Part 10

Mutta oliko Ortèguessa muutakin kuin pelkkää kohtuuttomuutta? Oli kyllä sen silmissä, joka pani huomionsa vain tekoihin. Ken pohjia myöten tuntee perheolot, niinkuin minä heidän olonsa tunsin, sille eivät teot merkitse mitään. Tunteet ovat kaikki kaikessa. Jos rouva Ortègue olisi vältellyt sairaalaa voimatta kestää miehensä rappeutumista, olisi sairaan mieleen jäänyt vähemmän kaunaa. Hän olisi voinut sanoa: "Hän kärsii liiaksi nähdessään minut tällaisena. Hän rakastaa minua vielä." Mutta hänen silmissään, niinkuin minunkin, tuli noista lisääntyneistä pienistä aineellisista huolenpidoista ilmi alituinen tahallinen ponnistus. Varsinkin tuo hänen järjestelmällinen pakonsa, serkkunsa karttaminen, osoitti hänen taistelevan vastaan. Mitä vastaan? Kenties ei uuden rakkauden, mutta kyllä uuden harrastuksen tunkeutumista sydämeensä. Hänelle alkoi elävöityä toinenkin miehinen persoonallisuus. Kieli on perin karkeaa hepreaa silloin, kun on tulkittava tunnevivahteita, ja sen sanontatavat haihattelevat tuollaisiksi vain likipitoisiksi, niin etten tapaa täsmällisiä sanoja tulkitakseni moraalista tilannetta, jonka hirveät vaihekohdat taisin niin selvästi erottaa, tuota ihmissielun draamaa, sielun, joka oli toiseen sieluun nähden tullut jonkinlaiseen kyllästyksen tilaan, huomaten kauhein omantunnontuskin muinaisten helläin tunteitten loppumisen. Kyllästys on liian teknillinen, liian karkea sana. Mutta se ilmaisee niin perin täsmällisesti sen mahdottomuuden, johon rouva Ortègue oli joutunut, kun miehensä ei enää kyennyt saamaan häntä kokemaan uutta tunneliikutusta! Sitä vastoin olivat kokonaan uusia ne tunteet, joita lapsuudentoverissa äkkiä ilmitullut elämänrunous hänessä herätti. Hän oli tuntenut tämän kilttinä lapsena, kelpo nuorena miehenä, varsin ansiokkaana saint-cyriläisenä, uutterana upseerina. Uudelleen tavatessa hän kohtasi "ristiretkeilijän", ja vieläpä hetkenä, jolloin hänen rakkautensa miestään kohtaan, oltuaan aina enemmän kuviteltu kuin todellinen, oli olemassa enää vain hänen tahdossaan. Kun hän tuossa traagillisessa kohtauksessamme ilmaisi kauhunsa, inhonsa naisia kohtaan, jotka rakastavat jo kerran rakastettuaan, jotka itse kieltävät menneisyytensä, oli häneltä päässyt tämä tunnustus: "Jälkeenjäämisessä on hirveintä se, että me eläessämme vastoin tahtoamme muutumme." Hän jo silloin puolustihe tunneherkkyytensä ehtymistä vastaan. Hänen mielettömän kuolemaan tarjoutumisensa vaikuttimena ei ollut yksinomaan vastustamaton halu lohduttaa kauhistavassa ahdistuksessa olevaa. Hän oli tahtonut antaa itselleenkin todisteen siitä, että hän oli ehdottomasti sokeasti uskollinen rakkaudelleen. Kuinka hän enää voisi luoda itselleen tuollaista harhakuvaa, nyt kun sen rinnalla oli yhä kasvamassa toinen tunne, sitäkin voimakkaampi, kun siitä johtui eloonheräämistä? Tuo hurskas nuori tyttö, joka hän oli ollut, ennenkuin isän ajatusten hypnoottinen vaikutus teki hänestä uskottoman, virkosi hämärästi hänen sydämessään. Hän tapasi siitä samalla uudelleen jälkiä vähemmän todella koetusta kuin uneksitusta sydämen levottomuudesta sekä entispäivinä syrjääntyöntyneen, äkkiä vironneen muiston viidennentoista vuotensa hiljaisesta lemmentarinasta. Niissä puheissa, joita hoitajatar ja haavoitettu vaihtoivat keskenään minun ja Ortèguen kuullen, aina olosuhteitten mukaan, nuo sanat: 'Muistatko sinä?' lakkaamatta kulkivat edes takaisin. Muinaiset leikkikumppanukset palasivat muistoissaan kohtauksiin, jotka olivat merkityksettömiä kaikille muille paitsi heille itselleen. Ortègue niistä puuttui, mutta eiköhän se vain liene ollut hänen vaimolleen tuon entisten esiinloihtimisen viehätyksiä? Hän sai siinä lepoa parast'aikaisesta painajaisestaan.

Ehkäpä siinä oli myös -- jäljennän tämän ajatuksen pelkkänä otaksumana -- jonkinlaista vaikutusta tuosta henkisestä ympäristöstä, joka aina uudelleen palaa mieleeni. Mistä merkeistä tunnemme jonkin voiman, esimerkiksi sähkön, läsnäolon? Siitä, että se vaikuttaa meihin suoranaisesti, tai että se muuttuu toiseksi voimaksi, joka vuorostaan vaikuttaa meihin. Valo ja lämpö kuuluvat edelliseen ryhmään, sähkö jälkimmäiseen. Me emme voi sitä havaita, ja tästä selviää, miksi se on kauan pysynyt tuntemattomana. On siis mahdollista, että on olemassa psyykillinen, hermokeskuksista riippumaton keskus, josta jälkimmäisetkin ammentavat voimansa. Eiköhän Blainvillen sanontaan, että aivot ovat ajatuksen _pohja_ eivätkä ajattelemisen _elin_, sisältyne sama otaksuma, jonka itse olen omaksunut? Mutta minä joudun pois aineestani. Tahdoin ainoastaan liittää yleislaatuisempaan lakiin telepatia- tai oikeammin sanoen telestesia-ilmiön, jossa olen ollut myötä. Myers määritteli sen näin: 'Kaikenlaatuisten vaikutelmien siirtyminen aivoista toisiin, kokonaan riippumatta kaikista tunnetuista tuntemuksia välittävistä teistä.' Goethe, joka oli tieteellinen suurnero, sanoi hänkin: "Sielut voivat pelkän läsnäolonsa kautta voimakkaasti vaikuttaa toisiin sieluihin." Tuo moraalinen valtaus, jota Le Gallic alkoi saada aikaan rouva Ortèguessa, eikö se ollut juuri tämänlaatuista toimintaa? Hän oli rakastanut häntä ja rakasti häntä vieläkin kiihkeästi, sen sain sittemmin tietää, antamatta tunteelleen oikeutusta. Epäilemättä hän liitti hänet yhtämittaisiin puheluihinsa Jumalan kanssa, ja se pidensi hänen rukouksiaan ja hartausmietiskelyjään rajattomiin. Kaikki tapahtui, aivan kuin olisi tästä salaisesta rakkauden syttiöstä virtaava säteily ympäröinyt tuon nuoren naisen, tehonnut häneen. Aivan kuin olisi magneettinen virta yhdistänyt kaksi napaa! Mutta missä on virta, siellä on myös johtokeskus. Kenties lopultakin -- siirryn näkökannalle, jolle Le Gallic itsekin olisi asettunut -- olin mukana vain ihmeessä, joita uskomattoman silmä ei näe, mutta jotka uskolle ovat jokapäiväisiä? Niin, kenties haavoitetun soturin palava rukous pääsi käsiksi siihen lumouksen kiroon, joka jo viikkokausia painoi tuota onnetonta naista. Kukapa tietää?

Nämä otaksumat kiihoittivat ajatuksiani näihin aikoihin. Vieläkin ne kiinnittävät mieltäni. Mutta mitä merkitsivät kuolemantuskaiselle puolisolle hänen vaimonsa kehityksen syyt ja tuon vaikutuksen perusteet, tälle vallanhimoiselle ja kiihkotunteiselle Ortèguelle, jonka sairaus teki herkkä-ärtyiseksi ja jonka mustasukkaisuus kohta oli tekevä sydämettömäksi? Tuon hänen niin kauan omistamansa naissydämen levottomuus ja tämän aihe ei voinut jäädä huomaamatta hänen tarkkanäköisyydeltään, joka oli sitäkin terävämpi, kun hänen ja Le Gallicin väliseen tunnekilpaan liittyi toinenkin. Ortègue oli näet yhtä kiihkeä epäuskossaan kuin rakkaudessaan. Että hänen kilpailijansa oli näin harras uskovainen, enensi hänen kiusaantumistaan. Kun sitä nyt ja näin etäältä katsoen muistelen, värisyttää minua ajatellessani marttyyriutta, jollaiseksi muodostuivat Ortèguen vaitiollen vietetyt viime päivät. Sain sittemmin tietää, ettei edes hänen vaimonsa onnistunut moneen tuntiin saada häneltä sanaakaan. Niinkuin sortuneesta linnasta korkea vahtitorni yksin jää pystyyn todistamaan hävitetyn rakennuksen muinaista mahtavuutta, niin jäi myös siitä voitonriemuisesta Ortèguesta, jonka olin tuntenut, jota olin ihaillut, ylpeys yksin jäljelle. Rouva Ortèguen puheitten lomasta pääsin ymmärtämään, ettei tuo raju kohtaus, jonka uhriksi hän joutui minun läsnäollessani Le Gallicin vuoteen äärellä, enää uusiintunut. Ei hän liioin koko tänä aikana, jota kesti lähes kaksi viikkoa, milloinkaan puhunut vaimolleen heidän itsemurhasopimuksestaan, vaikka hänen yhä edistyvä laihtumisensa ja keltataudin yhä huomattavampi kiihtyminen kertoivat sairauden heltymättömästä kulusta. Hän nousi makuulta enää vain muutamaksi tunniksi, mutta kieltäytyi yhä luopumasta sairaalastaan, huolimatta ammattitoveriensa moitteista, kun nämä tulivat häntä katsomaan ja rohkenivat antaa hänelle neuvoja. Ilmeisesti hän kärsi yhä enemmän ja otti morfiiniruiskeita yhä tiheämmin. Moista tilaa ei voinut jatkua, ei fyysillisesti, ei moraalisesti, sen ymmärsin. Yhtyneinä kaikki huomioni ilmaisivat, että ratkaiseva käänne oli lähellä. Sairaan voimat olivat lopussa, mutta miehen mustasukkaisuus ei. Sen hän oli vielä osoittava.

XXIV

Eräänä aamuna, kun tapani mukaan olin menossa hänen makuusuojaansa jättääkseni hänelle yöhoitajattarien tiedonannot, sain kuulla hänen nousseen ja olevan työhuoneessaan. Tapasin hänet siellä kirjoituspöytänsä ääressä parhaillaan tarkistamassa kirjepinkkaa, toisia rikkirepien, toisia järjestäen, toisia heittäen roihuavaan valkeaan. Tein heti itselleni selväksi, että nämä olivat viimeisiä valmisteluja. Tunsin tuon pitkänomaisen jykeän mahonkilippaan, joka tavallisesti mahtaili hänen työpöydällään, États-Unis torin varrella. Tiesin, että hän säilytti siinä kirjevaihtoaan. Hän tuskin heitti silmäystäkään papereihin, jotka hänelle ojensin. Tavallisesti hän ne hyvin tarkoin tutki.

"Se on totta", hän kysyi minulta, "kuinka pitkälle ovat muistiinpanonne edistyneet?"

Hän oli todellakin pyytänyt minua pitämään päiväkirjaa sairaalassamme sattuneista mielenkiintoisimmista tapauksista. Hän jatkoi puhettaan:

"Olen lujasti sitä mieltä, kuten Teille jo olen sanonut, ettei työni täällä ole ollut sitä, miksi sen olisin tahtonut -- nimittäin aineellisiin tuloksiinsa nähden. Minä olen joka tapauksessa", hän oikaisi sanansa: "me olemme joka tapauksessa tehneet kunnon työtä. Sen on tultava tieteen hyväksi. Kuinka monta vaarinottoanne nuo kaikkiaan sisältävät?"

"Noin viisikymmentä."

"Ja Teillä on vielä niitä puhtaaksikirjoitettavana?"

"Yksi- tai kaksitoista."

"Oivallista!" hän sanoi. "Olette ollut minulle suureksi avuksi näinä vaikeina hetkinä, rakas Marsal. Tahdotteko nyt olla oikein kiltti poloiselle opettajallenne? Kirjoittakaa nuo yksitoista, kaksitoista viimeistä vaarinottoanne lopullisesti puhtaaksi huomenaamuun..."

"Entä virkatoimeni..."

"Quénaut ja Renard riittävät niihin kaikkiin. Annan heille määräykseni."

Quénaut oli muuan kirurgi, jonka hän oli ottanut apulaisekseen pyörtymiskohtauksensa jälkeen -- varsin taitava mies suorittamaan leikkauksia -- ja joka muutoin lakkaamatta kiusasi minua puhumaan Ortèguelle hänen syöpänsä leikkaamisesta. Mestarimme edessä hän kutistui samanlaiseksi pikkupojaksi kuin minäkin. Renard oli sama kykenemätön opiskelija, joka oli ja yhä vieläkin on alilääkärinämme.

"Siis tästä huomisaamuun on päiväkirja kokonaisuudessaan valmiiksi laadittuna", vastasin.

"Kiitos. Soisin, että nämä muistiinpanot jätetään lääketieteellisen akatemian ensi istuntoon, mutta minun täytyy ne tarkistaa. Eihän tiedä, kuka tässä elää, kuka kuolee, ja tilani ollessa tällainen..."

Noita sanoja lausuessaan oli hänen huulillaan hymy, joka sai minut lopullisesti vakuutetuksi, niin katkera ja kärsimätön se oli. Hänen luotaan lähtiessäni minua kylmäsi, polveni vapisivat. Olin saanut selvyyden siitä, että hän oli _tehnyt päätöksensä_. Vielä selvemmäksi se kävi minulle kohdatessani rouva Ortèguen. Hän oli kalpea, kasvojen ilme kuin jäykistynyt, luomet räpyttivät miltei suonenvedontapaisesti ja silmät tuntuivat enää näkevän vain kauhunkuvan, joka oli asettunut hänen ja kaikkien esineitten välille. Jos kerran näin oli laita ja määrähetki käsissä, niin en saanut enää epäröidä; ja että määrähetki oli tullut, siitä sain kolmannen ja epäämättömän todisteen erään vallan yksinkertaisen tapahtuman kautta. Että se sattui samaan aikaan, jolloin Ortègue oli pyytänyt minua laatimaan valmiiksi muistiinpanoni, se lopultakin haihdutti epäilykseni. Puoli kymmenen tienoissa professori kutsutti minut uudelleen luokseen. Hänen seurassaan oli juhlallisen näköinen henkilö, jonka olin jo ennenkin tavannut hänen luonaan, ja joka itse asiassa oli hänen asianajajansa.

"Unohdin sanoa Teille, rakas Marsal", hän ryhtyi puheeseen, "että herra Métivierin piti tulla tänään, kun on allekirjoitettava tuo sopimus, jolla määritellään Teidän asemanne täällä sitten kun minua ei enää ole."

"Taasko noita päähänpistoja!" penäsi vastaan paksu lakimies, varmasti satulaansa sijoittunut kuusikymmenvuotias, jonka lihavahko ylensyömärin ulkomuoto oli tavattomana vastakohtana tuolle kuoleman kanssa kamppailevalle miehelle, jota hän pyysi lohduttaa. "Näytätte paljon paremmalta", hän intti. "Muutoin olemme apulaiseni ja minä tehneet toimistossamme sen huomion, että testamentin laatiminen virkistää ihmisiä, ettekä Te sitä vielä tarvitse..."

"Olkaa hyvä ja tutustuttakaa tohtori Marsal välikirjan sisältöön", sanoi Ortègue ottamatta varteen kuluneita lohdutuksen sanoja, joiden tahdoton sala-iva oli kerrassaan julma. Herra Métivier antoi käteeni leimamerkillä varustetun paperin, johon heitin muodon vuoksi silmäyksen. "Hän on haettanut luokseen asianajajansa tarkistaakseen jälkisäädöksensä", ajattelin, "tämä toinenhan sen jo ilmaisi. Mitä siis enää odotan?" Ja tuskin olin viimeisen pykälän alle pannut nimimerkkini, kun nopeasti lausuin hyvästit. Menin suoraan rouva Ortèguen huoneeseen. Hän ei ollut siellä. Etsin häntä läpi koko sairaalan löytämättä häntä mistään. Heitin sikseen ja puhuttelin kirjuria, jonka toimena oli pitää ovella luetteloa kävijöistä. Häneltä sain tietää rouva Ortèguen lähteneen ulos. Vaistomaisesti ja äkisti harkiten sanoin itselleni: "Jos itsemurha on päätetty asia, on hän varmaan mennyt kotiinsa États-Unis torin varrelle pannakseen järjestykseen yksityispaperinsa niinkuin Ortèguekin äsken omansa. Kuinka sen saisin tietää? Puhelimitse? Silloin hän jättäisi minulle vastaamatta, jos hän siellä on! Mennäkö sinne? Yllättää hänet? Koettakaamme..."

Tuskin sain riisuttua sairaalapuseroni, pukeuduttua seurustelutakkiini ja tilattua vuokra-auton, kun jo ajaa jyryytin Saint-Germainin boulevardia, rantalaitureita, Avenue Marceauta ja Bizet katua pitkin kohti tuota palatsia, missä niin usein olin käynyt tervehtimässä muotiin tullutta kirurgia hänen onnellisempina päivinään. Miten sekasortoisia olivatkaan ajatukseni matkan kestäessä ja mikä liikutus minut valtasi portinvahdin vastattua kysymykseeni:

"Rouva on ollut täällä jo tunnin verran. Ilmoitan tulonne, herra."

"Ei maksa vaivaa", sanoin saadakseni miehen tieltäni. "Hän odottaa minua."

Syöksyin portaisiin varmana siitä, että jos hän parhaillaan järjesti yksityisasioitaan, tapaisin hänet toisen kerroksen pikku-salista. Ensi kerroksen suojat olivat varatut potilaille ynnä vastaanottoihin. Koko ympäristöni toi siinä astimia kavutessani mieleeni kuvan Ortèguesta ennen hänen sairastumistaan. Hän oli kiihkeässä huutokaupassa, eräässä kuulussa myymätilaisuudessa kilvoitellut omakseen Italian renessanssin aikuisen kuvapatsaan, jota säilytettiin eteishallissa. Pitkin seinäviertä levitetyt espanjalaiset gobeliinit olivat prameilleet eräässä suuressa muinaisesineitten näyttelyssä varustettuina hänen kerääjänimellään. Hänen henkiin pelastamansa amerikkalaisen miljoonamiehen kiitollisuudenosoitteena oli suunnaton fajanssimaljakko uudenajan taiteen näytteenä: sitä kannattamassa oli yhtä suunnattoman suuri veistoksin koristettu puujalusta, joka sijaitsi porrasaskelmalla. Asumuksen hiljaisuus ikäänkuin kylpi vanhanaikuisista ikkunoista tulvivassa lämpöisessä, pehmeässä valossa -- mutta ainaiseksi oli sen jättänyt hän, jonka ylpeydenesineistä talo vielä kertoili. Tämä autio, äänetön porraskäytävä lisäsi apeuttani. Fyysillisesti minusta tuntui aivan kuin olisin käynyt haudalla, ja että Ortègue jo oli kuollut!... Mutta oli muuan, joka vielä eli ja jonka tuli elää: tuo onneton nainen, joka oli hänkin kavunnut näitä astimia voitonriemuisten päiväin varjokuvien keskitse. Olin pikku-salin oven edessä. Kolkutin sanomattoman liikutuksen vallassa. Muuan ääni vastasi: "Sisään!" Hänen äänensä!

Niinkuin miehensä äsken -- mikä ilmeisesti todisti, etten ollut erehtynyt -- istui hänkin kirjoituspöytänsä ääressä, ympärillään kirjeitä, joita oli ryhtynyt järjestämään. Sitten hän oli keskeyttänyt työnsä kirjoittaakseen. Luullen puhuvansa portinvahdille hän sanoi vain: "Tekö, Joseph?...", ja kynä kulki edelleen. Hän käännähti, näki minut ja nousi huudahtaen:

"Te, Marsal! Mitä on tapahtunut? Mieheni kutsuu minua? Onko hänen tilansa huonontunut?"

Ensi kerran pitkästä aikaa näin hänet toisessa puvussa kuin sairaanhoitajattaren. Hän oli yhä entispäiväin kaunis rouva Ortègue, mutta kuinka muuttunut! Nämä tuskanviikot olivat tehneet hänen jalomuotoiset kasvonsa piirteiltään ohuemmiksi, kokoonpuristetummiksi, kuopallisemmiksi, ikäänkuin julman metallipakotuksen muovailemina.

"Ei, hyvä rouva", vastasin, "eikä hän edes tiedä Teidän poislähdöstänne. Jätin hänet herra Métieverin, asianajajansa, seuraan."

"Olette siis käsittänyt kaiken?" hän sanoi.

Käsiään selän takana pidellen hän nojausi niiden varassa pöytään, pää alaspainuneena, hervottomana riippuen. Kun yllätyksen sävähdys kerta oli ohi, ei läsnäoloni häntä enää hämmästyttänyt. Kuinka ja miksi olin tullut États-Unis torille, minkä ennakko-aavistuksen vetämänä, sitä hän ei kysynyt. Olin läsnä. Olin osa siitä unenhorroksesta, josta hän ponnistelihe irtautuakseen; ja tuijottavin silmin, suu puoliavoimena, hän virkkoi:

"Niin, huomiseksi se on määrätty. Olen luvannut, ja minulta puuttuu rohkeus..."

Hän oli sanonut nuo sanat matalalla äänellä, kuin itselleen. Sitten hän katsahti minuun:

"Marsal, en voi puhua miehelleni. En voi uhmata hänen ylenkatsettaan. Kas tässä..." Hän kääntyi ja osoitti vapisevalla kädellä tullessani keskeytynyttä sivua: "Kirjoitin tuohon sen, mitä minulla ei ole voimaa sanoa hänelle. Ottakaa tämä paperi, Marsal, ottakaa se..."

Hän vaipui tuolille, ja kuin murtuen hän antoi hitaasti käsivartensa soljua pöydälle ja päänsä käsivarsilleen ja alkoi itkeä sanomatta enää sanaakaan. Otin paperin ja luin:

"Olen vilpittömästi luullut, että rakkaus oli koko elämäni, koko olemukseni. Sanoin hänelle niin, eikä se olekaan totta.

"Olen luullut, että jos hän kuolisi, olisi minun luonnollista, välttämätöntä kuolla hänen kerallaan Minusta tuntui, että jos hänet minulta otettaisiin, minäkään en enää olisi olemassa. Kuin olisi sielu irroitettu ruumiistani. En voinut kuvitella mielessäni hänen kadottamisensa tuskaa. Se olisi ollut liian hirveä. En voinut. Kuvittelin mielessäni, kuinka autio, kuinka tyhjä hänen elämästään eroitettu elämäni olisi -- kuin silmät, joilta valo on riistetty, kuin sydän, josta veri on kuiviin juoksutettu. Niin suuresti olin hänen läpitunkemansa, niin suuresti hän minua hallitsi! Hänen äänensä, katseensa, henkensä olivat tunkeutuneet minuun, tehneet minusta uuden olennon. Tuo niin lämmin, värisevä katse, niin hohteentäysi -- tuo hieman ankara ääni, joka minusta oli kuin älyn ja rakkauden oma ääni -- tuo väsymätön henki, jonka rohkeus tempasi minut, luottamukseni hurmiossa, mukaansa -- ah, minussahan ei ollut kerrassaan olemassakaan mitään muuta! Olin kuin jäljennös sinusta, heijastus sinusta! En koskaan toisten naisten tavoin ajatellut omia kasvojani, jäseniäni, joita niin suuresti rakastit. Kun suljin silmäni, loisti katseesi yhä silmäluomieni allakin minut omistaen. Michel, Michel, haihtuuko rakkautemme? Nyt pelkään sinua! Kärsin sanomatonta häpeää ja tuskanahdistusta. Päivästä päivään, hetkestä hetkeen minusta tuntuu, että sinä soljut käsistäni, että väistyt minusta kauemmaksi, että sinusta eristäytynyt elämäni muodostuu uudelleen. Halajan sellaista, mikä ei ole sinua. Halajan ilmaa ja aurinkoa ja lakeuksia, joilla on niin hyvä kuljeksia! Halajan ottaa osaa taistelevan kansani innonhehkuun. Halajan haavoitettujen kiitosta, niiden, joille teen hyvää. Oi Michel! Halajan tuota kaikkea, ilman sinuakin.

"Michel!... Mutta en koskaan uskaltaisi puhua hänelle. Kuinka hän minua ylenkatsoisikaan! Olisiko hän milloinkaan jättänyt minut yksin vaaraan, kärsimyksiin?

"Ja minä, minä elän, minä jätän hänet yksin... Tuota kauheaa polkua, jolla minä vaivun, hän kulkee yhä eteenpäin hetki hetkeltä. Hänen täytyy mennä eteenpäin. Hän ei voi pysähtyä, tuo onneton! Ei kukaan muu maailmassa kuin minä voisi häntä auttaa kulkemalla hänen kerallaan, laskeutumalla hänen vierelleen hautaan.

"Ah, Michel, en voi! Lupasin liikoja; vapauta minut! Jos tätä vaadit, niin ruumiimme saa yhdistää arkku, mutta henkemme erkanevat toisistaan jo ennen kuolemaa. Tämä koetus on liian kammoittava. Se musertaa minut. Se murskaa rakkauteni. Salli minun elää. Rikkirevittynäkin, jopa mäsäksi piestynäkin tahtoisin elää. Tiedän kyllä, että olen aina oleva kurja noiden ihanien vuosien jälkeen, joihin sinä minut tutustutit. Ah, jospa voisin toivoa sinun kerallasi astuvani toisen maailman kynnyksen yli, jos rakkautemme voisi jatkua jossakin taivaassa tai helvetissä! Mutta kuolema on kaiken loppu. Rukoilen sinua, Michel: kukkasen, jota rakastit, anna sen olla..."

Suonenvedontapaisesti vedetty viiva päätti tuon äkkiä keskeytetyn lauseen, jonka tuore muste ei vielä ollut täysin kuivunut. En enää toiste elämässäni ole tunteva liikutusta sellaista kuin nyt saatuani katsahtaa, koskettaa ihmissieluun sen sisäisen haavan ollessa vertavuotavin.

XXV

Minulla ei ollut aikaa jäädä liikutuksen valtaan. Pitelin kädessäni tuota ainoanlaatuista, viikkokausia etsimääni välikappaletta, jolla voisin vaikuttaa Ortègueen. Tätä kuolemantuskaista vetoamusta hän oli noudattava, arvelematta. Niin toiseksi muuttunut kuin hänen persoonallisuutensa olikin, niin sairauden, myrkyn ja epätoivon kutistama, oli se sivellinvedoiltaan liian suurisuuntainen, jotta hän olisi voinut pysyä kylmänä kuolemantuskaisen ihmissielun rukoilevalle pyynnölle. Katsahdin rouva Ortègueen. Hän yhä itki, käsivarret, pää, vartalo kuin murskaksi menneinä pöytää vasten, jolla hän oli kirjoittanut tuon vaikeroivan tunnustuksensa. Hän ei enää nähnyt minua. Hän ei tietänyt minun olevan läsnä, ei edes, missä itsekään oli. Miksi koettaisinkaan häntä lohduttaa? Pelastettava hän oli. Lähdin pikkusalista vaimentaen askeleitani. Sitten syöksyin, niin nopeasti kuin kurjalta jalaltani pääsin, portaisiin, ulos talosta, autoon. Huusin kuljettajalle osoitteeksi Saint-Guillaume kadun. Vavisten pelkäsin, että rouva Ortègue tuntoihinsa tullen seuraa jäljissäni riistääkseen minulta taas tämän paperin, oman pelastuksensa! -- Luin uudelleen sen sydäntäsärkevät sanat, keskeyttäen lukuni lakkaamatta vakoillakseni autosuojuksen nelinurkkaruudusta, rientäisivätkö toiset ajoneuvot perässäni. Vaan ei. Niin pian kuin olin saapunut sairaalalle ja kuljettajalle maksaessani totesin, että Saint-Guillaume katu pysyi autiona. Rouva Ortègue ei ollut seurannut minua, ei ainakaan heti. Minulla oli täysi toimintavapaus.

Törmäsin pihalla herra Métivieriin. Tuo muototarkka asianajaja, joka vielä äsken Ortèguen työhuoneessa oli ottanut minut vastaan etäällä-pysyttelevän kohteliaana, lähestyi nyt minua ensiksi. Keskustelunsa kuuluisan asiatuttunsa kanssa oli hänet niin hämmästyttänyt, että hän alkoi siitä puhua minulle senkin uhalla, että laiminlöisi ammattiinsa kuuluvan vaiteliaisuuden:

"Hyvä että tapasin Teidät, tohtori Marsal. Tiedän, kuinka paljon herra Ortègue pitää Teistä. Sain siitä juuri äsken todisteen." Ymmärsin sittemmin tämän viittauksen opettaja parkani testamenttiin, hän kun jalomielisessä ystävyydessään oli vaimonsa kuoleman varalta säätänyt sairaalansa minun omakseni. "Ja Tehän myöskin", jatkoi Métivier, "pidätte hänestä paljon, eikö niin?"

"Varmasti."

"No niin, pitäkää häntä silmällä. Minua ei hämmästyttäisi, vaikkapa hän hautoisikin turmiokasta päätöstä. Olen pitänyt velvollisuutenani edeltäkäsin ilmoittaa asiasta herra kenttäpapille. Sillä tietänette, etten ole mikään vapaa-ajattelija. Uskon sokeasti, ja tapaisin mielelläni tuolla ylhäällä uskolliset asiatuttuni, varsinkin ne, jotka ovat toimistoni ylpeytenä, kuten herra Ortègue."