Part 12

"Marsal", hän alkoi stoalaisen älyniekan äänellä, jolla hän oli aikaisemmin tässä samassa työhuoneessaan minulle esittänyt syöpänsä diagnoosin. "Eikö minulla koko elämäni ajan ole ollut kyllin syytä uskon tosiasioihin? Tosiasia -- miten varman pohjan se antaakaan jalkain alle! Viikkokausia olen nyt rehkinyt epävarmuudessa, mielikuvitelmissa. En ole tietänyt. Nyt tiedän. Olen vapautunut. Koska olette kuullut keskusteluni vaimo parkani kanssa, ymmärrätte kaiken: epäilin hänen rakkauttaan, hän tahtoi antaa minulle siitä todisteen, ja minä, minä halusin nähdä hänen antavan sen. Hän sen antoikin, vaan ei sitä, minkä minun silmäni näkivät. Se oli tuon ylevän sydämen puolelta säälinpurkaus -- ihailtavan säälin. Se ei ollut rakkautta. Ja sitten epäilin taas ja tuon epäilyni vuoksi tein rikoksen, niin, rikoksen. En sillä että otin vastaan hänen kaksoisitsemurhan tarjouksensa. Siitä en soimaa itseäni. Rakkaudentarjous oli minulla oikeus ottaa vastaan. Meille lyhytikäisille, voisi miltei sanoa harhakuvamaisille olennoille edustaa kärsimys pahaa; hyvää taas on onni ja varsinkin rakkaus, rakkaus, jonka avulla jokainen meistä voi astua oman olemuksensa rajain ulkopuolelle, yhtyä toiseen olentoon ja hänen kauttaan siihen, mikä on kaikki-käsittävää. Nähkääs, Marsal, äly, se kehittyy sukupolvesta sukupolveen eikä vieläkään ole kuin tuskin hahmoiteltu. Rakkaus taas on hetkellistä, mutta täyttä, uhkuvan runsasta omistamista -- kaiken sen omistamista, mikä on omaa itseämme ylempää. Silloin me elämme iäisyyshetkemme. Olennosta, joka meille tämän kaiken antaa, emme voi luopua. Hän on silmäimme terä, luittemme ydin, tyhjentymätön ja yltäkylläinen onnemme. Ja että hän haluaa, jos hän kerran meitä rakastaa, kuolla kun mekin kuolemme, niin onhan se niin luonnollista, niin oikeutettua. Ei. En soimaa itseäni, että sanoin vaimolleni: 'kiitos!' ja että otin vastaan hänen tarjouksensa. Rikokseni on se, että ennakolta aavistaessani, ettei hän minua enää rakkaudesta rakastanut, vaadin tuon lupauksen täyttämistä. Miksi? Pannakseni hänet koetukselle. Ja se, nähkääs, oli inhottavaa, kurjaa. Hänen surmansa vastaanottaminen, jopa sen avustaminen, jotta saisimme toisiamme rakastaen yhdessä kuolla, sehän oli onnemme korkein hurmio. Mutta mies, joka uskaltaa, mitä minä uskalsin panna panokseksi, Marsal: sen, että hän olisi surmannut itsensä säälistä minua kohtaan, valheen vallassa, johon minun epäluuloni oli hänet pakottanut, -- se mies on murhaaja."

"Olkaa siis loogillinen, rakas opettajani", pujahutin lomaan. "Ette siis enää suvaitse tuota ajatusta, että hän kuolisi kanssanne?..."

"Ettekö sitten ole minua ymmärtänyt?" hän keskeytti.

"Olen kyllä, rakas opettaja, ja juuri siksi, että olen Teidät ymmärtänyt, sanon Teille: tehkää vielä enemmän kuin että vain vapautatte hänet tuosta mielettömästä lupauksesta. Auttakaa häntä -- Tehän sen voitte -- tulemaan moraalisesti terveeksi tulemalla itsekin samoin terveeksi."

"Te ajattelette tuota mustasukkaisuuden kohtausta, jonka panin toimeen Le Gallicin nähden -- minä, hänen lääkärinsä, haavoitetun potilaani nähden! Uskokaa pois: kadun sitä katkerasti. Olin silloin mieletön..."

"Ei ole kysymys Le Gallicista. On kysymys Teistä itsestänne. Tunnustakaa, että Teidän kaltaisenne sairas, ruumiillisesti sairas ihminen, mutta moraalisesti terve, olisi jo aikoja sitten hakenut parannusta tautiinsa."

"Siihen ei ole parannusta. Te tiedätte sen hyvin."

"Onhan muuan tilapäinen parannuskeino. Itse olisitte sitä neuvonut ja määrännyt sen heti kohta potilaallenne, josta olisitte tehnyt saman diagnoosin kuin itsestänne."

"Leikkausko?" hän kysäisi olkapäitään kohauttaen.

"Niin, leikkaus. Puhuitte siitä kerran minulle, hyläten sen ja vieläpä sellaisin sanoin, etten ole uskaltanut sitä enää ottaa puheeksi. Tänään uskallan vaikka mitä. Tuo leikkaus on tehokas, väitittepä sitten mitä väititte. Muistatteko Dieulafoyn kahta ihanaa luentoa haimasyövästä ja tuota juttua hänen portugalilaisestaan, joka sai leikkauksen tapahduttua nauttia pitkällistä ja täydellistä terveyttä? Luvatkaa, että neuvottelette virkatovereittemme kanssa, ja että jos he -- itse tietysti valitsette heidät -- arvelevat, että leikkaus olisi pantava toimeen, Te sallisitte sen tapahtuvan?"

"En vastusta enää", hän vastasi. "Ja miksikä, tosiaankin?... Mutta muuan toinen toimi on kiireellisempi, Marsal, vaimo raukkani rauhoittaminen. Ajattelen kuolemantuskaa, jota hän parhaillaan kokee. Hän ei palaja tänne. Teidän täytyy lähteä häntä hakemaan. On muutoin parempi, että Te näette hänet ennenkuin minä ja puhutte hänelle. Minä en voi nyt heti ja näin monien tunneliikutusten vallassa... Marsal, mitä ajattelemmekaan! Ottakaamme ensin selvää, onko hän siellä."

Hän oli jo tarttunut työpöydälleen sijoitettuun irtopuhelimeen ja tiedusti États-Unis torin portinvartijalta, oliko rouva Ortègue kotona.

"Hän ei ole lähtenyt sieltä", hän sanoi. "Käykää Te puhelimeen, Marsal", ja hän ojensi minulle toisen kuulotorvista. "Pyytäkää hänet puheisiin. Hänellä on puhelin omassa pikku-salissaan. Te voitte hänet kohta rauhoittaa. Säästätte häneltä siten vielä suuremman ahdistuksen. Sanokaa hänelle, että olette antanut minulle hänen kirjeensä, sillä kirje se tosiaankin oli, vaikka hänellä ei vain ollut rohkeutta lähettää sitä. Sanokaa hänelle, että olen sangen tyyni, että odotan häntä, ja että Te tulette häntä noutamaan kertoaksenne hänelle, minun pyynnöstäni, kaikki."

"Voinko näin ollen sanoa hänelle, että olette päättänyt suostua leikkaukseen, jos se tunnustetaan mahdolliseksi?"

"Voitte kyllä, jos haluatte. Mutta rauhoittakaahan häntä."

Meidän vaihtaessamme keskenämme nämä muutamat sanat oli portinvartija yhdistänyt johdon palatsin sisähuoneisiin. Ääni, jonka hyvin tunsin, vastasi minulle -- rouva Ortèguen ääni. "Hän on tullut", olin sanomaisillani Ortèguelle, kun näin hänen jo tarttuneen toiseen kuulotorveen. "Jospa hän ei vain vastaisi mitään, mikä tekee pahaa Ortèguelle", ajattelin, "ja kuitenkaan en voi häntä pysäyttää!" Ääneen sanoin:

"Tekö, rouvani? Olen puhunut professorille. Olen antanut hänelle sen, minkä kirjoititte. Hän on sen lukenut ja pyytää Teitä olemaan tyyni... Hän lähettää minut noutamaan Teitä. Saavun heti. Kerron Teille keskustelumme. Se on tekevä Teille hyvää... Siihen asti, sanon sen vielä kerran, olkaa rauhallinen..."

"Entä hän, kuinka hänen laitansa on?" hän kysyi liikutuksen tukahuttamana.

"Hän voi paremmin. Tuo lukemansa toi hänelle vapautuksen. Niin hän on itse sanonut. Hän iloitsee saadessaan jälleen nähdä Teidät."

"Saakaa hänet vielä kerran puhumaan", sanoi Ortègue minulle aivan hiljaa, "jotta vielä kerran kuulen hänen äänensä. Selittäkää hänelle, miksi en itse puhu hänelle. Keksikää jokin syy."

"Oletteko vielä puhelimessa, rouva? Professori pyytää kysymään, oletteko jo rauhoittunut hänen suhteensa?"

"Olen, olen? Entä hän?"

"Hän tahtoisi kyllä mielellään itse haastella kanssanne puhelimessa, mutta käskee minun sanoa, ettei hänellä ole siihen voimaa. Hän on liiaksi liikutettu. Hän pyytää, ettette olisi levoton siitä ettekä mistään muustakaan."

"Ah! Kiittäkää häntä, ja tulkaa pian."

* * * * *

"Kuinka usein, Marsal", sanoi minulle Ortègue ripustaessaan kuulotorven paikoilleen, "olenkaan tullut tähän, tämän puhelimen ääreen kahden leikkauksen väliajalla, kutsuttanut hänet puheilleni, kuunnellut hänen ääntään kuten äsken ja tuntenut, että hän oli kodissamme, onnellisena ja minua ikävöiden! Vain pari sanaa hänen suustaan -- kuinka ne virkistivätkään! Mutta menkää nyt, Marsal. Odottavalle ovat sekunnit vuosia, muistelevalle vuodet sekunteja. Lähtekää nopeasti, niinkuin hän pyysi."

XXVIII

Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin olin États-Unis torin varrella. Palatsin portilla vakoili rouva Ortègue tuloani. Kun ajoneuvoni kiersivät puistikon ympäri, tunsi hän minut ruudun lävitse ja tuli minua kohti. Hän oli nyt kuin aivan toinen nainen. Jo pelkästään hänen katseestaankin saatoin päättää, että koko hänen elintarmonsa oli noina muutamina tunteina keskittynyt yhteen ainoaan syvään ja nöyrään tunteeseen, eläimelliseen kuolemanpelkoon. Hänen silmistään, jotka äsken vielä olivat ihan mielettömät tuskasta, läksi nyt lämmin, salaperäinen hohde. Hän saisi elää. Hänen puoliavoin suunsa näytti hengittävän ahnaasti vapautuksen ilmaa. Tuskin olin huutanut kuljettajaa pysäyttämään, kun hän jo oli noussut vaunuun antaen itse osoitteeksi Saint-Guillaume kadun. Hän jäi hetkeksi vaiti, ja sanoi sitten pelokkaalla sävyllä, jossa värisi levottomuuden viime jäte:

"Hän siis haluaa tavata minua?"

"Niin, rauhoittaakseen Teitä, tukeakseen Teitä, sanoakseen ymmärtävänsä Teitä. Ah, jospa olisitte ollut läsnä, kun hän luki nuo sivut!"

"En olisi voinut. Olisin ollut liian häpeissäni."

"Eihän toki. Kirjoittaessanne ne Te olitte totuudellinen, ja siten palautitte hänetkin totuuteen."

"Senkö vuoksi, että hän sallii minun pettävän sanani? Sanotte siis pelkuruuttani totuudeksi! Hän varmasti kovin halveksii minua, Marsal."

"Hän ei ole milloinkaan Teitä rakastanut näin suuresti, ja todisteena siitä on, että hän tahtoo yrittää elää. Tiedättehän, ettei hän tätä ennen edes suostunut ajattelemaankaan leikkausta."

"Hän on siis päättänyt alistua siihen?"

"Niin on. Ymmärtänette kyllä, että Te olette hänen päänsä kääntänyt."

"Leikkaus! Se on totta. Miksi en ole sitä ennemmin ajatellut?..." hän sanoi ristien kätensä. "Miksi en ole puhunut hänelle siitä? Niin paljon aikaa on hukattu! Elimme kuin painajaisen ahdistamina, kuin mielihoureessa. Kukapa tietää, vaikka se olisi nyt jo myöhäistä? Mutta eihän se ole, eihän? Ah, miksei sitä ole jo tehty? Kun hän minulle kertoi kaiken, samana päivänä, jolloin tuo Dufourin asia sattui, oli hän vielä niin hyvissä voimissa. Niin hän olikin aina, kun ei ottanut morfiinia. Tuo myrkky se hänet tuhoaa. Siitäkin hänet parannetaan. Saan hänet takaisin joksikin aikaa, ehkä pitkäksikin, ja minä näytän hänelle kyllä, etten ole lakannut rakastamasta häntä. Mutta minähän olen vain nainen. Minussa ei ole hänen henkensä suuruutta. Hän odotti minulta liikoja. Syy on minun. Odotin itse liikoja itseltäni. Niin on myös käsitteitteni laita. Muistattehan kai sen kerran, jolloin itkin? En tiedä enää mitä ajattelen, mitä uskon. On hetkiä, jolloin tuntuu siltä kuin jokin meitä voimakkaampi vyöryttäisi meitä eteenpäin. Olemme kuin suuren aallon pohjassa. Suljemme vain silmämme ja annamme sen viedä itseämme."

Näin hän puheli, ja minä sain sen vaikutelman, kuin olisi vierelläni ollut vain pieni lapsi, jota minun täytyi rakastaa, kaikkea tuota heikkoutta, tuota niin jännittyneeksi tuntemani tahdon hämminkiä, tätä vaiston varaan jättäytymistä. Olin vallan varma, että tämän epävarman, yksinjääneen olento paran läsnäolo kävisi Ortèguelle ylivoimaiseksi. Hän säälisi häntä, ja tuo sääli oli lopulta hälventävä hänen ylpeytensä ja epätoivonsa pahat unet. Valitettavasti oli hänen uhri parkansa aavistus osunut oikeaan. Oli liian myöhäistä.

* * * * *

Saavuimme Saint-Guillaume kadulle. Kun työnsin auki suuren ajoportin toisen puoliskon päästääkseni sisään rouva Ortèguen, niin ne kolme sairaanhoitajatarta, jotka vilkkaasti keskustelivat palatsin pihalla, katkaisivat äkkiä puheensa meidät nähtyään. He siirtyivät syrjään ja seurasivat toveriani katsein, joka pani minut pelkäämään. En voinut kysellä heiltä, kun en tahtonut jättää silmänräpäykseksikään vaimo parkaa, joka miltei juoksi panematta huomiota tuohon pieneen tapahtumaan. Näky, mikä tarjoutui eteiskäytävässä, oli siksi tavaton, ettei hän olisi heti kysynyt: "No mutta, mitä onkaan tapahtunut?" Siellä oli haavoitettuja, hoitajattaria, potilaitten vieraita, puhellen keskenään sellaisella järkyttyneellä kiihkeydellä, joka kiehuu ja kuohuu äkillisten onnettomuuksien ympärillä. Hekin vetäytyivät tieltä mitään vastaamatta. Hän juoksi yhä edelleen ja tuli pieneen suojaan, joka oli Ortèguen työhuoneen edessä. Hän törmäsi tohtori Quenautiin, joka tuli huoneesta ja pysäytti rouva Ortèguen sanoen hänelle:

"Älkää menkö sisään, rouva. Professori on juuri äsken saanut pyörtymyskohtauksen. Renard hoitaa häntä. Hän tulee kyllä taas tuntoihinsa. Ei, älkää menkö sinne. Marsal, estäkää rouvaa menemästä sisään."

Rouva Ortègue päästi läpitunkevan huudon: "Hän on kuollut!" Ja työntäen vastustamattomalla voimalla tieltään Quenautin ja minut hän syöksyi työhuoneeseen.

* * * * *

Ortègue makasi pitkänään sohvalla, jolla muistin häntä tutkineeni kaksi kuukautta sitten -- suu oli puoliavoin, mutta ei hengähdystäkään siitä enää kulkenut -- luomet raollaan, mutta ei ainutkaan katse enää kirkastanut hänen lasimaisia, silmäteriään. Rouva Ortègue päästi toisen huudon, äskeistä vielä vihlovamman, heittäytyen miehensä ylitse ja alkoi häntä syleillä peittäen suudelmillaan ja kyyneleillään nuo liikkumattomat, tuhoutuneet kasvot, joiden ääretöntä surullisuutta hänen hyväilynsä eivät enää voineet hälventää.

"On parempi jättää hänet yksin", sanoin Quenautille ja Renardille, jotka vielä viipyivät epäröivinä. Muut olivat vetäytyneet pois. Työnsin heidät molemmat viereiseen huoneeseen ja kysyin hiljaa:

"Miten on asia tapahtunut?"

"Emme tiedä siitä juuri sen enempää kuin Tekään", sanoi Quenaut. "Olimme yläkerrassa, Renard ja minä, luutnantti Le Gallicin luona, jonka laita, sivumennen sanoen, on huonosti. Teidän onkin sinne heti kavuttava, Renard. Tapaamme toisemme taas siellä. Muuan poika syöksyy ihan poissa suunniltaan kertomaan kuulleensa vaikerrusta kulkiessaan Ortèguen ikkunan alitse sekä menneensä sisään ja tavanneensa professorin tajuttomana. Laskeusimme alakertaan. Onneton mies oli jo tiedoton. Hän kuoli melkein heti. Tiedätte, että hän käytti morfiinia kohtuuttomasti. Hän oli antanut itselleen liian väkevän ruiskeen. Sellaistahan sattuu... Mutta vaimo parka!..."

Korviimme ennätti viereisestä huoneesta niin raju nyyhkytys, että kävin levottomaksi:

"Palatkaa Tekin luutnantin luo, rakas virkaveli", sanoin Quenautille. "Minä menen koettamaan, voisinko lohduttaa häntä."

Minulla oli omat syyni, miksi laitoin tieltäni tämän todistajan. Pelkäsin näet, että rouva Ortèguelta voisi tuskanhoureissa päästä ilmiantava sana. Tämän tuskallisen aviodraaman oli kuolema äkisti ratkaissut. Kunnioitus Ortèguen muistoa kohtaan vaati, että sen julma käänne peittyi ikuisen salaisuuden verhoon. Onneksi Quenautissa ammatillinen velvollisuudentunne voitti uteliaisuuden.

"Jätän siis Teidät", hän sanoi. "Sitäkin suuremmalla syyllä, kun tilanne tuolla yläkerrassa on vakava: valtimonlyönti hidas, tuskanahdistusta, pyörrytystä, kalpeutta, Cheyne-Stokesin tekohengitystä, ja kaiken päälliseksi ilmiselvä taudinoire-yhtymä pidennetyssä selkäytimessä. Ortègue sitä muutoin jo pelkäsikin. Minähän olisin leikannut hänet heti tultua. Luodit, jotka aivoihin jääneinä muka ovat siedettävissä, ovat teoriaa. Ortèguen itsensäkin olisin leikannut. Puhuin siitä Teille usein, ja oikeassa olinkin. Olisin yhdistänyt hänen sappirakkonsa johonkin suolenosaan. Hänen keltatautinsa olisi poistunut. Hänen tuskansa olisivat hävinneet ainakin kuukausiksi. On ennenkuulumatonta, että hänenlaisensa mestari mieluummin valitsi morfiinin tylsytyksen ja sen aiheuttamat vaarat... Mutta kuulkaa, kuinka rouva parka vaikeroi. Ah, miten suuresti hän rakastikaan miestään!"

* * * * *

Tuskin hän oli mennyt ovesta, kun riensin työhuoneeseen. Rouva Ortègue syleili yhä ruumista. Tartuin häntä käsivarteen ja koetin irroittaa hänet siitä. Hän salli sen tapahtua, aivan kuin ensi hetken hermojännitys olisi lauennut passiivisuudeksi, jonka tuskanahdistus ja mielenhuume teki sitäkin peloittavammaksi. Kun poistin hänet sohvan luota, jolla Ortègue makasi, käänsi hän yhä päätään miestään kohti, hänen kouristuneisiin kasvoihinsa, hänen tuijottaviin silmiinsä, ja toisti lakkaamatta:

"Hän on surmannut itsensä. Hän on surmannut itsensä minun tähteni. Hän kuoli epätoivoisena -- minun tähteni. Syy on minun. Minun kauhea pelkuruuteni tuotti hänelle kuoleman. Ah Marsal, miksi näytitte hänelle nuo paperiliuskat? En pyytänyt Teiltä sitä, en tätä."

"Ei ei, hyvä rouva, ei hän surmannut itseään", vastasin -- valehdellen tahallani. Ymmärsin nyt hyvin, miksi Ortègue oli karkoittanut minut luotaan, sekä myös hänen traagillisen päätöksensä tehdä itsemurhansa yksin, hiljaisesti, niin että se saattoi käydä luonnollisesta kuolemasta jopa minunkin silmissäni ja erityisesti hänen vaimonsa silmissä. Tämä ei rakastanut häntä enää niin, kuin hän halusi olla rakastettu. Hän oli saanut siitä todisteen. Äkkiä hän oli päättänyt tehdä heti lopun kaikesta näkemättä enää vaimoaan. Mieleeni muistui kädenliike, jolla hän oli tarttunut puhelintorveen kuullakseen kerran vielä tuon ihaillun äänen, ja tuo muisto jäyti sydäntäni, jatkaessani kuitenkin hyödytöntä petostani.

"Ajatelkaahan toki, rouva hyvä. Jos hän olisi surmannut itsensä, olisi hän jättänyt jälkeensä jonkun sanasen -- tänne, nähtäviin..." Osoitin hänelle pöytää ja sanoin, papereita siirrellen: "Näettehän itse, ettei ole mitään."

"Miksi hän olisi kirjoittanut minulle? Mitä hänellä oli minulle sanottavaa?"

"Mutta olisihan hän tahtonut tavata Teitä", intin vastaan.

"Hän ei jaksanut sitä kestää. Olin häntä liiaksi haavoittanut. Ah, miksi näytitte hänelle nuo paperiliuskat?"

"Liiaksi haavoittanut? Mutta olisittepa kuullut, kuinka hän puhui Teistä ne luettuaan -- miten hellästi, miten kärsimättömänä toivoen Teitä luokseen, saadakseen tyynnytellä Teitä!" Kun taas johdin mieleeni suvaitsevan lempeyden, jolla Ortègue tosiaan oli suhtautunut asiaan, niin kuinka syvästi tajusinkaan hänen sankaruutensa ja martyyriutensa! Tunsin myös, etten voisi pettää tätä naista, joka kuunteli sanojani silmät yhä vainajaan kiinnitettyinä. Kuitenkin intin yhäti: "Ei. Hän ei ole surmannut itseään. Emme kumpikaan, Quenaut ja minä, vielä tiedä, miten hän on kuollut. Mutta ilmeistä on, että kyseessä on vain muuan hänen tautinsa vaihe. Veritulppa, verentungos aivoissa, sydämenhalvaus -- onhan tuhansia mahdollisuuksia..."

"Saan sen helposti tietää", hän sanoi, ja käsistäni livahtaen hän kävi piironginlaatikolle, jonka tunsin hyvin ja johon Ortègue piti morfiiniaan lukittuna. Avainkimppuun kiinnitetty avain oli vielä suulla. "Nähkääs nyt", hän huudahti, "hän on avannut laatikon. Siinä oli myrkkymme."

Rajusti hän vetäisi avaimesta. Eräässä lokerossa hän huomasi pienen pullon, johon hän tarttui, ja joka sisälsi valkoista jauhetta. Hän nosti sitä ikkunasta tulevaa valoa vasten. Saatoin lukea nimilipusta tuon peloittavan kaavan _KCN_. Se oli cyankaliumia. Pullo oli ääriään myöten täysi ja suljettu sinetöidyllä tulpalla. Rouva Ortègue mutisi:

"Meidän myrkkymme! Hän ei ole siihen koskenut!"

Onneksi hän ensi epäluulonsa toteamisinnossa ei huomannut, minkä minä puolestani kauhistuen äkkäsin: suurikokoista injektioruiskua, takaisin lokeroonsa pantuna. Siinä näkyi vielä hiukan nestettä. Tuo neste oli, kuten sittemmin totesin, morfiinia. Quenaut oli asiaan nähden osunut oikeaan, käsittämättä kuitenkaan sen sisintä merkitystä. Ortègue oli käyttänyt yksinkertaisinta itsemurhatapaa, jonka perille oli vaikein päästä: hän oli ruiskuttanut itseensä kauhistavan annoksen tavallista myrkkyään. Hänellä oli ollut voimaa panna takaisin paikoilleen tuo surma-ase, pukea taas ylleen ja laskeutua sohvalleen. Kaikki nämä yksityiskohdat rakentuivat uudelleen ajatuksissani niin ilmiselvinä, kuin esiinmanattuina, että olin päästää huudon minäkin. Hillitsin kumminkin liikutukseni, ja kuin koneellisesti työntäen laatikon kiinni sanoin rouva Ortèguelle:

"Näette, että pullo on koskematon -- sehän on todisteena."

"Hän on surmannut itsensä jollakin toisella tavalla. Hän on toivonut, etten ymmärtäisi, että uskoisin onnettomuuden sattuneen. Hän on ollut yleväsydäminen kuten aina. Mutta hän ei tahtonut nähdä minua jälleen."

Hän oli lysähtänyt nojatuoliin. Molemmin käsin hän puristi pikku pulloa, ja kuulin hänen vaikeroivan:

"Tai hän ei ehkä tahtonut sitä myrkkyä, minkä valmisti meidän molempain varalta."

Lähestyin häntä ja sanoin hänelle hyvin lempeästi:

"Annattehan haltuuni tuon pullon, rouvani?"

Hän ei vastannut, ja päätään pudistaen hän painoi rintaansa vasten molempia käsiään, jotka yhä olivat sulkeutuneina pullon ympäri. Olin hellittämätön:

"Hyvä rouva, Teidän täytyy antaa tuo pullo minulle. Pyydän sitä miehenne nimessä, jonka viimeinen tahto, juuri täällä, minun läsnäollessani noin tunti sitten lausuttu, oli, että Te eläisitte."

Hän kavahti pystyyn, asetti nojatuolin itsensä ja minun väliin ja sanoi minulle, puristaen pulloa vielä lujemmin:

"Luulisinpa, ettette ota sitä minulta väkivalloin!"

XXIX

Tämän niin lyhyen, mutta minulle kauhean kohtauksen keskeytti sen ainoan henkilön tulo, jonka läsnäollessa se kyllä olisi voinut jatkuakin, hän kun näet oli pappi, nimittäin apotti Courmont, joka saapui, kuten hänen ensi sanoistaan sain selville, Le Gallicin lähettämänä, kuolevan miehen, jota hän juuri oli ollut valmistamassa. Hän astui sisään ja käsitti heti tämän kohtauksen, joka olikin hänelle ylen valaiseva kaiken sen pohjalla, mitä äskeinen ripitettävänsä varmaan oli hänelle ilmaissut: sohvalla makaava vainaja; minä, kovin liikutettuna ja pyytävässä asennossa; rouva Ortègue nojatuolin turviin paenneena ja hurjassa puolustusasennossa puristaen myrkkypulloa itseään vasten.

"Koska kerran olette täällä, herra apotti", huudahdin, "niin auttakaa minua."

Ojennetut käteni osoittivat kyllin selvästi, minkälaista apua häneltä pyysin. Tahdoin saada takaisin pullon ja vallan heti paikalla, peläten, että tuo onneton särkisi sinetin ja surmaisi itsensä silmäimme edessä: hyppysellinenkin tätä jauhetta nyt heti, ja loppu olisi käsissä. Käytin -- värisen vieläkin sitä näin kaukaa ajatellen -- keinoa, joka olisi voinut kaikkein varmimmin jouduttaa ratkaisua, jota juuri tahdoin estää. Hillitsemättömän raivon valtaamassa ihmisessä kiihkeys on omiaan yhä vain yllyttämään kiihkeyttä. Mutta pappi puolestaan ei ollut kadottanut kylmäverisyyttään. Hän ymmärsi kaiken ja oivalsi vaaran. Kun toistin: "Auttakaa minua..." kääntyi hän rouva Ortèguen puoleen ja sanoi, minulle vastaamatta:

"Hyvä rouva, olen kuullut tästä hirveästä onnettomuudesta. Olen tullut rukoilemaan rakkaan vainajanne ruumiin äärellä. Sallittehan sen, eikö niin?" Rouva Ortègue teki myöntymyksen merkin. Pappi kysyi: "Ettekö tekin tahdo rukoilla kanssani?"

Rouva Ortègue kielsi pudistaen hurjana päätään. Apotti Courmont ei ruvennut itsepintaiseksi. Hän polvistui sohvan jalkopäähän, teki ristinmerkin ja alkoi rukoilla. Minä pidin yhä silmällä rouva Ortèguea. Isämeidän-rukouksen lauseet, joita pappi toisti, sattuivat hänen korviinsa, samoin kuin minunkin, katkonaisina: "... _Tapahtukoon Sinun tahtosi... Anna meille velkamme anteeksi... Äläkä saata meitä kiusaukseen_..." Näin, että hänen kätensä hieman hellittivät otteestaan ja että pari suurta kyyneltä vierähti pitkin hänen poskiaan. Mikä voima oli häneen vaikuttamassa? En tiedä siitä mitään. Virtasiko tuo voima henkisestä lähteestä, hänen ulkopuoleltaan? Kenties. Myönnän tällaisen vaikutuksen mahdolliseksi. Vai lähtikö papista suggestiota? Myönnän senkin. Etäiset lapsuusvaikutelmatko, ehkä uudelleen ja voimakkaasti kutsuivat häntä takaisin elämään papin tuossa polvistuessa ja mumistessa rukousta kuolleen vierellä? Myönnänpä vielä senkin. Taas totean tosiasioita, voimatta niitä selittää. Tämä tosiasia sitä paitsi todistaa minulle, että uskonnollisen kurin muovailema äly voi osoittautua harvinaisen kykeneväksi kohta oivaltamaan ja käsittelemään todellisuutta. Apotti Courmont oli tavannut oikean keinon, millä murtaa tuon onnettoman naisen itsemurhakiihko. Kuinka pitkäksi aikaa?

Pappi nousi rukoilemasta ja lausui lempeän vakavalla äänellään: