Part 26

-- Miksi hän meni? Toista on meidän, jotka osaamme uida...

Toisia ihmisiä tuli paikalle, he katselivat kylmän uteliaasti, jäivät siihen tai kulkivat eteenpäin. Muuan ryhmä seisoi rautatie-vallilla; toinen asettui vuoriniemen huipulle, kuin näytäntöä katselemaan. Istuen tai polvilleen laskeutuneina leikkivät lapset pienillä kivillä, joita heittelivät ilmaan ja milloin tavoittivat selkäänsä, milloin käteensä. Kaikissa ilmeni syvä välinpitämättömyys toisen onnettomuuteen ja kuolemaan nähden.

Paikalle osui toinen vaimo, paluulla kirkosta; hän oli silkkiin puettu ja kaulassa kaikki kultakoristeensa. Hänellekin kärsimätön vartija toisti kertomuksensa, hänellekin hän näytti tuota kohtaa vedessä. Eukko oli puhelias:

-- Minä sanon aina lapsilleni: älkää menkö merenrannalle, tai lyön teidät kuoliaaksi. Kuka voi olla varma?

Hän muistutti toisia hukkumistapauksia; hän huomautti hukkunutta, jolla ei ollut päätä, ja jonka aallot olivat ajelleet San Vitoon asti, missä eräs lapsi oli löytänyt sen kallioiden välistä.

-- Tästä kallioiden komerosta. Lapsi tuli ja sanoi: siellä on kuollut. Luulimme, että se laski leikkiä. Mutta menimme ja löysimme sen. Se oli ilman päätä. Oikeusherrat tulivat. Hänet haudattiin kuoppaan; sitten, yöllä hänet taas kaivettiin esille. Se oli vallan lihaton, pelkkiä luita, mutta kengät olivat vielä jalassa. Tuomari sanoi: -- Katsokaa ne ovat paremmat kuin minun kenkäni. -- Se todisti, että vainaja oli ollut rikas mies. Ja hän oli ollut karjanmyyjä. He olivat tappaneet hänet, olivat leikanneet hänen päänsä poikki ja heittäneet hänet Trontoon...

Kimakalla äänellä hän tähän tapaan jatkoi, aika ajoin vetäen takaisin suuhun sylkeä.

-- Entä äiti? Milloin tulee äiti?

Äitiä mainittaessa, kaikki saapuvilla olevat naiset päästivät säälinhuutoja.

-- Äiti! Nyt tulee äiti!

Ja kaikki kääntyivät ja luulivat näkevänsä hänet kaukana paahtavan kuumalla rannalla. Yksi antoi hänestä tietojakin. Hänen nimensä oli Riccangela. Hän oli leski, hänellä oli seitsemän lasta. Tämän hän oli pannut palvelemaan talonpoikaistaloon, lampaita paimentamaan ja leipäpalaa ansaitsemaan.

Eräs nainen sanoi ruumista katsellessaan:

-- Kuka tietää, kuinka suuri vaiva äidillä on ollut häntä kasvattaessaan!

Toinen virkkoi:

-- Hän on kerjännytkin, saadakseen lapsilleen leipää.

Toinen kertoi, että tuo poloinen lapsi muutama kuukausi sitten oli ollut hukkumaisillaan pihan lätäkköön, kouralliseen vettä.

Kaikki toistivat:

-- Se oli hänen kohtalonsa. Hänen oli määrä näin kuolla.

Ja odotus saattoi heidät levottomiksi, kärsimättömiksi.

-- Äiti! Nyt tulee äiti!

Giorgio, joka tunsi sydämensä kouristuvan kokoon, huusi:

-- Mutta kantakaa hänet toki varjoon, taloon, jotta ei äiti näe häntä näin alastomana kivikolla, päivänpaisteessa!

Järkähtämättömän itsepäisenä vastusti vartija:

-- Häneen ei saa koskea. Häntä ei saa liikuttaa, ennenkuin tuomioherrat tulevat.

Läsnäolijat katsoivat oudoksuen vieraaseen, Candian vieraaseen. Heidän lukunsa lisääntyi lisääntymistään. Eräät asettuivat akasioita kasvavalle rautatien penkerelle; toiset kiipesivät niemen jyrkän kallion huipulle. Muutamat kookkailla kalliolohkareilla olevat ruokovenheet hohtivat kullalta tuon korkean jyrkänteen juurella, joka vastapäätä meren ääretöntä aavikkoa näytti jättiläis-tornin rauniolta.

Äkkiä ääni kuulutti ylhäältä:

-- Tuossa hän on!

Toiset äänet seurasivat:

-- Äiti! Äiti!

Kaikki kääntyivät; muutamat tulivat alas penkereltä; kalliolla olijat tunkeutuivat esiin. Kaikki vaikenivat odotuksissaan. Vartija peitti ruumiin liinalla. Meri hengitti tuskin kuuluvasti, akasiat suhisivat tuskin havaittavasti. Ja äänettömyyden vallitessa eroitti nyt lähestyjän huudon.

Äiti tuli rantaa pitkin, päivänpaisteessa, valittaen. Hänellä oli yllään lesken surupuku. Ruumis kumarassa hän hoiperteli eteenpäin hietikolla, huutaen:

-- Poikani! Poikani!

Hän kohotti kätensä taivasta kohti, sitten hän löi niillä polviinsa, huutaen:

-- Poikani!

Yksi hänen vanhemmista pojistaan, joka paiseen vuoksi oli käärinyt kaulaansa punaisen huivin, seurasi häntä kuin mielipuoli, pyyhkien kyyneleitään käden selällä.

Äiti juoksi rantaa pitkin, kumarassa, polviaan piesten, suoraa päätä kuolinpeitettä kohti. Kun hän kutsui vainajaa, lähti hänen suustaan ääniä, jotka eivät enää olleet ihmisääniä, vaan hurjan nartun ulvontaa. Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän kyyristyi kokoon, hän ryömi melkein nelinkontin, kunnes perille saavuttuaan kirkuen heittäytyi peitteen yli.

Hän nousi jälleen. Karkealla mustuneella kädellään, joka kertoi kovasta työstä -- hän paljasti ruumiin. Hän katseli sitä muutaman hetken liikkumattomana, melkein kivettyneenä. Sitten hän koko äänensä voimalla huusi moneen kertaan selvästi, kuin vainajaa herättääkseen:

-- Poikani! Poikani! Poikani!

Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä. Polvistuneena hän rajusti nyrkeillään pieksi kupeitaan. Hän käänsi muukalaisiin yltympärillä epätoivoiset katseensa. Hän näytti raivonsa lepohetkenä kokoovan itseään.

Ja sitten hän viritti laulun.

Hän lauloi tuskaansa nuotilla, jonka poljenta alinomaan kohosi ja laski, kuin sydämentykytys.

Se oli tuo ikivanha surulaulu, jota naiset Abruzzon vuoristossa ammoisista ajoista ovat laulaneet lähisukulaistensa maallisten jäännösten ääressä. Se oli pyhän surun sävelrikasta kieltä, joka vaistomaisesti olemuksen syvyyksistä elvytti esille tuon periytyneen sävelmän, johon vanhanajan äidit vuodattivat tuskansa.

Hän lauloi laulamistaan:

-- Aukaise silmäsi, nouse ja astu, poikani! Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet!

Hän lauloi edelleen:

-- Leipäpalan vuoksi olen sinut hukuttanut. Leipäpalan vuoksi olen saattanut sinut teurastuspölkylle, poikani! Sitävarten olen sinut kasvattanut!

Mutta käyränenäinen vihainen vaimo keskeytti hänet!

-- Ethän sinä toki ole häntä hukuttanut. Se oli hänen kohtalonsa. Et sinä ole häntä vienyt teurastuspölkylle. Sinä olet antanut hänelle keinot toimeentuloon.

Ja osoittaen kumpua, missä oli se talo, joka oli ottanut lapsen palvelukseensa, hän lisäsi:

-- Häntä pidettiin tuolla kuin neilikkaa korvan takana.

Äiti jatkoi:

-- Oi, poikani, kuka sinut lähetti, kuka sinut lähetti tänne hukkumaan?

Ja äkäinen vaimo:

-- Kukapa hänet olisi lähettänyt. Herra Jumala. Hän sanoi hänelle, mene mereen ja kuole.

Kun Giorgio eräälle läsnäolijalle hiljaa vakuutti, että lapsen olisi voinut pelastaa, jos apua olisi tullut ajoissa, ja että se oli hänet tappanut, joka oli asettanut hänet seisomaan päälleen ja pitänyt kiinni jaloista, hän huomasi äidin luovan häneen katseensa.

-- Tee sinä jotain, herra! -- hän anoi. -- Tee sinä jotain.

Hän rukoili:

-- Oi, Pyhä Neitsyt, tee ihme!

Kosketellen vainajan päätä hän toisti:

-- Poikani! Poikani! Poikani! Nouse! Käy!

Vastapäätä oli vainajan veli polvillaan; ja hän nyyhkytti surua tuntematta ja katseli ajoittain ympärilleen, kasvot äkkiä välinpitämättöminä. Toinen poika, vanhin, istui matkan päässä kiven varjossa; kasvot käsien peitossa hän teeskenteli surua. Naiset, jotka yrittivät lohduttaa äitiä, kumartuivat osanottoa ilmaisten hänen puoleensa ja säestivät surulaulua valituksin.

Äiti lauloi:

-- Miksi poistin sinut kotoani? Miksi ajoin sinut surman suuhun? Kaiken olen tehnyt, ravitakseni poikiani; kaiken, kaiken, kaiken. Ja leipäpalan vuoksi olen sinut menettänyt! Näin piti sinun elosi päättyä! He ovat sinut hukuttaneet, poikani!

Silloin koukkunenäeukko vihanvimmassa nosti hameensa, juoksi veteen polvia myöten ja huusi:

-- Katso! Tässä se tapahtui. Katso. Vesi on kuin öljyä. Se on todiste, että hänen oli määrä näin kuolla.

Parilla loikkauksella hän palasi rannalle.

-- Katso! -- hän toisti näyttäen syviä jälkiä, mitkä mies, joka oli noutanut ruumiin vedestä, oli painanut somerikkoon. -- Katso!

Sekavana äiti katsahti sinne. Mutta hän ei näyttänyt näkevän, ei kuulevan mitään. Hänen epätoivoisia tuskanpurkauksiaan seurasi lyhyitä vaitioloja, melkein tajuttomuudentiloja. Hän vaikeni; hän kosketteli koneellisesti säärtään, jalkaansa; hän pyyhki kyyneleensä mustalla esiliinallaan; hän näytti rauhoittuvan. Äkkiä uusi kohtaus pani hänet vapisemaan ja heitti hänet ruumiin yli.

-- Enkä minä voi sinua kantaa pois! En voi sinua näillä käsivarsillani kantaa kirkkoon! Poikani! Poikani!

Hän kosketteli häntä päästä jalkoihin, hän hyväili häntä hellästi. Hänen huolestuttava rajuutensa lieveni äärettömäksi hellyydeksi. Hänen kuihtunut ja känsäinen työntekijä-kätensä kävi äärettömän pehmeäksi, kun hän silitti pojan silmiä, suuta ja otsaa.

-- Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet!

Hän kosketteli hänen alihuultaan, joka oli käynyt vallan siniseksi, ja suuta; ja kun hän hiukan painoi, tunki siitä esiin valkea vaahto. Hän poisti hänen ripsistään muutaman ruohon, vallan varovasti, kuin olisi pelännyt, että se koskisi.

-- Kuinka kaunis olet, äidin sydänkäpy!

Ripset olivat pitkät, hyvin pitkät ja vaaleat. Ohimoilla ja poskilla oli untuva, heleä kuin kulta.

-- Etkö minua kuule? Nouse! Käy!

Hän otti pienen lakin, joka oli kulunut ja pehmeä kuin vaatetilkku. Hän katseli sitä ja suuteli sitä. Hän sanoi:

-- Tahdon tehdä itselleni siitä taikaesineen ja aina kantaa sitä povellani.

Hän otti punaisen vyön ja sanoi:

-- Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.

Käyränenäinen vaimo, joka ei hievahtanut paikalta, yhtyi:

-- Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.

Itse hän veti esiin vaatteet kuolleen pään alta. Hän nuuski takin taskun ja löysi leipäpalan ja viikunan.

-- Näetkö? He olivat juuri antaneet hänelle ruokansa. He pitivät häntä kuin neilikkaa korvan takana.

Äiti katseli pientä likaista ja repaleista paitaa, jolle kyyneleensä valuivat ja sanoi:

-- Tahdon pukea tämän paidan hänen yllensä!

Jäntevä vaimo huusi eräälle kalliolla olevalle omaiselleen:

-- Tuo joutuin tänne Nufrillon uusi paita.

Uusi paita tuotiin. Kun äiti nosti pienen vainajan pystyyn, valui tältä suusta vähän vettä, joka juoksi rintaa pitkin alas.

-- Oi, Pyhä Ihme-Neitsyt, tee tässä ihme! -- hän rukoili, silmät hartaina taivasta kohti.

Sitten hän taas laski lemmikkinsä alas. Hän otti vanhan paidan, punaisen vyön, hatun; hän kääri kaikki myttyyn ja sanoi:

-- Tämä tulee olemaan pielukseni; sillä tahdon aina yöni levätä; sillä tahdon kuollakin.

Hän asetti tämän kalleuden somerolle poikansa pään kohdalle; sitten hän laski sille päänsä ja paneutui pitkäkseen kuin vuoteessa.

Molemmat, äiti ja poika, lepäsivät nyt kovilla kivillä, leimuavan taivaan alla, vallan lähellä surmaavaa merta. Ja hän lauloi nyt samaa laulua, joka aikaisemmin oli tuudittanut pienokaista kehdossa.

-- Nouse, Riccangela! Nouse! -- Kehoittivat naiset yltympäri.

Hän ei heitä kuullut.

-- Poikani voi näin jäädä kiville lepäämään, ja minä en voisi? Minun poikani, paljailla kivillä!

-- Nouse, Riccangela! Tule!

Äiti nousi. Vielä kerran hän hirvittävän tarkasti katseli vainajan pieniä tummenneita kasvoja. Vielä kerran hän koko äänensä voimalla huusi:

-- Poikani! Poikani! Poikani!

Sitten hän itse liinalla peitti mykän ruumiin.

Ja naiset ympäröivät hänet ja vetivät hänet pois kallion siimekseen; he pakoittivat hänet istumaan ja valittivat hänen kanssaan.

Vähitellen katsojat hajaantuivat ja poistuivat. Ainoastaan muutamat lohduttajanaiset jäivät paikalle. Liinapukuinen mies ja tuomioistuimen herroja odottava välinpitämätön vartija jäivät niinikään. Puolipäivän aurinko paahtoi rantasoraa ja loi liinan häikäisevän valkeaksi. Vuoriniemi kuroitti auringonhehkua kohti toivotonta kuivuuttaan. Ääretön vihreä meri, huokui yhä tasaisesti. Ja näytti siltä kuin tämä vitkallinen hetki ei koskaan olisi loppunut.

Kalliolohkareen varjossa vastapäätä valkoista liinaa, joka peitti ruumiin jäykkiä jäseniä, jatkoi äiti valitustaan, laulaen kansansa vanhan ja uuden surun moninkertaisesti pyhittämää laulua. Ja tämä laulu tuntui loppumattomalta.

IX.

Palatessaan kotia kappelista, Ippolita oli kuullut tuon tapauksen. Elenan seurassa hän oli tahtonut mennä Giorgion luo rannalle. Mutta tultuaan synkän paikan läheisyyteen ja nähdessään rantakivillä valkeahohteisen liinapeitteen, hän oli tuntenut voimiensa pettävän. Kyyneltulvan valtaamana hän oli kääntynyt pois ja odotti kotona itkien Giorgion paluuta.

Häntä säälitti vähemmin pienokaisen kuolema kuin oma itsensä, ajatellessaan sitä vaaraa, jonka alaisena äsken uidessaan oli ollut. Ja vaistomainen, hillitön inho merta kohtaan syntyi hänessä.

-- En enää tahdo kylpeä meressä; en tahdo että sinäkään siellä kylvet -- hän intti Giorgiolle, melkein ankarana ja ilmaisten lujaa, muuttamatonta päätöstä. -- En tahdo. Ymmärrätkö?

He viettivät sunnuntain loppuosan levottomina ylhäällä parvekkeella, katsellen rannalla olevaa vaikoista pilkkua. Giorgiolla oli ruumiin kuva niin selvänä mielessä, että se melkein tuntui elävältä. Ja korvissa kaikui äidin surulaulu. -- Jatkoikohan äiti yhä valitustaan kalliolohkareen siimeksessä? Oliko hän jäänyt yksin meren ja kuolon seuraan? -- Hengissä hän näki toisen äidin. Hän näki jälleen tuon aamuhetken toukokuulla siinä etäisessä talossa silloin, kun hän äkkiä oli tuntenut hänen elämänsä niin läheiseksi, melkein yhteenkuuluvaksi itseensä ja yhteisen veren salaperäiset siteet ja molempien yläpuolella liitelevän kohtalon surullisuuden. -- Oliko hän enää koskaan kuolevaisin silmin hänet jälleennäkevä? Oliko hän enää saava nähdä tuon heikon hymyn, joka ei muuttanut ainoatakaan hänen kasvojensa piirteistä, mutta joka valoi hienon, mutta liiaksi haihtuvan toivon välkkeen kärsimyksen painamiin häviämättömiin uurteisiin? Saiko hän enää koskaan suudella tuota pitkää laihaa kättä, jonka hyväily erosi kaikista muista? -- Ja uudelleen hän eli tuon menneen hetken, tuon kyynelten hetken: silloin kun hän ikkunan ääressä ollen hymyn välkkeen kautta oli saanut tuon kauhean ilmestyksen, kun hän vihdoin oli kuullut tuon rakkaan äänen, tuon ainoan, unhoittumattoman äänen täynnä lohdutusta, viisautta, täynnä anteeksiantoa, täynnä ääretöntä hyvyyttä; kun hän jälleen oli tuntenut tuon rakkautta uhkuvan, ihaillun olennon entisiltä ajoilta. Ja hän eli jälleen jäähyväishetken, kyynelettömän jäähyväishetken, joka kuitenkin oli ollut niin sanomattoman katkera, jolloin hän häveliäisyydestä oli valhetellut, kun petetyn äidin väsyneissä silmissä oli lukenut tuon ylen surullisen kysymyksen: -- Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? Ja kaikki entiset surut palasivat mieleen, ja syvästi järkyttävät kuvat: hänen riutuneet kasvonsa, hänen kyynelten kalvamat punettuneet silmänsä, turvottuneet luomensa, Cristinan lempeä sydäntäsärkevä hymyily, sairas, tylsämielinen lapsi, jolla oli liian iso, alati rinnalla roikkuva pää, höperön, makeisille person tädin aavekasvot... Ja äidin väsyneet silmät toistivat: -- Kenen vuoksi sinä minut hylkäät?

Hän tunsi itsensä kuin pehmeän aallon läpitunkemaksi, hän tuntui raukeavan, uupuvan; hän tunsi epämääräistä tarvetta kumartaa alas otsansa, peittää kasvonsa syliinsä, tarvetta saada siveää hyväilyä, tarvetta tyhjentää kauan itseensä suljettu katkeruus, uinahtaa ja vähitellen menehtyä. Tuntui kuin koko hänen sielunsa veltostuminen äkkiä olisi auennut ja vironnut esiin.

Polulla kulki mies, joka kantoi päänsä päällä pientä valkoista kuusipuusta tehtyä ruumisarkkua.

Myöhään illalla ilmestyivät oikeusistuimen jäsenet rannalle. Pieni vainaja nostettiin ylös kiviltä, kannettiin ylös kunnaalle ja katosi. Erakkomajalle asti tunki äänekästä huutoa. Sitten hiljeni kaikki. Syvä rauha kohosi merestä ja hallitsi ympäristöä.

Niin hiljainen oli meri, niin tyyni ilma, että kaikki elo näytti melkein lakanneelta. Kaikkialle oli levinnyt tasainen puhdas sini.

Ippolita oli taas tullut sisälle ja laskeutunut vuoteelle. Giorgio oli jäänyt istumaan parvekkeelle. Molemmat kärsivät, eivätkä voineet toisilleen virkkaa kärsimystään. Aika vieri edelleen.

-- Kutsuitko minua? -- kysyi Giorgio, joka luuli kuulleensa nimeään mainittavan.

-- En -- vastasi Ippolita.

-- Mitä sinä teet? Tahdotko nukkua?

Ippolita ei vastannut.

Puoleksi sulkeutunein silmin Giorgio taas kallistui tuolin selkänojaan. Hänen ajatuksensa viipyivät yhä vielä kotivuorilla. Tässä äänettömyydessä hän tunsi tuon yksinäisen, aution puutarhan hiljaisuuden; siellä korkeat, suorat sypressit kohosivat liikkumattomina ja pyhinä kuin kirkon vahakynttilät; hyljättyjen huoneiden ikkunoista, jotka pyhäinjäännösten tavoin olivat pysyneet koskemattomina, huokui harras muistojen henkäys.

Ja hänen eteensä ilmaantui tuon lempeän ja mietiskelevän miehen varjo, miehekäs surumielisyys noissa kasvoissa, joihin tummasta tukasta keskelle otsaa valuva valkea kihara loi omituisen ilmeen.

-- Miksi -- näin hän puhutteli Demetriota -- miksi en noudattanut sinun viittaustasi viime kerralla, astuessasi huoneisiisi, missä henkesi vielä elää? Miksi piti minun vielä kerta koetella elämää ja sinun silmissäsi peittää itseni häpeällä? Miten olen niin voinut eksyä, että olen etsinyt varmuutta toisen sielun omistamisesta, kun jo omistin sinun sielusi, kun sinä elit minussa?

Ruumiillisen kuoleman jälkeen Demetrion sielu oli ollenkaan heikkenemättä säilynyt jälkeen elävässä, jopa se oli kehittynyt korkeammalle ja saavuttanut voimakkuutensa ylimmän määrän. Kaikki mitä Giorgiossa kosketuksissa muihin ihmisiin oli haihtunut; kaikki hänen tekonsa, liikkeensä ja lausuntonsa aikojen kuluessa, kaikki hänen sielunsa eri ilmaukset, jotka kanssakäymisessä toivat esiin hänen erikoisluonteensa; kaikki pysyväiset ja muuttuvat muodot, jotka eroittivat hänen persoonallisuutensa toisista ja jotka ihmisjoukossa olivat painaneet hänen ihmisyyttään; sanalla sanoen kaikki hänen elämänsä erikoismerkit olivat liittyneet yhteenkuuluvaisuuteen, joka kiinnitti elävää vainajaan. Ja tuo pyhä arkku, jota säilytettiin synnyinkaupunkinsa tuomiokirkossa, näytti vahvistavan tämän ylevän mysterion. _Ego Demetrius Aurispa et unicus Georgius filius meus_...

Tuo saastainen olento, joka nyt lepäsi vuoteella, oli astunut väliin. Tuo kauhea hävittäjätär ei ollut ainoastaan elämän esteenä, hän oli kuolemankin, tuon kuoleman esteenä. Hän oli molempien vihollinen.

Ja Giorgio vaelsi hengissä vuoria kohti, saapui vanhaan taloon, astui hylättyihin huoneisiin; kuten tuona kevätpäivänä oli astunut traagillisen kynnyksen yli. Kuten sinä päivänä hän tunsi tuon synkän käskyn pakoittavan hänen tahtoansa. Viides vuosipäivä oli lähellä. Millä tavoin oli hän sitä viettävä?

Äkillinen Ippolitan päästämä huuto pani hänet rajusti säpsähtämään. Hän kavahti pystyyn ja juoksi hänen luokseen.

-- Mikä sinun on?

Istuen vuoteella kauhistuneena, Ippolita siveli kädellään otsaa ja silmiä, kuin karkoittaakseen jotain tuskallista. Hän loi suuret, surulliset silmänsä rakastettuun. Sitten hän kietoi rajusti käsivartensa hänen kaulaansa ja peitti hänen kasvonsa kyynelillä ja suudelmilla.

-- Mutta, mikä sinun on? Mikä sinun on? -- Kysyi Giorgio hämmästyneenä, levottomana.

-- Ei mikään, ei mikään...

-- Miksi itket?

-- Olen nähnyt unta...

-- Mistä näit unta? Sano se minulle!

Hän ei vastannut. Hän syleili ja suuteli häntä uudelleen.

Giorgio tarttui hänen käsiinsä, samalla vapautuen noista kahleista. Hän tahtoi katsoa häntä silmiin.

-- Sano! Sano! Mistä näit unta?

-- En mistään. -- Se oli paha uni...

-- Mikä uni?

Ippolita kieltäytyi itsepintaisesti ja Giorgiossa kasvoi ristiriitaisuus uteliaisuuden mukana.

-- Mutta sano toki!

Uudelleen kauhun värisyttämänä hän sopersi:

-- Näin unta, että... että nostin tuolla alhaalla liinaa... ja että näin sinut...

Hän tukahutti sanansa suudelmilla.

VI.

VOITTAMATON.

I.

Lapsellisen iloisena Ippolita vastaanotti pianon, jonka eräs tuttava oli valinnut, Anconassa asettanut laivaan, ja joka oli kuljetettu San Vitoon ja suurella vaivalla siirretty erakkomajaan. Se vietiin siihen huoneeseen, jota Giorgio sanoi kirjastoksi, joka oli ilmavin ja parhaiten sisustettu ja johon patjoilla päällystetty sohva, lepotuolit, ruokovavat, riippumatot, verhot, lattiamatot, lyhyesti kaikki ne esineet oli koottu, jotka suosivat toimetonta elämää ja haaveilua. Roomasta saapui nuotti-arkku.

Nyt valtasi heidät muutamaksi päiväksi uusi huumaus. Melkein aistillinen kiihoitus kietoi heidät molemmat; kaikki tavalliset toimet laiminlyötiin, he unhoittivat kaiken tämän uuden nautinnon vuoksi, johon täydesti antautuivat.

He eivät enää kärsineet pitkien iltapäivien helteestä, eivät enää tunteneet tuota raskasta, vastustamatonta unisuutta. Melkein aamuhämärään venyivät heidän valvontansa, he unhoittivat ruoka-ajat, siitä kärsimättä, sitä huomaamatta; tuntui, kuin olisi heidän ruumiillisuutensa puhdistunut, heidän sielunsa ylenneet, kuin olisivat vapautuneet kaikista alhaisista tarpeista. He luulivat tuntevansa, miten intohimonsa kasvoi tarumaisesti, rajattomasti, miten sydämiensä tykintä saavutti ihmeellisen voiman. He luulivat ajoittain löytäneensä tuon ylimmän unhoituksen hetken, tuon ainoan hetken, joka ensi kohtauksessa hämärähetkenä oli heidän ylitsensä liidellyt. He luulivat joskus taaskin tuntevansa tuota määrittelemätöntä tunnetta, kuin olisivat heidän olemuksensa muuttuneina ohuiksi kuin henkäys haihtuneet ilmaan.

Ja toiste tuntui heistä, kuin olinpaikkansa olisi ollut äärettömän kaukana, aivan etäällä heille tunnetuilta seuduilta, yksin, luoksepääsemättömissä, melkein ulkopuolella maailmaa.

Salaperäinen voima lähensi heidät toisiinsa, liitti heidät yhteen, antoi toisen sulautua toiseen, saattoi heidät ruumiiltaan ja sielultaan toistensa kaltaisiksi, teki heistä yhden ainoan olennon. Salaperäinen voima eroitti heidät toisistaan, saattoi heidät toisilleen vieraiksi, ajoi heidät yksinäisyyteen, avasi heidän välilleen kuilun, kätki heidän sielujensa pohjalle epätoivoisen ja kuollettavan halun.

Molemmat iloitsivat tästä vaihtelusta ja molemmat kärsivät siitä. He kohosivat lempensä ensi riemuun, mutta vajosivat viimeiseen, voimattomaan yritykseen omistaa toinen toisensa; ja taaskin he nousivat, nousivat suuren harhaluulon alkuun, hengittivät salaperäistä hämärää, missä heidän väräjävät sielunsa ensi kerran olivat vaihtaneet saman mykän sanan, ja vajosivat, vajosivat taaskin alas pettyneen odotuksen tuskaan, joutuivat synkän, ja tukahuttavan usvan ilmapiiriin, joka oli tulisateen ja kuuman tuhan kaltainen.

Jokainen heidän lempisäveltäjistään verhosi heidän kiihtyneen tunteellisuutensa ympärille erilaista tenhoa. Eräs Schumannin "Albumi-lehti" herätti heissä mielikuvan vanhasta, lujaan juurtuneesta rakkaudesta, joka levitti heidän ylitsensä kauneinten muistojensa verhon keinotekoisena taivaankupuna, jonka vähitellen hämmästyen ja alakuloisina näkivät vaalenevan. Chopinin Impromptu sanoi heille kuin unissa: -- Yöllä, kun nukut povellani, yön vaietessa kuulen pisaran putoovan, hitaasti, tasaisesti, niin lähellä, niin kaukana! Kuulen yöllä pisaran putoovan sydämestäni; vuotava sydänvereni tippuu, kun sinä nukut, minä sen yksin kuulen. -- Karkeita, purppuranpunaisia uutimia, synkkiä kuin rajaton intohimo, vuoteen ympärille, joka oli syvä kuin hauta, loihti esiin Eduard Griegin "Erotika", ja lisäksi se lupasi kuolon mykässä hekkumassa, sekä rajattoman valtakunnan, johon ovat koottuina kaikki maailman aarteet ja joka turhaan odottaa kadonnutta kuningastaan, puettuna purppuraan, surupurppuraan. Mutta "Tristan ja Isolde" oopperan etusoitossa purkautui rakkauden kuolonkaipuu hillittömän intohimoisesti esille, tyydyttämätön halu muuttui hävityksen huumaukseksi! -- Juoda siellä sinun kunniaksesi ijäistä rakkautta, yhdessä kanssani tahtoisin vihkiä sinut kuolemalle. --

Ja tuo voimakas soinnosten pyörre kietoi heidät molemmat vastustamattomasti, kouristi heidät, tempasi heidät mukaansa, siirsi heidät "ihmevaltakuntaan".