Part 25

Uudestaan hän syvästi tunsi yliluonnollisen tenhon voimaa, joka tuosta ulkopuolella tätä elämää olevasta miehestä haudan kautta häneen virtasi. Kadonneeet seikat palasivat hänen muistiinsa epämääräisten soinnoksien aalloissa, ajatuskatkelmat, jotka tuo ylevähenkinen mies oli ilmilausunut näyttivät saavan himmeän rytmillisen muodon; vainajan koko ihanteellinen kuva näytti sulautuvan musiikiksi, menettävän havainnolliset ääripiirteensä ja sukeltavan kaikkeuden syvään yksyyteen, jonka yksinäinen viuluniekka inspiratsioninsa valossa oli löytänyt ilmiöiden moninaisuudesta.

-- Varmasti -- hän ajatteli -- musiikki vihki hänet kuoleman mysterioon; se osoitti hänelle öisen ihmemaailman ulkopuolella elämää. Sopusuhtaisuus, joka kohoaa yläpuolelle aikaa ja paikallisuutta, salli hänen autuaallisena nähdä mahdollisuuden vapautua ajasta ja paikallisuudesta, irtaantua yksilöllisestä tahdosta, joka sulki hänet ahtaaseen tilaan kytketyn persoonallisuuden vankilaan ja joka alati piti häntä ruumiinsa eläimellisten ainesten orjuudessa. Tunnettuaan usein innostuksen hetkinä sisällään yleistahdon heräävän ja koettuaan suurta iloa havaitessaan ylintä yhteyttä, joka piilee kaikkien olioiden pohjalla, hän oli luullut voivansa kuoleman kautta jatkua äärettömiin, sulautua suuren kaikkeuden alituiseen sopusointuun ja ottaa osaa kehittyväisyyden ijäiseen hekkumaan. Miksi ei siis minulla voisi olla sama ohjaaja samaan salaperäisyyden valtakuntaan?

Ylevät kuvat nousivat esiin hänen hengestään, tähtien ilmaantuessa toinen toisensa jälkeen vaikenevalle taivaalle. Hän löysi jälleen muutamia runollisista haaveistaan. Hän muisti tuon tavattoman ilon ja vapauden tunteen, jota eräänä päivänä oli kokenut, kun haaveellisesti oli kuvitellut olevansa erään tuntemattoman vainajan sijalla, joka lepäsi komealla ruumisalttarilla, soihtujen ympäröimänä, kun pyhätön varjosta jumalaisen Beethovenin sielu orkesteri- ja urkusoitoin ja ihmisäänin puhui tuon näkymättömän kanssa. Hän näki jälleen sadunomaisen kirkon, minkä täyttivät jättiläisurut, jotka äärettömän kauas taivaan ja maan välillä veden rauhan yli vuodattivat sulosointuisia sävelvirtoja, illanhehkujen liekehtiessä näkörajalla ja täysikuun levittäessä haltioitunutta hilpeyttään, tai tähtisikermien tuikkiessa kristallivaunuistaan. Hän rakensi jälleen tuon ihmeellisen kuolon temppelin, kokonaan valkoisesta marmorista, missä pilariholvien alla seisoi ihanoita musiikkikuoroja, jotka sävelineen houkuttelivat ohikulkevia nuorukaisia ja kiehtoivat heidät niin korkealla taiteella, ettei yksikään näin viekoitellusta pantuaan jalkansa tuolle synkälle kynnykselle koskaan kääntynyt takaisin päivänvaloa tervehtimään, missä siihen asti ilomielin oli vaeltanut.

-- Annettakoon minun jalolla tavalla siirtyä sinne toiseen maailmaan! Levittäköön kauneus jonkun verhoistaan viimeisen askeleeni alle! Ainoastaan sitä rukoilen kohtaloltani.

Lyyrillinen lämpö virtasi hänen ajatukseensa. Percy Shelleyn loppu, jota hän jo usein siimeksessä ja purjeiden lepattaessa oli kadehtinut ja josta oli uneksinut, esiintyi hänelle nyt sanomattoman runollisessa valossa. Tuo kohtalo oli yliluonnollisen suuremmoinen ja surullinen. Hänen kuolemansa on salaperäinen ja juhlallinen, kuin noiden ikivanhojen helleniläisten sankarien, jotka näkymätön voima äkkiä tempasi pois maailmasta ja muodoltaan muuttuneina siirsi jumalien pariin. Kuten Arielin laulussa, ei hänestä ole mitään kadonnut, vaan meri on kirkastanut hänet rikkaaksi ja ihmeelliseksi. Hänen nuorekas ruumiinsa palaa tuhaksi roviolla, Apenniinien juurella, yksinäisen Tyrhenian meren rannalla, sinisen taivaankuvun alla. Hänen ruumiinsa palaa hyvätuoksuisten yrttien, vihkisavun, öljyn, viinin, suolojen seassa. Tuoksuen nousevat liekit liikkumattomille ilmoille, kumisten ne kohoavat aurinkoa kohti, joka kultaa vuorenhuipun marmorin. Meripääsky soutelee ilmassa rovion ympärillä, kunnes ruumis on hiiltynyt. Ja kun tuhkaksi rauennut ruumis hajoaa, ilmestyy alastonna ja eheänä sydän:

-- _Cor cordium_.

Eikö hänkin, kuten _Epipsychidionin_ runoilija, aikaisemmassa olomuodossa ollut rakastanut Antigonea?

Hänen allansa, hänen ympärillään kasvoi kasvamistaan meren symfonia, ja tähtitaivas hänen yläpuolellaan kävi yhä syvemmäksi. Mutta rannikon puolelta lähestyi pauhina, selvästi kuuluva, jokaisesta muusta melusta eroava. Ja kääntyessään sinnepäin, hän näki junan molemmat lyhdyt, jotka tuijoittivat kuin kaksi tulisilmää.

Rytisten, salamannopeasti ja synkkänä juna kiiti ohi järkyttäen vuoriniemeä; silmänräpäyksessä se kulki avoimen paikan ohi; ja viheltäen ja kumisten se katosi vastakkaisen tunnelin aukkoon.

Giorgio keikahti seisomaan; hän huomasi jääneensä yksin.

-- Giorgio, Giorgio! Missä sinä olet?

Se oli Ippolitan levoton ääni, joka tuli häntä etsimään; se oli pelästyneen hätähuuto.

-- Giorgio, missä sinä olet?

VI.

Ippolita ilmaisi mitä vilpittömintä iloa, kun Giorgio kertoi, että piano ja nuotit pian saapuivat. -- Kuinka hän oli hänelle kiitollinen tästä yllätyksestä! Vihdoin he kai siis olivat löytäneet keinon keskeyttää päivän pitkien hetkien joutilaisuus ja välttää viettelemykset...

Ippolita nauroi, viitatessaan tuohon rakkauskuumeen tapaiseen tunteeseen, jota itse lakkaamatta ylläpiti rakastajassaan; hän nauroi kosketellessaan tätä aistiensa vaikutusta, jonka keskeytti ainoastaan uupumuksen lepo tai toisen pako.

-- Niin et siis -- hän lisäsi nauraen ivallisen pisteliäästi, mutta ilman katkeruutta -- niin et siis enää tule pakenemaan tuolle kirotulle paalulaiturille... Eikö niin?

Hän lähestyi Giorgiota, tarttui hänen päähänsä, puristaen käsillään hänen ohimokaan ja katsoi häntä syvälle silmiin.

-- Tunnusta minulle, että sentähden menet sinne -- hän mutisi pehmein äänin, ikäänkuin kehoittaakseen häntä ripittäytymään.

-- Minkätähden? -- Giorgio kysyi, tuntien samaa tunnetta, joka esiintyy silloin kun ihminen kalpenee.

-- Peläten minun suudelmiani.

Hän lausui nämä sanat hitaasti melkein punniten tavuita ja äkkiä omituisen kirkkaaksi muuttuneella äänellä. Ja hänen katseessaan oli kuvaamaton intohimon, ivan, julmuuden ja ylpeyden sekoitus.

-- Eikö se ole totta? -- hän lisäsi. -- Eikö se ole totta?

Hän puristi edelleen käsillään hänen ohimoitaan; mutta vähitellen eksyivät hänen sormensa hänen hiuksiinsa, leikittelivät kevyesti hänen korvillaan, siirtyivät niskaan, jaellen tuollaista hyväilyä, jonka alalla hän oli tullut voittamattomaksi mestariksi.

-- Eikö se ole totta? -- hän toisti, ja tähän toisteluunkin hän kätki hyväilevää imartelua, saaden ääneensä sellaisen väreen, jonka kokemuksesta tiesi tehoisasti hurmaavan rakastajaansa. -- Eikö se ole totta?

Giorgio ei vastannut; hän sulki silmänsä; hän antautui alistuen; hän tunsi elämän pakenevan, maailman häviävän.

Taaskin oli noiden laihojen käsien yksinkertainen kosketus hänet voittanut; taaskin oli naisvihollinen riemuiten osoittanut valtaansa häneen nähden. Hän näytti tahtovan sanoa Giorgiolle: -- Sinä et voi minulta päästä pakoon. Tiedän, että minua pelkäät. Mutta sinussa herättämäni himo on voimakkaampi pelkoasi. Eikä minua mikään hurmaa enempää kuin se, että silmistäsi ja hermosäikeitesi värähdyksestä huomaan tuota pelkoasi. --

Lapsellisessa itsekkäisyydessään hän ei vähääkään näyttänyt aavistavan aikaansaamaansa vahinkoa, sitä hävitystyötä, jota lakkaamatta ja pysähtymättä teki. Tottuneena rakastettunsa omituisuuksiin, tottuneena hänen synkkämielisyyden kohtauksiinsa, hänen syvään ja mykkään mietiskelyynsä, äkilliseen levottomuuteensa, hänen kolkkoon, melkein raivokkaaseen hehkuunsa, hänen katkeroihin ja kaksimielisiin sanoihinsa -- hän ei ymmärtänyt nykyisen tilan koko vakavuutta, jota itse hetki hetkeltä pahensi. Vähitellen eristettynä Giorgion sisäisen elämän yhteydestä -- joskin tuo vaitelias mies ennen oli ylistänyt häntä tuon elämän hedelmöittäjättärenä -- hän oli ensin vaistomaisesti, sitten tahallisesti ponnistanut kaikki voimansa vahvistaakseen aistillista valtaansa. Hänen uusi elintapansa raittiissa ilmassa, maaseudulla, veneessä, edisti hänen eläimellisten ominaisuuksiensa kehitystä, herätti hänen sairaalloisessa luonnossaan näennäistä voimaa ja tarpeen sitä ylenmäärin käyttää. Täydellinen joutilaisuus, vapaus kaikesta häiritsevästä, rakastetun alituinen läsnäolo, kesävaatteet, jokapäiväinen kylpy, kaikki uudet tavat olivat omiaan hienostamaan ja monistamaan hänen taitojaan, tarjoten hänelle lakkaamatta tilaisuuden niitä harjoittaa. Ja todella näytti siltä, kuin olisi hän nyt ottanut hirvittävää korvausta ensi päiviensä kylmyydestä, ensi kuukausien kokemattomuudesta, ja kuin olisi hän puolestaan tahtonut turmella sen, joka hänet oli turmellut.

Hän oli nyt tullut kovin kokeneeksi, varmaksi keinoistaan; hänellä oli äkillisiä päähänpistoja ja kevytmielinen sulo asennoissaan ja liikkeissään; hän oli joskus tarjoutuessaan niin hurjan raju, että Giorgion oli vaikea hänen muodostaan manata esiin tuon verettömän, haavoittuneen, tietämättömän ja kauhistuneena rohkeimpiin hyväilyihin alistuneen olennon kuvaa, joka oli tuottanut Giorgiolle tuon jumalaisen näyn, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon valtaaman häveliäisyyden kuolintuska.

Mutta tässä naisessa itsessään paloi se sammuttamaton himo, jonka hän lemmityssään oli sytyttänyt. Ja itse hän tunsi tenhon vaikutuksia sitä herättäessään. Itsetietoisuus siitä, että hän tuhannesti erehtymättä oli harjoittanut valtaansa, hurmasi häntä; ja tämä hurmaus sokaisi hänet ja esti häntä näkemästä sitä suurta varjoa, joka hänen elinkautisvankinsa pään takana päivä päivältä pimenemistään pimeni. Se pelko, jonka oli havainnut hänen silmissään, nuo pakoyritykset, tuo huonosti salattu vihamielisyys ei häntä velvoittanut pidättyväisyyteen, vaan päinvastoin kiihoitti häntä. Tuo keinotekoinen harrastus tavattomuuksiin, yliluonnolliseen elämään, salaperäisyyteen, jonka Giorgio hänessä oli herättänyt, sai tyydytystä noista oireista, jotka ilmaisivat syvää mielen järkkyneisyyttä. Kerran oli himon, tuskan ja mustasukkaisuuden painama rakastajansa kaukaa kirjoittanut hänelle: -- Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista hirveätä sairautta, joka viihtyy ainoastaan minun olemuksessani ja joka aiheuttaa minun mielihyväni ja minun mielipahani. -- Mielikseni uskon, ettei koskaan mikään muu ihmisolento ole tätä tunnetta tuntenut. -- Ippolita oli ylpeä siitä, että oli voinut herättää sellaisen tunteen miehessä, joka oli niin erilainen kaikista muista hänen tuntemistaan miehistä; hän ihastui huomatessaan hetki hetkeltä yksinomaisen valtansa oudot vaikutukset tuohon sairaaseen mieheen. Eikä hän muuta tavoitellut kuin yksinvallan harjoittamista, kevytmielisyyden ja vakavuuden sekaista, vuoroin siirtyen leikistä väärinkäyttöön -- kuten äskeisessä tilanteessa.

VII.

Joskus ajatteli Giorgio katsellessaan merenrannalla, vallan lähellä pehmeitä, vaarallisia aaltoja tuota naista, joka ei mitään aavistanut: -- Voisin surmata hänet. Usein hän koettaa oppia uimaan, nojaten minuun. Voisin helposti vedessä tukehuttaa hänet, kuollettaa hänet. Rikos näyttäisi tapaturmalta. Silloin vasta, vihollisen ruumiin ääressä voisin ratkaista arvoituksen. Jos hän tänään on olemassaoloni keskipiste, mikä muutos tapahtuisikaan huomenna hänen kadottuaan? Olenhan monasti tuntenut vapautumista ja rauhaa, kuvitellessani häntä kuolleeksi ja ainaiseksi hautaan suljetuksi. Minä voisin kenties pelastaa itseni, valloittaa takaisin elämän, jos saattaisin perikatoon viholliseni, jos raivaisin pois esteen. -- Hän viipyi tässä ajatuksessa; hän koetti luoda itsestään kuvan vapaassa ja rauhallisessa tulevaisuudessa, vapaana rakkaudesta, ja mielihyvän tuntein hän kuvaili lemmittyään haaveelliseen kuolinvaippaan verhottuna.

Vedessä Ippolita oli pelkuri. Hän ei koskaan rohjennut uida kauemmaksi, kuin missä jalkansa ylettyivät pohjaan. Äkillinen kammo kouristi häntä, jos hän jälleen kohotessaan pystyasentoon ei heti tuntenut pohjaa jalkojensa alla. Giorgio houkutteli häntä kauemmaksi, luvaten häntä tukea, ulommalle karille, yksinäiselle, paadelle joka oli lähellä rantaa, noin parikymmentä uimaotetta varmaa uima-aluetta kauempana. Aivan pieni ponnistus oli tarpeen, jos mieli sinne saapua.

-- Rohkeutta! -- hän huusi hänelle, kehoitellen häntä. -- Et voi oppia mitään, ellet mitään uskalla. Minä pysyttelen vieressäsi.

Näin hän kietoi hänet murhatuumillaan; sisäisesti hän värisi joka kerta, kun hän uimaretkien lomissa huomasi, kuinka äärettömän helposti hän olisi voinut muuttaa ajatuksensa teoiksi. Mutta tarpeellinen jäntevyys häneltä katoamistaan katosi. Ja hän tyytyi vastaiseksi siihen, että vaati sattumaa ottelulle, ehdoittamalla Ippolitalle tuota uhkapeliä. Silloisessa uupumustilassaan hän itse olisi joutunut vaaraan jos Ippolita pelästyksissän olisi takertunut häneen. Mutta tämä mahdollisuus ei karkoittanut hänen tuumaansa; päinvastoin se kiihoitti hänen intoansa.

-- Rohkeutta! Kuten näet, on tuo luoto niin lähellä, että melkein saa siitä kiinni, kun ojentaa kätensä. Sinun ei ollenkaan pidä ajatella pohjaa. Sinun tulee levollisesti uida minun rinnallani. Siellä voit levätä. Voimme istuutua sinne ja poimia koralli-sammalia... Tahdotko? Rohkeutta!

Vaivoin hän sai mielenkiihoituksensa salatuksi. Ippolita taisteli, häälyi pelon ja halun välillä.

-- Entä jos voimat pettävät, ennenkuin olen perillä?

-- Silloin minä sinua autan?

-- Ja jos eivät sinun voimasi riitä?

-- Ne riittävät. Etkö näe, kuinka lähellä tuo luoto on?

Hymyillen Ippolita antoi vettä valuvista sormistaan muutaman vesipisaran tippua huulilleen.

-- Kuinka se on karvasta! -- hän sanoi, vääntäen suutaan. Sitten hän voitti viimeisen arkailunsa ja päätti ryhtyä yritykseen.

-- No niin! Olen valmis.

Hänen sydämensä ei sykkinyt niin rajusti kuin kumppaninsa. Vesi kun oli vallan tyyni, melkein liikkumaton, olivat ensi liikkeet helpot. Mutta äkkiä hän, kokematon kun oli, alkoi hätäillä ja väsyä. Ja tuskin hän tehtyään väärän liikkeen oli saanut vähän vettä suuhun, kun joutui kauhun valtoihin; hän huusi, hosui ympärilleen ja sai vielä enemmän vettä suuhun.

-- Auta, Giorgio! Auta!

Vaistomaisesti Giorgio hyökkäsi häntä kohti, kohotti noita käsiä, jotka heti suonenvedon tapaisesti takertuivat häneen. Hän joutui kokonaan hänen otteensa, hänen painonsa alaiseksi; ja äkkiä hän näki uneksimansa lopun edessään.

-- Älä pidä minusta kiinni noin! -- hän huusi. Hellitä, jätä toinen käsivarteni vapaaksi!

Ja raaka elämänvaisto antoi hänelle voimaa. Tavattomasti ponnistaen hän voitti tuon lyhyen välimatkan; ja vallan uupuneena hän sai kiinni luodon laidasta.

-- Pidä kiinni minusta! -- hän huusi Ippolitalle, kun ei voinut nostaa häntä ylös.

Kun Ippolita huomasi itsensä pelastuneeksi, hän sai tarpeelliset voimat liikuntaan; mutta heti kun hän läähättäen ja vettä valuen oli laskeutunut istumaan luodolle, hän purskahti nyyhkytyksiin.

Hän itki rajusti, lapsellista itkua, joka ei hellyttänyt, vaan joka suututti rakastajaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen itkevän niin katkerasti, silmät niin turvottuneina ja punaisina, suu niin vääntyneenä. Hän näytti Giorgiosta rumalta ja naurettavalta. Hän tunsi vihansekaista katkeruutta häntä kohtaan, ja tämän katkeruuden pohjalla piili melkein närkästystä siitä, että oli tehnyt tuon ponnistuksen, että oli pelastanut hänet. Hän kuvitteli häntä hukkuneeksi, mereen kadonneeksi; hän muisteli sitä hetkeä, jolloin näki hänen katoavan; ja sitten hänen kuvitteli julkisen surunsa merkkejä, ryhtiänsä ruumiin ääressä, jonka meri olisi rannalle luonut.

Ihmetellen, että hänet näin lohdutuksetta jätettiin kyyneltensä valtaan, Ippolita kääntyi Giorgioon päin. Hän ei enää nyyhkyttänyt.

-- Mitä minun nyt pitää tehdä? -- hän kysyi -- taaskin palatakseni rannalle?

-- Sinun täytyy yrittää toistamiseen -- hän vastasi hieman ivallisesti.

-- Ei, ei, en koskaan!

-- No, miten sitten?

-- Minä jään tänne.

-- Hyvä. Jää hyvästi.

Ja Giorgio teki liikkeen, kuin olisi aikonut syöksyä mereen.

-- Hyvästi. Minä huudan. Joku kyllä tulee minua vapauttamaan.

Itkusta hän siirtyi nauruun, silmät täynnä kyyneliä.

-- Mitä sinulla on tuossa käsivarressasi? -- hän lisäsi.

-- Sinun kyntesi jäljet.

Ja hän näytti hänelle veriset naarmut.

-- Kirvelevätkö ne?

Hän kävi pehmeäksi ja silitti niitä hellästi.

-- Mutta koko juttu on sinun syysi -- hän virkkoi. Sinä suorastaan pakoitit. Minä en tahtonut...

Sitten hymyillen:

-- Oliko se juoni, päästäksesi minusta irti?

Ja vavahtaen koko ruumiiltaan:

-- Mikä ruma kuolema! Mikä karvas vesi!

Hän ravisti päätään ja tunsi kuinka vesi valui korvista, haaleana kuin veri.

Luoto oli kuuma auringonpaahteessa, ruskea ja uurteinen kuin jonkun eläimen selkä; ja syvyydessä vilisi lukemattomia eläviä olentoja. Näki tyvenessä vedessä vihreiden kasvien keinuvan, pehmeinä kuin hajalla olevat hiukset. Jonkunmoinen hidas houkutus lähti tästä yksinäisestä kalliosta, joka imi itseensä taivaan lämpöä ja jakeli sitä lähistönsä olennoille.

Ikäänkuin antautuakseen tämän houkutuksen valtoihin, Giorgio ojentautui selälleen. Muutaman hetken aikana hänellä ei ollut muuta tajunnassa, kuin epämääräinen mielihyvä, mikä levisi hänen kostealle iholleen, joka kalliosta ja paahtavista auringonsäteistä heijastuvan kuumuuden vaikutuksesta höyrysi. Aikoja sitten haihtuneiden tunnelmien muistot elpyivät. Hän muisteli aikaisempia siveitä kylpyjä, pitkiä lepohetkiä hietikolla, joka oli hehkuvampi ja valkeampi kuin naisen ruumis, uhri-kettä, joka vuosittain tarjottiin auringonjumalalle. -- Oi yksinäisyys, vapaus, rakkaus ilman intohimoa, rakkaus kuolleisiin tai saavuttamattomiin naisiin! -- Ippolitan läsnäolo saattoi kaiken unhoituksen mahdottomaksi; se muistutti hänelle alati hedelmätöntä yhteyttä, joka nyt oli muuttunut heidän rakkautensa ainoaksi ilmestysmuodoksi.

-- Mitä sinä ajattelet? -- kysyi Ippolita, häntä koskettaen. -- Tahdotko jäädä tänne?

Hän nousi. Hän vastasi:

-- Lähtekäämme.

Vihollisensa elämä oli vielä hänen käsissään. Vielä hän saattoi hänet surmata. Hän loi nopean katseen ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi kummulla ja rannalla. Paalusillalla kalastajat vaieten vartioivat verkkojaan.

-- Lähtekäämme -- hän toisti hymyillen. -- Rohkeutta.

-- Ei, ei. Ei koskaan enään!

-- Jäämme siis tänne.

-- Ei. Huuda laiturilla oleville miehille.

-- Mutta he tulevat nauramaan pahanpäiväisesti.

-- No hyvä, siis minä itse kutsun heitä.

-- Mutta jos et pelkää etkä takerru minuun kuin äsken, jaksan kyllä kantaa sinut.

-- Ei, ei, tahdon kulkea maihin lautalla.

Hän oli niin itsepintainen, että Giorgio myöntyi. Hän nousi seisomaan luodolle, asetti kätensä toitotustorveksi ja huusi yhtä Turchinon pojista:

-- Daniele! Daniele!

Hänen jatkettuaan huutojaan, hellitti yksi kalastajista verkkovivun, kulki sillan yli, astui alas kalliolta ja juoksi rantaa pitkin.

-- Daniele, souda tänne kaislalautalla!

Mies kuuli, käänsi askeleensa auringonpaahteessa rannalla kuivavia kaislalauttoja kohti, jotka odottivat mustekalojen pyynti-aikaa. Hän työnsi yhden niistä vesille, hypähti siihen, ja pitkällä tangolla hän lykkäsi sitä ulkoluotoa kohti.

VIII.

Seuraavana aamuna -- oli sunnuntaipäivä -- Giorgio istui tammen siimeksessä ja kuunteli vanhaa Colaa, joka kertoi, että viime päivinä santarmit Tocco Casauriassa olivat vanginneet uuden Messiaan ja sulkeneet hänet muutamien opetuslasten kera vankilaan.

-- Herramme Jeesus Kristuskin sai kärsiä fariseusten vihasta -- sanoi toissilmäinen päätään pudistaen. -- Hän oli tullut näille maille tuomaan meille rauhaa ja yltäkylläisyyttä, ja nyt ovat he heittäneet hänet vankilaan!

-- Oh, isä, älä ole pahoillasi -- huusi Candia! Messias kyllä astuu ulos vankilasta, milloin hyväksi näkee, ja me saamme hänet nähdä täälläkin. Odota vaan.

Candia seisoi nojaten ovensa pieleen, vaivatta kantaen levollisen raskautensa taakkaa; ja hänen suurista harmaista silmistään loisti ääretön hilpeys.

Äkkiä kohosi polulta pihamaalle Albadora, tuo seitsemänkymmenenvuotias vaimo, joka oli synnyttänyt kaksikymmentä kaksi lasta; ja hengästyneenä hän viittasi vasemman niemen kohdalla olevaan rantaan päin ja ilmoitti:

-- Tuolla alhaalla on lapsi hukkunut.

Candia risti rintansa. Giorgio nousi ja kiipesi parvekkeelle tarkkaamaan osoitettua paikkaa. Niemen rantasomerikolla, vallan lähellä kallioita ja tunnelia näki valkoisen pilkun: kenties liinavaate, joka peitti pientä vainajaa. Ryhmä ihmisiä oli kokoontunut paikalle.

Ippolita kun oli Elenan kanssa lähtenyt jumalanpalvelukseen Porton kappeliin, astui Giorgio uteliaana alas ja sanoi isäntäväelleen:

-- Lähden tästä katsomaan.

-- Miksi? -- kysyi Candia -- miksi tahdot hankkia itsellesi surullisen hetken?

Giorgio riensi polkua pitkin, saapui oikotietä rannalle ja kulki rantaa pitkin edelleen. Hieman hengästyneenä hän tuli paikalle ja kysyi:

-- Mitä on tapahtunut?

Koolla olevat miehet tervehtivät häntä ja tekivät tilaa. Yksi vastasi:

-- Erään äidin poika on hukkunut.

Somerikolle ojennettu pieni liikkumaton ruumis tuli näkyviin. Se oli kahdeksan- tai yhdeksänvuotias vaaleaverinen, hento poikanen. Patjan asemesta he olivat käärineet kokoon hänen huonot vaatteensa ja asettaneet ne pään alle: paidan, siniset housut, punaisen vyön, pehmeän huopahatun. Hänen sinervistä kasvoistaan pisti esiin pystynenä, niissä eroitti kuperan otsan pitkät ripset, puoliavoimen suun, punasinervät huulet ja näiden välissä leveiden rakojen eroittamat valkohohteiset hampaat. Hänen kaulansa oli ohut ja heikko, kuin kuihtunut korsi, ja pienten poimujen uurtama. Olkanivelet olivat heikot; käsivarret hinterät ja untuvan peittämät kuin lintujen poikasilla. Kylkiluut erottuivat selvästi; napa oli esillä kuin iso solmu. Hieman turvonneet jalat olivat kellervät, samoin kuin kädet; ja pienet kädet olivat känsäiset ja syylien peittämät, valkoiset kynnet alkoivat tummentua. Vasemmalla käsivarrella lanteilla ja säärillä näkyi punaisia pilkkuja. Tämän viheliäisen ruumiin kaikki yksityiskohdat, jähmettyneinä kuolon jäykkyyteen, saivat Giorgion silmissä tavattoman merkityksen.

-- Kuinka hän hukkui? Missä? -- kysyi Giorgio hiljaa.

Liinavaatteisiin puettu mies alkoi kärsimättömän näköisenä kertomuksensa, joka hänen kenties liian moneen kertaan jo oli täytynyt toistaa. Hänellä oli neliskulmaiset, eläimelliset kasvot, harjaiset kulmakarvat ja leveä, raaka, julma suu. -- Poika oli ajanut lampaat kotia, oli ottanut mukaansa aamiaisensa ja oli toisen seurassa lähtenyt uimaan. Tuskin hän oli kastellut jalkansa, kun kaatui ja hukkui. Toverin huutoihin oli joku ylhäältä talosta rientänyt apuun ja oli vetänyt pojan kuolleena ylös, upoten ainoastaan polviin asti veteen. Hän oli asettanut hukkuneen päälle seisomaan, jotta vesi olisi valunut ulos suusta, mutta turhaan. -- Osoittaakseen kuinka kauas poloinen oli ehtinyt, otti mies kiven ja viskasi sen veteen.

-- Tuonne asti, kolmen käsivarren päähän rannasta!

Meri syvässä hiljaisuudessaan hengitti vallan pienen vainajan pään kohdalla. Mutta aurinko paahtoi vahvasti somerikkoa; ja jotain armotonta lankesi tuolta leimuavalta taivaalta, tuolta ankaralta todistajalta, kalpean ruumiin yli.

-- Miksi ette -- sanoi Giorgio -- kanna sitä varjoon, taloon, vuoteeseen?

-- Sitä ei saa liikuttaa -- näin lausui vartija -- ennenkuin tuomioherrat tulevat.

-- No kantakaa se ainakin tuonne varjoon ratavallin luo.

Itsepintaisesti toisti vartija:

-- Sitä ei saa liikuttaa.

Mitä surkeinta oli tuo hento eloton olento, kiviselle rannalle laskettuna, tuon välinpitämättömän, tylsämielisen ihmisen vartioimana, joka aina toisti kertomuksensa samoilla sanoilla ja yhä teki saman liikkeen heittäessään kiven veteen.

-- Tuonne asti.

Joukkoon tuli lisää käyränenäinen, harmaasilmäinen, ankarasuinen eukko: hukkuneen pojan toverin äiti. Hänessä ilmeni jonkunmoinen epäluuloinen levottomuus, ikäänkuin hän olisi pelännyt poikaansa syytettävän. Hän puhui täynnä katkeruutta ja osoittautui melkein vihaiseksi uhrille.

-- Se oli hänen kohtalonsa. Jumala sanoi hänelle: Mene mereen ja kuole!

Hän huitoi rajusti käsillään.

-- Miksi hän menikään, kun ei osannut uida?

Vieras lapsi, kipparin poika, toisti täynnä halveksumista: