Part 3
"Hän tekee paljon työtä", vastasin, "ehkäpä liiaksi. Ja sitten vielä nämä vakavat tapahtumat..."
"Niin", sanoi hän. "Sanon samaa itselleni, ja pelkään. Toistan sen Teille: minä pelkään. Pelkään, että hän sairastuu, vieläpä pahastikin. En saa häntä edes syömään. Hän laihtuu hirvittävästi. Kaikki tämä keltatautikohtauksesta saakka. Hän ei näytä siitä päässeen."
Sitä mukaa kuin hän kyseli minulta, iskivät hänen silmänsä minuun tutkivina, läpitunkevina, tavallista suurempina, kummastuneempina, totisempina. Luin niistä nyt halua päästä totuuden perille ja samalla kertaa sen ennakkokauhua -- totuuden, joka tuttuna tai tuntemattomana oli yhtä sietämätön. Minunkin silmiini oli välähtänyt hirveä otaksuma, joka mahdollisesti selitti Ortèguen liiankin ilmeisen muuttumisen. Tuon heti ilmestyttyään karkoitetun ajatuksen sai tämän naisen yhä kasvava tuska uudelleen tunkemaan mieleeni, ja mietteeni ääneen ajatellen kuulin hämmästyksekseni, kuinka kaikuna vastasin hänen säikähdyksenhuutoonsa:
"Olen minäkin tosiaan toisin hetkin hänestä levoton..."
"Sepä se!" Ja hän tarttui suonenvedontapaisesti käsivarteeni: "Mikä häntä oikein vaivaakaan? Sanokaa minulle totuus. Rohkenen kuulla kaiken."
"En ole milloinkaan kysellyt häneltä enkä tutkinut häntä", vastasin, puolestani pelästyneenä siitä järkytyksestä, johon tarpeeton ja varomaton myönnytykseni -- joka lääkärin kannalta oli tuskin puollettavissa -- oli hänet saattanut.
"No hyvä!" hän jatkoi. "Kysykää häneltä, tutkikaa häntä, eikä vasta huomenna, vaan jo tänään. Olen aina kuullut Teidän sanovan kaikille, että ajoissa suoritettu taudin selvittely voi estää äkkiturman..."
"Älkää käyttäkö tuollaisia sanoja, rouva", keskeytin nopeasti, "älkää ajatelko niitä..."
"Minun rauhoittumiseni on Teidän varassanne", hän vastasi. "Eikö Teillä itsellännekin ole tarvetta päästä tästä selvyyteen? Sillä Tehän pidätte miehestäni. Olette niin monin kerroin osoittanut, että hän on Teille rakas. Teistäkin lienee tämä epävarmuus sietämätön."
"Mutta sellainen kuin professori on luonteeltaan", sanoin, "tulisi Teidän ottaa lukuun, että moinen urkkiminen..."
"On hyvin vaikea?" hän keskeytti. "Kyllä, otan sen lukuun. Pyydänkin Teitä vain yrittämään..."
"Hyvä on!" sanoin hänen tartuttavan levottomuutensa voittamana, "minä yritän."
"Jo tänään", hän sanoi käskevästi. "Tänään on hänelle asiasta puhuttava. Miksi siirtää toistaiseksi, kun vähinkin viivytys tietää vaaraa? Ja lisäksi, minä tunnen hänet, hänellä on nyt sellainen hetki, jolloin hän ei täysin hallitse itseään. Hän ehkä puhuu..."
"Hyvä on, rouva... Yritän tänään, vaikka..." Hän pysäytti minut katseellaan. Hänen päänsä kallistui kuuntelemaan käytävän puoleen. Hänen äärimmäinen liikajännityksensä sai hänet tajuamaan kolinoita, joita minä en vielä kuullut. Hän hellitti käsivarteni, jota hänen kätensä yhä oli puristanut, ja sanoi hyvin ääneen, tahallisen hilpeästi, vaikka kuulin äänestä hänen sydämensä värinän:
"En tiedä, missä ajatukseni olivatkaan. Tämä jäljennös on täynnä virheitä. Alan sen uudelleen, jotten saisi ylen paljon toruja professorin palatessa."
Hän oli solauttanut puhtaan paperiliuskan koneeseen ja pienten kosketinten nakutus kulki taas kulkuaan, kun ovi aukeni. Ortègue astui sisään Le Gallicin seurassa. Vaikka nopeus, jolla rouva Ortègue sai itsensä hallituksi, vielä kerran näytti minulle, miten hämmästyttävä itsehillitsemiskyky naisilla on käytettävissään, ei mieleeni juolahtanut, että hän olisi näytellyt pilaosaa ja pannut aviollisen huolestumisen laskuun toisen tunteen synnyttämää levottomuutta. Sitä paitsi oikeutti Ortèguen olemus liiaksikin pahimpaankin pelkoon. Hänen heiverä hahmonsa näytti tuon niin voimakkaan, solakan nuoren upseerin rinnalle joutuneena vieläkin haikeammalta, vielä selvemmin läheisen lopun poltinleimalla merkityltä. Hänen tavallista kellahtavammat, kuivettuneemmat kasvonsa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin ankara tuskankohtaus olisi samana hetkenä tuottanut hänelle kovaa kipua. Hänen lopen laihtunut ruumiinsa taipui etukumaraan, ryppyiset kädet puristuivat vatsan taipeeseen. Tuolla uljaalla olennolla oli kuitenkin kyllin tarmoa puhutella vaimoaan hymysuin.
"Le Gallicin hämmästys olisi varmaan sinua huvittanut, rakkaani", hän aloitti. "Hän ei olisi milloinkaan voinut uneksiakaan tämänkaltaisia varustuksia. Kehoitin häntä kiittelemään sinua eikä minua. Sinä olet todellakin muuttanut koko sairaalan näiden kymmenen päivän kuluessa toiseksi. Vanha kappeli sotilaitten makuusuojana -- todella mainio ajatus sekin!"
"Se on totta, Catherine", jatkoi nuori upseeri kehumista; "professori ja sinä olette järjestäneet oikean ihanne-ambulanssin tähän valesairaalaan maalauksin kuvitettuine panellipintoineen, raikkaine puutarhoineen, kauniine vanhoine puineen, vihreine nurmikenttineen ja upeine kukkaryhmineen joka ikkunan alla." Sitten hän vakavana muutti äänensävyään. "Vain yksi moite minulla on sairaalastanne annettavana. Täällä olisi liian hyvä kuolla."
"Mikä onni, ettette kuulu sanitääriosastoon, kelpo Ernestini", sanoi Ortègue, nyt varreltaan suoristuneena. Nähtävästi kohtauksen ankaruus oli lievenemään päin. Ja sitten hän puolestaan kävi totiseksi ja sanoi omituisen vakuuttavasti: "Tuskaa ei voi koskaan kyllin 'untuvoida'. Minun määräykseni epätoivoisissa sairaustapauksissa on tämä: 'Tänne kelpo morfiini!' Sillä lopultakin, miksi hyväksi meidän oikeastaan pitäisi kärsiäkään?"
"Maksaaksemme", vastasi Le Gallic samaan syvällisen totuudellisuuden äänensävyyn.
"Maksaaksemme -- mitä?" kysyi Ortègue.
"Synneistämme tietysti", sanoi Le Gallic. Hän epäröi hetken, ennenkuin lisäsi: "Ja toistenkin synneistä."
"Synneistämmekö -- no, olkoon menneeksi", virkkoi Ortègue. "Ja sittenkin!..." Hänkin epäröi hetken, mutta jatkoi sitten katkerasti: "Synneistämme? Niinkuin muka olisimme anoneet elääksemme! Millä oikeudella siis hän, joka meille elämän tyrkytti, vaatisi meitä tekemään siitä tiliä?..." Ja kiihkeästi hän lausui: "Mutta toisten synneistä...?" Hän toisti: "Toisten? Nähkääs, se on hirveätä!... Anteeksi, rakas Ernest, jos loukkaan Teitä..."
"Ette loukkaa", sanoi Le Gallic, "mutta teette mieleni murheelliseksi. Koska kaikki elämässä päättyy kärsimykseen ja kuolemaan, niin jollei tämä vapaaksiosto ole kärsimysten ja kuoleman tarkoituksena, niin mikä on sitten niiden, mikä elämän tarkoitus?"
"Ei mikään", sanoi Ortègue. Syntyi äänettömyys. Tämä sana, päässeenä silminnähtävästi sairaan miehen suusta tässä sotilassairaalan suojassa, upseerin läsnäollessa, joka seuraavana päivänä palasi tuleen, kajahti sangen oudolta. Sen lausujakin kävi siitä hämilleen. Hän jatkoi uudelleen puhettaan:
"Juttelemme sitten filosofiasta ja uskonnosta, kunhan palaatte luoksemme kapteenina ja kunnialegioonan merkillä koristettuna. Älkää olko pahoillanne epäuskostani sen enempää kuin minäkään Teille uskostanne. Se seikka, ettei ihmisten aivojen kemiallinen kokoonpano ole sama, ei ole milloinkaan estänyt kahta sydämen ihmistä rakastamasta ja kunnioittamasta toisiaan, ja tiedättehän, että minä pidän Teistä paljon, että suuresti kunnioitan Teitä. Jo ennenkuin Teidät äsken näin niin uljaana, niin ripeänä, olin varma, että sotakentällä täysin täytätte velvollisuutenne, jopa teette enemmänkin... Mutta Teidän on kiire... Kas niin, syleilkää minua, ja sitten onnea matkalle... Lähettäkää tietoja itsestänne, paljon postikortteja... Catherine, saata serkkuasi ja kiipeä sitten apteekin puolelle. Siellä on äsken saapunut kokonainen tavaralähetys huolehdittavana. Minä ja Marsal tarkistamme kirjeesi ja teemme korjaukset... Hyvästi, Ernest. Tehän annatte minulle anteeksi, eikö niin?..."
IX
Kynnyksellä rouva Ortègue kääntyi. Hän loi minuun silmäyksen, joka merkitsi: "Nyt on sopiva hetki. Koettakaa." Tuo aviollista huolta puhuva katse, 'serkkunsa seurassa poistuvan Ernest Le Gallicin täydellinen luonnollisuus, se yksinkertainen tapa, millä Ortègue tarjosi nuorille kahdenkeskisen jäähyväishetken, se kaikki lopullisesti kumosi ensimmäiset kuvitteluni. Myöhemmin ymmärsin näiden eri kohtausten salaisen ja ristiriitaisen sisällön: toisaalta rouva Ortèguea enää kiinnitti mieheensä pelkkä aviouskollisuus, kiitollisuus, jota seikkaa hän kieltäytyi itselleen tunnustamasta, samalla kuin Ortèguen terveydentilan arvoituksellisuus oli hänelle liiaksi tuskallinen, jotta hän levottomuudessaan olisi kiinnittänyt huomiota toisen tunteisiin. Toisaalta rakasti Ernest Le Gallic serkkuaan, mutta hänen rakkautensa oli liian kauan pidätettyä, jottei hän jo olisi kyennyt sitä hillitsemään, ja kuinka olisi hän haltioituneen hurskasmielisenä uskaltanut lausua ainuttakaan sanaa, joka olisi voinut antaa tälle viime käynnille rikollisen luonteen? Hän oli suonut itselleen vain äänettömän hyvästijätön. Ja viimein Ortègue, hän tukahutti poveensa salaisen traagillisuuden, samalla kuin hänen veristävää sydäntään pikemmin kalvoi kateus kuin mustasukkaisuus hänen verratessaan omaa riutumustaan upseerin ylimieliseen nuoruuteen. Viedessään hänet pois vaimonsa ulottuvilta hän oli antanut myöten pikkumaiselle tunteelle. Nyt hän sitä jo punastui. Kuinka nämä piilopohjat nyt selviävätkin minulle! Sillä hetkellä minua vallitsi yksi ainoa vaikutelma: hetki oli tiedustelulleni edullinen ja samalla vaikea. Ortèguen takaisin tulo ja äkillinen sydämenpurkaus ilmaisivat sisäistä levottomuutta, jota oli viisasta käyttää hyväksi. Mutta kuinka sittenkään rohkenisin? Tämän tieteen mestarin olemus vaikutti minuun niin hypnotisoivasti, että aristuin ihan "tyhjiin", jos niin voi sanoa.
"Catherine oli oikeassa, tässä on todella liian paljon virheitä", hän virkkoi silmäiltyään kirjeen ensimmäistä jäljennöstä. Jälkimmäinen retkotti keskeneräisenä rullalla. Hänen huomautuksensa osoitti hänen kuulleen sanat, jotka oli vaihdettu hänen astuessaan huoneeseen. Hän lisäsi: "Missä lienevätkin hänen ajatuksensa todella olleet?"
Hänen kuopalle painuneet kasvonsa vetäytyivät taas kokoon kuten äsken. Epäilemättä hän tunsi jälleen tuota epäluulon pistävää tuskaa, joka on niin vihlovaa silloinkin kun se jää epämääräiseksi. Se näkyi minulle selvänä, mutta kun hän istuutui nojaten kädellään pöytään, ilmaisi hänen asentonsa niin huonosti peitettyä puhtaasti ruumiillista kärsimystä, että vaistomaisesti huudahdin:
"Voitteko pahoin, rakas opettaja?"
"Kuinka niin?" hän vastasi, ja hän nosti taas arabialaisen ruhtinaspäänsä pystyyn hänelle ominaisella ylhäisellä liikkeellä.
"Koska te näytätte kärsivän." Olin antautunut leikkiin, ja jatkoin: "Aivan niinkuin kymmenen minuuttia sitten, kun palasitte, kädet tässä." Matkin hänen kumaraa, linkkuun taipunutta asentoaan ja vatsantaipeeseen puristettuja käsiä.
"Ah!" hän sanoi muuttuneella äänellä, nousten seisomaan. "Te siis huomasitte sen?"
Hän otti muutaman askelen huoneessa. Sitten, tullen suoraan minua kohden, hän laski kätensä olkapäilleni ja iskien katseensa minun silmiini sanoi:
"Marsal, voitteko luvata kunniasanallanne, että mitä nyt Teille uskon, jää meidän väliseksemme, ehdottomasti, ettette siitä kenellekään kerro sanallakaan, varsinkaan ette vaimolleni..."
"En voi antaa Teille tuota sanaa, rakas opettaja", vastasin, "ennenkuin tiedän... Aiottehan puhua minulle tilastanne, eikö niin?..."
"Aion", hän sanoi hämmästyneenä.
"Mutta kun äsken rohkenin kysellä Teiltä, tapahtui se siksi, että rouva Ortègue huolehtii terveydestänne. Hän se pyysi minua ottamaan tämän asian puheeksi kanssanne..."
"Hänkin!" hän vaikersi, ja hänen äänensävynsä viilsi sydäntäni. Hän painoi pään käsiinsä ja jäi hetkeksi tuskan kurtistamaksi. Sitten hän taas otti ohjat käsiinsä, ja paljastaen minulle otsansa, silmänsä, suunsa sen tahdon tulen kirkastamina, jonka niin usein olin nähnyt hänestä välkehtivän ylen vaarallisten leikkausten aikana, hän sanoi: "Näin piti käydäkin. Voitte kyllä sitoutua sanomaan hänen kysellessään yksinkertaisesti, että totesitte minut sairaaksi, mutta että ette tiedä, mikä minua vaivaa. Tuota sanaa, tuota hirveätä sanaa, ei saa hänelle lausua. Luvatkaa minulle kunniasanallanne, ettette ilmaise mitään sen varmempaa Minä puolestani tunnen pakottavaa tarvetta saada uskoutua Teille. Voin tehdä sen ainoastaan tällä ehdolla..." Ja rukoilevasti -- hän, Ortègue, rukoili! -- hän virkkoi: "Kuolevilla on oikeutensa, Marsal, ja minä kuoleva mies..."
"Se ei ole totta, rakas opettajani", huudahdin; "vakuutan Teille..."
"Se on totta", hän keskeytti. "Lupaatteko siis minulle?"
"Lupaan", änkytin vastaan.
"Kiitos", hän sanoi ilmeisesti huojentuneena. Ja tyyntyen hän lisäsi: "Ystäväni, minulla ei ole kolmea kuukauttakaan elonaikaa." Hän pysähdytti minut kädenliikkeellä: "Saatte itse päättää."
Tutkimuksia varten varattu leposohva täytti kokonaan tuon pienen huoneen nurkkauksen. Hän ojensihe sille, avasi liivinsä, nosti polvensa koukkuun ja sanoi ohjaten kättäni:
"Kas tuossa, valhekylkiluitten alapuolella, tunnustelkaahan. Tunnetteko siinä maksan reunan ja siinä tuon pienen irrallisen kovettuman?... Eikö niin? Nyt etsikää käsiinne sappirakko... Johan löysitte?... Ottakaa vaari tuosta päärynänmuotoisesta ajoksesta; sen on aiheuttanut sappi, joka ei enää pääse jatkamaan kulkuaan. Palauttakaa mieleenne Courvoisier-Terrierin antama tuntomerkki. Rakko on laajennut. Ei siis ole kyseessä sappikivi... Pysähtykää..."
Hän oli työntänyt pois käteni ja kohottautunut pystyyn. Hän räpytti hetken silmäluomiaan.
"Tuotin Teille kipua", huudahdin yhä järkyttyneempänä.
"Ette Te", hän vastasi hyvin lempeästi, "vaan kasvannaisen valtaamat hermosäikeet." Hän osoitti viimeisen selkänikaman tasalla olevaa kohtaa. "Tässä se tuska tuntuu, syvänä, kalvavana, vihlovana. Siitä se säteilee kaikkialle. Minä saan sen hiukan tyyntymään ainoastaan taivuttamalla vartaloani eteenpäin; sehän liike kiinnittikin huomiotanne. Yksin ollessani paneudun tälle sohvalle kyyryssä kuin ammuttu koira. Siten kipu menee ohi. Säästän Teiltä muut oireet. Ne ovat liian nöyryyttävät. Olen ne kaikki itse huomannut, toisen toisensa perästä. Muistanette keltataudin-kohtaukseni? Se oli lievä, pian ohimenevä. Mutta se uusii ajoittain. Kun tämän liittää kaikkeen muuhun, ei voikaan erehtyä. Rakas Marsal, olen saanut syövän mahasylkirauhasen kärkeen. Olen mennyttä miestä."
Runsaimmin kättentaputuksin palkituilla yliopistoluennoillaan hän ei ollut koskaan ollut niin selvä sanonnaltaan, katseeltaan niin päättäväinen, vakuutuksissaan niin varma. Kuullessani tuon: "Olen mennyttä miestä", muistin suurta Trousseauta, joka aivan samoin sanoin lyhyesti määritteli tohtori Peterille oman tautinsa. Näin hengessäni tuon alistuvan surumielisyyden, josta Peter puhuu. Trousseau sitä tunsi. Ortègue samoin. Noina minulle unohtumattomina hetkinä antoi tieteellinen toteamus nerokkaalle kirurgille sen älyn tyyneyden, mistä vanha stoalaisuus ammensi voimansa. Niinkuin Trousseau hänkin irroittautui omasta persoonallisesta kohtalostaan nähdäkseen itsessään toteutuneena vain kappaleen sisäispatologiaa. Hänen määrittelyään taudistaan en epäillyt, yhtä vähän kuin Peter epäili Trousseaun. Kyseessäolevassa tapauksessa se merkitsi samaa, kuin jos olisi asetettu salakirjoitukselle sen lukuristikko, joka tuo kirjoituksen koko sisällön ilmi matemaattisella tarkkuudella. Ne epämääräiset huomiot, jotka olin tehnyt, tai pikemmin, jotka itsestään olivat minussa syntyneet näinä viime aikoina, kirkastuivat nyt kolkon varmassa valossa. En edes yrittänytkään väitellä tämän sankarillisen ja säälimättömän tiedemiessielun kanssa. Siinä seisoin, voisinkohan sanoa, ihailun tyrmistyttämänä. Ortèguen odottamaton tyyneys, hänen ilmaistessaan tällaisia asioita, verhosi hänet minun silmissäni liikuttavaan, jopa majesteettiseen suuruuteen. Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä sanatonna. Hän vastasi puristukseeni katseella, joka merkitsi uutta "kiitos'ta", ja hän jatkoi:
"Ymmärrätte nyt, miksi äsken tunsin milteipä vihaa, kun Le Gallic parka rupesi meille pitkin puhein tarjoomaan epäpätevää optimismiaan. Että hän hämmästyttää omaa itseään kuvittelemalla sieluelämää ilman hermoston välitystä, se on anteeksiannettavissa. Hän ei ole koskaan suorittanut ruumiinleikkausta. Mutta hän tuli sotatanterelta, ja hän palaa jälleen sotatanterelle. Tuota hirvittävää sanaa _sota_ ovat hänelle jo muutaman päivän tulkinneet kauhunnäyt, jotka hän lisäksi tietää _todellisiksi_: ruhjotut jäsenet, auki ammutut vatsat, halkaistut kallot, koko tuo ihmisessä irtipäässyt isiltä-perityn pedonluonnon julmuus, kirkuna, ulvonta, henkitoreinen korina ja röhinä ja lopulta -- luu-tarha. No niin, ja sille veitikalle eivät nuo kaikki kauheudet ole saaneet opetettua mitään, hänelle ne eivät tuo mitään mieleen. Hän ei perästäpäin ajattele näitä asioita sen enempää, aivan kuin ei niitä olisi koskaan kohdannutkaan. Ja hän rupeaa meille puhumaan Jumalan hyvyydestä! Hän on itse nuori ja vankka -- kaunis poika muuten -- näittehän Te hänet. Hän voi saada surmansa huomenna, ja tällä hetkellä on Europassa miljoonittain hänenlaisiaan nuoria miehiä, jotka tyhjän vuoksi syöksyvät tähän verilöylyyn, koska mieletön valloituksenajatus on tunkeutunut muutaman rappeutuneen ihmisen aivoihin, joka sairastaa märkivää ja parantumatonta korvatulehdusta. Te ja minä selitämme yksinkertaisesti tämän raivon johtuvan ihmisen eläimellisestä alkuperästä, valtavan apinaihmisen uudelleen ilmaantumisesta kulttuuri-ihmisessä. Mutta hän -- kuulittehan hänen puheensa -- hän uskoo raudanlujasti, että kaikkivoipa ja täydellinen Olento, hänen Jumalansa, johtaa tätä joukkoteurastusta. Tuon Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja hyvyydestä hän on sille saavinaan muka jonkin tarkoituksen! Hotel-Dieun sairaalassa oli minulla muuan alilääkäritoveri, joka huvittelihe kauhistuttamalla erästä vanhaa nunnaa näillä sanoilla: -- 'Jos Jumala olisi, sisar hyvä, olemassa, hän olisi ansionsa mukaan pantava rangaistussiirtolaan.' Marsal, hän oli oikeassa. Sillä otaksutaanpa, että hän on olemassa, tuo Jumala, ja otetaanpa minun kohtaloni esimerkiksi... Mitä siis? Hän on hyvä. Hän on oikeudenmukainen. Ja hänkö olisi luonut minut, Michel Ortèguen, jotta minulta viisikymmenvuotiaana, ollessani rikas, kuuluisa ja naimisissa naisen kanssa, jota jumaloin, koko tämä onni julmasti ryöstettäisiin, vaikken koko olemassaoloaikanani ole muuta tehnyt kuin lievittänyt kurjuutta, parantanut kuolemaan tuomituita? Sehän juuri on hermokirurgiaa. Ja tuo isku kohtaa minua hetkenä, jona voisin parhaiten hyödyttää! Nykyaikaiset, murha-aseet saavat aikaan paljon runsaammin aivo- ja selkäydinhaavoittumia tässä sodassa kuin yhdessäkään muussa. Ja ihmisiä kuolee, ihmisiä jää halvatuiksi ja tylsämielisiksi, ja tulee sokeiksi, koska Michel Ortègue, joka olisi heidät pelastanut, itsekin kuolee samaan aikaan inhoittavaan syöpään, joka aiheutuu -- mistä? Mitä typerimmästä sattumasta, auton kumirenkaan halkeamisesta lähellä Versaillesia minun ja virkatoverini Salvanin ollessa matkalla yhteiseen lääkärineuvotteluun. Ajopelit kaatuvat. Muistanette sen kyllä. Sanomalehdet kertoivat asiasta siihen aikaan. Kuljettaja suoriutuu ehein nahoin. Salvan samoin. Minä saan ankaran iskun palleaan. Epäilemättä oli minulla joitakin ennakkotaipumuksia, ja tällaiseksi nyt olen tullut!..."
Kapinamieli jyrisi nyt hänen äänessään ja vanha, miltei persoonallinen viha, jota olin aina todennut hänen kantavan kaikkea uskonnon lohdutusta vastaan. Pysyin yhä vaiti. Jos äsken olin tuntenut hänen suhtautumisensa kauheaan taudinselvitykseensä kauniiksi, niin en nyt enää tuntenut muuta kuin tuon samaisen määrittelyn traagillisuuden. Se ajankohta, jossa elämme, uhkaava osallistumisemme hirvittävään sotaan, se löi vielä kauhistavamman leiman tämän kuolemaniskun saaneen ja siitä tietoisen kuuluisan kirurgin tuskaan. Säälin aalto kuohahti sisimmästäni, ja tarttuen uudelleen hänen käteensä toistelin pakostakin:
"Opettaja raukkani, opettaja raukkani!..."
Tällä kertaa hän tempaisi kätensä irti. Hän pudisti kärsimättömästi päätään. Surkuttelu oli hänelle vastenmielistä. Ylpeys antoi hänelle saman voiman kuin hetki sitten tiede, ja hän voitti itsensä niin että saattoi jatkaa:
"Puhuin Teille kuin lapsi, Marsal, ja melkein yhtä typerästi kuin Le Gallic. Maailmassa ei ole mitään järjetöntä, koska kaikki on sellaisekseen säädettyä. Mutta kun emme kahden tapahtumasarjan risteillessä käsitä ilmiöiden yhteenkuuluvaisuutta, sanomme tuota niiden kohtaamista sattumaksi. Lausumme silloin sanan 'mysteerio'. Sattuma ei ole sen mystillisempi kuin kuolemakaan. Olemme tietämättömiä, siinä kaikki. -- Mutta jättäkäämme tämä sikseen. Kun olen pitänyt tarpeellisena uskoutua Teille, rakas ystävä, on syynä siihen ollut, että minun on pyydettävä Teiltä muuatta palvelusta. Raha-asiani eivät ole sellaiset kuin ne voisivat olla. Olen ansainnut paljon, mutta paljon myös tuhlannut. Olen intohimoisesti rakastanut elämää, Marsal. Olen tahtonut nautinnossa tunkeutua yhtä syvälle kuin tieteessä, toteuttaa itsessäni ehjän ihmistyypin, olla joka suhteessa aikani kuningasyksilöitä. En ole koskaan tehnyt laskelmia. Tunsin voimani, olin varma huomispäivästä. Se karkaa käsistäni. Viidenkymmenen tuhannen frangin leikkaukset ovat ollutta ja mennyttä. Jos minun onnistuu saada hiukan työskennellyksi tässä sairaalassa, niin siinä onkin kaikki; ja kuinka monta viikkoa! Olin tehnyt eräitä suuria rahain sijoituksia, jotka uhkaavat joutua vaaraan näinä levottomina aikoina. Omaisuuteni varmin osa on tämä Saint-Guillaume kadun palatsi, jonka onneksi lopullisesti maksoin viime talvena, sekä tämä sairaala, minun oma sairaalani. Kun minä olen poissa, niin mikä on sen kohtalo? Marsal, kun minua ei enää ole, tulee Teidän koettaa säilyttää se vaimoani varten. Minun olisi liian kovaa jättää Catherine niukentuneisiin oloihin. Jo pelkästään tämä talo tietää hänelle, kunhan nykyinen vaiheaika kerran on ohi, hyvin hoidettuna melkoista riippumattomuutta. Näiden tulojen sekä lisäksi henkivakuutukseni varassa hän voi jäädä asuntoonsa État-Unis torin varrelle. Hänen ei ole pakko supistaa elämäänsä. Tämän vuoksi tarvitsen jonkun, joka antautuu tälle sairaalalle, tekee sen omaksi asiakseen ja joka on toimeensa pätevä, rehellinen mies. Tahdotteko Te olla tuo 'joku'? Älkää vastatko heti. On kyseessä rahallisesti edullinen asia -- painostan sitä vielä -- jossa luonnollisesti Teidänkin etunne otetaan lukuun. Jos periaatteellisesti suostutte, tutustutan Teidät tämän talon tileihin. Saatte tietää sen menot ja tulot. Laadimme yhtiövälikirjat. Tärkeintä on nyt, ettei Teillä ole mitään perusteellista estettä. Vai onko Teillä?"
"Ei, rakas opettajani. Voin vain kiittää Teitä ystävyydenosoituksesta, joka seuranneena niin monia toisia..."
Hän keskeytti minut:
"Huomenna otamme uudelleen tämän ehdotuksen puheeksi. Käväisen pikimmältään tuolla yläkerrassa katsomassa... Ehkä näette rouva Ortèguen ennen kuin minä. Muistakaa sitoumustanne. Älkää lausuko tuota sanaa..."
"Mutta", keskeytin puolestani hänen puheensa ja virkoin, kun hän oli menossa ovea kohti: "Oletteko ehdottoman varma tautinne määrittelystä?... Tiedättehän paremmin kuin minä..."
"Ehdottoman varma", hän vastasi. "Muistanette, että sain kuusi viikkoa sitten kutsun Saksaan erään potilaan luo. Käytin tilaisuutta ja ulotin matkani aina Berliiniin saakka. Menin väärän nimen varjossa erään sikäläisen erikoistuntijan luo. Hän ei epäröinyt puhua suutaan puhtaaksi ja neuvoi minulle tietysti Kehrin kuuluisaa leikkausta, niin sanottua 'opération en baïonette'a -- 'en _pajonett_'", hän toisti matkien karkeaa saksalaista ääntämystä.
"No, entä sitten?" kysyin.