tammea muistuttavia puita, joita kasvoi aina kolme tahi neljä samassa paikassa. Palmuja oli myöskin paljon, joista toiset olivat noin sadankin jalan korkuisia, ja suuria, mitä kauniimpia sanajalkoja, joiden kaltaisia en ole milloinkaan nähnyt, kasvoi niiden ympärillä. Kukat, joista kullanväriset mehiläiset ja suuret loistavasiipiset perhoset joivat mettä, tuoksuivat hurmaavasti. Kaikenlaista riistaa sarvikuonosta alkaen juoksenteli puiden alla tahi makaili pitkässä heinikossa. Siellä oli sarvikuonoja, puhveleita, hirviä, villihevosia ja keihäsantilooppeja, joka on kaunein kauriseläin, pienemmistä otuksista puhumattakaan. Kolme strutsia pakeni tuulispään nopeudella näkymättömiin meidän ilmestyessä läheisyyteen. Kiusaus oli niin suuri, etten jaksanut hillitä metsästyshimoani. Minulla oli mukanani kantotuolissani yksipiippuinen martini-kivääri ja huomattuani suuren, muhkean hirven, joka hieroi kylkeään puuta vasten, minä hyppäsin kantotuolistani ja lähdin hiipimään otusta kohti. Eläin päästi minut noin kahdenkymmenen kyynärän päähän, jolloin se kääntyi katsomaan minua ja valmistautui karkaamaan tiehensä. Samassa minä nostin pyssyni ja laukaisin tähdäten lavan alapuolelle. En ole eläissäni ampunut parempaa laukausta, sillä hirvi ponnahti korkealle ilmaan ja syöksyi hengetönnä maahan. Kantajat, jotka olivat pysähtyneet katsomaan, mitä tuleman piti, huudahtivat hämmästyksestä, mikä oli aivan odottamaton kunnianosoitus tämän vaiteliaan ja synkän kansan keskuudessa, ja muutamat henkivartijat juoksivat heti paloittelemaan otusta. Vaikka minua kovin haluttikin mennä katsomaan kaunista saalista, hillitsin kuitenkin uteliaisuuteni ja kävelin kantotuolini luo niin rauhallisesti kuin hirvien ampuminen olisi ollut minun varsinainen ammattini. Samalla tunsin, että arvoni oli kohonnut monta astetta amahaggerien silmissä, sillä heidän mielestään oli koko tapaus mitä mahtavinta noituutta. Vanha Billalikin oli aivan suunniltaan ihastuksesta.

"Ihmeellistä, poikaseni!" huudahti hän, "ihmeellistä! Sinä olet suuri mies, vaikkakin olet ruma. Ellen olisi omin silmin nähnyt, niin totisesti en olisi uskonut. Opetatko todellakin minutkin tappamaan tällä tavalla?"

"Varmasti, isäni", vastasin minä hilpeästi, "eihän tämä niin ihmeellistä ole."

Mutta samalla minä päätin lujasti, että kun "isäni" Billali aloittaa ampumaharjoituksensa, minä paiskaudun maahan tahi kätkeydyn jonkun puun taakse.

Noin puoltatoista tuntia ennen auringon laskua me saavuimme enemmittä seikkailuitta tuon mahtavan vuoren varjoon. Olimme jo niin lähellä, että saatoin selvästi nähdä sen äkkijyrkät, huimaavaan korkeuteen kohoavat, rosoiset kallioseinät ja pyöreän huipun, jota pilvet hyväilivät. Paikan jylhyys oli sanoinkuvaamaton ja kumma ahdistus valtasi mieleni. Nousimme ensin vuoren juurella olevaa ruohoa kasvavaa rinnettä myöten ylös, johon ilta-aurinko vielä loi säteitään, mutta pian jouduimme vuoren seinämän synkkään varjoon ja hetkisen kuluttua kuljimme kallioon hakatussa laveassa käytävässä, joka syveni syvenemistään. Varmaankin olivat tuhannet ihmiset ahertaneet vuosia, ennenkuin tuo jättiläistyö oli saatu valmiiksi. Vielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, miten tuommoisen työn suoritus oli ollut mahdollinen ilman räjähdysaineita, mutta se on ja jääkin ikuisiksi ajoiksi tuon aution maan salaisuudeksi. Otaksun, että kansa, joka oli asunut Kôrissa hämärimmässä muinaisuudessa, oli teettänyt nämä työt -- kallioiden halkomiset ja suurten luolien louhimot -- kymmenillätuhansilla orjilla, joita lukemattomat päällysmiehet valvoivat, kuten muinaiset faraot Egyptissä rakennuttivat jättiläismuistomerkkinsä jälkimaailman kummaksi. Mutta missä piileskeli vuoren väki?

Vihdoin saavuimme aivan äkkijyrkänteen juurelle ja edessämme ammotti vuoren seinässä suunnaton aukko, joka oli kuin yhdeksännentoista vuosisadan insinöörien rakentaman rautatietunnelin suu. Voimakas virta syöksyi kohisten luolasta. Olimme jo kallioleikkaukseen tultuamme seuranneet tätä virtaa, joka vihdoin yhtyi tuohon oikealle kääntyvään jokeen, josta olen ennemmin puhunut. Toinen puoli leikkauksen pohjaa oli nimittäin syvennetty kanavaksi, johon vuoresta virtaava vesi oli johdettu, ja toista puolta, joka oli noin kymmentä jalkaa korkeampi, käytettiin tienä. Leikkauksen päätekohdassa, jossa tasanko alkoi, oli vesi johdettu syrjään ja joki oli uurtanut itselleen oman uoman tasangon poikki. Matkueemme pysähtyi luolan suulle ja miesten sytytellessä mukana tuomiaan lamppuja Billali tuli meidän luoksemme ja ilmoitti kohteliaasti, mutta päättävästi, että "_Hän-jota-täytyy-totella_" oli käskenyt sitomaan meidän silmämme estääkseen meitä saamasta selville vuoren sisuksiin johtavaa salaista tietä. Minä myönnyin luonnollisesti vastustelematta tähän toimenpiteeseen, mutta Job, joka oli jo paljon parempi, murisi ankarasti vastaan. Hän kait pelkäsi jotakin ansaa -- hehkuvia ruukkuja tahi jotakin sentapaista. Hän rauhoittui hiukan, kun vakuutin hänelle, etten ollut missään nähnyt ruukkua enkä edes tulta, jossa niitä olisi voinut kuumentaa. Leo oli suureksi ilokseni kovia tuskia kärsittyään vaipunut uneen tahi horroksiin, joten hänen silmiään ei tarvinnut sitoa. Samaa keltaista liinakangasta, jota ne amahaggerit, jotka alentuivat pitämään jonkinlaista vaatetusta, käyttivät ruumiinsa verhona, sidottiin nyt lujasti meidän silmillemme. Huomasin myöhemmin, että amahaggerit ottivat tuota kangasta luolien hautakammioista, joten se ei ollut heidän omaa valmistettaan, kuten ensin olin luullut. Ustanen silmät peitettiin myös, luultavasti sentähden, että pelättiin hänen ilmaisevan meille salaisen tien.

Kun kaikki olivat valmiit, lähdettiin jälleen liikkeelle ja kantajien askelten kuminasta ja veden kasvavasta pauhinasta päättelin, että tunkeuduimme yhä syvemmälle vuoreen. Ajatellessani tätä omituista matkaamme tuon ihmeellisen vuoren uumenissa tuntemattomia kohtaloita kohti minut valtasi outo kauhu, mutta kun olin jo tottunut monenlaisiin yllätyksiin, rauhoituin pian ja olin valmis kohtaamaan mitä hyvänsä. Lojuin kantotuolissani kuunnellen kantajien askelia ja virran yksitoikkoista kohinaa ja koetin uskotella itselleni, että matka oli hyvinkin hauska. Kuljettuamme hetkisen alkoivat miehet laulaa samaa yksitoikkoista laulua, jonka olin kuullut matkallamme sisämaahan vangiksi jouduttuamme. Ilma oli vähitellen käynyt yhä raskaammaksi ja lopulta luulin aivan tukehtuvani, kun kantotuolini samassa kääntyi jyrkästi jonkun kulman ympäri. Ensimmäistä käännettä seurasi pian toinen ja sitten vielä kolmaskin, jolloin ilma muuttui raikkaammaksi ja hengittäminen kävi helpommin. Kuljettiin rivakasti eteenpäin ja tuota jyrkkää kääntyilemistä jatkui loppumattomiin, niin että lopulta olin aivan pyörällä päästäni. Ensin koetin painaa mieleeni nuo käännökset siltä varalta, että meidän täytyisi joskus omin neuvoin pyrkiä samaa tietä takaisin, mutta lienee tarpeetonta sanoa yritykseni täydellisesti epäonnistuneen. Noin tunnin kuluttua minä äkkiä tunsin, että olimme jälleen tulleet ulkoilmaan. Silmieni eteen sidotun siteen läpi kuulsi valoa ja minä tunsin raittiin ilman tuulahduksen kasvoillani. Parin minuutin kuluttua pysähdyttiin ja kuulin Billalin käskevän Ustanea hellittämään siteen silmiltään ja tekemään meille saman palveluksen, mutta hänen apuaan odottamatta minä riuhtaisin siteen pois ja katsahdin ympärilleni.

Kuten olin otaksunutkin olimme kulkeneet suoraan vuoren läpi ja olimme nyt sen toisella puolen, pyörryttävän jyrkänteen juurella. Ensimmäinen huomioni oli, että vuoren seinämä oli nyt matalampi, joten järven pohja eli vanha tulivuoren aukko, jossa seisoimme, oli ympäröivää tasankoa paljon korkeammalla. Olimme kuin äärettömän suuren kallioreunaisen maljan pohjalla ja edessämme oleva pyöreä tasanko oli melkein samanlainen kuin se, jonka äärellä olimme ensin asustaneet vangiksi jouduttuamme. Mutta tämä oli noin kymmentä kertaa laajempi, sillä vastapäinen vuorenharjanne siinti vain sinertävänä juovana taivaanrannalla. Suurin osa tasankoa oli viljelty ja karja, jota näin suuria laumoja, käyskenteli laitumella kiviaidoilla suljetuilla alueilla, etteivät eläimet pääsisi hävittämään puutarhoja. Siellä ja täällä näin ruohoisia kukkuloita ja muutamien penikulmain päässä tasangon keskustaa kohti olin huomaavinani suunnattomia raunioita. Sillä hetkellä en ehtinyt tehdä muita huomioita, sillä samassa meidät ympäröi joukko amahaggereita, jotka olivat näöltään ja asultaan aivan samanlaiset kuin ennen tuntemamme. He eivät puhuneet juuri mitään, mutta tunkeutuivat mahdollisimman lähelle, ikäänkuin he eivät olisi milloinkaan nähneet kantotuolia, joka oli heidän maassaan kuitenkin aivan tavallinen kulkuneuvo. Katselimme toisiamme hetkisen, kunnes vuoresta alkoi äkkiä purkautua aseistettuja miehiä kuin muurahaisia, ja järjestyttyään säännölliseen rivistöön miesjoukko syöksyi nopeasti meitä kohti. Kaikilla oli vyötäisillään tuo tavanomainen leopardin nahka, mutta sitäpaitsi oli jokaisella, niin hyvin upseereilla kuin sotilaillakin, liinainen kauhtana verhonaan. Norsunluinen sauva, jota upseerit heiluttivat kädessään, oli heidän arvonsa merkki. Nämä miehet kuuluivat kuningattaren henkivartiostoon, kuten myöhemmin kuulin.

Heidän johtajansa tuli Billalin luo ja tervehti kohottaen norsunluisen sauvansa silmiensä tasalle. Sitten hän teki muutamia kysymyksiä, joita en voinut kuulla. Kun Billali oli lyhyesti vastannut, teki rykmentti käännöksen ja lähti marssimaan jyrkänteen juurta meidän kiiruhtaessa perässä. Kuljettuamme noin puoli penikulmaa pysähdyttiin suunnattoman suuren luolan eteen, jonka sisäänkäytäväkin oli ainakin kuusikymmentä jalkaa korkea ja kahdeksankymmentä jalkaa leveä. Billali nousi nyt kantotuolistaan ja käski minun ja Jobin tehdä samoin. Leo oli liian sairas kyetäkseen jalkeille, joten hän sai luonnollisesti maata alallaan. Astuimme sitten tuohon suureen luolaan, jonka suupuolta ilta-aurinko vielä heikosti valaisi. Taampana näin seinälle ripustetun palavia lamppuja, joiden rivit häipyivät lopulta melkein näkymättömiin, kuten valot Lontoon öisillä tyhjillä kaduilla.