Part 9

"Olen jostakin lukenut selonteon Pascal vainajan aivojen-avauksesta", sanoi Ortègue antaen käteeni _Mementon_. "Minun pitää se etsiä teille, Ernest. Tunnustan muutoin, etten käsittänyt, mitä yhteyttä on näillä kuvaamillanne verilöylykohtauksilla -- välttämättömillä, sen myönnän, uljailla, myönnän senkin, mutta julmilla, tunnustakaa se vain suoraan -- sekä näillä yliaistillista ihanteellisuutta henkivillä mietelauseilla."

"Ja kuitenkin on niille yksi asia yhteinen", sanoi Le Gallic.

"Mikä?"

"Uhri."

"Ja sitten", jatkoi Ortègue tähän vastaamatta, "jos rouva Delanoëlle lienee tämmöisten lukemisesta hiukkasen lohdutusta, ei se minusta ole haitaksikaan. Sitä vastoin on minusta suurestikin haitaksi, että Te nuuskitte vanhoja kirjakuluja etsiäksenne niistä näitä tai muita lauseita. Minä vaadin päällenne ehdotonta lepoa ja liikkumattomuutta. Sillä kirjoittaminen tuottanee Teille hirmuisia tuskia, takaraivon seutuvilla kun on vioittunut kokonainen hermohaaroittuma. Olette kai saanut morfiiniruiskeen tänä aamuna ja minkäsuuruisen?"

"Hän kieltäytyi ottamasta sitä", sanoi rouva Ortègue.

"Mitä, kieltäysikö?" kysyi professori.

"Niin tein", vastasi Le Gallic. "Tuska on kiusallinen, mutta siedettävä. Niin tuskalliseksi se ei käyne, etten sitä kestäisi mieluummin kuin sen tukahuttaisin. Muistanette, serkku hyvä, mitä sanoin Teille täällä viimeksi ohimennen pistäytyessäni, että ihmisen on sovitettava omasta puolestaan ja, jos voi, toistenkin? Siksipä koetan saada kärsimisvoimaa: juuri niiden tähden, joilla sitä ei ole."

Ortèguen synkät kasvot vetäytyivät äkkiä ryppyihin.

"Kenestä puhutte?" hän sanoi kiivaalla äänellä.

"En kenestäkään erityisesti."

"Kyllä, minusta, minusta juuri", intti Ortègue katkerana. "Koska Teille on kerrottu... Mutta kuka täällä on Teille siitä puhunut?..." Hänet valtasi oikea raivonpuuska. "Tekö, Marsal?" Ja ennenkuin ennätin tehdä epäävää kädenliikettä: "Mutta ei sentään. Te olette uskollisiani, Te." -- Sitten, vaimoonsa kääntyen: "Sinä, Catherine. Sinä! En tahdo, että viivyt enää hetkeäkään tässä huoneessa. En tahdo, että enää tulet ollenkaan tänne. Kuuletko, minä kiellän sen. Mene... no mutta, menehän jo!"

XX

Rouva Ortègue totteli ääneti, ilman kädenliikettäkin. Me jäimme kaikki kolme kuin tyrmistyneiksi tuosta arvottomasta mielenpurkauksesta, jota syyllinen jo itsekin häpesi. Hän oli istuutunut, yhä vielä vavisten, emmekä me katsoneet häneen. Pelkäsin, että myöskin Le Gallic voisi kiihoittua johonkin hurjuuteen. Hän oli ensin käynyt ihan punaiseksi, sitten hyvin kalpeaksi, niinkuin ihminen, jota heti-pidätetyn harmin puistatus kuohahduttaa. Ortègue katkaisi ensimmäisenä kiusallisen äänettömyyden, lausuen haavoittuneelle, kuin olisi vain tullut huoneeseen yksinomaan tätä lääkärinalaansa kuuluvaa toimitusta varten:

"Annattehan minun tunnustella valtimoanne, Ernest?"

Hän oli riisunut hansikkaansa. Hänen keltataudin tummentamat sormensa asettuivat nuoren miehen valkealle ranteelle.

"Ei ole hidastunut", hän jatkoi, "eikä epätasainen. Se on hyvä merkki... Ei suinkaan Teitä alituisesti pyörrytä, kun makaatte vuoteessanne? Hyvä sekin... Kuuletteko hyvin mitä sanon? Kuulette siis... Ei hengenahdistusta? Ei kuvotusta?..."

Kaikki nämä kysymykset ilmaisivat hänen salaisesti pelkäävän, että pidennetyssä selkäytimessä ilmennyt taudinoireyhtymä voisi äkkiä osoittaa vakavaksi tilan, joka näennäisesti oli rauhoittava, mutta täynnä epäilyttäviä mahdollisuuksia.

"Tila muuttumaton", hän päätteli kääntyen minun puoleeni ja pannen taas hansikkaat käteensä, "ja siis suotuisa. Pysyn yhä ennusteessani: kaikki parantumisen mahdollisuudet on. Lepoa vain. Yhä vielä lepoa. Alituista lepoa."

Hän oli noussut, näytti epäröivän ja sanoi sitten, viiksiään pureskellen, matalalla äänellä, jota ei enää kannattanut mielipidettään muille pakottavan mestarin vakuuttava ja mahtipontinen sävy:

"Joskus on äänettömyys opiksi, Ernest. Ymmärsin Teidän vaikenemisenne. Olen hyvin sairas, kuten tiedätte, enkä aina hallitse hermojani... Tottahan se on, minä otan morfiinia, enkä halua kärsiä. Minun ajatuskannaltani on siihen syytä yhtä hyvin kuin Teillä on omalta ajatuskannaltanne syytä tahtoakin kärsiä. Meille monisteille on kärsimys hyödytön kauhu. En pelkää sitä. En pelkää mitään. Mutta se on minusta vailla järkeä, siinä kaikki. Tällä edellytyksellä vastatkaa suoraan, onko vaimoni sanonut Teille, että minä käytän morfiinia?"

"Ei ikinä", vastasi Le Gallic. "Sen vakuutan kunniasanallani."

"Hänet tuntien olisinkin voinut olla siitä varma", tarttui Ortègue uudelleen puheeseen. "Olen tehnyt hänelle vääryyttä", hän toisti epätoivoisesti: "hänelle!... Olen toisinaan kurja mies, Ernest, hyvin kurja mies. En tarvinnut tuota todistetta tietääkseni muutenkin, että moraalimme on vain elintemme terveydentilan ilmaus. Minulla oli äsken oikea sielullinen 'puuska'. Nyt se on ohi. Rakas ystävä, osoittakaa minulle hyvyyttä. Sallikaa serkkunne olla yhtenä hoitajattaristanne. Pyydän sitä."

"Serkku rakas", sanoi Le Gallic, "sallittehan minun olla teitä kohtaan aivan suora?"

"Tietysti", sanoi Ortègue. Näin hänen huultensa värinästä, että hänet taas valtasi äskeinen herkkä-ärtyisyys.

"No niin!" sanoi upseeri äänessään sama miettiväinen, empivä sävy. "Pyydän, ettette sitä ehdottomasti vaadi. Älkää nähkö pyynnössäni muuta, kuin mitä itse siihen sisällytän: hartaan toivomukseni, että viimeiset päiväni saisivat olla kuin yksinäistä hartaushetkeä, ja että turhat levottomuudenaiheet eivät niitä olisi häiritsemässä. Sillä minä elän viimeisiä päiviäni, sen tunnen, ja Te itse...", hän keskeytti Ortèguen epäämiset, "Te itsekin osoititte minulta kysellessänne, kuinka epäröivä diagnoosinne yhä on. Joka tapauksessa", hän vastasi uuteen epäykseen, "ei ole mahdotonta, että nämä päivät ovat viimeisiäni. Se on minulle jo kyllin halutakseni käyttää joka hetken valmistautuakseni. '_Fiat_' on vasta huulillani; sydämeni ei ole sitä vielä täysin lausunut. Tarvitsen rauhaa. Tällä hetkellä esitätte minulle jalon kuvan miehestä, joka annettuaan perään kärsimättömyydelle -- joka on ylen hyvin selitettävissä -- rankaisee siitä itseään olemalla ylevämielinen. Olen aina, pitkin elämäni vartta, nähnyt, että tuollainen jälleenpyrkiminen korkeuksia kohti, hetkisen heikkouden tavattua, on niin suuressa kuin pienessäkin ominainen jaloille sieluille. Mutta miksi te kävitte kärsimättömäksi, ärryitte? Siksi että luulitte, että serkkuni, jolle minä olen läheisempi kuin tavallinen sukulainen, ainainen ystävä, että hän olisi voinut tutustaa minut koetuksiin, joita te yhdessä parhaillaan kestätte. Tuo sydämen epäluuloisuus voi Teidät vallata taas toistekin. Onhan se niin oikeutettu! Joka tapauksessa se voi Teidät taas vallata uudelleen. Se riittää syyksi, miksi en halua serkkuani hoitajakseni. Odottakaamme ainakin", -- Ortègue hermostui nähtävästi yhä enemmän --, "odottakaamme huomiseen. Puhelemme tästä uudelleen tyynemmin. Asiallahan ei ole kiirettä."

"Ernest, Te annatte minun julmasti tuntea, etten äsken ollut oma itseni", sanoi Ortègue. "Kristitty ollaksenne puuttuu Teiltä hitunen armeliaisuutta."

Näin sanottuaan hän lähti. Valmistauduin seuraamaan häntä, mutta haavoitettu pidätti minut sanoen:

"Tehkää minulle muuan palvelus, tohtori Marsal. Tiedän, että apotti Courmont lähtee pois tänään iltapäivällä. Jollei hän ole ennättänyt poistua sairaalasta, toivoisin näkeväni hänet vielä kerran ennen hänen lähtöään. Jos lähetätte hänet luokseni, niin olen Teille hyvin kiitollinen."

XXI

Muuan hoitajatar, jonka tapasin portaissa, sanoi kohdanneensa kenttäpapin pihalla. Joudutin kulkuani. Hän oli jo ennättänyt ulos portista. Saavutin hänet vasta Saint-Guillaume ja Grenelle katujen kulmauksessa. Apotti parka teki hämmästyneen liikkeen, kun näki minun tulevan häntä kohti paljain päin ja sairaalatakissani.

"Onko luutnantin tila käynyt huonommaksi?" hän kysyi, osoittaen siten, kuinka suuresti hän otti osaa "sadanpäällikkönsä" kohtaloon.

"Ei", sanoin minä, "mutta hän haluaa tavata Teitä." Vetosin haavoittuneen hellittämättömään, miltei tuskalliseen pyyntöön, kertomatta tietystikään ikävästä kohtauksesta, joka oli sattunut sitä ennen ja, sen käsitin, myös aiheuttanut sen.

"Minä tulen", pappi ainoastaan virkkoi. Uteliaisuuteni sai nyt vastaansa tuollaiset ilmeettömät kasvot, jotka olivat minulle niin tutut -- samanlaisethan ovat meidän lääkärienkin sairasneuvotteluissa. Käydessäni hänen rinnallaan kysyi hän odottamatta:

"Luuletteko, herra tohtori, että luutnantin voisi vaaratta siirtää johonkin toiseen sairaalaan?"

"Ei, herra apotti. Professori ei sitä koskaan sallisi. Miksi niin?"

"Koska vakaumusten ollessa niin erilaiset ja kun herra Ortègue on niin hermostunut, pelkään syntyvän ristiriitaa heidän välillään. Le Gallic on suuri sotilaana. Siitä huolimatta tai juuri siksi hän on niin herkkäsydäminen!"

Näillä sanoin, jotka olivat merkitykseltään varsin epämääräiset, hän jätti minut. Näin niissä, samoin kuin tuossa siirtämisen mielijohteessa, merkin siitä, että niin hyvin rippi-isä kuin epäilemättä nuori sotilas itsekin levottomina suhtautuivat sairaalassa oleskeluun. Oikeuttikohan mahdollisena kajastava mielipiteitten ristiriita hänen ja serkkunsa miehen välillä upseerin pelon, sekä varsinkin sen, että hän oli sen ilmaissut papille? Miksi hän kutsutti tämän luokseen heti Ortèguen tarjouksen jälkeen? Hänen harras hurskautensa teki hänet kai alttiiksi kaikenlaisille omantunnonepäilyille. Näin äkkiä taas edessäni hänen perin totisen ilmeensä kuullessaan tarjouksen. Kuulin tuon miltei rukoilevan äänensävyn, jolla hän puhui viimeisinä päivinään tarvitsemastaan rauhasta. Ei, uskova nuori mies ei pelännyt jumalankieltäjän ja omain mielipiteittensä ristiriitaa. Hän pelkäsi omaa sydäntään. Minäkin muistin tuon "erään vuorella pidetyn puheen", niinkuin Ortègue sanoi. Olin lukenut itse hyvin usein Matteuksen evankeliumin viidennen, kuudennen ja seitsemännen luvun, tuon klassillisen palan "suunnattomasta kirjakauppamenestyksestä", käyttääkseni vielä kerran sala-ivaisen Ortèguen sanoja. Johtui mieleeni muuan säe, jonka syvää sielullista ymmärtämystä olin aina ihaillut kuin valojuovaa, jonka annetaan langeta ajatuksen ja teon välisiin suhteisiin: "Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan sydämessään."

"Se on varsinainen syy. Hän rakastaa serkkuaan."

Tuskin olin lausunut mielessäni nuo sanat, kun ne jo muuttuivat varmuudeksi, ja kulkiessani huoneesta huoneeseen -- oli iltapäivä -- todetakseni, että aamulliset määräykset oli pantu toimeen, harhaili mielikuvitukseni varsin kaukana näistä sairaalan surkeuksista. Se vei minut Tréguieriin, tuohon vanhaan hurskaaseen, katedraalinsa ylevöittämään kaupunkiin ja Bretagnen maaseuduille, missä Ernest Le Gallic ja Catherine Malfan-Trévis olivat viisitoistavuotisina yhdessä kuljeksineet. Entiset otaksumani noiden kahden serkuksen entisyydestä saivat taas muodon. Ne tarkistuivat. Aavistin etäistä, viatonta idylliä, joka tytössä oli muuttunut himmeäksi muistoksi, nuoressa miehessä kasvanut kiihkotunteeksi. Viisitoistavuotisina ovat nuorukainen ja nuori tyttö todella samanikäiset. He rakastavat toisiaan tai luulevat rakastavansa. Kahdenkymmenen korvilla on tuo samanikäisyys enää vain päivämäärissä. Nuori tyttö, joka voi mennä naimisiin, perustaa kodin, tulla äidiksi, on jo saapunut elämän pysäyskohtaan, joka on paljoa pitemmällä kuin se, missä vielä viipyy nuori mies, joka tuskin on opintonsa päättänyt ja jonka elämänura ei vielä ole alkanutkaan. Tuo äsken hahmoiteltu idylli näyttää nuoresta tytöstä vain lapsellisuudelta. Hän tuntee nyt vetäymystä mieheen, joka voi olla hänelle tueksi, kypsän miehuuden voimakkuus hänet tenhoo. Hän unohtaa naiivin lemmentarinan, joka oli pelkkää unelmaa, jossa ei lausuttu sanaakaan rakkaudesta, ja jonka ainoina välikohtauksina olivat liian nopeat sydämentykytykset, liian kauan pitkitetyt kävelyt, saadut kukkakimput, puku, jota tuli pidettyä liian usein, koska se niin hyvin soveltui. Noita alkeellisia tunneliikutuksia ajatellessaan nuori nainen hymyilee tuntematta niissä enää omaa itseään. Nuori mies puolestaan ei unohda niin nopeasti, ja jos hän on Le Gallicin tapainen uskollinen ja uneksivainen, arka ja itseensäsulkeutunut bretagnelainen, johon aika kaivertaa vaikutelmat syvemmälle sen sijaan että ne haihduttaisi, hän rakastaa viidennentoista ikävuotensa pikku lemmittyä yhä enemmän aristuvalla ja kasvavalla kiihkotunteella. Se on hänessä vertavuotavana haavana, jonka hän kätkee, varsinkin sen aiheuttajalta. Hän pahastuisi itseensä, jos soimaisi tai valittaisi, ja hän tuntee tuskan hekkumaa pysyessään sitä uskollisempana, kuta vähemmän häntä ymmärretään. Jos he eivät olisi sukulaisia, niin poissaolo hänet parantaisi; mutta nyt hän näkee tytön alituisesti. Jos hän antautuisi kuten toverinsa aistillisen nautinnon pyörteeseen, kuihtuisi hänen sydämestään tuo romanttinen kukka niinkuin näistäkin; mutta hän on Le Gallic ja uskovainen kristitty. Hänen puhdasmielisyytensä elättää hänen hehkuvaa rakkauttaan. Siitä, jota hän rakastaa, on tullut toisen vaimo. Hän ei voi antaa anteeksi itselleen, että hän yhä hellii häntä mielessään, muuten kuin kieltämällä itseltään merkityksettömimmätkin tuttavallisuudenosoitteet. Kuinka selvisikään täten Le Gallicin koko käytös ja sen rinnalla Ortèguen koko esiintyminen! Ken rakastaa vaimoaan niin tulisesti kuin hän omaansa, se aavistaa tunteet, joita tämä herättää. Ortègue tiesi sisäisnäkemykseltä Le Gallicin salaisuuden, josta rouva Ortègue oli tähän asti ollut tietämätön. Ymmärsin vielä senkin, että tämä nainen oli aina pitänyt serkkuaan vielä miltei lapsena ja varsin suuressa määrin yksinkertaisena sieluna. Vaikka olikin puoliso ja tiedemiehen tytär, ei hän ollut koskaan huomannut sitä, minkä minä aavistin jo upseerin ensimmäisestä sairaalassa käynnistä saakka, ja jonka äsken olin todennut hänen sairasvuoteensa äärellä: tuota sisäiselämän harvinaista laajuutta, jonka hänen uskonnollinen uskonsa hänelle soi. Aikoiko hän päästä siitä selville nähdessään näin suurta sankaruutta, alistuvaisuutta, rakkautta ja varmuutta? Ortègue sitä nähtävästi pelkäsi. Se selitti hänen mustasukkaisuudenpuuskansa sekä myös haavoitetun lausuman toivomuksen, että hänet säästettäisiin tältä äärimmäiseltä koetukselta. Mikä kiusaus, mikä voimakas kiusaus, kun viimeinkin tunnet olevasi tunnettu, ymmärretty, kenties rakastettu!

XXII

Tämäkin oli niitä sielullisia rakennelmia, joita elämässäni olen niin usein laatinut. Epäilemättä on tämä kurja rujouteni, ontuva jalkani, työntämällä minut muista syrjään, tehnyt minusta pikemmin katselijan kuin näyttelijän elämän suuressa tragikomediassa. Olen paljon katsellut. Olen paljon mielessäni kuvitellut. Olen usein ja suuresti pettynyt. Tällä kertaa en. Kauhuni siitä, että näkisin tämän rikoksen toteutuvan -- sillä nimellä nimitin yhä tuota kaksoisitsemurhaa -- jännitti koko tarkkaamiskykyni; ja että tällöin näin oikeassa valossaan sen älyllisen harrastuksen, minkä serkkunsa moraalinen kanta oli äkkiä herättänyt rouva Ortèguessa, siitä sain melkein heti todisteen.

Kuinkahan oli apotti Courmont menetellyt haihduttaakseen Le Gallicin omantunnonepäilyt? Pitikö hän niitä pelkkänä mielikuvituksena? Vai arveliko hän, että rouva Ortèguen läsnäolo haavoitetun vuoteen äärellä mahdollisesti voisi johtaa hänen kääntymiseensä ja, kukapa tietää, professorinkin? Ainakin tehtiin äänetön sopimus, ja nuori vaimo alkoi taas suorittaa serkulleen joitakuita hoitajattaren toimiin kuuluvia palveluksia. Hän auttoi häntä sidottaessa. Hän piti huolta hänen aterioistaan. Vaikka Le Gallic nähtävästi ei ryhtynyt serkkunsa kanssa pitkiin puheisiin, tahtoen ne kieltää itseltään, niin ne harvat sanat, jotka silloin tällöin pääsivät hänen huuliltaan kuvaten hänen elämäntulkintaansa, arvostelut, joita hän kohdisti asioihin ja ihmisiin, kirjat, joita tämä näki hänen lukevan, samoin kuin kaikki hänen rikkaan sielunsa ilmaukset, ne askarruttivat rouva Ortèguea. Se jo riitti panemaan hänet kaksi vuorokautta hoideltuaan kysymään minulta:

"Marsal, oletteko eläissänne tuntenut monta uskovaista?"

"En muita kuin äitini. Tarkoitan: todella tuntenut. Mutta vilpittömästi uskovalle ihmiselle on ominaista, että hän kätkee sisimpänsä toisilta. Sekin on evankeliumin sääntö ja osa tuosta 'eräästä puheesta': _Vaan sinä, kun rukoilet, mene kamariisi ja sulje ovesi ja rukoile salassa_."

"Mutta niistä, jotka olette tietänyt vilpittömiksi uskoviksi, vaikkette olekaan heitä hyvin tuntenut, oletteko heistä huomannut, että heidän uskonsa antoi heille voimaa?"

"En ymmärrä Teitä täysin. Usko sinänsä on voima."

"Annoin kysymykselleni huonon muodon. Tahtoisin tietää tämän: mitä arvelette, johtuuko se voima, jota serkkuni nyt osoittaa kärsimyksissään, jotka ovat sangen suuret, sekä äskettäin kuoleman uhatessa, jota hän niin kylmäverisesti uhmasi, johtuuko tuo voima, toistan sen, hänen mielipiteistään vai luonteestaan?"

"Molemmista", vastasin, "sillä ne punoutuvat toisiinsa."

"Minua sentään kummastuttaa", hän intti, "että ihmiset voivat saada voimaa täydellisestä erehdyksestä."

* * * * *

Nyt oli hänessä vasta kummastusta. Mutta muutamaa päivää myöhemmin kuulin hänen, itsekin suuresti kummastuneena, olevan miehensä kanssa keskustelussa, joka ylen selvästi paljasti, mikä kehitys oli tapahtunut hänen mielessään.

"Tiedättekö, mitä Le Gallic äsken sanoi minulle?" alkoi Ortègue. "'Lyön vetoa tuhannesta' -- hän, upseeri, mies, joka oli mukana -- 'että Marnen taistelu oli ihme...' -- 'Miksi niin?' -- 'Siksi että se ei näytä koskaan olevan strateegisesti selitettävissä.' -- 'No hyvä!' vastasin, 'sanokaa vain, ettei se ole selitettävissä, ja ettemme tunne sen vallan riittäviä ja välttämättömiä ehtoja, mutta niitä on ollut.' -- 'Niin onkin', hän sanoi, 'nimittäin yliluonnollisia.' -- Tunnustakaa, Marsal, olevan kummallista, että joku voi ajatella näin vielä vuonna 1914. Pelkkää vuosisataista kaavoihin jäykistymistä!'..."

"Onhan maailmassa sentään meille tuntemattomiakin asioita", sanoi rouva Ortègue.

"Muunlaisia ei olekaan", vastasi mies.

"Mutta silloinhan..."

Hän epäröi. Mies vaati vastausta:

"Mutta silloinhan... mitä sitten?"

"Silloinhan Le Gallicin otaksuma voisi yhtä hyvin olla tosi kuin mikä muu hyvänsä."

"Mieti vähän", tarttui mies uudelleen puheeseen. "Sinähän et tiedä tällä hetkellä, mitä on viereisessä huoneessa? Johtuuko siitä, että sinulla on oikeus ajatella tuossa huoneessa olevan tarunomaisia eläimiä, esimerkiksi kentaurin tai yksisarvisen? Me emme tiedä, mitä meille tuntemattomat asiat ovat. Mutta me tiedämme täysin varmasti, mitä ne eivät voi olla."

"Joka tapauksessa", sanoi rouva Ortègue, "Hertzin aallot ja radiumi, ennenkuin ne keksittiin..."

"Mihin sinä oikeastaan pyrit?" keskeytti Ortègue.

"Siihen, että maailmankaikkeudessa voi olla työssä voimia, joiden olemassaoloakaan emme edes aavista. Puhuessaan yliluonnollisista Le Gallic ei muuta väitäkään."

"Anteeksi, hän ei arvele noita voimia vain mahdollisiksi, hän esittää ne todellisina."

"Mutta", virkkoi rouva Ortègue, "jollei hänen uskomuksissaan olisi osittainkaan todellisuutta, minkälaatuista hyvänsä, kuinka hän sitten niistä voisi ammentaa voimaa? Se, mikä vaikuttaa siihen, mikä on todellista, on välttämättä itsekin todellista."

"Häneen vaikuttavat hänen mielipiteensä, ja väärät käsitykset määräävät tahtoamme yhtä suuresti ja joskus voimakkaamminkin kuin oikeat."

Nyt en voinut hillitä itseäni sekaantumasta asiaan. Rouva Ortèguen vastaväitteet olivat liiaksikin samanlaisia kuin ne, joita näinä viime viikkoina tavantakaa oli ollut omassa mielessäni. Keskustelu herätti nyt mielenkiintoani omaltakin kannaltani.

"Onko tuo vallan täsmällistä, rakas opettajani? Tosin vääräkin mielipide voi saada meidät toimimaan, mutta varsin pian toimintamme törmää todellisuutta vastaan, joka rangaistukseksi syyttää meitä valheesta."

"Ja eikö Teistä todellisuus syytä Le Gallicin mystillisiä haavekuvia valheesta? Jollei muu, niin tämä hirveä sota..."

"Ei minusta, rakas opettaja. Hän osaa sen tulkita itselleen ja sovittautuu sen mukaan."

"Enkö ollutkin vallan oikeassa!" Ortègue huudahti. "_Primo purgare_. Taudinmyrkky ilmenee jo Teissäkin. Vetoan teidän molempain älyyn, en herkkätuntoisuuteenne tai mielikuvitukseenne. Ei toiveitamme eikä unelmiamme voi ottaa lukuun totuutta etsiessä. On kysymys sellaisen maailmankäsityksen muodostamisesta, joka on sopusoinnussa tieteellisen kokemuksen ilmaisemusten kanssa, ilmaisemusten, joita meidän on uskallettava pitää koskemattomina. Ja kaikista maailmankäsityksistä vain yksi ainoa ei ole noiden ilmaisemusten vastainen: iäinen, ääretön voima, joka aina pysyy ainesosiltaan ja laeiltaan samana, voima, joka luo, hävittää, uudistaa ehtymättömänä, vailla alkua, vailla loppua ja siis myös vailla päämäärää. Kaikki, mikä on olemassa: yksilöt, lajit, kiertotähdet, kohoovat esiin tuosta epämääräisestä syvyydestä ja taas siihen vaipuvat. Emme tiedä tämän voiman valtapiirille mitään rajaa. Sen lait ovat pysyviä, mutta me emme tunne niitä kaikkia. Siitä johtuvat epäselvyydet, joita sanomme mysteerioiksi, ja jotka eivät ole muuta kuin taittumattomien valonsäteitten risteilyä. Niihin me majoitamme toiveemme ja unelmamme. Kas siinä tuo 'yliluonnollinen'! Mutta sehän on totta, että puhuipa Le Gallicille taittumattomien valonsäteitten risteilystä.'... Vaan ehkäpä hän kumminkin tietänee, että valonsäteitä on olemassa, ja että niiden kohdatessa toisensa valo himmenee. Onhan hänen täytynyt tutkia hiukan fysiikkaakin päästäkseen Saint-Cyriin, -- mikäli se hänelle on edullista!..."

XXIII

Hän oli sanonut tuon viime pikku lauseensa niin purevasti, että keskustelu päättyi lyhyeen. Mustasukkaisuus raateli taas hänen sydäntään. Hänen vaimonsa oli varmasti siitä yhtä selvillä kuin minäkin. Huomasin, että tämän kohtauksen jälkeisinä päivinä alkoivat hänen käyntinsä haavoitetun huoneessa harveta. Hän lähetti sairaanhoitajattaren joka toinen kerta tilalleen. Sen sijaan hän kävi yhä useammin tapaamassa miestään. Lakkaamatta hän palasi uudelleen työhuoneeseen professorin levätessä. Olikohan Ortègue vain siellä? Hän ei päästänyt miestään silmistänsä, tuli levottomaksi hänen vähimmästäkin kärsimättömyydestään ja pyrki kaikin mokomin riistämään häneltä aseet noudattamalla hänen pienimpiäkin mielijohteitaan. Huomasin myös, että tämä lisääntynyt huomaavaisuus näytti enentävän Ortèguen herkkä-ärtyisyyttä, sen sijaan että olisi sitä lieventänyt. Hänestä tuli kiittämätön potilas, joka syyttää hoitajiaan sairaudestaan. "Ketä Oidipus enin inhoo?" kysyi minulta kerran muuan keuhkotautipotilaani, jota moitin hänen kovuudestaan erästä sukulaistaan kohtaan, joka tuhlaamalla tuhlasi hänelle alttiita palveluksiaan. "Antigonea, koska tämä joka hetki hänelle todistaa, että hän on sokea!" Tahtomattani muistin tämän kyynillisen selityksen nähdessäni Ortèguen käyvän yhä kohtuuttomammaksi vaimolleen, ja minä tunsin, että tuossa oudossa mielijohteessa valitettavasti piili surullinen inhimillinen totuus.