Part 1
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
KUOLEMAN TARKOITUS
Kirj.
PAUL BOURGET
Ranskan kielestä suomensi
Aune Krohn
Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1919.
I
Ennenkuin nämä muistot himmenevät, tahtoisin kirjoittaa ne paperille. Täällä sairaalassani Saint-Guillaume kadun varrella -- sota on sen muuttanut kenttälasaretiksi -- on minulla sangen vähän aikaa: neljäkymmentä vuodetta, ja kaikki aina käytännössä. Ja millaisia haavoitettuja! Meitä on kaksi lääkäriä. Sanoinko kaksi!... Kirurgimme ei tule muulloin kuin aamuisin leikkauksia suorittamaan. Hän palaa iltapäivällä, silmää hätäisesti potilaita ja menee tiehensä, jolloin minä jään kahden toista vuosikurssia opiskelevan ylioppilaspahasen kanssa, joka sydänvian vuoksi on vapautettu sotapalveluksesta ja on niin kömpelö, että töin tuskin voin uskoa hänen suoritettavakseen suoniruiskeen. Tätä on nyt kestänyt yhdeksän kuukautta: elokuun, syyskuun, lokakuun, marraskuun, joulukuun, tammikuun, helmikuun, maaliskuun, huhtikuun -- yhdeksän kuukautta siitä lähtein, kun pyysin ontuvasta jalastani huolimatta päästä rintamalle palvelemaan haavoitettujen sidepaikkaan. Näen edessäni tuon säteilevän iltapäivän -- sellaisia oli, mikä iva, niin usein vuoden 1914 traagillisena kesänä! -- sekä tuloni opettajaparkani, professori Michel Ortèguen luo, joka oli ottanut esittääkseen anomukseni.
-- Mahdotonta, rakas Marsal. Teitä ei huolita. Mutta olen järjestänyt koko asian toisin. Sotilaallistutan oman sairaalani. Olitte alilääkärinäni Beaujonissa. Siitä pitäin olette ollut hieman uskoton kirurgialle. Se antaa teille anteeksi. Tarvitsen apulaista, johon voin luottaa Otan Teidät... Se on siis päätetty?
Sille, joka kerrankaan on työskennellyt Ortèguen johdolla, on tämä mies voimakkaine persoonallisuuksineen ainaiseksi jäänyt "herraksi ja mestariksi", jonka käskyistä ei ole kiistelemistä. Suostuin siis. Olen nyt viettänyt koko sota-ajan tässä entisessä palatsissa, jonka Ortègue, niin kummalta kuin se tuntuukin, sovellutti oman erikoisalansa, hermokirurgian, harjoituskentäksi. Hän ylpeili tästä rakennuksesta, johon arkkitehti Daniel Marot vuonna 1690 teki piirrokset Colombièresin ensimmäistä herttuaa varten. Hän luetteli mielellään sen muistoja ja asukkaita: ensin sen omisti Colombièresin herttua, sitten joku suuren Condén pojantytär, sitten muuan rahamies, mikä lie ollut -- Lawin järjestelmän rikastuttama parturinpoika. Hirmuvallan aikana oli palatsi vankilana muuttuakseen sittemmin Napoleonin aikana marsalkan asunnoksi sekä ottaakseen heinäkuun kuningasvallan aikana suojiinsa ulkomaisen lähetystön ja toisen keisarikunnan aikana erään senaattorin. Monta sydändraamaa on varmaan näytelty noiden kahdensadan kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa näiden seinäin sisällä ja tämän rauhaisan puutarhan näköpiirissä -- missä parhaillaan ikivanhat puut työntävät esiin uuden kevään silmikoita. Niiden lehdet viheriöitsivät elokuussa. Olen nähnyt niiden kellastuvan, lakastuvan, karisevan. Näen niiden jälleen pukeutuvan vihreään. Monet muut silmät ovat katselleet näitä samoja puita ahdistuksen hetkinä, kummastellen, niinkuin minäkin, tämän luonnon työn, tasarytmisen, hitaana jatkuvan, ja inhimillisen mieltenkuohun surkean mielettömyyden vastakohtaisuutta. Mitä olivat kuitenkaan murhenäytelmät, joihin tämän talon asukkaat joutuivat ottamaan osaa, verrattuina siihen hirveään mullistukseen, jonka kamalia jälkimuistoja nyt nähdään täällä kaikkialla, jopa tätä keväistä puutarhaa katsellessa. Silvottuja ihmisiä laahustaa siellä, keneltä käsivarsi, keneltä jalka poikkisahattuna, heikkoina, ensi auringon hyväilyä etsien. Jos käyn tuosta ovesta sisään, näen huone huoneelta päänalaisilla haavoitettujen verettömiä tai punaisiksi pöhöttyneitä kasvoja, silmäterät kuumeisina, sieraimet yhteenpuristettuina, suut törröllään, ja vuodepeitteillä sanomalehtiä hujan hajan otsikkoineen, jotka loihtivat silmiin vielä kamalampaa kurjuutta: _Rajuja taisteluita Dixmuidenissa... -- Reimsiä uudelleen pommitettu... -- Vedenalainen upottanut valtamerihöyryn!_...
Kuinka monta kertaa minua koko tuon syksyn ja talven noita sodan läheisyyden todisteita nähdessäni kauhistikaan se, että itse olin tässä, tosin en hyödyttömänä, mutta _poissa vaaran ulottuvilta!_ Olin maahan painua rujouteni häpeästä, aivan kuin olisi minulla ollut syytä siihen onnenoikkuun, joka pani minut kolmekymmentakaksi vuotta sitten syntymään kämpyräjalkaisena leikkauksenkin ollessa mahdoton! Kun "Taubet" ja "Zeppeliinit" heittivät pommejaan Pariisiin, tunsin, halki kapinoimishaluni ja kauhunikin, kuin jonkinlaista lievitystä. Tosin oli vaara mitätön, mutta se oli sittenkin vaara, ja minusta tuntui, että otin osaa taisteluun pelkästään silmänräpäyksen ajan kuulemalla tuota pommien räjähtelyä, jota sankarilliset sotilaamme kuulivat joka päivä. Sitten aloin harkita. Sanon sotilaitamme sankarillisiksi. Minkätähden? Koska he urheasti panevat henkensä alttiiksi. Minkä puolesta? Velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta mikä on heidän velvollisuutensa? Lainkuuliaisuus. Pohdin tätä ajatusta. Mitä on laki oppineitten silmissä? Joka-aikainen ja välttämätön syy-yhteys kahden tosiasian välillä. Jos Ortègue vielä eläisi, antaisi hän minulle sankaruudesta hyvin yksinkertaisen määritelmän: "Otaksutaan muuan tosiasia: vaara; otaksutaan ryhmä toisia tosiasioita: sellainen ja sellainen luonnonlaatu, sellainen ja sellainen perinnöllisyys, sellainen ja sellainen kasvatus. Tämä luonnonlaatu, tämä perinnöllisyys, tämä kasvatus erittää rohkeutta ja tuo toinen mielenlaatu, perinnöllisyys ja kasvatus erittää pelkuruutta, niinkuin mahalaukku erittää mahanestettä ja maksa sappea sen tai sen aineen vaikutuksesta." Minä kuuntelisin häntä. En uskaltaisi vastata. Silti en olisi ajattelematta, että sielulliset ilmiöt ovat paljon monimutkaisempia, kuin moiset selittelyt myöntävät. Emme arvostele mahalaukkua, erittipä se mahanestettä tai ei, emmekä maksaa, eritti se sappea tai oli erittämättä. Sotilasta arvostelemme, sekä sitä, joka osoittaa rohkeutta, että sitä, joka osoittaa pelkuruutta. Emme pelkästään totea heidän tekoaan, me määrittelemme sen laadun. Me tunnemme kunnioitusta, innostusta toista ja ylenkatsetta toista kohtaan. Miksi? Koska tuo teko ei ole välttämätön, koska se ei ole kumoamaton. Se on _velvoituksesta johtuva_. Sepä eroittaa ne lait, jotka vallitsevat vapaaehtoista toimintakykyämme, niistä laeista, jotka vallitsevat fyysillisiä voimiamme. Pohdin vielä tätä ajatusta. Velvoituksella on rajansa: kykyjemme raja. Ei minkään päällikön käsky voi velvoittaa sotilaita kävelemään meren pinnalla. Miksi? Koska sotilas ei voi sitä tehdä. Kykymme määrää siis velvollisuutemme. Minä esimerkiksi en voi olla rintama-ambulanssin lääkärinä rujouteni vuoksi. En saa moittia itseäni siitä, etten ole siellä. Olen tehnyt parhaani mukaan työtä tässä sairaalassa. Olen käyttänyt kykyni tämän sodan hyväksi. Enkö siis ole täyttänyt kaikkea velvollisuuttani?
II
Mistä kummasta on tämä ajatusteni kulku lähtöisin. Minähän olen lääkäri, parhaillaan lääkärintoimessa ja olevinani lääkäri, minä jos kuka? Tämä siveelliseen ongelmaan vajoaminen, sen alituinen käsittely on ollut elämäni pääsisällyksenä sodan kestäessä. Enhän ole muun vuoksi tarttunut tähän valkopaperiseen vihkoon ja alkanut sommitella tällaista "muistelmaa" kuin siksi, että saisin oman ajatukseni selville järjestelmällisesti ryhmittäessäni kokonaisen tapahtumasarjan, jonka todistajaksi sattuma minut teki juuri tässä samassa paikassa. Sillä hetkellä en niiden outouden hämmästyttämänä kyennyt tarkastamaan niitä älyllisesti, niin sanoakseni. Tunsin vain niiden traagillisuuden. Etäältä katsoen luulen voivani selvittää niiden abstraktisen merkityksen, niiden todistusarvon erään väitteen tai, pikemminkin, erään otaksuman tukemiseksi. Kuinka monta kertaa kuulinkaan Beaujonissa, leikkauspöydän ääressä, tuon samaisen Ortèguen, näiden tuskallisten kohtausteni sankarin, toistavan meille, juuri kun joku meistä oli tainnuttanut potilaan: "Jokainen potilas on oikealle lääkärille luonnon itsensä asettama koe." Ne tapahtumat, joiden yksityispiirteet tahtoisin saada kiinnitetyiksi, olivat nekin tuollainen koe, ja niistä luomani kertomus on oleva vain tuollainen "vaarinotto", jollaisia Ortègue myös neuvoi meitä runsaasti keräämään, "Tosiasioita", hän yhä toisteli, "kootkaa tosiasioita, yhäti tosiasioita. Magendie oli oikeassa: tiedemies on vain lumpunkerääjä, joka vaeltaa tieteen alueilla, koppa selässä, koukkija kädessä ja kerää, minkä löytää." Niin, mutta jos onneton opettajaparkani nousisi komeasta hautakammiostaan, jonka antoi valmistaa itselleen Passyn hautausmaalle ja missä hänen kiusaantunut ruumisraukkansa vihdoinkin on päässyt uneen vaipumaan -- ilman morfiinia -- niin tämä "vaarinottoni" tuskin häntä miellyttäisi. Ne tosiasiat, joita aion siinä panna muistiin, kuuluvat uskonnollisen psykologian alaan, ja tuolle tosiasiain jumaloitsijalle ei näitä tosiasioita ollut olemassakaan. Kun hänelle puhui "uskonnollisesta probleemista", hän nauroi ääneen ja hilpeästi. Silloin oli hänestä mahdoton saada irti muuta puheenpartta kuin seuraavan väännöksen "Luulosairaasta": "_Primo purgare, ensuita philosophari._" Vapautua? Mistä? Kokonaan ajattelemasta haudantakaisen elämän mahdollisuuttakaan, tuosta epäterveestä mystillisyys-atavismista, joka yllyttää meitä luonnonilmiöistä etsimään ajatuksen, tahdon, rakkauden jälkeä. Hän ei myöntänyt maailmassa olevan mitään jumalallista, ei sen enempää muussa kuin ihmisessäkään. Näin ajatellessaan hän luuli noudattavansa Magendien periaatetta: älyn alistamista tosiasioille sellaisinaan. Hän ei huomannut joutuneensa toisessa mielessä dogmatisoimaan, hän, kaiken dogmatismin vihollinen. Hän ei tunnustanut muita tosiasioita kuin ne ilmiöt, jotka olivat oikeaoppisuuden ennakolta valikoimat -- yhtä systemaattisen, yhtä puolueellinen kuin tuo toinenkin: tieteellisen oikeaoppisuuden. Väitin arasti, että uskonnollinen tosiasia on tosiasia sekin; on siis täysin tieteellistä, kokeellisen tutkimustavan mukaista, että otamme sen lukuun. "_Primo purgare_", hän toisti. "Yliluonnollista ei ole olemassa. Kaikki, mikä edellyttää maailmankaikkeudessa persoonallista tarkoitusta, on tyhjää puhetta jo alunpitäen. Jos sanotte minulle: näin eläimen, joka hermostoa vailla tunsi ja käveli, ei minun tarvitse etsiä todistuksellenne vahvistusta, tiedän sen vääräksi..."
Lukemattomat oppineet ajattelevat Ortèguen tavoin. Minäkin ajattelin niin. En ollut koskaan silmästä silmään tavannut sellaista tosiasiaa, johon nyt jo viikkokausia olen törmännyt. Tämän ilmeisen asian nähtyäni tuntuu kaiken yliluonnollisen, tai tarkemmin sanoen, kaiken aineettoman jyrkkä kieltäminen liian umpimähkäiseltä. Tiede ei lopultakaan, jos menemme erittelyssä perille asti, ole muuta kuin pelkkä otaksuma, jonka arvon saamme selville todellisuuden tarkistusta käyttämällä. Lääketiede -- siihen nähden oli Ortègue yhtä selvänäköinen -- tuomitsee mitä loogillisimmat teoriat, kunhan ne kliinillisessä opetuksessa tulevat kumotuiksi, ja tunnustaa mitä sekavimmat paikkansapitäviksi, kunhan ne kliinillisessä opetuksessa tulevat toteennäytetyiksi. Elävä elämä siis lopultakin on totuuden ylin koetinkivi. Jos yksinkertaisesti todettujen tosiasiain avulla on toteennäytetty, että jotkut tieteelliselle oikeaoppisuudelle aivan vastakkaiset aatteet sallivat muutamain ihmisten mukautua elämään, ja että päinvastoin eräät toiset tieteellisesti oikeaoppiset, eivät tuota mukautumista salli, niin osoittaa se epäämättömästi, että tuo tieteellinen oikeaoppisuus on tarkistamisen tarpeessa. Tämän nyt käsilläolevan "vaarinottoni" tarkoituksena on yksinomaan tällaisen todisteen esittäminen tapauksen tueksi, joka olosuhteiltaan on varsin erikoinen, mutta sisimmältä sisällöltään hyvin yleistä laatua. Olkaamme täsmällisemmät. Onko kysymyksessä todistuksen esittäminen? Ei, vaan se, että saisin muut ajattelemaan sitä mahdolliseksi, koska itse sen sellaiseksi näen. Tiedemiehen omatuntoni vaatii, että panen paperille tämän "vaarinottoni", että tutkin tätä kokemustani eroittaakseni siitä totuuden, mikäli siinä totuutta on. Tahdon päästä selville ajatuksistani, sanoin äsken. Tuollainen selvyys on meidän, tutkimuksen miesten, rehellisyyttä. Ortègue vastaisi vieläkin, nämä rivit lukiessaan: "Mutta minäpä olen sangen selvillä ajatuksistanne. Isänne oli filosofian professori Montpellierissä. Hän oli vitalisteihin mieltynyt metafyysikko. Äitinne oli hurskas katolilainen. Otatte ratkaistavaksenne probleemiksi perinnöllisyyksienne postulaatin? _Primo purgare_." Mutta kukapa tiedemies on ikinä työskennellyt muulla keinoin kuin perinnöllisyyksiensä luomilla aivoilla? On siis saatava tietää, onko tällä keinoin saatu tulos itsessään pätevä. Siinä on kysymys. Jos julkaisen nämä muistiinpanot, teen sen juuri voidakseni paremmin eroittaa tähän tapahtumaan nähden oman persoonallisen osani ja sen oleellisen, hävittämättömän lopputuloksen, johon jokainen muukin todistaja johtuisi.
III
Koska on kysymys tosiasioista, tarttukaamme siis suoraan tosiasioihin ja ensinnäkin tämän yksityissairaalan muuttamiseen varalasaretiksi elokuun alkupuolella vuonna 1914. Se tapahtui nopeasti. Ensimmäisenä päivänä elokuuta, sitten kun oli saatu ilmoitus armeijan liikkeellepanosta, tehtiin päätös. Seuraavana päivänä Ortègue näki Moreau-Janvillen, La Rochellen sulattamojen ja halkotarhojen upporikkaan johtajan. Hän oli pelastanut tämän teollisuusvaltiaan pojan hengen auto-onnettomuuden jälkeen tekemällään rohkealla trepaanileikkauksella. Moreau-Janville suostui heti suorittamaan sotilassairaalan kulungit koko sodan ajalta metallurgi-yhtiön nimessä, jonka päämies hän oli. Tämä lupaus taskussaan Ortègue juoksee sota-asiain ministeriöön. Hän pyytää, että tämä Saint-Guillaume kadun talo liitettäisiin Val-de-Grâceen, jotta hän voisi sairaalassa täydellisemmin isännöidä. Hän saakin luvan, ja muutaman päivän päästä, keskiviikkona, elokuun 5 p:nä, ryhdyimme tarpeellisiin sovittelemisiin Tätä toimeenpanon selvyyttä osoitti Ortègue kaikissa teoissaan, suurissa ja pienissä. Hän oli todellinen kirurgi tämän kauniin sanan täydellisimmässä mielessä, sanan, joka on kokoonpantu kahdesta muusta yhtä kauniista: _keir_ käsi ja _ergon_ työ. Hänellä ajatus tiesi toimintaa. Hänen koko olennossaan oli jotakin suoraaniskevää, tuon-tuokiollista. Kun hän teki leikkauksiaan, herätti noiden laihojen, harsonaamarin ympäröimien kasvojen kiinteä tarkkaavaisuus ja koko hänen olemuksensa antautumus ja valppaus hämmästystä. Hänen näki elävän teräksisten työaseittensa kärkiä myöten, kun hän kautsukkihansikkaissaankin perin näppärästi, notkein pitkin sormin käsitteli niitä milloin suurella tarmolla, milloin ylen hellävaroen. Ja mikä anatoomisen silmän varmuus! Pieni, hento, ahavoittunut mies, jonka kirkkaat ja lämpimän ruskeat silmäterät, samoin kuin koko hänen ulkomuotonsa yleensä, hänen hento luustonsa ja kauan mustina säilyneet hiuksensa ilmaisivat vierasta, miltei ulkolaista periytymystä. Ja kuitenkin oli hänen isänsä vain bayonnelainen notaario. Mutta nimi kertoo perheen espanjalaisesta alkuperästä, ja eiköhän liene tuolla puolen Pyreneitten ollutkin jokin kasvitieteilijä nimeltä Ortèga, jonka mukaan eräs kohokkien heimoon kuuluva kasvi on saanut nimekseen _ortegia_?
"En halua muuta kuolemattomuutta", sanoi Ortègue mielellään tätä yksityisseikkaa mainitessaan, "kuin että nimeni liittyy johonkin tieteelliseen keksintöön, pieneen tai suureen. Ken voi määrätä, kuten madridilainen kaimani, jonkun kasvilajin, tai, kuten Addison, Duchenne Boulognessa, Bright, jonkun taudin oireyhtymän, hän elää niin kauan kuin tiedekin. Tämä se on ainoata kuolemattomuutta."
Tämä kiihkeä rakkaus tieteeseen, omaan tieteeseensä -- "pyhään kirurgiaan", hän jopa tapasi sanoa -- se se oli tämän miehen pohja ja perusta, miehen, jonka profiili oli luiseva ja mahtipontisen käskevä, kuin olisi hän ollut arabialainen taikuri, kotoisin _Tuhannen ja yhden yön_ satumailta. Siihen liittyi hänessä intohimoinen mieltymys ylellisyyteen, jossa oli todella jotakin itämaista. Tämä luonteenpiirre, niin outo kuin se olikin hermokirurgian professorissa, tuntui luonnolliselta, kun häntä tarkasteli. Hänen asuntonsa États-Unis torin varrella oli kerrassaan harvinaisten esineitten täyttämä museo: huonekaluja, kankaita, aseita, seinäverhoja, marmori- ja pronssiteoksia! Hän oli koonnut sinne parikymmentä taulua, jotka kaikki olivat -- sattumaltako vai perinnöllisen vaiston ohjaamana -- valikoidut omituisen espanjalaisen taidekoulun piiristä, joka meillä Ranskassa on niin niukasti edustettuna. Katalonialainen mestari Saint-Georges, Jacomart Baço, Luis Dalmau, Jorge Inglés, nämä taiteilijanimet, joita ainoastaan asiaan perehtyneet tuntevat, olivat kotoisen tuttuja kuuluisan professorin potilaille. Tullessaan ja mennessään he saattoivat odotushuoneissa hitaasti tavailla kokoon noita päätä pyörälle panevia tavuita vanhanaikaisten kehysten alareunaan kiinnitetyistä koristelaatoista, kehysten, jotka olivat kankaittensa ja puupintojensa veroisia. Olipa nähtävänä klassillisempiakin nimiä. Ortègue omisti Zurbaranin Pyhän Ursulan, niin viehkeänä keltaisen ja ruusunpunan värisessä puvussaan, Murillon Pyhän Fransiskuksen, ritariluonnoksen Velazquezin kädestä ja. Goyan härkätaistelun. Tämän ohessa oli huoneustossa ylellinen kukkarunsaus, ja koko muu elämä sen kanssa sopusoinnussa: livreapukuisia palvelijoita, hopeainen pöytäkalusto -- ja ties mitä kaikkea? -- kolme autoakin! Arabialainen taikuri oli pariisilaistuva pariisilainen, jolla oli tilattuina iltoina oma permantoaitionsa Théâtre Françaisessa ja Suuressa Oopperassa sekä oma ensi rivin aitio kaikissa pääharjoituksissa. Vertasin häntä _Tuhannen ja yhden yön_ henkilöihin. Sisällisesti hän muistutti pikemmin Faust tohtoria, joka janosi kaikkia elämäniloja sulkien ne kaikki syleilyynsä. Omituinen tenho, jolla hän vaikutti meihin oppilaisiinsa, johtui tästä kaksoiselosta: tieteen ruhtinas, joka eli ruhtinaallisesti. Hän olikin meidän silmissämme kuin ruumiillistunut menestys. Tultuaan professoriksi neljänkymmenen ikäisenä, kilpahakijansa loistavasti voitettuaan, hän oli kiivennyt kunniasijoille. Hänellä oli älyä. Hänellä oli mainetta. Hänellä oli rahaa -- puhuttiinpa hänen eräänä vuonna "päässeen miljoonaan"! Kauheaan sairauteensa saakka hän näytti ikinuorelta. Olipa hän voinut neljänviidettä vuotiaana -- ilman että kukaan rohkeni pitää tätä liittoa naurettavana -- naida kaksikymmenvuotiaan lapsosen, jolla oli hänelläkin lääketieteen alalla kuuluisa nimi, fysioloogi Malfan-Trévisin, Claude Bernardin lempioppilaan, tyttären. Noina vuosina -- kuinka läheisiä ne ovatkaan, sillä heidän avioliittonsa solmittiin vuonna 1908, ja kuinka etäisiä sittenkin! -- ei professori Ortègue rouvineen voinut astua mihinkään seuraan, teatteri- tai näyttelysalonkiin tuon nuoren naisen herättämättä sitä ihaileva; huomiota, joka saa iäkkään puolison sydämen sykkimään ylpeydestä -- siksi kunnes siitä kehittyy mustasukkaisuus.
IV
Pysäytän kynäni palauttaakseni muistoissani silmieni eteen tuon nyt niin onnettoman naisen niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli silloin itsekin niin onnellisen opettajani morsian. Millä äänen sävyllä tämä ilmoittikaan tuon tapahtuman, joka tuli meille aivan odottamatta! Hänen ympärillään leijailevat jutut hänen hyvästä nais-onnestaan eivät oikein tuntuneet sopeutuvan tämäntapaisten lausumain naiiviin intoiluun:
"Niin, rakas Marsal, nyt menen naimisiin ja olen löytänyt ihanteeni. Kuuletteko, ihanteeni! Ymmärrätte minua, kun näette Catherinen. Kutsun häntä ristimänimeltään. Olen tuntenut hänet tuon-korkuisesta, ja keksin hänet vasta tänä talvena. Sanon joskus itselleni: Olenko hupsu? Hän olisi voinut mennä toisellekin... Mutta saattepa nähdä hänet..."
Neiti Malfan-Trévis oikeutti tämän innostuksen. Kaksikymmenvuotiaana hän oli pitkä ja norja nuori tyttö, kasvojen ihonväri vaaleahko, piirteet miltei klassillisen puhtaat ja päätä verhoamassa erinomainen tukka, tumman kastanjanruskea vaalein vivahduksin. Hänen jalot, ylpeät kasvonsa huokuivat yhtä haavaa sekä tunnevoimaa että arvokkuutta ja suloa. Varsinkin hänen silmänsä, suuret ja miltei kummastelevat, loivat harmaitten teriensä katseen niin vakavan kiinteänä, että tuli ajatelleeksi syvän ja hillityn herkkätunteista sielua. Suun, joka vaiti ollen oli miettiväinen, teki hymy lapselliseksi, ja hieman ylen täyteläisten huulien takaa paljastui häikäisevä hammasrivi, jonka ehjyys tiesi tässä vielä hentoisessa olennossa piilevän koskemattomien fyysillisten voimien varaston ja ennusti tulevata naiseksi-puhkeamista avioliiton ja onnen huomassa. Noissa kauniissa kasvoissa oli jotakin, en tiedä, liiankin keskitettyä, joka lisäksi antoi niille liikuttavan viehätyksen niiden silmissä, jotka tiesivät -- Ortègue ilmaisi sen minulle heti -- minkä koettelemuksen hän oli kestänyt: hänen isänsä kuoli äkkiä ja mitä kiusallisimmissa olosuhteissa, ihan keskellä katua, ja äiti meni uusiin naimisiin vuotta myöhemmin yhtä kiusallisissa olosuhteissa. Oli liiankin ilmeistä, että rouva Malfan-Trévis vain rakensi ennalleen hyvin vanhan suhteen. Nuoren tytön sydäntä oli kylmännyt tämän äidin kodissa, jonka kaikkea vääryyttä hän ei ehkä ollut ymmärtänyt, mutta kyllä tunteellaan tajunnut. Oliko Ortèguen rakkaus osaltaan sääliä tätä moraalisesti yksinäistä olentoa kohtaan? Vai turvasiko hän tähän verukkeeseen puolustaakseen iän epäsuhtaa tässä liitossa, joka oli mahdollinen vielä vuonna 1908? Entäpä kymmenen, entä kahdenkymmenen vuoden kuluttua? -- Kiitollisuuttako oli se innokkuus, jolla orpo turvautui pelastajaansa, tämä kun vapautti hänet mitä tuskallisimmasta tilanteesta? Rakastiko hän Ortèguea hänen maineensa, hänen persoonallisuutensa voimakkaan nerokkuuden tähden, sen tenhon vuoksi, jolla häneen vaikutti samanlainen ylemmyys, mikä hänen kaipauksessaan verhosi isän muistoa? Yksi asia oli minulle ainakin käynyt ilmiselväksi: tämä avioliitto oli hänelle samoin kuin Ortèguellekin kiintymyksen eikä järkeilyn teko, ja nuoren tytön kiihkeä tunne ilmeni niin teeskentelemättömänä, että vihkiäistilaisuudessa me apulaislääkärit sanoimme yhdestä suusta:
"Mutta hänhän on vielä rakastuneempi mieheensä kuin tämä häneen."
V