Part 23
Ympäröivien seikkojen näkeminen, kun hän jälleen aukaisi silmänsä, tarjosi hänelle selittämättömän vaikutelman. Hänestä tuntui kuin olisi nähnyt kaiken toisessa olomuodossa, äärettömän pitkän ajan kuluttua.
Somerikko oli polttavien säteiden alla valkoinen kuin kalkki. Mittaamattomalle surunomaiselle merenpinnan kuvastimelle näytti valoisan hohtava taivas hetki hetkeltä laskeutuvan, raskaana tuollaisesta rauhasta, joka liittyy tuntemattoman onnettomuuden odotukseen. Hiekkakiviset vuoriniemet yksinäisine ympäristöineen nostivat tummasta kivipohjastaan tornien tavoin ilmoille metsäisiä huippujaan, missä öljypuut vihan ja mielettömyyden ryhtisinä kuvastuivat tuliselle taivaalle. Kallioiden suojaamana, kuin hirviö väijyksissä satoine salajuonineen, paalulaituri tarjosi hirvittävän näyn. Hirsien ja touvien sekasotkun keskellä kalastajat kumartuivat vedenpintaa kohti, jäykkinä, liikkumattomina, kuin pronssiin valettuina. Ja heidän synkän elämänsä yläpuolella leijaili kuoleman lumous.
Äkkiä, keskellä tätä hehkua ja tätä hiljaisuutta tunki nuorukaisen korvaan Ippolitan ääni, joka kutsui erakkomajan kummulta.
Giorgio säpsähti ja kääntyi, sydämen sykkiessä hengästyttävästi. Tuo ääni toisti huutonsa selvästi ja voimakkaasti, ikäänkuin olisi tahtonut vahvistaa valtaansa.
-- Tule!
Hänen kiivetessään rinnettä ylös, levisi toisesta savuisesta tunnelin aukosta ilmaan kumina, johon vastasi kaiku lahden pohjukasta. Hän pysähtyi lähelle rautatien kiskoja ja tunsi uudelleen pyörtymisoireita, ja samalla välkähti hänen rasittuneissa aivoissaan hurja ajatus: -- Heittäytyä nyt kiskoille... Kaiken loppu yhdessä silmänräpäyksessä! --
Pauhaten, kiitäen ja synkkänä suhisi juna ohi, paiskaten hänen kasvoihinsa vauhtinsa myrskyn; ja viheltäen ja jyskien se katosi päinvastaiseen tunneliin, joka savusi mustana auringonpaisteessa.
III.
Leikkuumiesten ja tähkäinpoimijattarien laulut vuorottelivat pitkin hedelmällisen kummun rinnettä aamunkoitosta päivänlaskuun asti. Miesten kuorot ylistivät rajusti kuin Bakkusjumalan palvelijat hyvien ruokien ja vanhan viinin tuottamaa iloa. Sillä elonleikkaajille merkitsi niittoaika yltäkylläisyyden aikaa. Hetki hetkeltä, aamusta iltaan, he vanhan tavan mukaan keskeyttivät työnsä syödäkseen ja juodakseen sänkipellolla, veresten kuhilaiden välissä, jalomielisen isännän kunniaksi. Ja jokainen otti esiin kontistaan niin paljon ruokaa, kuin kukin tähkien noukkijatar tarvitsi kylläksi syödäkseen. Olihan jo Boas aterian aikana sanonut moabilaiselle Ruth'ille: -- Istu luokseni ja syö leivästä ja kasta suusi etikkaan; -- ja Ruth oli istuutunut elonleikkaajattarien pariin ja oli syönyt kylläksensä.
Mutta naisten laulut olivat melkein kauttaaltaan uskonnollisia ja ne ylistivät hitaasti ja juhlallisen sointuvasti maanviljelyksen alkuaikaista pyhyyttä, tämän elinkeinon alkuperäistä jaloutta, jota harjoittaessaan ihminen ahertaen kotoisella kamarallaan hiellään pyhitti leivän synnyn.
Giorgio kuuli nämä laulut ja seurasi niitä hartain mielin. Ja odottamaton terveydentunne valtasi hänet vähitellen. Tuntui siltä, kuin hänen mielensä asteittain olisi kohonnut yhä laajempaan, yhä kirkkaampaan ilmapiiriin, sitä myöten kuin laulun virta kävi puhtaammaksi, sen kaikuessa paahtavaan iltapäivään, johon sitten rauhallisen illan toivo alkoi vuodattaa eräänlaista innostavaa viihdytystä. Tämä oli ehkä Giorgion uudistunut pyrkimys tunkea elämän lähteille, sen alkujuuriin. Se oli kenties hänen sydänjuuria myöten tukahutetun nuoruutensa viimeinen vavahdus; se oli kenties viimeinen ponnistus sellaisen aarteen jälleensaavuttamiseksi, jonka hän jo ainaiseksi oli menettänyt.
Elonkorjuun aika lähestyi loppuaan. Vaelluksillaan niitetyillä pelloilla hän oppi tuntemaan monet kauniit tavat, jotka näyttivät ikäänkuin jonkunmoisilta maanviljelijän jumalanpalvelus-menoilta. Eräänä päivänä hän pysähtyi sänkipellon kohdalle, missä niittäjät juuri olivat pystyttäneet viimeisen kuhilaan. Ja hän oli läsnä juhlallisuudessa.
Päivän helteestä väsyneen touhun yläpuolella liiteli se suloinen ja selkeä hetki, joka oli kokoava kristallikupuunsa hiutuneen päivän tuhan. Pelto oli suorakaiteen muotoinen ja levisi tasangolla, jota reunustivat suunnattoman suuret öljypuut, joiden oksien lomitse välkkyi Adrian meren sinivyö, salaperäisenä, kuin esirippu temppelin pyhien hopeapalmujen välitse. Korkeat kuhilaat kohosivat yhtä pitkien matkojen päässä toisistaan keilan muotoisina, uhkuvina ja tiheinä, miesten käsivarsien korjaamina ja naisten laulujen ylistäminä. Työn loputtua muodosti elonleikkaajien joukko piirin johtajansa ympärille. Ne olivat jykeväjäsenisiä miehiä, joilla oli liinaiset vaatteet yllä. Käsivarsissa, säärissä, paljaissa jaloissa näkyi sellaista pahkamaista muodon rumuutta, joka painuu jäseniin pitkäaikaisista hitaista ja kärsivällisesti kestetyistä työn vaivoista. Joka miehen kädessä loisti sirppi, kaarevana ja sirona kuin kuu ensimäisessä neljänneksessään. Ajottain he yksinkertaisin liikkein vapaalla kädellään pyyhkivät hien pois, sillä kastellen maata, missä lyhteet kimmeltelivät auringon vinosäteisessä paisteessa.
Saman liikkeen teki johtaja; sitten hän nosti kätensä siunaten ja huusi tuolla poljennoltaan ja sulosoinnuiltaan rikkaalla kielellä:
-- Poistukaamme pellolta nimessä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!
Sirpinkantaja-miehet vastasivat kuorona äänekkäästi:
-- Aamen.
Ja johtaja jatkoi:
-- Siunattu olkoon armollinen isäntämme, ja siunattu olkoon armollinen emäntämme!
Ja johtaja kovensi yhä enemmän ääntänsä ja lämpeni:
-- Siunattu olkoon se, joka meille tuo hyvää ruokaa!
-- Aamen.
-- Siunattu olkoon se, joka puhuu: älkää sekoittako vettä niittäjän viiniin.
-- Aamen.
-- Siunattu olkoon se isäntä, joka sanoo emännälleen: anna punnitsematta ja sekoita hedelmämehua niittäjän viiniin.
-- Aamen.
Siunaukset kohdistuivat kaikkiin taloustöihin osaa ottaneisiin, siihen, joka oli teurastanut lampaat, joka oli pessyt yrtit ja vihannekset, siihen, joka oli kiilloittanut kupariastian, siihen, joka oli höystänyt ruokatavarat. Siunauksen esilukija leimahti innostuksesta ja äkillisen runollisen haltioitumisen valtaamana löysi rikkaita alkusointuja ja ilmaisi tunteitaan improvisoiduin säkein. Joukko vastasi raikuvin huudoin, jotka kaikuivat joka kallionkomerosta, sillävälin kuin iltaruskon hehku syttyi sirppien terään ja kuhilasten huippulyhteet loistivat kuin palavat liekit.
-- Siunatut olkoot ne naiset, jotka laulavat kauniin laulun, tuodessaan meille vanhalla viinillä täytetyn astian!
-- Aamen.
Siinä kaikui ilon jylinä. Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat, miten naisten parvi lähestyi, tuoden niitetylle pellolle viimeiset kestitykset.
Naiset lähestyivät kahtena jonona, laulaen ja kantaen isoja maalattuja saviruukkuja. Ja vieraasta katsojasta -- joka näki heidän astuvan öljypuurunkojen välissä, meren taustaa vastaan -- he näyttivät tuollaiselta juhlakulkueelta, joka sopusuhtaisena jonona on kuvattuna temppelien otsikkojen kohokuvissa tai kivisissä ruumisarkuissa.
Tämä kauneutta uhkuva kuva seurasi häntä hänen palatessaan polkua pitkin erakkomajalle. Näiden tunnelmien vallassa ollen ja iltakellojen soidessa, joihin yhtyi niin monta virren säveltä, hän astui hitaasti ja ajatteli: elämänilon uskonnollinen tunne; syvä kunnioitus ijäti luovaan ja ijäti voimiensa yltäkylläisyydestä uhkuvaa luonto-äitiä kohtaan; kunnioitus ja innostus kaikkiin hedelmöiviin, siittäviin ja hävittäviin voimiin; hallinta-vaiston, taisteluvaiston, ylivallan, ylevämmyyden raju ja sitkeä tunnustaminen -- olivathan nämä ne vankat saranat, joiden nojassa helleeninen maailma kohoamiskaudellaan liikkui. Alkuperäinen homerolainen elämänkatsomus oli lujasti juurtunut helleenin olemukseen. Yhtä hilpein tervehdyksin kuin soturit, joita kaikuvin heksametri-säkein ylistettiin, aina vastaanottivat ukkosenjyrinän ja auringon säteet, "yhtä hilpein tervehdyksin" kunnioitti helleeni hyvää ja pahaa, tavoittelematta mitään muuta kuin uhkuvan yltäkylläisyytensä jakamista ja synnynnäisen hallitsijavaistonsa harjoittamista. Hän osasi julmastakin teosta, kärsimyksestäkin löytää ylpeätä nautintoa. Erehtyessäänkin, tuskaa tuntiessaan hän ei tuntenut muuta kuin elämän riemuvoittoa. Kärsimys oli hänestä kiihoituskeino, joka vaikutti häneen kuin eräät lääkkeet, jotka lisäävät ja vilkastuttavat sitä ruumiintoimintaa, josta elinvoima johtuu. Hänen traagillisen tietoisuutensa syvyydestä ei seurannut pyrkimys vapautua kaikesta pelosta ja säälistä, vaan pikemmin -- kuten Friedrich Nietzche on oivaltanut -- pyrkimys tuolla puolen kaikkea pelkoa ja sääliä tuntea itseään kehittyväisyyden ijäiseksi iloksi; tuntea itsensä kaiken nautinnoksi, pelon ja hävityksen nautinto siihen luettuina. Ainoa hänen arvoisensa filosofi oli efesolainen Heraklitos, joka Sibyllan tavoin "haltioitunein huulin, hymyilemättä, koruttomana ja tuoksuttomana, voimakkaana kuin Jumala astuu halki vuosisatojen". Kehityksen, kaikkien olioiden vaihtuvaisuuden aate -- äärettömän maailmankaikkeuden muutoksen aate -- tuo kaiken uudenajan filosofian perustava aate välkähtää esiin hänen ajatelmastaan: "Ei kukaan kahta kertaa koskaan ole astunut samaan virtaan. Tähän päivään asti ei edes matkamies joka hetki ole sama yksilö. Samalle virralle lähdemme aluksessa kulkemaan, emmekä lähde; sillä olemme, emmekä ole." Tuo omatietoinen mies ei maailmankaikkeutta tarkastaessaan nähnyt sitä pysyväisenä, vaan lakkaamattomana muotoja luovana ja muuntelevana kehityksenä, missä ei ollut mitään muuta pysyväistä, kuin tulinen voima, joka järkevän järjestyksen mukaisesti vaikutti ajanjaksojen ijäisesti jatkuessa. Hän huomasi, ettei maailmankaikkeuden tila joka hetki ollut mitään muuta, kuin taistelevien voimien ohimenevän yhteensointumisen ilmiö, ja että levon ja kuoleman näennäisyys oli pelkkää toimintaa, jota ihmisaistit eivät kyenneet havaitsemaan. Hänen henkensä katseiden ohi soluivat kaikki oliot, syntymähetkestä näkyvään olemassaoloon ja siitä olemattomuuteen, kautta lukemattomien elämänmuotojen, tämän virran ollessa milloin hidas, milloin vuolas, niin ettei voinut eroittaa alkua eikä nähdä loppua. Helleeni, jolla oli voimakas, mahdollisimman rikasmuotoisena ilmenevä tahto elämään, identifioi itsensä olioiden luonnon kanssa. Ei vallinnut mitään ristiriitaa hänen yksilöllisen olemassaolonsa ja maailmankaikkeuden kehityskulun välillä. Samoin kuin hän Dionysos-juhlissa vietti elämän alituista jatkumista, uusiin muotoihin puettujen voimien keskeymätöntä paluuta, ja samoin kuin hän sukupuoli-symboli silmiensä edessä uskonnollisen hartaana ylisti siittämisen syvää salaisuutta, samoin hän murhenäytelmissään, jotka ovat dionysolaista syntyperää, tavoitteli yksinomaan kehittyväisyyden ijäisen hekkuman kuvaamista.
Giorgio kuuli hyvin tutun sointuvan laulunäänen, joka lähestyi, ja hän pysähtyi polun mutkaan, kuuntelemaan. Ja tuntiessaan sen hän äkkiä ihastui suuresti. Se oli Favettan, tuon nuoren laulajatytön ääni, jolla oli haukansilmät; tuo sama sopraano-ääni, joka aina palautti hänen mieleensä sen hilpeän toukokuunaamun, joka oli levittänyt säteilyään kinsteri-sokkeloon, yksinäiseen kultaiseen puutarhaan, missä hän hämmästyen oli luullut löytäneensä ilon salaisuuden.
Favetta, joka ei aavistanut vieraan oloa pensasaidan takana, astui edelleen, taluttaen lehmää köydestä. Laulaessaan hän piti päätään pystyssä, suu taivaaseen päin avoinna, koko kasvot valon kirkastamina; ja laulu pulppuili hänen kurkustaan sulavana, kirkkaana ja kristallinpuhtaana kuin vesi metsälähteestä. Hänen jälessään kulki levollisena kaunis, lumivalkea eläin, ja joka askeleella heiluivat sen utarat jotka olivat laitumella täytetyt tuoreella maidolla.
Nähdessään muukalaisen, tyttö keskeytti laulunsa ja näytti tahtovan pysähtyä.
-- Kas, Favetta! -- huudahti Giorgio iloisena ja lähestyi häntä, kuin olisi nähnyt ystävättären onnellisemmilta ajoilta. -- Minne menet?
Tyttö punastui kuullessaan nimeään mainittavan ja hymyili häveliäänä.
-- Ajan lehmää takaisin navettaan -- hän vastasi. Hän kun oli äkkiä pysähtynyt, kosketti eläimen turpa hänen selkäänsä. Hänen voimakas rintansa oli molempien korkeiden sarvien välissä kuin puolikuunmuotoisen lyran kehystämä.
-- Aina sinä laulat! -- sanoi Giorgio, ihaillen häntä tässä hänen asennossaan. -- Aina!
-- Oh, herra -- hän sanoi hymyillen -- jos otat meiltä laulun, niin mitä meille jää?
-- Muistatko sitä aamua, jolloin poimit kinsteri-kukkia?
-- Kinsteri-kukkia sinun rouvallesi?
-- Niin. Muistatko sen?
-- Muistan kyllä.
-- Laula minulle vielä sama laulu.
-- Yksin en voi sitä laulaa.
-- Laula sitten toinen laulu.
-- Näinkö tässä, sinun edessäsi? Minä en kehtaa. Laulan kauempana tiellä. Hyvästi, herra.
-- Hyvästi, Favetta.
Ja hän kulki polkua edelleen, vetäen jälessään hidasta eläintä. -- Muutaman askeleen kuluttua hän viritti laulun, äänensä koko voimalla, joka hallitsi häikäisevän valoisaa ympäristöä.
Heti auringon laskettua, voimakkaan hohtava hehku levisi rannikolle ja merelle. Mitä hienoimmalle kullalle välkkyvä valoaalto kulki läntiseltä taivaalta ylöspäin ja laskeutui päinvastaiseen ilmansuuntaan, hyvin hitaasti tunkien läpikuultavaan sineen. Adrian meri muuttui asteittain lempeämmäksi ja kirkkaammaksi ja kävi nuorten piili-lehtien väriseksi. Ainoastaan punapurjeet, upeina kuin olisivat olleet purppurakansasta, keskeyttivät yltympäri levinnyttä hohdetta.
-- Tämä on juhlaa! -- ajatteli Giorgio, auringonlaskun komeuden häikäisemänä ja kaikkialla havaiten elämän pursuavaa iloa. "Missä hengittää sellainen ihmisolento, jolle päivä auringon noususta alkaen sen laskuun asti olisi uuden voiton pyhää juhlaa? Missä elää se hallitsija -- tuo naurun kruunulla, tuolla nauravista ruusuista tehdyllä kruunulla koristettu, josta Zaratustra puhuu -- se voimakas ja omavaltainen hallitsija, joka on vapaa kaikesta väärän siveyden pakosta, varma vallassaan ja siinä vakaumuksessa, että se mikä ihmisessä on olennaista -- voittaa arvoltaan kaikki epäoleelliset ominaisuudet, päätettyään yksistään tahtonsa voimalla kohota tuolle puolen hyvää ja pahaa, mutta joka samalla kykenee pakoittamaan elämän pitämään kaikki lupauksensa?"
Uudestasyntynyttä leipää ylistäviä lauluja jatkettiin kummulla. Rinteillä vilkkuivat naisten pitkät juhlajonot ja katosivat jälleen. Siellä täällä kohosi näkymättömistä tulista hitaasti savupylväitä tyyneeseen ilmaan. Koko näytelmä oli juhlallinen ja tuntui johtavan takaisin edesmenneiden vuosisatojen mysterioihin, maalaisen Dionysos-juhlan pyhyyteen.
-- Ovatko nämä samoja ihmisiä, jotka vielä eilen itkien laahautuivat pyhätön kuluneilla kivilaatoilla ja verisin kielin tekivät ristinmerkin? Hän vertasi toisiinsa näitä molempia näytelmiä, ja ajatteli että heissä ilmeni yhtä suuri uskonnollisen mielen erilaisuus kuin mikä vallitsi _dei Miracoli_ kirkon ja sen äärettömän kupukaton välillä, jota auringonlaskun rikkain kulta hohdollaan valeli. Ollen sen askeettisen ihanteen vaikutuksen alaisena, joka oli johtunut hänen uupumuksestaan, hän oli tahtonut koettaa päästä kuvanpalvelijain yhteyteen, toivoen siten vahvasti juurtuvansa sukunsa ominaiseen maaperään ja sitten jälleen saavuttavansa alkuperäisen luontaisen olemuksensa. Mutta eikö tämän hänen pyrkimyksensä palata alkuolemukseen pikemmin olisi pitänyt kohdistua tuon sukunsa voimakkaasti kuohahtavan elinvoiman lähteiden tutkimiseen, joiden jäljet hän vasta sinä päivänä, sinä hetkenä oli havainnut?
Ja hän muisti synnyinkaupunkinsa ikivanhan nimen, tuon suuren aurinkoisen nimen _Aëlion. "Aëlion urbs florens atque vetusta simu_!", kuten sitä oli ylistänyt elegiassaan Menenio Alejeo, tuo kuuluisasta roomalaissuvusta polveutunut runoilija. Ja hän näki ylpeän kivikaupungin tuhansine tornineen, ylpeän Guardian kohoavan itävuoren, Majellan, tuon järkähtämättömän jättiläisen laidassa. Tämän kaupungin perustamisjuhlassa oli pappi kääntänyt kasvonsa nousevaa aurinkoa kohti ja rukoillut kaupungille onnea, sillä aikaa kuin uhri laakeri- ja myrttisauhun tuprutessa paloi alttarilla; ja soturit olivat merkinneet sen rajat häikäisevän valkoisilla vaatekaistaleilla, jotka olivat kiinnittäneet maahan pystytettyjen keihäidensä kärkiin.
_Guardia plena leonis fert ardua signa leonis_. Kaupungin vaakunassa oli jalopeuran kuva, Herkuleen, tuon muinaisajan ihaillun sankarin, urotyön muistoksi.
Siihen avoimeen pylväskäytävään, josta avautui näköala hedelmällisiin laaksoihin ja kaukaiselle Adrian merelle, ja siihen tummaan pylväskäytävään, joka vastaanotti auringon ensi tervehdyksen, oli kaiverrettu aateliset vaakunat: Orsini, Ugni, Aurispa, Scioli, Stella, Vallereggia, Cassaura, Palleaurea, Spina, Comino sukujen vaakunat. Vallan tietoisuus oli siellä asustanut kunniasijalla; etuoikeus oli siellä kukoistanut vuodatetun veren lämmittämänä. Kaikilla näillä voimakkailla miehillä oli ollut ainoana päämääränään seurata syvää hallitsemisvaistoaan ja saada se voimaan. Heidän siveellisyydellään, samoin kuin helleeneillä, oli juurensa arvonsa varman varmassa tietoisuudessa ja se tavoitteli elämän ylpeätä ylistämistä.
_Guardia plena leonis fert ardua signa leonis_. Ja Giorgio muisteli Zaratustran sanoja -- "Kun sydämenne sykkii uhkuvan täyteläänä, paisuen virran tavoin yli äyräittensä, ollen lähistön asukkaille siunauksen ja vaaran aiheuttajana -- siinä on hyveenne lähde." --
Kuinka usein hän oli tätä täyteläisyyttä kokenut? Kuinka usein hän oli tuntenut voimakkaan tahdon tuottaman mielihyvän leviävän koko olemukseensa? -- Aikoja sitten menneisyyteen siirtyneet tapahtumat sukelsivat esiin muistista, ja niissä hän luuli huomaavansa sellaisen mielihyvän harhakuvan. Ja hänen pettävä kaihonsa "dionysolaiseen" ihanteeseen, "kohoavaan" elämään, havainnollistui tuon oppilaan sanoissa, jotka hän oli omistanut alasrepivälle ja rakentavalle opettajalleen.
Todella tuhannet kasvot tänään kääntyvät sinun vuortasi ja setripuutasi kohti. Hehkuva kaiho on noussut ja lähtenyt liikkeelle. Ja jo monet ovat kysyneet: -- "Kuka onkaan Zaratustra? -- Ja kaikki ne, joiden korvaan sinä sattumalta olet vuodattanut laulusi ja hunajasi, kaikki piilossa eläjät, kaikki yksinäiset, kaikki yhteen kytketytkin yksinäiset henget, kaikki kysyvät sydämeltään sanoen: -- Oleskeleeko Zaratustra yhä vielä elävien joukossa? Ei enää kannata elää; kaikki on turhaa, ellei eletä Zaratustran seurassa."
Kuollettavassa uupumuksessaan, perikatoaan aavistaessaan, hän vielä etsi elämän puolustajaa. -- "Totisesti, niinkuin tuhansilta huulilta pulppuileva nuorekas nauru tulee Zaratustra kaikkiin kuolinkammioihin, ilkkuen noita yö- ja hautavartijoita ja kaikkia, jotka synkkiä avaimia kalisuttavat. Sinun naurusi, Zaratustra, tulee heitä pelästyttämään ja heidät maahan kaatamaan. Pyörtymys ja herääminen tulee todistamaan kuinka paljon vahvempi heitä sinä olet. Ja silloinkaan, kun pitkä hämärä ja kuolonväsymys saapuu, et sinä ole katoova meidän taivaanrannaltamme, sinä elämän puolustaja! Uusia tähtiä ja uusia yöllisiä välkkeitä sinä annoit meidän nähdä; naurunkin sinä pingoitit ylitsemme kuin kirjavan teltan. Nyt on alati nuorekas nauru pulppuileva jokaisesta ruumisarkusta; nyt on aina voitokas tuulahdus hajoittava kaiken kuolonväsymyksen: sen sinä itse meille takaat ja ennustat!"
Zaratustran sanat, tuon mestarin, joka opetti goetheläistä _yli-ihmistä_, tuntuivat hänestä kaikkein miehekkäimmiltä ja jaloimmilta, mitä uudempaan aikaan runoilijat tai ajattelijat yleensä ovat lausuneet. Hän, Giorgio, tuo heikko, sorrettu, sairaalloinen mies oli syvästi hämmästynein mielin kallistanut korvansa tälle uudelle äänelle, joka niin katkeran ivallisesti ruoski heikkoutta, kiihoittuvaisuutta, hermostuneisuutta, säälin palvelusta, kieltäymyksen evankeliumia, uskon tarvetta, nöyrtymis-tarvetta, tarvetta lunastaa ja ostaa itsensä vapaaksi, sanalla sanoen kaikkia epäilyttäviä ajan tarpeita, koko väsyneen europpalaisen hengen naurettavaa ja surkeaa hermostumista, kaikkia rappeutuneessa sukupolvessa versovia kristillisen ruton hirvittäviä kukkia. Hän, tuo yksinäinen, tuo mietiskelevä, tuo veltto havaitsija, tuo Gautaman häälyvä lahkolainen, oli oudon pelokkaana kallistanut korvansa tälle äänelle, joka saarnasi elämän oikeutusta, joka katsoi kärsimystä voimakkaan kuritukseksi, joka hylkäsi kaiken uskon ja etenkin uskon moraalin, joka julisti yhdenverrattomuuden oikeutta, joka ylisti hirvittäviä voimia: vallan tunnetta, taistelu- ja vallanhimovaistoa, siittävien ja hedelmöivien voimien ylenpalttisuutta, kaikkia dionysolaisen ihmisen, valloittajan, hävittäjän, luojan oikeuksia. -- "Luominen -- näin puhui Zaratustra -- on suuri lunastus kärsimyksestä, on elämän helpoitus. Mutta jotta luomistyötä suorittava voisi olla olemassa, siihen tarvitaan kärsimystä ja paljon vaihtumista."
Ja Giorgio Aurispa oli usein laajasta kärsimystietoisuudestaan ajatellut: -- Kun kärsimyksineni olen joutunut niin pitkälle, että loppumattomasti lisään sisäisen maailmani ilmiöitä, täytyy minun, jotta elämäni tulisi täydelliseksi, etsiä keinoa tehdäkseni kärsimykseni toiminnan kiihoittajaksi. Välttämättömyyden tieteen luonnollisena päämääränä täytyy olla toiminta, luomistyö, -- ja monasti hänkin oli ylenmääräisen tuskan aiheuttamina haltioituneina hetkinä manannut esiin tuon kuningas Vievamitran muiston, joka vapaaehtoisesti tuhat vuotta kestäneiden kidutusten aikana oli saavuttanut sellaisen voimiensa hillitsemyksen ja niin suuren itseluottamuksen, että ryhtyi rakentamaan uutta taivasta. -- Oi miten voinkaan minä voittaa itseluottamuksen? Epäily riuduttaa minua, epäily kalvaa tahtoani ja haihduttaa unelmani. Antakaa minulle kaikki maailmanavaruuden tuskat, mutta asettakaa niin, että jonkun helvetin pohjalta jälleen löydän hehkuvan tahtoni, ja että voin sitä ponnistaa, jotta voisin pääni yläpuolella toteuttaa rohkeimman unelmani, niin kuin uuden taivaan.
Zaratustra puhui: "Siunaajaksi ja puoltajaksi olen minä tullut; ja sitä varten taistelin kauan mitä kiivaimmin, jotta kerran saisin käteni vapaiksi siunausta varten. Mutta tämä on siunaukseni: liidellä joka olion yläpuolella kuin oma taivaansa, järkähtämättömänä kupuna, sinikattona, ijäisenä varmuutena! Ja autuas on se, joka siten siunaa, sillä kaikki oliot ovat kastetut ijäisyyden lähteissä, ulkopuolella hyvää ja pahaa; mutta hyvä ja paha itse ovat ainoastaan haihtuvia varjoja, alakuloisuuden utuja, tuulen ajamia pilviä."
Hän sanoi: "_Sattumalta_ -- siinä maailman vanhin aatelisarvo. Sen minä annoin takaisin kaikille olioille, minä lunastin ne lopputarkoituksen orjuudesta. Tämän vapauden ja taivaan kirkkauden minä asetin sinikupuna yli kaikkien olioiden, opettaessani, ettei niiden yläpuolella eikä niiden sisällä mikään _ijäinen tahto_ harjoita tahdontoimintaa."
Eikö näissä lauselmissa piillyt suuri ja puhdas elämänkatsomus? Eikö se ollut aamuruskon profeetta, joka karkoitti henget kaikesta menneisyydestä ja kaikesta nykyisyydestä, tunkien heidät tuhansia siltoja ja tuhansia teitä pitkin tulevaisuuteen, "lasten valtakuntaan", vielä löytämättömään maahan, etäisimpien merien taakse, missä eräänä päivänä oli ilmestyvä ihmistä etevämpi olento, yli-ihminen? Miten muuten, kuin elämää tuhlailemalla olisi saavutettavissa se ihanteellinen muoto, jota tavoittelee laji, läpikäydessään kaikki muodonmuutokset ja yhä kohotessaan ylöspäin? "Loistakoon tähdensäde rakkaudessasi! olkoon toivosi: Oi, että voisin synnyttää yli-ihmisen!"