Part 24

Giorgio tiesi, että hänen rakkautensa oli hedelmätön, hedelmätön hänen mielensä into, kuten meren, joka hämärän tuulessa alkoi kohista. Hänen ei ollut sallittu jälkeenjättämässään pojassa jatkaa persoonallisuutensa leimaa, säilyttää kuvaansa, ylläpitää hengen kohoavaa pyrkimystä yhä korkeampien mahdollisuuksien toteuttamista varten. Hän ei voisi missään teoksessaan jättää jälkeensä henkensä olennaisuutta, ei sopusuhtaisessa muodossa todistaa monipuolisten lahjojensa voimakkuutta, eikä täydelleen ilmaista olemuksensa kokonaisuutta. Hänen hedelmättömyytensä oli parantumaton. Hänen olemassaolonsa rajoittautui pelkkään vaikutelmien, mielialojen, ajatusten aallehtimiseen, joka oli irroitettu kaikesta yhtenäisestä perustasta. Hän oli Gautaman ihminen. Hänen persoonallisuutensa ei ollut muuta kuin ajallista mielikuvien yhtymistä keskuksen ympäri: "kuin paaluun sidottu koira". Hän ei voinut muuta tavoitella kuin loppua. Ja tehdäkseen lopun kaikista unelmistaan, ei hän saanut uneksia muuta, kuin unelmista luopumista.

Miksi hän siis tänä kesäiltana, niittolaulujen lomassa, uudestasyntyneen leivän pyhänä juhlana manasi esille viimeisen elämän myöntäjän hengen?

Iltarusko oli melkein sammunut; ja seestetomua sateli taivaankuvulta. Mutta meren näkörajalla beryllinvihreä, tavattoman läpikuultava ja hohtava juova vastusti himmentävää varjoa ja levitti vesiaavikkoon salaperäistä hymyä. Kummulta käsin, minne hän tieltä oli eksynyt, kasvoivat poukamien ja etäisten vuoriniemien ääriviivat hämärässä suunnattomiksi; ja ne herättivät mielikuvan äärettömästä elävästä olennosta, joka merellä uinuen syvään hengitti.

-- Oi, se on sielun hymyä, joka hiutuu ylenpalttisuudessaan ja taipuu oman onnensa alle, ja odottavana ojentaa kätensä -- ajatteli Giorgio, kateellisena ja äärettömän surullisena muistellessaan Zaratustran kaunista psalmia:

"Oi, sieluni, sinun maaperäsi minä kastelin kaikella viisaudella, kaikilla uusilla viineillä ja kaikilla muistamattoman vanhoilla viisauden viineillä.

"Oi, sieluni, jokaisen auringon minä vuodatin sinun ylitsesi, jokaisen yön ja jokaisen vaikenemisen ja kaihon; -- siitä sinä kasvoit, kuin viiniköynnös.

"Oi, sieluni, ylen rikas ja uhkuva sinä nyt olet, viiniköynnös paisuvin nisin ja meren vaha -- ja kultahohteisin rypäletertuin.

"Oman onnesi painamana sinä yhä odotat, huolimatta täyteläisyydestäsi ja häveten odottamistasi.

"Oi, sieluni, ei ole missään toista sielua, joka olisi rakastavampi, laajempi ja vastaanottavampi. Missä olisi tulevaisuus ja menneisyys likeisemmin yhdistyneenä kuin sinussa?

"Oi, sieluni, annoin sinulle kaiken, ja käteni ovat sinun tähtesi tulleet tyhjiksi: ja nyt!... Nyt sinä sanot minulle hymyillen ja täynnä kaihoa: -- Kumman meistä tulee kiittää?

"Eikö tule antajan kiittää siitä, että vastaanottaja otti? Eikö lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö vastaanottaminen ole samaa kuin armeliaisuutta?

"Oi, sieluni, ymmärrän alakuloisuutesi hymyn: yltäkylläisyytesi ojentaa itse nyt käsiään!"

Hänkin, Giorgio Aurispa, oli kostuttanut sieluansa joka viisaudella, joka mielettömyydellä, joka totuudella ja joka erehdyksellä; ja hän oli valanut sitä joka kaiholla, sekä suloisimmalla että katkerimmalla; ja hän oli sille antanut jokaisen muodon ja asennon; ja hän oli sitä koetellut joka arvoituksella; ja hän oli koristanut sitä joka kuvalla ja joka symboolilla; ja hän oli sitä laajentamistaan laajentanut. Mutta vallan toinen oli hänen odotuksensa, ja hänen alakuloisuutensa paljoa ankarampi.

Vertauksen tavoin kohosi hänen mielensä kätköistä tuo sadan pylvään kannattama ristiholvi, jonka jumalainen Michel Angelo on pystyttänyt Diocletianuksen termeihin, missä hän eräänä syyskuun iltapäivänä luuli löytäneensä tavallisen sieluntilansa vastakaikua. -- Se oli tapahtunut syyskuun iltapäivänä; "ja haudasta nousseen kevään tuoksu ja vaalea hohde" oli levinnyt vaikenevalle taivaalle, joka sointuvana kaareutui suuren luostarin yli. Keskellä tuota salaperäistä tilaa michelangelolaiset sypressit, nuo käyrät ja myrskystä haljenneet, vuosisatoja kestäneet sitkeyden korkeat ja synkät jäännökset, kuiskivat yksinäisen ajatuksen äärettömästä surumielisyydestä ja siitä, miten turhaa on kuinka hehkuvasti tahansa vastustaa sokeiden voimien vääryyttä. Mutta niiden varjossa hän näki muratin päällystämillä jalustoilla yhdenmukaisesti järjestettyinä härkien, hevosten, sarvikuonojen ja ounaiden marmoripäitä: raa'an voiman vertauskuvia. Ja kaikkialla ympärillä, nurmikolla, myrttipensaikossa, pylväiden välissä, holvikäytävien seinillä, oli kauniin aistillisen elämän kuva-katkelmia: antiikkisten pukujen poimuja katkenneilla rinnoilla; hiuksia, jotka rypäleiden tavoin riippuivat matalilla otsilla; alastomia naisruumiita, joita napa näytti koristavan sulouden merkkikuvana; käsiä siinä asennossa, kuin olisivat nostaneet roomalaisen sotilasvaipan lievettä; jättiläiskäsivarsia, joiden lihakset ponnistautuivat peloittavaan jännitykseen; suunnattoman suuria rintoja, jotka riittäisivät titaanimaista lapsijoukkoa imettämään; miellyttäviä naisten ja vapautettujen orjien nimiä, jotka oli kaiverrettu hautuumaiden patsaskatkelmiin; maljoja satavuotisen viinin muistoksi; iloisten jumalolentojen kasvoja pyöreine suineen marmoripatsaiden päässä, jotka olivat kasvirunkojen tavoin uurrettuja; valkoisien marmoristen ruumisarkkujen kohokuvissa menaaditanssi, ja satyyri, joka paraikaa tarjoaa vuohelle rypälettä, korista nouseva käärme, hedelmistä ja kukista tehty seppele.

IV.

Sen kolkon yön jälkeen, jolloin Candia hiljaisella äänellä oli puhunut siitä noituudesta, jonka alaisina paalupyydyksen ihmiset olivat, tuo kallioilla leviävä suuri valkoinen luuranko, oli vetänyt puoleensa kesävieraiden uteliaisuuden. Pienessä puolikuunmuotoisessa somassa poukamassa näytti tämä rosoinen ja kolkko laitos usein häiritsevän yksinäisyyden suloa. Helteisenä, tyynenä päivällishetkenä, synkkämielisinä auringonlaskunaikoina se joskus näytti peloittavalta. Ajoittain kuuli tuulen siinä vinkuvan ja koko hirsikerroksen ryskivän. Kuun valaisemattomina öinä näki soihtujen punervan valon kuvastuvan veteen.

Ja eräänä iltapäivänä, jolloin ikävä tavallista enemmän painoi, ehdoitti Giorgio Ippolitalle:

-- Emmekö mene paalulaiturille?

Ippolita vastasi:

-- Menkäämme, jos tahdot. Mutta miten minä pääsen sillan yli? Johan kerran turhaan yritin.

-- Minä johdan sinua kädestä.

-- Se on liian kapea.

-- Koetamme kuitenkin.

He menivät. He astuivat pientä polkua alas. Saavuttuaan sen mutkaan, he huomasivat eräänlaiset hiekkakiveen hakatut portaat, jonka astuimet epäsäännöllisinä jatkuivat riippuvan sillan luona oleville kallioille.

-- Näethän? Miten minä tästä suoriudun? -- valitti Ippolita. -- Pelkkä katseleminen jo minua pyörryttää!

Sillan alkupään muodosti yksi ainoa kapea lauta, jota kallioon kiinnitetyt nojat tukivat; loppuosaltaan se oli leveämpi ja rakennettu poikkilaudoista, jotka olivat melkein hopeisen valkeat, kuluneet, ravistuneet, huonosti yhteen liitetyt ja niin heikot, että näyttivät vähimmästäkin jalan painosta murtuvan.

-- Etkö tahdo koettaa? -- kysyi häneltä Giorgio, joka samalla sisällään tunsi omituista helpoitusta kun tiesi, että Ippolita ei ollenkaan rohkenisi yrittää tuota vaarallista ylimenoa.

Lautasillalta tuli juosten puolialaston lapsi, nopsa kuin kissa, ruskea kuin pronssi-kuva. Sen erehtymättömän astunnan alla laudat risahtivat ja taipuivat. Saavuttuaan sillan päähän vieraiden luo, se rohkaisi heitä vilkkain elein uskomaan itsensä sen ohjattavaksi, katsellen heitä terävin petolinnun silmin.

-- Etkö tahdo koettaa? -- toisti Giorgio hymyillen.

Epäröiden Ippolita asetti jalkansa notkuvalle laudalle, katseli kalliota ja vettä.

-- Pelkään huimausta -- hän sanoi. -- Aivan varmaan putoaisin veteen.

Ollen ilmeisesti harmissaan hän lisäsi:

-- Mene, mene sinä yksin. Etkö sinä pelkää?

-- En. Mutta mitä sinä sillä aikaa teet?

-- Istun tähän siimekseen ja odotan sinua.

Mutta epäröiden hän lisäsi, ikäänkuin koettaen häntä pidättää:

-- Mutta miksi sinä oikeastaan menet?

-- Menenhän. Olen utelias.

Näytti melkein siltä, kuin olisi häntä pahoittanut, ettei voinut Giorgiota seurata, kuin olisi hän katunut, että päästi hänet menemään paikkaan, minne ei voinut häntä seurata; ja kuin ei olisi hän sitä valittanut ja katunut ainoastaan senvuoksi, että menetti tilaisuuden näkemiseen ja huviin, vaan vielä toisen, hieman epäselvän syyn tähden. Hän oli myös pahoillaan tuon ohimenevän esteen vuoksi: niin vahvaksi oli hänessä käynyt välttämättömyys lakkaamatta pitää rakastettuaan aistillisin sitein itseensä kytkettynä, alati olla kosketuksissa häneen, häntä hallita, hänet omistaa.

Kasvoissa tuskin huomattava ärtyisyyden ilme hän sanoi:

-- Mene, mene vaan.

Giorgio tunsi jonkunmoista helpoitusta siitä huomiosta, että tässä vihdoin oli Ippolitalle saavuttamaton paikka, naisviholliselta täydelleen suojattu tyyssija, kallioiden ja meren puolustama pakopaikka, missä hän todella saattoi löytää muutaman tunnin levon. Ja täten selvisi hänelle molempien rakastavien keskinäinen suhde: toinen oli täysin tietoinen siitä, että hänen uhrinsa täytyi sortua; toinen oli itsetiedoton ja hyväilevä pyöveli.

-- Hyvästi. Minä menen -- sanoi Giorgio, kevyt uhma äänessä ja ryhdissä.

Vaikka hän tunsikin itsensä epävarmaksi, hän hylkäsi lapsen avun; ja ainoastaan suuresti ponnistaen, hänen näennäisesti varmana, epäröimättä ja horjumatta onnistui astua epäluotettavaa lautaa pitkin. Tuskin hän oli päässyt leveämmälle puolelle, kun joudutti askeleitaan, yhä muistaen, että Ippolitan katse häntä seurasi, ja vaistomaisesti innostuen ikäänkuin mielenosoitukseksi. Astuttuaan laiturille, hän kuvitteli olevansa laivan kannella. Kun aallot iloisesti loiskivat kallioille, hän silmänräpäyksessä muisti oloaan "Don Juan" purren kannella ja tunsi koko olemuksessaan äkillistä huumausta ajatellessaan ankkurin nostamista. -- Purjeisiin! Purjeisiin! --

Heti senjälkeen hän loi katseensa ympäröiviin esineisiin ja tarkkasi niiden omituisuuksia selvästi kuten tavallisesti.

Turchino tervehti häntä kuivalla eleellä, jota ei sana eikä hymy vilkastuttanut, ikäänkuin ei mikään tapaus, -- kuinka tavaton ja harvinainen tahansa -- olisi ansainnut että hetkeksikään keskeyttäisi hivuttavaa surua, joka ilmeni noilla kalvakoilla kasvoilla, jotka olivat leuattomat ja tuskin nyrkin kokoiset, ja joista kahden säkenöivän silmän välistä pisti esiin pitkä, suippo, hauen kuonon näköinen nenä.

Samaa surua näki poikienkin kasvoilla, jotka niinikään vaieten tervehtivät ja jälleen ryhtyivät työhönsä, muuttumattoman alakuloisina. Nämä nuoret miehet olivat yli kahdenkymmenen, riutuneet, kuivettuneet, ja heidän lihaksiaan jännitti lakkaamatta levottomuus, kuin olisi paholainen heitä riivannut. Jokainen heidän liikkeistään näytti suonenvedontapaiselta vavahdukselta; ja ajoittain näki heidän leuattomien kasvojensa ihon alla lihaksien värähtelevän.

-- Hyväkö saalis? -- kysyi Giorgio, osoittaen suurta veteen heitettyä verkkoa, jonka päät pistivät esiin vedestä.

-- Tänään ei yhtään mitään, herra -- mutisi Turchino, pidättäen raivoaan.

Hetken vaiettuaan hän jatkoi:

-- Ellet sinä tuo meille hyvää kalaonnea!

-- Vetäkää verkko ylös. Saamme nähdä. Kuka tietää!

Pojat ryhtyivät työhön.

Sillan raoista näki aaltojen loistavan ja kuohuvan. Laiturin kulmassa oli matala olkikattoinen maja, jonka harjaa suojasivat punaiset tiilikivet ja jota koristi pitkäsarvinen häränpään muotoinen jykevä tammimöhkäle, jonka tarkoitus oli turvata noituudelta. Toisia taikakaluja riippui katolta ja niiden lomissa puulevyjä, joihin piellä oli kiinnitetty peilipaloja, pyöreänmuotoisia kuin silmät. Ja ruostuneita neliharoja riippui aukossa. Oikealla ja vasemmalla kohosi kaksi pystymastoa, jotka juureltaan oli kiinnitetty erikokoisilla paaluilla, mitkä kulkivat sikin sokin ja olivat kokoonliitetyt suunnattoman suurilla nauloilla ja touveilla, ja joita tuhansin keinoin oli turvattu meren raivolta Kaksi poikkitankoa muodosti edellisten kanssa ristin ja ulottui laivan kokkapuun tavoin yli syvän kalaveden. Näiden neljän tangon haarukan muotoisista päistä riippuivat vetovivut hamppunuorineen, jotka olivat sidotut kiinni neliönmuotoisen verkon kulmiin; lukemattomat laudanpätkät olivat naulitut kiinni näihin tankoihin heikkoja paikkoja tukemaan. Pitkällistä ja itsepintaista taistelua meren aaltojen raivoa ja viekkautta vastaan näytti tuo puinen luuranko touvineen, nauloineen ja vahvistuksineen todistavan. Tämä kone-möhkäle näytti elävän omaa elämäänsä, se muistutti elävää ruumista. Puuaine, joka vuosien kuluessa oli ollut alttiina auringon paahteelle, sateelle ja tuulelle, paljasti kaikki lustonsa ja räsäisyytensä, ja kaikki rakenteensa vastustuskeinot, se halkeili, oli paikoittain lahonnut, oli toisin paikoin valkea kuin luu, toisin paikoin taas loistava kuin hopea tai harmaa kuin somero ja pani ajattelemaan ihmistä jossa vanhuus ja kärsimykset ovat toimeenpanneet armottoman työnsä.

Vipu narisi, kun sitä väännettiin neljästä kahvasta; ja koko kone ryski ja järkkyi ponnistuksesta, ja samalla kookas verkko kullan hohteisena sukelsi esiin vihreästä syvyydestä.

-- Ei yhtään mitään -- mutisi isä, nähdessään tyhjän verkon pohjukan nousevan vedenpintaan.

Pojat hellittivät heti vetonuorat; ja vipu pyöri, kovemmin naristen ja piesten ilmaa neljällä käsivarrellaan, jotka kaiketi olisivat kyenneet ihmisen ruhjomaan. Verkko sukelsi jälleen veteen. Kaikki vaikenivat. Ei kuullut muuta kuin aallon loiskinaa kalliota vastaan.

Paha taika lepäsi raskaana näiden ihmisparkojen niskoilla. Giorgiolta oli kokonaan haihtunut uteliaisuus kysyä, tutkia, saada selville; mutta hän tunsi, että tämä vaitelias surullinen seura tästälähin oli melkein tuskallisen rajusti vetävä häntä puoleensa. -- Olihan hänkin pahan lumouksen uhri! -- Ja vaistomaisesti hän katsoi rannalle, missä naisen vartalo erosi kallioisesta taustasta.

V.

Giorgio palasi melkein joka päivä eri aikoina kalastaja-laiturille. Siitä tuli hänen unelmiensa ja mietteidensä lempipaikka. Kalastajat olivat tottuneet hänen käynteihinsä; ja he kohtelivat häntä kunnioittavasti ja olivat järjestäneet hänelle majassa eräänlaisen leposijan, joka oli valmistettu vanhasta tervalle haisevasta purjeesta. Ja hän oli aina antelias heille.

Kun hän kuunteli veden kohinaa, seuraten jonkun siintävässä etäisyydessä haamoittavan liikkumattoman maston kärkeä, kohosivat mielen kätköistä kaikki muistot, hän koki uudelleen merenkulku-vaikutelmansa ja liikkui vaeltaja-muistonsa etäisillä mailla, tuota huvittelun täyttämää elämää rajattomassa vapaudessa, joka tänään hänestä tuntui ihmeelliseltä, melkein kauniilta kuin unelma. Hän muisti viime laivaretkensä Adrian merellä. Se oli tapahtunut muutama kuukausi hänen rakkautensa Epifania-juhlan jälkeen, runollisen innostuksen ja runollisen surumielisyyden aikana, hänen ollessa Percy Shelleyn vaikutuksen alaisena, tuon jumalaisen Arielin, joka meren kautta kirkastui joksikin rikkaaksi ja ihmeelliseksi: _into something rich and strange_. Ja hän muisti maihin-astunnan Riminissä, purren tulon Malamoccoon, ankkuriin laskemisen Riva degli Schiavonin kohdalla, joka kokonaan kylpi syyskuun auringon kultahohteessa... Missä olikaan tänä hetkenä hänen vanha matkakumppaninsa Adolfo Astorgi? Missä oli "Don Juan" pursi? -- Joku päivä sitten hän oli saanut häneltä tietoja Candiasta, kirjeessä, jossa vielä tuntui olevan mastikki-pihkan haju ja joka ilmoitti että itämaalaiset makeiset pian tulisivat saapumaan.

Adolfo Astorgi oli hänen henkinen heimolaisensa, ainoa, jonka kanssa hän jonkun aikaa oli voinut elää täydellisessä sopusoinnussa, tuntematta epämukavuutta, ikävää ja vastenmielisyyttä, jota seurustelu toisten ystäviensä kanssa melkein aina ajan pitkään oli aiheuttanut. Mikä onnettomuus, että tuo ystävä nyt oli kaukana! -- Ja hän kuvitteli usein tätä ystäväänsä äkillisenä vapauttajana, joka ilmaantui pursineen San Vitoon, kehoittamaan häntä pakenemaan.

Parantumattomassa heikkoudessaan, tahdonvoimansa täydellisessä haaksirikossa hän ajoittain vaipui tällaisiin haaveisiin: hän kutsui avukseen jonkun voimakkaan ja itsevaltaisen hengen, joka väkisin ravisti hänet ylös horroksista, ja joka vei hänet pois, kauas, lopullisesti ja ainaiseksi katkaisi jokaisen siteen ja karkoitti hänet etäiseen maahan, missä ei kukaan tuntenut häntä, eikä hän ketään, missä hänen täytyi alkaa uutta elämää tai kuolla vähemmin toivottomasti.

Hänen täytyi kuolla. Hän tunsi kuolintuomionsa ja tiesi, että se oli peruuttamaton; ja hän luuli, että loppu oli tapahtuva viimeisellä viikolla, ennen viidettä vuosipäivää, siis aivan heinäkuun lopulla. Sen kiusauksen jälkeen, joka oli häntä ahdistanut tuona kauhunhetkenä, päivällisaikaan, noiden loistavien rautatiekiskojen edessä, näytti hänestä jo itse kuolintapakin päätetyltä. Alinomaan hän kuunteli junan humua, ja outo levottomuus kouristi hänet, kun tuttu junan ohikulun hetki lähestyi. Toinen tunneli kulki paalu-laiturin vuoriniemen läpi, ja usein hän lepotilaltaan kuuli kumean jyminän, joka järkytti vuorta; ja monasti, ollessaan toisiin ajatuksiin vaipunut hän säpsähti, kuin olisi hänen kohtalonsa pauhu sattumalta tunkenut hänen korvaansa.

Eikö sama ajatus hallinnut häntä ja näitä vaiteliaita miehiä? Eivätkö he kaikki häikäisevimmässäkin auringonpaisteessa tunteneet samaa varjoa päittensä yläpuolella? Kenties hän tämän yhtäläisyyden vuoksi piti näistä ihmisistä ja tästä paikasta. Veden soittoa kuunnellessaan hän antoi oman luomansa harha-aaveen käsivarsineen tuudittaa itseään, ja silläaikaa halu elää vähitellen hänestä pakeni, kuin lämpö kuolleesta ruumiista.

Oli heinäkuun syvä tyven. Meri näytti vallan valkoiselta, maidonväriseltä, paikoittain rantamilla vihreältä. Ohut, sinervä autere verhosi etäiset rannikot: Moron, Nicchiolan, Ortonan ja Penna del Vaston niemet. Tuskin näkyvä maininki synnytti kallioiden lomissa tasaisesti keskeytyvän, hiljaisen soinnoksen. Lähellä pitkän tangon päätä seisoi lapsi tähystelemässä: se tuijoitti valppain silmin alas mereen ja viskasi silloin tällöin veteen kiven, pakoittaakseen pelästyneen kalan livahtamaan verkkoon. Tämä kumea pulaus lisäsi alakuloisuutta.

Monasti vieras nukahti hidastahtisten poljentojen tuudittamana. Nämä lyhyet lepohetket olivat ainoa korvaus unettomista öistä. Ja hänellä oli tapana mainita verukkeeksi tämä levontarve, jotta Ippolita sallisi hänen epämääräisen kauan jäädä paalu-laiturille. Hän vakuutti, ettei missään muualla voinut nukkua, kuin noilla laudoilla, hengittäen kallioiden tuoksua ja kuunnellen meren soittoa.

Ja tälle musiikille hän yhä tarkkaavammin kallisti korvansa. Hän tunsi nyt kaikki sen salaisuudet; hän ymmärsi kaikki sen merkitykset. Hyrskyn heikon alkuhumun, joka muistutti karjalauman sekavaa mylvintää sen sammuttaessa janoaan -- ylimielisen vesivyöryn, äkillisen jylinän, kun se tulee aavalta mereltä ja nielee rantaan murtuneen aallon -- vaatimattomimman sävelen ja ylpeimmän sävelen ja lukemattomat väliäänet, ja intervallien eri mitat, yksinkertaisimmat ja monipuolisimmat soinnokset, ja kaikki tuon tutkimattoman meriorkesterin voimat tuossa kaikurikkaassa lahdelmassa hän tunsi ja ymmärsi.

Salaperäisenä kehittyi hämärän symfonia, ylen hitaasti paisuen, mitä puhtaimman sinitaivaan alla, jonka ilmavien pilvien lomitse vielä paljastamattomien tähtisikermien arat katseet vilkkuivat esiin. Harhailevat henkäykset nostivat siellä täällä aaltoja ja ajoivat niitä eteenpäin, ensin harvempina, sitten taajempina, voimakkaampina; näiden aaltojen harjat kuohuivat hiljaa, loivat hämärään kuultavuutta, kiehahtivat hetken ja raukesivat jälleen hitaasti. Välistä heikko symbaalinääni, kuin yhteen lyötyjen hopeakiekkojen kilahdus, toiste taas kristallien helinä, jotka vierivät kaltevuutta alas -- sellainen oli se ääni, minkä raukeavat, kuolevat aallot hiljaisuudessa synnyttivät. Uudet aallot kohosivat, pitemmän tuulenpuuskan herättäminä, ne nousivat läpikuultavina ja kuvastivat kaarevin viivoin päivän ylintä suloa ja murtuivat notkeasti, ollen liikkuvien valkoisten ruusupensasten näköisiä, joista lehdet varisevat, jättäen pieniä, terälehtien kaltaisia vaahtoja tasoittuvaan vesipeiliin. Toiset kohoilivat nopeampina ja voimakkaampina, pyrkivät rantaa kohti, saavuttivat sen, synnyttäen riemuisaa pauhinaa, jota seurasi ääni kuin kuivien lehtien kahina. Tämä kuului metsän huminalta, joka toistuen lukemattomien varisevien lehtijoukkojen kahinana jatkui rannikkoa pitkin äärettömiin.

Tämä metsäharmonian kaltainen ääni oli se perussävel, jolla kalliopaatta vihaava aalto lakkaamatta perusti poljentansa. Rakkauden tai vihan voimalla aalto vyöryi järkähtämättömiä kivijoukkoja vastaan; se hyökkäsi niiden yli ärjyen, pyörteisenä se levisi niille ja täytti vesivarastoillaan niiden salaisimmatkin komerot. Ja tuntui melkein siltä, kuin luonnon henki olisi intohimoisilla tunteillaan pannut väräjämään jonkun sellaisen kookkaan, soinnukkaan soittokoneen, kuin urut, liukuen yli kaikkien epäsointujen, kosketellen kaikkia ilon ja surun säveliä.

Aalto nauroi, huokaili, rukoili, lauloi, hyväili, nyyhkytti ja uhkaili; iloisena, valittavana, nöyränä, ivallisena, imartelevana, epätoivoisena, julmana. Se karkasi ylös ilmaan täyttämään jyrkimmän kallion huipulla olevan pienen, pyöreän, vihkipikarinnäköisen syvennyksen; se tunki salaiseen halkeamaan, missä nilviäiset sikiävät; se hyökkäsi tiheiden ja pehmeiden korallimattojen yli, joko raadellen niitä tai kevyesti liukuen niiden yli, kuin käärme yli sammalen. Se jäljitteli veden hidasta tasaista tippumista pimeässä luolassa; suihkulähteen tahdikasta pulppuilemista, joka muistuttaa sydämen tykintää; vesisuonien käheätä lorinaa kivisellä rinteellä; kahden kallioseinän väliin vangitun virran kumeata kohinaa; kallion huipulta syöksyvän joen jylinää; jokaista ääntä, minkä liikkuva vesi synnyttää kosketellessaan kuollutta kiveä, jokaista kaiun leikkiä -- kaikkea tätä se jäljitteli. -- Hellää, siimeksessä kuiskattua sanaa; kuolintuskan esille puristamaa huokausta; syvään katakombiin haudatun joukon huutoa; titaanin rinnasta nousevaa ähkinää; hurjaa, ylpeää ivaa: jokaista surullisesta tai iloisesta ihmisrinnasta lähtenyttä ääntä. Ilman henkien yöllisiä houkutushuutoja; valoa karttavien aaveiden kuisketta; hekkuman paratiisissa kasvavien laulavien kukkien hyväilyääniä; keijujen karkeloa kuutamossa: jokaista suloista kaikua, jonka runoilija kuulee, entisaikojen sirenien lumoja -- kaikkea tätä se matki. Ollen yksi ja äärettömän moninainen, se yhdisti itseensä kaikki elämän ja unelman kielet.

Tuon tarkkaavaisen kuuntelijan mielestä tämä oli ikäänkuin uuden maailman ylösnousemus. Merensynfonian suuremmoisuus herätti hänessä taas uskon musiikin rajattomaan voimaan. Hän hämmästyi, että niin kauvan oli voinut riistää hengeltään tämän jokapäiväisen ravinnon, että oli voinut olla vailla tuota ainoata ihmiselle suotua keinoa vapautua näennäisyyden harhailmiöistä ja sielun sisäisessä maailmassa löytää olemuksen oikeata luontoa. Hän hämmästyi, että oli voinut niin kauvan laiminlyödä tätä jumalanpalveluksen muotoa, jota Demetrion esimerkkiä noudattaen poikaiän viimeisiin vuosiin asti niin hartaasti oli harjoittanut. Olihan hänestä ja Demetriosta musiikki ollut uskontoa. Olihan se heille molemmille paljastanut korkeimman elämän mysterion. Heille molemmille se oli, joskin eri merkityksessä, toistanut Kristuksen sanat: -- Meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta.

Ja taaskin hän näki tuon lempeän ja mietiskelevän miehen, nuo kasvot täynnä miehekästä surumielisyyttä, joihin keskelle otsaa valuva mustasta tukasta esiin pistävä valkea kihara loi omituisen sävyn.