Part 11

Niin tuskani raatelema kuin olinkin, kummastelin mielessäni, kuinka samat ajatukset, erilaisten ihmissielujen läpi taittuessaan, pukeutuvat aivan vastakkaisiin muotoihin. Arvoisan pariisilaisnotaarin kannalta oli tuonpuoleinen maailma olemassa vain kaikkea hyvää omaavia ihmisiä varten -- jotka häneltä sekaantuivat hyviin ihmisiin -- suuren maallisen menestyksen jatkumista. Tämä paratiisi-unelma hyväoloisesta jälkeis-elosta ei muistuttanut bretagnelaisen Le Gallicin tuskan-uskontoa sen enempää, kuin arvon porvari itse muistutti nuorta upseeria. Mutta tämän arkiaikaisen optimisminsa kautta Métivier sittenkin tunnusti henkisen maailman olemassaolon. Ja Ortègue samoin, vasten tahtoaankin, kapinoivan pessimisminsä kautta. Hänen raivonsa, hänen intohimonkouristuksensa, hänen kieltämyskiihkonsa, hänen epätoivonsa kuoleman lähetessä, joka hänen silmissään oli olemattomuuteen raukeamus, hänen vihanpuuskansa -- tuo kaikki oli vain Prokusteen vuoteella makaavan katkotuista jäsenistä tihkuvaa verta. Hänen oppinsa silpoi hänen sielunsa. Kaikkea tätä mietin nyt perästäpäin. Sinä hetkenä minulla oli vain yksi ajatus: "Herra Métivier on puhunut apotti Courmontille. Kunpahan apotti ei olisi jo puhutellut Ortèguea, ja kunpahan vain en tapaisi tätä ylen kiihtyneenä! Jos mahdollista, ehättäkäämme ennen..." Ja minä kiiruhdin työhuonetta kohti, mutta melkein oven kohdalla, eräässä käytävän käänteessä, tapasin papin itsensä.

"Haetteko professoria?" hän kohta kysäisi minulta. "Hän on herra Le Gallicin luona. Minä puolestani etsin rouva Ortèguea."

"Tulen juuri hänen luotaan. Onko professori hänestä levoton?"

"Levotonko hänestä!" vastasi apotti Courmont. "Hän tuli äsken herra Le Gallicin huoneeseen, ja minkälaisessa mielentilassa! Hän ei enää yhtään voinut itseään hillitä. Hän pani toimeen aika kohtauksen! Hän teki meidät osaltamme vastuunalaisiksi rouva Ortèguen poissaolosta. Silloin sanoin lähteväni tiedustamaan. Jätin hänet nojatuoliin vaipuneena. Ah, hän on hyvin sairas! Jumalan käsi on joskus ylen kova oltuaan niin armahtavainen, niin avoin. Ja mitäpä ruumiista! Mutta sielu!..."

"Vielä muuan kysymys, herra apotti, jos suvaitsette. Asianajaja on kertonut Teille pelostaan professorin suhteen, tiedän sen. Hän pelkää opettaja parkani hautovan itsemurha-ajatuksia. Ette suinkaan ole ottanut tätä asiaa puheeksi herra Ortèguen kanssa?"

"En", sanoi pappi. "Mutta keskustelumme teki minuun niin järkyttävän vaikutuksen, että kiipesin yläkertaan puhumaan siitä herra Le Gallicin kanssa, tämä kun on varsin läheinen sukulainen."

"Kerroitte siis herra Le Gallicille Métivierin ajatuksen?" kysyin.

"Hän oli jo itsekin ajatellut samaa."

"He ehkä puhuvat siitä tällä hetkellä", huudahdin, "ja mitähän he sanonevat? Sallikaa minun mennä heidän luokseen, herra apotti... mutta yksin. Se on viisaampaa. Minä tyynnytän professorin hänen vaimonsa poissaoloon nähden. Hän lähti sairaalasta toimittaakseen erään asian, ja jos Ortèguen ja hänen serkkunsa välillä on syntynyt väittely, kykenen minä arvovaltaisemmin välittämään. Pelkästään Teidän pukunne uhkaisi saattaa herra Ortèguen vihan vimmaan."

"Jätän Teidät, tohtori Marsal", vastasi herra Courmont. "Kun kerran herra Le Gallic on läsnä, olen minä varsin tarpeeton, uskonnolliselta kannalta katsoen. Minä saarnaan evankeliumia. Hän tekee parempaa: hänen elämänsä, hänen kärsimyksensä ovat evankeliumia. Jollei herra Ortègue pääse näkemään uskonnollista totuutta tämän suuren sielun läpitse, ei hän voi sitä ollenkaan nähdä; hän on silloin niitä ihmisiä, joita me jumaluusoppineet nimitämme 'vakuuttamattoman tietämättömiksi'. Vertaus talenteista sen meille opettaa: Jumala ei vaadi muilta kuin niiltä, joille Hän on antanutkin... Ja sitä paitsi tulevat köyhät, joita professori on armeliaisuudesta auttanut, rukoilemaan hänen puolestaan. Sanoin sen herra Métivierille. Arvatkaapa, mitä hän vastasi minulle: 'He ovatkin varmin palkkio.' Oh, hän ei ole mikään François de Sales. Mutta joka tapauksessa ei tuo ollut hullumpi sana maallikon suusta. Mutta minähän pidätän Teitä... Menkää toki... Menkää..."

XXVI

Tapasin Ortèguen upseerin vuoteen vierellä. Le Gallicin luomet olivat ummessa, aivan kuin hän olisi nukkunut, sillä välin kuin toisen levottomat silmäterät säihkyivät vihaa. Molemmat olivat vaiti. Le Gallic ei päästänyt ilmi vastustushalua, jonka hänessä herätti serkkunsa miehen ilmeinen ja epäoikeutettu mustasukkaisuus, ja varmaankin hän soimasi itseään, että edes saattoi sitä tuntea. Ortègue oli vaitiolostaan tukahtua. Mutta hän ei voinut nuorelle miehelle, jota hän piti vaimonsa sydämeen nousseena kilpailijanaan, paljastaa sisäistä martyyriuttaan. Ylpeys vaati häntä kätkemään kauhistavan käännekohdan, jota hän parhaillaan eli ja joka oli saanut hänet äkkiä asettamaan tuon kohtalokkaan määrähetken seuraavaksi päiväksi. Kiusautuneena nähdessään hänen, jota rakasti hulluuteen asti, henkisesti luisuvan käsistään, ja kiihkeän epäluulonsa menehdyttämänä, jota oli sitäkin mahdottomampi tyynnyttää, se kun ei johtunut tosiasioista, vaan tunteista, hän oli tahtonut yrittää epätoivoista vedonlyöntiä: joko hänen vaimonsa rakasti häntä yhä ja kaksoisitsemurhan sopimus pysyi lujana tahi vaimo, jollei häntä enää rakastanut, oli peräytyvä, ja niin hän, Ortègue, saisi asian selville. Vaimo ei ollut peräytynyt, mutta Ortègue ei ollut sittenkään selvillä. Uuden epäilyn oli nostattanut tuo suostumus, tuo rouva Ortèguen aivan epäröimättä lausuma myöntymys, jonka hän myös oli paneva täytäntöön, mutta johon hänet sai -- mikä? Aikoiko hän kuolla Ortèguen kera rakkauden vaiko ainoastaan kunniantunnon vaatimuksesta? Tämä tuskallinen kysymys kohosi Ortèguen ratkaistavaksi. Hän ei voinut sitä kestää. Vaimon selittämätön poissaolo, se kun teki arvoituksen kaksinverroin vaikeaksi, sai hänen raivonsa, ehkäpä omantunnonnuhteensakin perin yltymään. Miten julma olikaan tuo lupauksen täyttämisen vaatimus, jonka hän asetti olennolle, jonka alttiiksiantautuvaisuutta hän oli niin suuressa määrin saanut kokea! Entinen Ortègue, niin jalo ja ylevämielinen, soimasi nykyistä harhaanmennyttä Ortèguea tästä vääryydestä. Ja lisäksi, miten suuri olikaan ristiriita tämän miltei eläimellisen intohimonpurkauksen ja sen itsehillinnän välillä, josta Le Gallic tänä samana hetkenä antoi tuolle raivohullulle vakavan, nöyryyttävän esimerkin! Tämä luonteen ylemmyys oli loukkaus eikä myöskään Ortèguen siedettävissä hänen elättäessään povessansa nykyisiä tunteitaan upseeria kohtaan. Että hänen vaimonsa rakasti Le Gallicia, sitä hän pelkäsi kauhulla, kammostuen. Hän epäili sitä tosin vielä. Mutta hän ei epäillyt, että Le Gallic rakasti hänen vaimoaan. Itse asiassa, olen siitä jo huomauttanut, hän oli sen aina tietänyt. Myötätunto, leikkisä suvaitsevaisuus, jota hän niin kauan oli osoittanut vaimonsa serkulle, oli sitä omanlaatuistaan suopeutta, jota elämässä jo pitemmälle ennättänyt mies tuntee nuorempaansa kohtaan, jonka suhteen hänet on asetettu etusijalle -- asia, joka vastustamattomasti mitä herkimmin hivelee itserakkauttamme. Oli tapahtunut peräytymys vastakkaiseen suuntaan siitä lähtien, kun Ortègue ei enää ehdottomasti uskonut tuohon etusijaansa. Le Gallicin hillitty tunne serkkuaan kohtaan oli mairitellut voitonriemuista puolisoa. Kuoleva mies siitä ärtyi, loukkaantui. Olen siitä jo huomauttanut: hän vihasi häntä.

Nämä mietteet ovat nyt hajonneet laajalti ajatusmaailmaani. Sinä hetkenä käsitin ne kaikki yhdessä väläyksessä, henkisesti samanaikaisen, potilaitteni kuvaaman tainnuttamisen ensi huumauksen kaltaisen ilmiön pohjalla: näet kaikkien elämäsi yksityiskohtain astuvan eteesi, yksi ainoa silmäyksesi käsittää vuosikaudet, ja kuitenkin on eetterin tai kloroformin sisäänhengitystä kestänyt vain haihtuvan hetkisen.

"Luutnantti hyvä", sanoin Le Gallicille kynnykseltä, "suonettehan anteeksi. Minulla olisi professorille erikseen puhuttavaa."

Totesin itselleni, että ääneni hieman vapisi. Epäilemättä olivat kasvoni muuttuneet. Nämä liikutuksen merkit eivät jääneet huomaamatta Ortèguelta, joka keskeytti minut kiivaasti:

"On kysymys vaimostani? Mikä on? Mitä on tapahtunut?"

Hänenkin äänensä tukahtui. Luin selvästi hänen silmistään kauhunkuvan, joka nousi hänen eteensä: hänen kiihkon hullauttama uhrinsa oli ehättänyt ennen määrähetkeä ja surmannut ensimmäisenä itsensä.

"Rauhoittukaa, rakas opettaja", vastasin, "ei ole tapahtunut mitään. Tulen juuri rouva Ortèguen luota."

"Hän on siis palannut? Hänen pitäisi tietää, että etsin häntä. Miksi hän ei ole mukananne?"

"Eihän hän ole palannutkaan takaisin!"

"Te sanoitte juuri tulleenne hänen luotaan. Minne hänet jätitte?"

"Kotiinsa, États-Unis torin varrelle."

"Hän on États-Unis torin varrella? Hän oli pyytänyt Teitä tulemaan sinne?"

"Ei hän ollut pyytänyt minua tulemaan, rakas opettaja. Menin sinne itsestäni."

"Miten tiesitte hänen olevan siellä?"

"Otaksuin niin olevan."

"Minkä merkin pohjalla? Miksi häntä etsitte?"

"Koska tohtori Marsal oli levoton hänestä, serkku hyvä. Hän ei rohkene sanoa sitä Teille, mutta minä arvaan sen."

Le Gallic se nyt ehätti väliin. Ensi kerran hänen sairaalaan tulonsa jälkeen värisi hänen tavallisesti niin alistuneessa, kaikesta irroittuneessa äänessään mahtipontinen sävy.

"Niin", lisäsi hän, "ja minä myös olen ollut levoton hänestä hänen aamullisen käyntinsä jälkeen."

"Hän on siis puhunut Teille?" sanoi Ortègue, eteenpäin kumartuen. Hän katsoi minuun, katsoi Le Galliciin ja virkkoi molemmille: "Mitä tämä salaliitto ympärilläni oikeastaan merkitsee?" Sitten rajusti yksistään Le Gallicille: "Mitä hän on sanonut Teille?"

"Ei mitään. Mutta näin hänet niin levottomana, niin tuskaisena, niinkuin ihmisen, joka pyristelee irti musertavan tuskanankeuden syleilystä. Pelkään tietäväni hänen tuskansa syyn."

"Mutta sanokaa... sanokaa toki!" vaati Ortègue vielä rajummin.

"Asia on varsin vakava", vastasi Le Gallic nähtävällä ponnistuksella, "ja kuitenkin... Rakas serkku, jos Catherinen äiti olisi täällä tai tämän puutteessa tätimme, joka lähinnä hänen äitiään on hänen likeisin sukulaisensa, vannottaisin heitä tekemään Teille erään kysymyksen. Kun he eivät ole läsnä, ja minä yksin edustan sukuamme, ette varmaankaan loukkautune, jos itse teen tuon kysymyksen. On todella kyseessä, sikäli kuin pelkoni on oikea -- enkä yksinomaan minä sitä pelkää -- hirvein suru, minkä Catherine voisi Teidän syystänne joutua kokemaan. Serkku hyvä, luvatkaa kunniasanallanne, ettette mieti itsenne surmaamista..."

Kuullessani moisen pyynnön, joka sellaisena hetkenä tehtiin sellaiselle miehelle, vapisin, ja sitäkin enemmän, kun katsahdin Ortègueen, joka kuunteli sitä yhteenpuristetuin hampain, leimuavin silmin ja molemmin käsin puristaen tuolin käsinojaa. Olen usein ajatellut, että tuo onneton raukka, toisaalta mustasukkaisuutensa, toisaalta morfiinin vaikutuksen alaisena, sai tuossa meidän edessämme todellisen hourepuuskan ensi oireet. Olisikohan hän ilman sitä koskaan vastannut tähän ilmeisesti mahdottomaan kysymykseen toisella vielä mahdottomammalla, joka uhkasi saada aikaan kohtalokkaaksi käyvän tunneliikutuksen hänen hoitoonsa uskotussa haavoittuneessa? Olisiko hän varsinkaan lisännyt siihen tunnustusta, joka lopullisesti asetti hänet niin suureen moraalisen alemmuuden asemaan tuohon nuoreen mieheen nähden?

"Koska olemme pyytämässä toisiltamme kunniasanoja", hän alkoi, "niin vastaan kysymykseenne, rakas Ernest, kunhan Te olette vastannut minun kysymykseeni. Oh! Rouva Ortèguen suvun edustajanako Te luulette olevanne oikeutettu pitämään silmällä perhe-elämääni? No hyvä! Antakaa minulle kunniasananne, ettette ole rakastunut vaimooni."

"Serkku!" huudahti Le Gallic, jonka hämmästys ja harmi oli saanut kohoutumaan vuoteesta. Hän toisti: "Serkku!"

"Hah-hah!" jatkoi Ortègue purskahtaen hurjaan nauruun ja äänessään julma voitonriemu. "Ette anna tuota sanaa! Ette voi!... Siis rakastatte häntä!"

"Serkku!..." sanoi Le Gallic kolmannen kerran -- ja millä äänellä!

"Te rakastatte häntä!" toisti toinen, kokonaan poissa suunniltaan. "Enhän vain tästä päivästä alkaen sitä tiedä, nähkääs. Olen sen aina tietänyt. Mutta siinä on eroa. Ennen vanhaan Te ette toivonut mitään. Tunsitte itsenne pikkupojaksi senkaltaisen miehen rinnalla, mikä minä olin... Mikä olin!" hän toisti. "Kaksi kuukautta sitten, täällä käydessänne, aloitte sanoa itsellenne -- luin tuon häpeällisen ajatuksen mielestänne: 'Jospa hän tulisi vapaaksi!' Ja sitten, kun haavoituitte, toimititte itsenne lähetetyksi tänne minun luokseni saadaksenne nähdä hänet jälleen. Olen sanonut Teille sen, minkä uskon todeksi: että Te voitte elää -- sen sijaan että minä... Minuun nähden ei Teidän tarvitse olla lääkäri tietääksenne, että minä kuolen, ja silloin... Silloin, kuuletteko, tyhjiin menee aikeenne. Vaimoni ei rakasta Teitä. Minua hän rakastaa ja poistuu mukanani -- iäksi. Hän on siihen tarjoutunut. Otin vastaan. Te ette ole häntä minulta riistävä. Minä saan hänet pitää... Ah, todellakin, Te kuvittelette puolustavanne häntä minua vastaan? Kun hän palaa, niin pyytäkää häntä käymään luonanne. Kertokaa hänelle, että minä surmaan itseni, että olen sen Teille sanonut, että olen sanonut Teille hänen tahtovan kuolla kanssani, että me olemme tuon sopimuksen yhteisesti tehneet. Saakaa hänet muuttamaan mieltä. Koettakaa. Valtuutan Teidät siihen. En tiedä missä lienevät äsken ajatukseni olleet, kun kummastelin, miksi hän ei ollut täällä. Hän oli mennyt kotiimme États-Unis torin varrelle tekemään samaa, minkä minä täällä tänä aamuna: panemaan asiat järjestykseen kuin ainakin matkan varalta... Matkahan tämä onkin, mutta matka, jolta ei palata... Mutta koska rakastatte häntä, ja koska minä olen aina ollut Teille suopea, Ernest, olisitte vallan hyvin voinut olla tulematta tänne pilaamaan meidän viime hetkiämme."

"En tullut omasta halustani, serkku rakas", vastasi Le Gallic, "minut lähetettiin tänne pyytämättäni. Voin sanoa Teille, että olen sitä pahoitellut aina tähän saakka."

Hän kääntyi minun puoleeni: "Tohtori Marsal, olkaa hyvä ja antakaa minulle tuo krusifiksi."

Hän osoitti minulle norsunluista ristiinnaulitunkuvaa -- tekotavaltaan uudenaikuista ja hyvin vaatimatonta -- jonka hän oli antanut ripustaa seinälle vastapäätä vuodettaan, jotta se olisi aina ollut hänellä silmäin edessä. Annoin sen hänelle. Hän tarttui pieneen mustapuiseen ristiin liittäen kätensä yhteen. Ja hitaasti hän vei sen huulilleen, suuteli jalkoja lävistävää naulaa sekä sanoi minulle:

"Kiitos, tohtori. Iloitsen, että olette läsnä sekä kuulemassa valaa, jonka aion tehdä... Michel", hän puhutteli nyt Ortèguea -- veljellisin nimityksin, jonka odottamaton sulous hämmästytti raivoisaa miestä ja sai hänet nostamaan päänsä. "Michel, tämän Vapahtajan kuvan nimessä vannon Teille, etten eläissäni ole sanonut Catherinelle sanaakaan, en ainuttakaan, jota Te ette olisi voinut olla kuulemassa. Jos mieleeni lienee koskaan liitänyt ajatus, että hän voisi olla vapaa ja tulla vaimokseni, niin vannon, että se on tapahtunut vastoin tahtoani, ja että olen sen ajatuksen karkoittanut pitäen sitä rikoksellisena kiusauksena, Te kun vielä olette elossa. Tämä Kristuksen kuva ensimmäisen ehtoollisellakäyntini ajoilta on todistajani, että olen Häneltä pyytänyt vastustusvoimaa, ja että Hän on sitä minulle antanut. Ennen vanhaan pyysin Häneltä voimaa voidakseni iloita Catherinen onnesta, vaikka tuo onni tuli hänen osakseen Teidän kauttanne, ja vaikka itse rakastinkin häntä kiihkeästi. Sillä totta on, että olen rakastanut häntä kiihkeästi, yksinomaan häntä. Niin, minä rukoilin, että Te voisitte tehdä hänet onnelliseksi tässä maailmassa, ja kuolemani olisin valmis antamaan uhriksi, jotta hän saisi olla onnellinen toisessa maailmassa, johon uskon. Niin häntä rakastin, niin häntä rakastan. Ja Te, Michel, tarkastakaapa nyt, miten Te häntä rakastatte, tekoa, johon aiotte hänet saattaa. Sanotte, että hän tarjoutui surmaamaan itsensä kerallanne. Tuota tarjousta ette saa ottaa vastaan. Älkäämme enää seuloko sanojamme. Te teette hänestä hirvittävän itsekkyytenne uhrin. Te uskotte vain tähän elämään, ja Te riistätte häneltä ne ilot, joita se voisi hänelle vielä suoda, syystä ettei hän enää nauttisi niitä Teidän kerallanne!... Ja sitä paitsi, mikä onkaan tämä elämä!... Vaikka olisi vain yksi mahdollisuus tuhannesta, kymmenestätuhannesta, miljoonasta, että on olemassa toinenkin elämä, niin voisitte omasta puolestanne uhitella tuota yhtä mahdollisuutta, mutta yksinomaan omasta puolestanne. Voitte sanoa itsellenne: 'Minä surmaan itseni, antaudun alttiiksi tälle uhkalle. Uskon, että kuolema on tyhjiin raukeamista. Jos Jumala on olemassa ja rankaisee minua, on se hänen asiansa.' Olkoon niin. Joka tapauksessa ette ole varma siitä, että kuolema on tyhjiin raukeamista. Se on vain oman mielenne luoma kuvitelma. Se ei ole mikään kokemus -- ja Tehän ette myönnä todeksi muuta kuin kokemuksen. Minä sanon Teille, että Teitä odottaa hirveä rangaistus. Käykää sitä kohti, mutta älkää saattako sen alaiseksi ketään toista. Jos lienette päättänyt surmata itsenne, Michel, niin älkää vetäkö myötänne tuohon salaperäiseen kohtaloon, painoksi oman päänne päälle, sen olennon itsemurhaa, jota olette rakastavinanne. Älkää saattako kadotukseen tätä ihanaa sielua."

Hän ojentausi taas vuoteelleen murtuneena tämän pitkän, kiihkeän puheen ponnistuksesta ja lisäsi puoliääneen:

"Kaikki pyörii ympäri, kaikki. Ah! Kuinka se on tuskallista!"

Tämä sairaan ruumiillinen valitus, se kun seurasi heti tuon selvityksen ja valan korkealentoista mystiikkaa, herätti minut kohdaltani tietoiseksi hänen fyysillisestä tilastaan, ja kun hän lisäsi: "Ei haita. Pyörrytys menee ohi", sanoin Ortèguelle:

"Rakas opettaja, lähtekäämme täältä ja antakaamme herra Le Gallicin levätä."

Ortègue nousi, astui muutaman askelen ovea kohti ja kääntyi sitten jälleen:

"Minä menen nyt, mutta en ennenkuin olen vakuuttanut kunniasanallani hänen edessään sekä Teidän, Marsal, että olen jättänyt, jätän ja tulen jättämään vaimoni vapaaksi joko seuraamaan myötäni tahi olemaan seuraamatta, sinä päivänä, jolloin päätän tehdä lopun kaikesta. Te olette kunnon mies, Ernest, mutta tiedän tunnossani olevani kunnon mies minäkin."

XXVII

"Kiiruhtakaa etsimään käsiinne Renard", sanoi Ortègue minulle, kun tuskin olimme tulleet huoneesta ja ovi oli sulkeutunut jälkeemme. "Istukoon hän Le Gallicin vierellä. Toivoakseni ei tuo pyörrytys merkitse mitään, mutta kun haavoittuma on päässä, sattuu joskus ilkeitä yllätyksiä, piileviä tarttuma-aineita, jotka siirtyvät aivoainekseen. Ja kun kerran pidennetty selkäydin joutuu alttiiksi!... Lyhyesti, on varovaisinta pitää häntä silmällä. Joutukaa ja tavoittakaa minut taas työhuoneessani."

Tuskin olin saanut käsiini opiskelijamme ja saattanut hänet tarpeellisin ohjein haavoitetun luo, kun jo uudelleen kolkutin työhuoneen ovea. Mustasukkaisuuden houre ei ollut vielä kokonaan ohi. Ortègue oli alkava uudelleen kyselynsä. Minua odotellessaan hän oli taas ryhtynyt järjestämään papereitaan. Olen usein huomannut, että käännekohdissa toimimme täten automaattisesti, ja sitä koneellisemmin, kuta rajummat ne ovat. Eiköhän luonto, joka pitää alempaa sielullista olemustamme tasapainossa, puolustautune tällä tavoin korvatakseen ylemmän sielullisen olemuksemme sekasortoisuuden? Täydellinen mullistus päättyisi joko kuolemaan tai mielenhäiriöön. Hänen hansikoidut kätensä jatkoivat yhä järjestelyä, kun hän kysyi minulta:

"Marsal, miksi menitte tuonne États-Unis torin varrelle?"

"Siksi että tiesin kaikki, rakas opettaja..."

Tunnustin silloin kaiken: että olin oven takaa kuunnellut hänen ja hänen vaimonsa keskustelua; että rouva Ortègue oli vaatinut minua pysymään vaiti; mitä kaikkea olin siitä lähtien tuntenut mielessäni; kuinka olin toivonut, että hän itse kohdaltaan olisi luopunut tuosta hirveästä suunnitelmasta; heränneestä huomiostani, kun hän oli kiirehtänyt minua muutamassa tunnissa laatimaan valmiiksi sairaalan muistiinpanot; asianajajan käynnistä ja yhä kasvavasta epäluulostani rouva Ortèguen poissaolon johdosta... Minä lopetin:

"Sanoin itselleni: jos asia on varma, on hän kotonaan. Mitäs muuta, läksin sinne. En sopinut asiasta kenenkään kanssa. En kysynyt neuvoa keneltäkään. Teitä ei suinkaan ympäröi mikään salaliitto. Sellaista ei ole ikinä ollutkaan."

"Eikö mitään salaliittoa?" hän huudahti. "Entä tuo vaitiolo, jota hän Teiltä vaati? Mainitsittehan siitä itse," Sitten, äärettömän katkerasti: "Kuinka yksin ihminen onkaan!"

Hän pysäytti vastaväitteenä ja kysyi uudelleen urkkivasti:

"No niin, kun saavuitte kotiimme États-Unis torin varrelle, oliko hän siellä?"

"Oli, yläkerran pikku-salissa. Hän kirjoitteli."

"Hän jätti haltuunne minulle tulevan kirjeen? Antakaa, antakaa toki..."

"Rakas opettajani, hän ei kirjoittanut mitään kirjettä. Hän ei jättänyt haltuuni mitään Teille tulevaa."

"Mutta Te puhuitte hänen kanssaan. Kyselitte häneltä. Hän vastasi Teille. Te lähditte pois hänen luotaan -- palasitte tänne ja etsitte minua. Sanokaa suoraan, jättikö hän Teille jonkun sanoman minulle tuotavaksi? Minkä? Tahdon sen tietää."

"Hän ei jättänyt minulle mitään tehtäväksi. Tuskin hän puheli minulle paria kolmea sanaa enempää. Hän oli peräti masennuksissaan. Hän oli, niinkuin suuren ahdistuksen hetkinä sattuu, piirtänyt paperille muutaman lauseen. Hän näytti ne minulle, kun ei kyennyt puhumaan. Luin tuon paperin. Pujahdin tieheni ottaen sen mukaani. Tuon sen Teille. Mutta, sanon sen vielä kerran, hän ei lähettänyt sitä Teille. Hän olisi pyytänyt sen takaisin, jos hänellä olisi ollut siihen voimaa. Sitä hänellä ei ollut. Siinä on huuto, hänen huutonsa, ja sen täytyy päästä Teidän korviinne."

Olin ottanut taskustani tuon paperiliuskan. Ortègue tempasi sen käsistäni ja alkoi lukea sitä huudahtaen hurjasti:

"Viimeinkin saan sen tietää!" Minulle oli kerran eläissäni sattunut inhoittava uteliaisuuden puuska: halusin nähdä teloitusta. Läksin paikalle. En nähnyt itse toimitusta. En nähnyt kirveen laskeutumista, en pään putoamista. Juuri tuona hetkenä sulkeutuivat silmäni. Sama kauhu valtasi minut Ortèguen edessä hänen lukiessaan vaimonsa kirjoittamia epätoivoisia sivuja, ja minä käänsin pois katseeni. Minun oli täytynyt antaa hänelle tuo isku. En voinut katsella häntä, kun se hänet kohtasi. Olin väärässä. Ei hivenenkään olisi ollut annettava mennä hukkaan viime opetuksesta, jonka monien entisten lisäksi sain tältä harvinaiselta mieheltä: opetuksen jalosta sydämestä, joka arvosteli itseään, tuomitsi itseään ja täten, jalosti peräytymällä, myönsi olevaksi kokonaisen tosiasiain käsitepiirin, tosiasian, jotka hänen älynsä oli kieltänyt. Niin -- todella liikuttavan selvityksen saivat nuo kuuluisat sanat: "Sydämellä on järkisyynsä, joita järki ei tunne." Tämä ehdoton deterministi tunnusti, itseään määrätyistä teoista soimatessaan, -- joskaan hän ei sitä tehnyt itselleen selväksi -- velvoituksen ja vapauden. Tämä ilmiöitten mies, jolle ajatus ja tunne olivat pelkkiä tapahtumia, julisti, itse sitä ymmärtämättään, sitä kunnioitusta, jota yksilö on velkapää osoittamaan toiselle yksilölle. Tämä henkisen maailmankaikkeuden kieltäjä liikkui kuitenkin tällä hetkellä yksinomaan sen piirissä, huolimatta tuskantäyden ruumiinsa taakasta, huolimatta pitkällisen myrkytyksensä orjuudesta.

Odotin hänen puoleltaan kohtaavani kapinaa, vihaa, rajuutta, kaikkea tuota surkeutta, jonka hän oli päästänyt näkyville Le Gallicin vuoteen vierellä. Mutta hämmästyksen valtaamana kuulin hänen puhuvan minulle tavattoman tyynesti ja äänellä, johon hänen vaimonsa muisteleminen sai enää vain hellyyttä -- epäitsekästä, olin sanoa, ruumiista irroittunutta, hellyyttä. Sillä haudan tuolta puolen tuli tuo ääni, joka nytkin sitä muistaissani niin liikuttaa minua! Juuri aikoessani tuoda tiedoksi nämä hänen viime sanansa, hänen varsinaisen jälkisäädöksensä, jonka hän halusi minun keräävän muistiini, täytyy minun keskeyttää. Kynä näet vapisee kädessäni.