Part 2

Oliko hän yhtä rakastunut niinäkin aikoina, joista kertomukseni jatkuu, se on, seitsemän vuotta myöhemmin, noin elokuun alkupuolella vuonna 1914? Eikö rakkaus ollut antanut sijaa ehkäpä alttiimmalle, kaikkiin uhrauksiin valmiimmalle, mutta toisenlaatuiselle tunteelle? Miksi tämä kysymys tunkihe mieleeni niin voimakkaasti noina elokuisina odotuksen päivinä, jolloin järjestimme kenttäsairaalaamme? Rouva Ortègue oli halunnut johtaa tätä työtä. Ensikerran lähestyin häntä melkein jokahetkisen yhdessäolon perusteella. Hän kulki lakkaamatta edestakaisin vanhan palatsin huoneita ja käytäviä, yhä kauniina, jopa kauniimpanakin, niin jalovartaloisena puhtaanvalkeissa sairaanhoitajatarpukimissaan. Jo tästä uutteruudesta toimessa, joka hänet sitäkin likemmin liitti mieheensä, ja myös siitä tavasta, millä hän siihen antautui, olisi minun pitänyt huomata, ettei hän ollut muuttunut. Varmaa on, että Ortègue oli hänelle ainoa mies. Alilääkäreitä, toimihenkilöitä, jopa minua itseänikään kohtaan ei keimailun jälkeäkään. Millä huolella hän sitävastoin pyrki panemaan täytäntöön professorin määräykset sairaalan järjestämiseksi! Hänen jalkansa, jotka säilyivät siroina ja hentoina korottomissakin valkoisissa puolikengissään, kulkivat väsymättä ylös alas valtaportaitten marmoriastimia, kiiruhtaen apteekin puolelta liinavaatesäiliöön, leikkaussalista puhdistushuoneeseen. Hentoine sormineen, joissa ei välkehtinyt ainoatakaan sormusta -- ei edes vihkisormusta, joka oli kiinnitetty esiliinaan pienellä Punaisen ristin jalokivineulalla -- hän auttoi purkamaan esiin vetysuperoksidipulloja, pyöreitä kloroformilasikoita ja kautsukkisia mädänjohtoputkia sinetöityine metallisine suojuslieriöineen. Hän lajitteli haavoitettujen paitoja, latoi kasoihin sideharsoja ja vanukääröjä, tarkasti ambulanssivaunut ja teräksisine lääkärinaseineen välkkyvät lasikaapit. Hän tunkeutui tämän tylyn ammattimme yksityiskohdan salaisuuksiin niin tietämätönnä, että hän paljasti, minkä tiiviin väliseinän kuuluisa kirurgi oli kohottanut oman kotinsa ja ammatillisten toimiensa vakavan osan välille. Hän ilmaisi siinä intoa, joka samalla osoitti, kuinka suuresti hän halusi noina vakavina hetkinä ottaa osaa miehensä isänmaalliseen toimintaan. Nämä kuumeiset valmistelut loihtivat mieleen kamalia kuvia, varsinkin kun niihin yhtyivät ensimmäiset tiedot saksalaisten väkivaltaisesta tunkeutumisesta Belgiaan. Muut hoitajattaret, jotka lähimmäisrakkaus oli liittänyt työtovereiksemme, ne saivat jo ennakolta värisemään. Rouva Ortèguea ei. Hänen katseestaan, jonka hän kysyvästi loi professoriin, kun tämä käväisi vielä tyhjässä sairaalassa, saattoi aavistaa hänessä vallitsevan vain yhden huolen: miehensä tyydyttämisen. Niin tuskainen kuin hän olikin tämän ärtyessä -- mikä sattui liiankin usein miehelle, joka muinoin niin hyvin osasi hermojaan hallita! -- näin hänen huojentuvan miltei sädehtiväksi olennoksi, kunhan professori vain virkkoi: "Hyvä on! Oikein hyvä!" Tuntuupa, että moinen halu, moinen tarve, moinen kaipaus saada tyydyttää jotakuta, on rakkautta ja vieläpä onnellista rakkautta. Mikä hämärä sisäinen näkemys sai siis minut näistä tuntomerkeistä huolimatta aavistamaan noiden kahden olennon välillä -- joilla sivumennen sanoen ei ollut lasta -- tragedian piileilevän, tuollaisen sydänten draaman, joita tietämättämme ja vastaiseksi kauhuksemme tapahtuu itsetiedottomuutemme levottomissa syvyyksissä? Sisäinen näkemyskö? Ei. Ilmeinen tosiasia, vallan yksinkertaisesti ne seitsemän vuotta -- kuusi ja puoli täsmälleen sanoen -- jotka olivat vierineet siitä iltapäivästä, jolloin kuulin Ortèguen virkatoverien ja oppilaiden siviilivihkimyksen jälkeen 16:nnen vuosisadan aikuisen raatihuoneen istuntosalista poistuttaessa kadehtivan hänen herättämäänsä rakkaudentunnetta. Omituinen opettajani oli pyytänyt, etten olisi tullut kirkollisiin vihkiäisiin:

"Se on myönnytys, jonka teen vaimoni äidille -- ensimmäinen eläissäni tuolla alalla. Teen sen, enkä siitä kunnioita itseäni. Toivon, etteivät todelliset ystäväni, hengenheimolaiseni, joihin luen teidätkin, näe minua kirkossa ja teossa, joka ei ole tosi..."

Mies, joka minulle näin puheli, oli vielä nuori neljästäviidettä ikävuodestaan huolimatta. Vajaan yhdenkuudetta vuotiaana oli Michel Ortègue elokuussa v. 1914 miltei vanhus. Edellisestä talvesta saakka huomasin hitaan ja alituisen muutoksen hänen _ulkomuodossaan_. Hän laihtui. Hänen piirteensä kävivät kuopalleen. Hänen luonnostaankin ruskea ihonvärinsä tummeni yhä. Sattui kaksi sappikuumekohtausta -- huhtikuussa ja sittemmin kesäkuussa -- seurauksenaan keltatauti. Nämä lievät keltataudinkohtaukset olivat jättäneet jälkensä sidekalvoihin ja käsien sisäpintaan. Hänen hiuksensa ja partansa olivat käyneet valkeiksi. Mutta pysyihän hän edelleenkin niin ripeänä, niin vilkkaana! Hän sai yhä tarmonpuuskia, ja olinhan toisaalta niin kiintynyt häneen. En tahtonut nähdä tuota hirveää totuutta, joka hiukankin tottuneen kliinikon silmissä oli jo koko hänen ulkomuotoonsa merkitty. Pidin itsepintaisesti noita kahta keltataudinpuuskaa tilapäisinä. Selitin hänen riutumisensa johtuvan liikarasituksesta, jonka turviin tietämättömyytemme on niin helppo lymytä. Varmistautuakseni loin mieleeni kuvan tämän hurjan työn-ihmisen työpäivästä: aamulla la Salpétrièriin, johon oli häntä varten perustettu erikoinen virka, sitten Saint-Guillaume kadulle leikkauksia suorittamaan kiireessä! ahmaistuun aamiaiseen saakka, samalla kuin jo ovella odottivat neuvoa etsimään tulleet sairaat; sitten seurasi vastaanotto tai käynnit kaupungilla potilaitten luona, illalla seuraelämää tai teatteri ja sen lisäksi luentojen valmistusta, itse luennot, omaperäisten kirjoitelmani toimittamista, matkoja maaseudulle tai ulkomaille jonkin epätoivoisen sairaustapauksen kutsumana. Ihme, että Ortègue oli tähän saakka kestänyt. Mutta kuinka kulunut olikin koko hänen elimistönsä!

Miten selvästi toikaan sairaala salien räikeä valo näkyviin tuon vastakohtaisuuden miehen yhä huomattavamman vanhentumisen ja vaimon yhä kukkeammaksi kohoovan nuoruuden välillä! En ollut sitä ennen siinä määrin älynnyt. Kotonaan isojen, ylen täysien huoneitten suurellisessa puolihämärässä säilyttivät Ortèguen kuihtuneet kasvot liikuttavasta muotokuvan luonteensa. Sairaalan heleää taustaa vastassa hän oli pelkkä ihmisraunio, kun sitä vastoin hänen vaimoonsa, jonka otsa ja posket olivat sileähipiäiset, silmäluomet sulavat, kaulan kaarre puhdas ja jonka hymy väikkyi vain huulten pinnalla, tuli näitten valkeitten, alastomain seinäin sisällä ikäänkuin kukkasen suloa. Tekivätköhän nuo kaksi puolisoa itselleen selvää siitä, että heidän pelkkä läsnäolonsa noin rinnatusten saattoi tässä kaikki ilmituovassa valesairaalassa herättää, sen ikävämpi, pahansuopaisissa sala-ivaa ja uskollisissa ystävissä, kuten minussa, alakuloisuutta, pelkoa, epäluuloa? Vaimo ei ainakaan aavistanut sitä lainkaan. Muutoin ei hänen huolenpitonsa Ortèguesta olisi ollut niin vilpittömän tyttärellistä, kun hän milloin pakotti tämän istumaan, milloin sulki ikkunan suojatakseen häntä vedolta ja toisin kerroin houkutellessaan häntä lähtemään kotiin lepäämään. Entä Ortègue? Useat kerrat huomasin sinä aikana, johon muistoni nyt palautuvat, hänen nuoreen vaimoonsa kiinnittämässään katseessa sangen oudon ilmeen. Luulin siitä voivani lukea tuskaa, villiä vainuamista, miltei julmuutta. Jo tämä mies sinänsä, joka oli niin kauan ollut ryhdikäs ja nyt ennenaikojaan vanhennut, hän oli siinä, kun hän noin katseli tuota omaamaansa, kuusikolmattavuotiaan koko upeudessa uhkuilevaa kaunista olentoa -- ja lisäksi vielä näissä "kirurgisissa" puitteissa, missä joka paikassa tuntui sodassa haavoittuneitten paluun odotus -- kuin kansallisen draaman taustalle piirtynyt yksilön draama. Sisäisen näkemyksen, toistan sen vielä, tuollaisen epämieluisan ounastuksen pohjalla, joka syistä käsittää seuraukset, näin, tai pikemminkin, aavistin edeltäpäin asian surullisen vakavuuden. Kaikki tuo tapahtuu aivan niinkuin meissä muutamin hetkin heräisi todellisuustunto selvänäköisempänä kuin yksikään aisteistamme, jopa järkemmekään. Se on myös jotain itsetiedotonta, ajatus, joka on sitä kiihkeämpi, koska se ei tajua itseään: tuo, että oma sielullinen olemuksemme mahdollisesti on henkisen ympäristön, meitä saartavan sielullisen olevaisuuden yhteydessä, jota tieteellinen oikeaoppisuus ei myönnä olevaksikaan. Mutta mitä se sitten myöntää? Ja kuinka köyhä se onkaan inhimilliseen todellisuuteen verrattuna! Olipa kylläkin oikeassa Hamlet sanoessaan: "Maan ja taivaan välillä on paljon enemmän kuin me viisaustieteinemme voimme käsittää."

VI

Johdun nyt vaiheeseen, joka minulle on näin ennakolta aavistamani murhenäytelmän varsinaisen alun rajaviittana. Päättymiseensä saakka sen oli määrä kulkea yhtä rintaa tuon toisen: suuren, hirvittävän ranskalaisen murhenäytelmän kanssa. Irroittaessani tästä vallan yksityisluontoisesta tapahtumasta, jonka todistajaksi jouduin, sen sisäisen merkityksen, luulen voivani nähdä selvemmin, ikäänkuin vilaukselta, erään niistä opetuksista, joita parhaillaan tätä kirjoittaessani yhä jatkuva suuri yhteinen koettelemuksemme tarjoo. Mutta älkäämme tehkö edeltäpäin johtopäätöksiä, joiden tulee perustua tosiasioihin, yksinomaan tosiasioihin. Palatkaamme siis noihin tosiasioihin. Olemme yhä elokuun alkupuolella. Sota oli kymmenen päivää takaperin julistettu. Ne neljätoista lisävuodetta, jotka täyttivät Val-de-Grâcen taholta vaaditun nelikymmenluvun, olivat kuntoonpantuina. Elimme historiallisten käännekohtain kuumeisessa levottomuudessa, jolloin hetket tuntuvat yhdellä haavaa niin pitkiltä ja niin lyhyiltä. Odotuksen päivistä ei näy tulevan loppua, ja kun sitten jokin tapahtuma laukeaa, on se niin suunnaton, että hämmästelemme, kuinka se onkaan voinut niin nopeasti puhjeta esiin. Koimme ensin toivehikkuuden kuumetta, josta Ortègue yksin oli vapaa. Minun on kuitenkin tehtävä hänelle sen verran oikeutta, että hän kätki pessimistisyytensä kaikilta muilta paitsi minulta. Olin ollut hänen mukanaan eräässä Berliinissä pidetyssä kirurgien kongressissa, ja hän muistutti minua silloisista vaikutelmistamme:

"Noiden ihmisten järjestämistaito on peloittava", hän sanoi minulle. "Vuonna 1904, kuten muistanette, palasimme Saksasta kauhistuneina näkemistämme. He ovat valmistuksissaan kymmenen vuotta meistä edellä -- ja nyt on siitä kulunut lähes kymmenen vuotta lisää. Tehkää itse johtopäätös."

"Ettekö miksikään arvosta vapaaehtoisia, siveellisiä voimia?" kysyin. "Muistelkaa Elsassiin tuloamme."

"Heillä on keskittämiskykyä, siinä koko juttu", hän vastasi. "Ja mitä siveellisiin voimiin tulee, niin menkääpä niiden varassa heittäytymään autoa vastaan!"

Sitten hänen laihat kasvonsa kurtistuivat, ja hän kohautti olkapäitään:

"Miksi jaaritella turhia! Lääkärin asiana on tietää totuus, mutta salata se potilailta."

Tällaisen teeskentelysuunnitelman laatiminen oli paljon helpompi kuin sen noudattaminen. Italialaisilla on arkipäiväinen, mutta mielevä sananlasku: "Siihen kieli kolkuttaa, missä hammasta kolottaa." Ilmaisipa Ortègue jos kuinkakin tahallista ihastusta saksalaisen kulttuurin tieteelliseen luonteeseen, hän oli sittenkin alatajunnaltaan kiihkeä ranskalainen -- alatajunnalta, jonka hän kiivaasti kielsi kaikilla aloilla. Hän ei voinut puhua kenenkään kanssa puhkeamatta harmiin Belgiaan hyökkäämisen ja ensimmäisten väkivallantekojen johdosta. Hän, joka ennen vanhaan tuskin malttoi edes avata sanomalehteä, osti nyt niitä kymmenen, kaksitoista, viisitoistakin ja heitti meidän kaikkien muiden lailla heti aukaisemansa lehden käsistään pettyneenä, kun ei siitä koskaan löytänyt muuta kuin osittaista tai vääristeltyä totuutta.

"Jos lehdet eivät kertoisi muuta kuin minkä varmasti tietävät", hän virkkoi minulle eräänä päivänä, kun näytin hänelle peruutusta, minkä muuan iltalehti oli tehnyt aamupainokseensa nähden, "ne ilmestyisivät 'valkoisina', eikä painotarkastusta tarvittaisi. Mutta huomenna saamme täsmällisiä tietoja. Tunnettehan hyvinkin Ernest Le Gallicin, vaimoni pikkuserkun. Tapasitte hänet luonani päivällisillä, kun hän vielä oli Saint-Cyrissä. Nyt hän on erään jalkaväkirykmentin luutnantti. Oli Elsassissa ja saapuu moniaiksi tunneiksi asioille Parisiin. Hän ilmoittaa tulevansa meitä tervehtimään tänne sairaalaan, ennenkuin palaa junalle. Soturi kiireestä kantapäähän, joka ei kulje kielikellona. Muuten älyltään heikko... Mutta pelkästään hänen äänensävystään tuntoilemme kyllä, kuinka asiat siellä luistavat."

Olin todellakin usein États-Unis torin varrella olevan talon upeilla päivällisillä nähnyt pöydän äärimmäisessä päässä Saint-Cyrin sotakoulun vormuun puetun nuoren miehen hahmon -- varsin yllättävän ilmiön niin vähän sotilaallisen Ortèguen kodissa. Mieleeni jäi kuva arasta ja kömpelöstä nuorukaisesta, jonka ääntäkään tuskin lienen sattunut kuulemaan. Tiesin hänen sukulaisuutensa talossa sen kautta, että kerran läksin tuollaisilta päivällisiltä parin Ortèguen kirurgi-kilpailijan seurassa ja kuulin heidän -- sisuni kuohahtaessa -- purkavan kateuttaan seuraavin lausein: "Yhä hän vain on täällä, tuo pikkuserkku?"

"Millä äänellä sen sanotte! Onhan se kuitenkin vallan luonnollista. Catherine Ortèguen äiti oli syntyjään neiti Ferlicot, ja pikku Le Gallicin äiti on Ferlicoteja hänkin. Hän on kuollut. Tunnen nuo ihmiset, suuret ja pienet. He ovat tréguierläisiä ja itse olen Lannionista."

"Yhdentekevä. Jos minä olisin ollut niin hupsu kuin nerokas ystävämme, että olisin ottanut itseäni viittäkolmatta vuotta nuoremman vaimon, ei hänellä suinkaan olisi 'pikkuserkkua'. Muistattehan tunnetun laulunpätkän?"

"Vallan hyvin", sanoi toinen nauraen, "se palauttaa nuoruusajat. Kuvittelen olevani vahtisuojassa." Ja hän hyräili:

"Kolm' meit' on puotineitosta, kelpo flikkaa, naurunhaluista -- ja kullakin pikkuserkku on, ain' valmis seuranpitohon."

Tämä pahanilkinen vihjaus pani minut hiukan lähemmältä tarkkaamaan saint-cyriläisen suhtautumista serkkuunsa. En huomannut siinä muuta kuin kunnioitusta, sitäkin silmiinpistävämpää, kun siihen liittyi jonkinlainen käytöstavan tuttavallisuus. Molemmat nuoret sinuttelivat toisiaan kuten kaksi lapsuustoveria ainakin. Ortèguessa sen sijaan totesin sydämellisyyttä, joka karkoitti kaikki mustasukkaisuuden otaksumat; tämä itsevaltias mies osasi huonosti salata vähimpiäkään mielentilojaan. Yhtä lämpimäksi kuin hänen aulis ihmisrakkautensa hänet teki niitä kohtaan, joihin hänellä oli mielenkiintoa, yhtä vapaasti hän päästi ilmoille vastenmielisyytensä tottuneena painostamaan omaa persoonallisuuttaan, mihin niin helposti johtuu hänenlaisensa esimies, oikea diktaattori virkatoimissaan.

VII

Tämän hänen luonteenpiirteensä tuntemus sai minut työntymään aivan väärille jäljille tuon "pikku Le Gallicin" käynnin jälkeen -- kuten hänen lannionilainen maanmiehensä häntä nimitti. Olin läsnä, kun nuori upseeri astui sairaalaan, Ortèguen työhuoneeseen. Rouva Ortègue oli hänkin siellä. Teimme juuri professorille selkoa eräästä vähäpätöisestä toimiimme kuuluvasta sivuseikasta, joka oli saanut hänet miltei sairaalloisesti kiihdyksiin. Oli kyseessä muuan kloroformilasku, jonka tavaranhankkijat olivat suurentaneet vastoin suullista sopimusta. Tuo kiihtymys tuntui vielä siinä miltei närkästyneessä liikkeessä, millä hän kohotti päätään uuden tulokkaan saapuessa, ja piilipä juuri kuin pistopuheen sala-ivaa hänen ensi sanoissaan:

"Tekö, Ernest?... Sodankäynti käy Teiltä hyvin, vai mitä? Näytättepä tosiaan sellaiselta, jolla on ollut menestystä..."

Tämä kaksimielinen kohteliaisuus tuskin vastasi nuoren luutnantin ulkomuotoa. Joskin hänen sotilaallisista kasvoistaan joka piirrettä myöten, harjaannutetun ruumiin koko ryhdistä huokuikin voimaa, jopa iloa, oli tämän voiman ja ilon lähteellä tyyssijanaan jokin muu seikka kuin terveys. Jo ränsistyneessä puvussaan, vastikään alkaneen soodan ahavoittamana ja vähimmiltäkin liikkeiltään, en tiedä, samalla sekä pingoittuneena että sulavana, hän teki todella sen vaikutuksen, että oli sodan työmies, joka tuli vaaroista ja vaaroihin taaskin palasi. Hänen kirkkaat bretagnelaiset silmäteränsä, väriltään miltei samanlaiset kuin serkkunsa harmaan sinivihreät silmät, liekehtivät. Mutta se liekki ei ollut elämän onnenhehkua, vaan päättäväisen tahdon tulta. Entisen saint-cyriläisen epävarmat, kehittymättömät piirteet olivat kauttaaltaan miehistyneet ja hilliintyneet. Näiden kasvojen yksinkertaisuus ja yhtenäisyys -- en tapaa sen oikeampaan osuvaa sanontaa -- kertoi ihmisolennosta, joka oli täydelleen sopusoinnussa itsensä kanssa. Le Gallicin otsa oli leveä, nenä kaareva, silmät pitkänomaiset, kulmakarvat suoraviivaiset, suu voimakas ja totinen. Ajellut kasvot lyhyeksi leikatun tukan alapuolella näyttivät entistäänkin vielä koskemattomammilta. Varreltaan keskikokoisena hän oli hahmoltaan niin sotilaallinen, että hänestä miltei virtaili turvallisuutta herättävä tunne.

"Olenhan niin onnellinen, serkku hyvä", hän vastasi Ortèguen kitkeriin sanoihin. "Olen saanut elää loistavia päiviä. Elsassiin tulomme oli perin liikuttava, ja kuinka se miehiimme vaikuttikaan! Ranskalaisia ei tunne, ennenkuin on saanut johtaa heitä tuleen. Se tuli on jo lämmittänyt. Se on lupaavaa. Meille sattui pari tehtävää -- en ole oikeutettu Teille sanomaan missä -- mutta tuollapahan päin vain -- vakavaa ja innostuttavaa!... Jos sitä jatkuu samaa menoa, saatte pian kuulla meidän kulkeneen Reinin yli."

"Ah, kuinka hyvä on kuulla sinun puhuvan noin!" sanoi rouva Ortègue, ja kääntyen taas professorin puoleen: "Näethän, ystäväni, että teet väärin ollessasi pessimistinen."

"Tekö, serkku hyvä, pessimisti?" kysäisi upseeri. "Sepä ei ole Teidän tapaistanne. Soisin, että olisitte ollut läsnä, kun lopettelin valmisteluitani Riomissa. Käskyläiseni sanoi: 'Luulisipa, että Teistä, hyvä luutnantti, on hauska lähteä sotaan.' -- 'No, tietysti, eikö sinusta sitten?' -- 'Oh, minähän olen tyytyväinen missä vain, kun saan Teitä seurata. Ja sitä paitsi tiedän, että tällä kertaa saamme heidät käsiimme.' Sellaisia ne ovat miehemme. Ja me tavoitamme heidät, serkku rakas. Kuuletteko, olen siitä varma! Tahdotteko että sanon Teille, miksi? Ei se ole vain meidän mielijohteitamme, vaan näen sen niin selvästi, etten voi vaieta. Voitettuna joutuisi Ranska perikatoon, eikä se saa joutua perikatoon, sillä se on katolisuuden suuri maa. Niin juuri, huolimatta hallituksestaan, valitsijoistaan, laeistaan, sanomalehdistään, huolimatta kaikesta. Katsokaas, ennen Riomista lähtöä pidettiin messu. Melkein koko rykmentti oli läsnä. Puolet siitä nautti ehtoollista. Messun piti muuan meikäläisistä. Voin vakuuttaa, että ylpeä on vaikutelma messupaidan poimuihin katoovista punahousuista! Mikä ihme joka tapauksessa, serkku hyvä, -- Te, joka ette sellaisiin usko -- että tuo laki 'reppuselkäisistä papeista', jonka oli määrä tuhota uskonto, johtaakin vain uskonnolliseen propagandaan armeijan keskuudessa! Muutama päivä sitten, hetkenä, jolloin ensi kerran kohtasimme vihollisen, sanoi päällikkömme, joka on harras kristitty, miehillemme: 'Lapset, ne jotka haluavat synninpäästöä, laskeutukoot polvilleen. Pastori sen antaa meille.' No niin, kaikki polvistuivat. Kun kerron Teille, serkku, tämän sivukohtauksen, en pyri sillä käännyttämään Teitä. Tiedättehän, että vältän puhua Teille näistä asioista, mutta Te elätte sotaa kauemmin, ja tahdon jo nyt antaa Teille todistukseni. Te, joka ette usko muuhun kuin kokemukseen, älkää sulkeko silmiänne tältä kokemukselta, sitä pyydän Teiltä! Me tulemme voittamaan, siksi että Jumala on oleva kanssamme." Ortègue oli kuunnellut tätä puhetta sitä keskeyttämättä, pureskellen viiksiensä päätä hampaankärjillään. Tunsin tuon hänen tavakseen hermostumisen hetkinä, kun hän esimerkiksi nähdessään jälleen iltapäivällä aamuisen leikkauspotilaan huomasi hänen ruumiinlämpönsä odottamattoman korkeaksi. Tuohon haltioituneen uskon tunnustukseen hän vastasi äänellä, joka oli yhtä pistävä kuin hänen kirurgisten aseittensa terä:

"Jos voitamme, rakas ystävä, johtuu se yksinkertaisesti kanuunaimme, pyssyjemme, kenraaliemme ja sotilaittemme paremmuudesta." Ja sitten hän, toisen tehtyä kädellään torjuvan eleen, mutisti suunsa virnistykseen ja katkaisi muitta mutkitta keskustelun toistaen pari säettä, jotka oli epäilemättä oppinut ylioppilasvuosinaan, sillä tuskinpa hän lienee tuhlannut aikaansa runoilijain lukemiseen:

-- "Se sikseen!" lausahti mies. "Jo nään, on toinen kuin mulla Teill' laatu pään."

Ja kääntyen äkisti vaimonsa puoleen hän virkkoi:

"Catherine, tämä kloroformijuttu on saatava heti päättymään. Marsal sanelee sinulle kirjeen, jolla sen järjestämme. Nakuttelet siitä pari jäljennöstä... Niin, rakas Le Gallic, serkkunne opettelee soittelemaan tätä kauppiaitten soittokojetta..." Hän osoitti kirjoituskonetta. "Hän saa toimia sairaalan sihteerinä sodan aikana. Näette, että mekin kaikki olemme palvelemassa, kukin voimainsa mukaan. Ja hyvää työtä syntyy, sen vakuutan, ja hyödyllistä, vaikka olemmekin täällä 'Pyhän-Vilhon' kadun varrella pelkkiä maallikoita esimiehestä ja -miehettärestä alkaen hoitajattariin asti... Mutta Teillä on varmaan hetkinen meillekin omistaa. Näytänpä teille, miten olemme laitoksemme järjestäneet. Se ei ole hullumpi."

Hän veti mukanansa upseerin, ja kuulin hänen jatkavan käytävässä:

"Katsokaas. Joka ovelle olen antanut maalata kukkakimpun ja antanut joka huoneelle nimen kukkien mukaan: neilikkahuone, sireenihuone, ruusuhuone... Eivätkö nämä sorjat nimet ole yhtä hyvät kuin pyhän Laurentiuksen, joka palauttaa muistiin parilan, tai pyhän Labren, joka ei suinkaan tuo mieleen aseptiikkaa...?"

VIII

Rouva Ortègue oli varmaan tuntenut tämän keskustelun ajan samaa mielipahaa kuin minäkin. Tämä medisiinarimainen pilanteko ei ollut sen etevän miehen veroista, joka moiseen antautui, ja ketä kohtaan? Niin naiivilta kuin Le Gallic ja hänen uskonnollinen mielenpurkauksensa saattoikin tuntua, palasi hän joka tapauksessa keskeltä taistelua. Rohkeus, millä hän oli pannut henkensä alttiiksi, oli niin ylenyltäisenä takeena hänen vakaumuksensa vilpittömyydestä, että hänellä oli oikeus vaatia toisilta kunnioitusta. Huonosti peitetty ärtymys, jolle Ortègue oli antanut perään, ei johtunut hänen puhekumppaninsa mystillisperäisistä selittelyistä. Hänen kaltaisensa tiedemies, joka luentosalien ja laboratoorioiden tietä on päätynyt täydelliseen ja lopulliseen kieltämykseen, ei käy kärsimättömäksi uskovaista ihmistä, yhtä vähän kuin lasta tai puolihupsua kohtaan. Pelkkä Le Gallicin läsnäolo, eikä hänen puheensa, se se oli tämän ärtyneisyyden aiheuttanut. Miksi? Tähän kysymykseen johti se outo levottomuus, jonka näin valtaavan rouva Ortèguen, antamaan perin todennäköisen vastauksen. Sanellessani hänelle tuolle epätarkalle tavaranhankkijalle osoitettua kirjettä vapisivat hänen kätensä. Kirjoituskoneen nakutuksessa syntyvät aukot ja uusimiset olivat todisteina, samaten kuin sormien harha-iskutkin, ne kun eivät tavanneet kosketinta. Tuo nuori, kaunis, mielenkiintoinen serkkuko iäkkään puolison rinnalla sai liikkeelle ylen eloisan kaipuun tässä naissydämessä? Ajattelin sitä tuona hetkenä. Mutta jos niin olikin laita, niin varmaa on, ettei hän tahtonut sitä itselleen myöntää. Sillä minä tunsin, että se kysymys, jonka hän äkkiä teki minulle vetäessään valmiiksikirjoitetun lehden konerullalta, oli ehdottomasti vilpitön:

"Mieheni ei ollut erittäin ystävällinen serkkuani kohtaan. Tokko Teistäkään, Marsal? Älkää kieltäkö. Luin kummastuksenne kasvoistanne. Hän pitää hänestä kuitenkin paljon. Vielä tänä aamuna hän puhui hänestä mitä suurimmalla hellyydellä. Mutta..." Hän epäröi "Hän ärtyy nykyään vähimmästäkin seikasta ja toisinaan ihan suunnattomasti. Tuo virheellinen lasku esimerkiksi oli vallan mitätön asia..." Hän epäröi jälleen. "Hän oli ennen niin tasainen luonteeltaan! Hän on muuttunut, hän muuttuu edelleen. Olen sen kyllä huomannut. Se on vallan fyysillistä väsymystä. Henkisesti, älyllisesti hän pysyy samana... Pelkään sen vuoksi hänen terveyttään. Te, joka olette lääkäri ja joka olette niin kauan hänet tuntenut, mitä Te arvelette?"