Part 22

-- Mikä into! -- ilkkui Giorgio. -- Sinä et saa sitä kiinni.

-- Saanpa kyllä -- vastasi Ippolita itsepintaisena, katsoen häntä silmiin. -- Tahdotko lyödä vetoa?

-- Mistä?

-- Mistä tahansa.

-- Hyvä -- vapaan valinnan mukaan.

-- Niin -- vapaan valinnan mukaan.

Tässä lämpöisessä valossa hänen kasvonsa olivat mitä rikkaimman ja viehättävimmän värityksen peittämät -- tuon värityksen, joka oli kokoonpantu "vaaleasta merivahasta, tummasta kullasta ja kenties kuihtuneesta ruususta", missä Giorgio Veneziassa luuli huomanneensa muinaisvenezialaisen sielun koko salaisuuden ja koko kauneuden, joka oli siirtynyt viehättävään Kypron kuningaskuntaan. Ippolitalla oli hiuksissaan neilikka, hehkuva kuin halu, ja hänen ripsiensä varjostamat silmänsä loistivat kuin järvet piilipuiden lomissa hämärähetkenä.

Sellaisena hän siinä ilmeni, nautinnon herättäjänä, voimakkaana ja hentona intohimon välikappaleena, hekkumallisena ja komeana eläimenä, jonka kutsumus oli somistaa pöytää, kaunistaa vuodetta ja sytyttää esteettisen herkuttelun kahtaallista mielikuvitusta. Hän seisoi siinä eläimellisen olemuksensa ylimmässä loistokkaisuudessa: hilpeänä, levottomana, notkeana, kiihoittavana, julmana.

Giorgio ajatteli tarkastaessaan häntä jännittyneenä: -- Montako eri ilmestysmuotoa hänellä liekään minun silmissäni! Minun toivomukseni määrää hänen kauneutensa; hänen varjopuolensa ovat minun mietiskelyni tulos. Sellaisena, kuin hän minulle joka hetki ilmenee, hän ei ole muuta kuin jatkuvan luomisvoimani tuote. Häntä ei ole olemassa ulkopuolella minua. Hänen ilmestysmuotonsa ovat muuttuvaiset, kuin sairaan unihoureet, _Gravis dum suavis_! Milloinka? Se aika, jolloin Giorgio oli painanut suudelman hänen otsalleen, merkiten sen tuolla aatelisleimalla, eli hänen muistissaan jotenkin himmeänä. Tuo haaveilu oli hänestä nyt melkein käsittämätön. Sekavina sukelsi hänen mielestään Ippolitan lausumia sanoja, jotka tuntuivat tulkitsevan syvää merkitystä. -- Mikä muu silloin hänessä puhui kuin minun älyni? Kunnianhimostani johtui, että lainasin alakuloiselle sielulleni nuo uhkuvat huulet, jotta se pääsi henkimään ilmoille tuskansa ylimmän kauneuden muodossa.

Hän katseli noita huulia. Ne rypistyivät hieman kokoon, sangen luontevasti, ne kun ottivat osaa siihen jännittyneeseen tarkkaavaisuuteen, millä Ippolita koetti odottaa sopivaa hetkeä yllättääkseen öisen harhailevan perhosen.

Nyt hän käytti mitä varovaisinta viekkautta, salaman nopealla liikkeellä sulkeakseen käteensä siivekkään saaliin, joka liipoitteli tulen ympärillä, mihinkään asettumatta. Hän rypisti kulmakarvojaan; ja jousen tavoin hän näytti jännittyvän valmiina laukaisemaan. Pari kolme kertaa hän teki hyökkäyksen, mutta turhaan. Perho ei ollut pyydettävissä.

-- Myönnä että olet voitettu -- sanoi Giorgio. -- Tulen olemaan hienotunteinen.

-- En.

-- No, mutta myönnähän toki.

-- En sittenkään. Varokoon itseään, jos saan sen käsiini.

Ja hän jatkoi ajometsästystään, intohimoisen sitkeästi.

-- Kas, se lensi pois! -- huusi Giorgio, joka oli menettänyt siivekkään tulenpalvelijan näkyvistään. -- Se pakeni.

Vallan harmistuneena Ippolita nousi, todella innostuneena kilpapelistä; ja hän tähysteli ympärilleen, nähdäkseen pakolaisen.

-- Tuossa se on! -- hän huusi riemuiten. -- Tuossa seinällä. Näetkö?

Ja jo hän katui huutoaan.

-- Älä liikahda -- hän lisäsi hiljaa häneen päin kääntyen.

Perho oli asettunut hohtavalle seinälle; ja se pysyi liikkumattomana kuin ruskea pilkku. Ippolita lähestyi sitä äärettömän varovasti; ja hänen kaunis, solakka ja taipuisa ruumiinsa loi varjon valkealle seinälle. Nopeasti hän aukaisi kätensä, kaappasi kiinni ja sulki sen.

-- Nyt se on minulla kiinni. Nyt se on minulla nyrkissäni.

Ja lapsellinen ilo valtasi hänet.

-- Mitä nyt teen sinulle? Panen sen sinun kaulallesi. Sillä sinäkin olet minun vallassani.

Ja hän valmistautui uhkaustaan täyttämään, kuten silloin heidän juostessaan kummun rinteellä.

Giorgio nauroi, tämän hilpeyden välittömyyden voittamana, joka herätti hänessä kaiken vielä kuihtumattoman nuorekkuuden.

-- No, -- hän pyysi -- istuudu nyt; ja syö hedelmäsi rauhassa.

-- Odota, odota.

-- Mitä aiot tehdä?

-- Odota.

Hän veti esiin neilikkaa kiinnittävän neulan tukastaan ja pisti sen huuliensa väliin. Sitten hän hitaasti aukaisi nyrkkinsä, tarttui perhoon siivistä ja rupesi lämmittämään sitä.

-- Kuinka julmaa! -- huudahti Giorgio. -- Kuinka julma sinä olet.

Hän hymyili, ollen hyvin toimessaan, ja pieni uhri räpytti jo värinsä menettäneitä siipiään.

-- Kuinka julma sinä olet! -- Giorgio toisti hiljemmin, mutta vakavammin, huomaten Ippolitan kasvoilla kaksinaisen ilmeen: mielihyvää ja inhoa -- mikä näytti osoittavan, että häntä erityisesti miellytti keinotekoisesti kiihoittaa ja jälleen polkea omaa herkkätuntoisuuttaan.

Hän muisti, että Ippolita jo muutamissa aikaisemmissa tilanteissa oli osoittanut juuri tätä sairaalloista makua samanlaisiin kiihoituksiin. Hänen sydäntään ei ollut täyttänyt puhdas sääli nähdessään lapsen kuolinkamppausta tuossa mökissä, ja toivioretkeläisten kyyneliä ja verta pyhätössä. Ja hän näki mielikuvituksessaan Ippolitan jälleen sellaisena kuin hän joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti, jotka kumartuivat Pinciolla rintanojan yli, nähdäkseen itsemurhaajan alas kivitykselle jättämiä jälkiä.

-- Julmuus uinailee hänen rakkautensa pohjalla hän ajatteli. -- Hänessä on jotain hävittävää, ja se on sitä ilmeisempi, kuta voimakkaampi on hänen hyväilyjensä intohimon myrsky. -- Ja jälleen hän hengissä näki tuon hirveän, melkein raivottarenkaltaisen naisen, sellaisena kuin hän eri kertoina oli ilmennyt hänen puoleksi sulkeutuneille silmilleen, kun hän oli levännyt kouristuksissa tai äärimäisen raukeuden väsytyksissä.

-- Katso! -- sanoi Ippolita hänelle ja näytti hänelle lävistettyä perhoa, joka vielä liikutti siipiään. -- Katso, kuinka sen silmät loistavat!

Ja hän ojensi sitä eri puolilta valoa kohti, kuin henkilö, joka tahtoo nähdä jalokiven kimmeltävän kaikkine väreineen.

-- Se olisi kaunis koriste -- hän lisäsi, ja pisti sen kevein elein tukkaansa.

Sitten, katsoen Giorgiota syvään silmiin:

-- Ja sinä vaan mietiskelet, mietiskelet lakkaamatta! Mutta mitä sinä oikeastaan ajattelet? Ennen sinä ainakin puhuit, ehkäpä liiaksikin. Nyt olet muuttunut vaiteliaaksi, kasvoillasi salaperäisyyttä ja salahankkeita kuvastava ilme... Haudotko mielessäsi jotain minua vastaan? Puhu, vaikka minua pahoittaisitkin.

Hänen äänenpainonsa oli äkkiä muuttunut; se oli täynnä kärsimättömyyttä ja soimausta. Hän huomasi kerran taas, ettei rakastajansa ollut muuta ollut kuin mietiskelevä, kuoreensa sulkeutunut havaitsija, tarkkaavainen ja kenties vihamielinen havaitsija.

-- Puhu toki! Parempi, että lausut entiset pahat sanasi, kuin että noin salaperäisesti vaikenet. Mikä sinun on? Oletko tyytymätön täällä-oloon? Oletko onneton? Väsyttääkö sinua alituinen läsnäoloni? Oletko pettynyt minun suhteeni?

Tällainen odottamaton ja avoin hyökkäys katkeroitti häntä, mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa; hän koetteli hymyilläkin.

-- Miksi teet minulle nämä oudot kysymykset? -- hän sanoi tyynesti. Suututtaako sinua miettiväisyyteni? Minä ajattelen aina sinua ja kaikkea, mikä sinua koskee.

Peläten, että Ippolita saattaisi huomata ivan varjon hänen sanoissaan, hän lisäsi äkkiä rakastettavasti hymyillen.

-- Sinä hedelmöität minun henkeäni. Sisäinen elämäni on niin rikas, kun minä olen luonasi, että ääneni kaiku minua häiritsee.

Ippolita tyytyi näihin pakollisiin sanoihin, jotka näyttivät kohottavan hänet henkiseen tehtävään, korkeamman elämän luojaksi. Hänen kasvojensa ilme kävi vakavaksi, ja yöperho räpytti hänen hiuksissaan siipiään lakkaamatta ja nopeasti. -- Anna minun vaieta, äläkä minua epäile -- Giorgio jatkoi, hän kun hyvin oli huomannut sen muutoksen, minkä hänen juonensa oli aiheuttanut tuon naisen mielessä, joka oli lumoutunut rakkauden ihanteellisuudesta ja joka oli käynyt haaveelliseksi. -- Anna minun vaieta. Vaatisitko kenties minua puhumaan silloin kun näet minun menehtyvän sinua hurmaavissa hyväilyissä? No niin, ei ainoastaan suullasi ole voima herättää minussa tunnelmia, jotka voittavat kaikki tunnetut rajat. Sinä sitäpaitsi herätät minussa joka hetki ylenmäärin tunteita ja ajatuksia. Sinä et koskaan voi kuvitella, mitä pyörteitä sinä yhdellä ainoalla asennollasi nostat aivoissani. Et saata koskaan kuvitella, mitä näkyjä pieninkin liikkeesi herättää hengessäni. Sinun liikkuessasi, sinun puhuessasi, minä saan kokea useita ihmeitä. Monasti sinä herätät minussa jotain sentapaista, kuin muistan elämästä, jota en koskaan ole elänyt. Äärettömät usvakerrokset selkenevät äkkiä ja sukeutuvat minulle odottamattomiksi valloituksiksi. Mitä merkitsevät silloin leipä, viini, hedelmät, kaikki nuo aineelliset seikat, joiden kosketuksissa aistini ovat? Mitä merkitsevät edes elinteni toimitukset, ruumiillisen olemassaoloni ulkonaiset ilmaukset? Minusta melkein tuntuu, että kun suuni puhuu, ei ääneni kaiku voi tunkea siihen syvyyteen, missä elän. Melkeinpä minusta näyttää, kuin pitäisi minun pysyä liikkumattomana ja mykkänä, jotta en sisäistä näkemystäni häiritsisi, sinun lakkaamatta vaihtuvana astuessasi halki niiden maailmojen, jotka itse olet ilmestyksinä paljastanut...

Hän puhui hitaasti ja katsoi Ippolitaan tuijoittaen, ikäänkuin lumoutuneena noista tavattoman loistavista kasvoista, joita yötä mustemmat hiukset kehystivät, missä jotain elävää ja kuolevaa lakkaamatta aallehti. Nuo kasvot, jotka olivat niin lähellä ja jotka hänestä näyttivät saavuttamattomilta, pöydällä hajalla olevat esineet, korkeat, purppuranpunaiset kukat, ja noiden kevyiden siivekkäiden muotojen surina valonlähteen ympärillä, ja puhdas valo, joka astui alas tähdistä, ja merestä nouseva soitannollinen henkäys, sanalla sanoen, kaikki ilmiöt, jotka löysivät vastakaikua hänen tunteidensa kumupohjasta, kaikki ne olivat hänestä uni-ilmestyksiä. Hänen oma persoonansa, hänen oma äänensä olivat pelkkää kuvitelmaa. Hänen ajatustensa ja sanojensa sarjat syntyivät helposti ja epämääräisesti. Kuten tuona kuutamo-yönä nähdessään ihmeellisen viiniköynnöksen, hän tunsi elämänsä perusolemuksen ja kaikkien olioiden olemuksen haihtuvan unelmanomaiseen usvaan.

II.

Rantasomenkolle pystytetystä teltasta hän vielä puolialastomana uinnin jälkeen katseli Ippolitaa joka oli jäänyt päivänpaisteeseen, vallan veden reunaan valkoiseen kylpyviittaansa verhoutuneena. Häntä katsellessaan hänen silmissään ajoittain vavahteli melkein kipeästi pistelevä säkenöiminen; ja täysi keskipaivan valo synnytti hänessä uutta ruumiillista pahointuntemusta johon sekaantui eräänlaista epämääräistä kauhua. Se oli tuo hirvittävä hetki, uhkaava hetki valon ja vaikenemisen ylin hetki, joka leijaili elämän tyhjyyden yläpuolella. Hän käsitti tuon pakanallisen taikauskon, kauhun, mitä tunnettiin helteisenä mätäkuun puolipäivähetkenä, merenrannalla, missä leppymätön ja salainen Jumala asusti. Hänen epämääräisen kauhunsa pohjalla väijyi jotain sentapaista kuin sen ihmisen aavistus, joka odottaa äkillistä ja hirvittävää ilmiötä. Hän tuntui itsestään melkein lapsellisen heikolta ja epäröivältä, ikäänkuin halventuneelta älyltään ja voimiltaan, epäonnistuneen kokeen jälkeen. Upotettuaan ruumiinsa meren veteen, otsa alttiina täydelle auringonpaisteelle ja uituaan matkan, harjoittaen lempi-urheiluaan, ja koeteltuaan hengityskykyään äärettömän vesitason henkäyksessä, silloin hän oli ilmeisistä merkeistä huomannut voimiensa vähentymisen, nuoruutensa rappeutumisen, vihollisnaisen koko hävitystyön; hän oli taas tuntenut, kuinka rautarengas kuristi hänen elinvoimaansa, tuomiten uuden osan siitä toimettomuuteen ja raukeuteen. Tämän ruumiillisen voimattomuuden merkitys kävi yhä syvemmäksi, kuta enemmän hän tarkasti tuon naisen vartaloa, joka seisoi siinä päivänpaisteessa.

Hän oli hajoittanut tukkansa kuivamaan. Ja pitkät kosteudesta yhteen tahmettuneet kutrit valuivat hartioille niin tummina, että näyttivät sinimustilta. Hänen solakka suora vartalonsa, kuin muinaiskreikkalaisen vaipan poimuihin verhoutuneena, kuvastui puoleksi meren sineä, puoleksi kirkasta kuultavaa taivasta vastaan. Hänen kumartuneiden ja tarkkaavien kasvojensa sivuviivat katosivat melkein kokonaan hiuksien alle. Hän oli kokonaan vaipunut vaihtelevaan huviin: hän pisti paljaat jalkansa hehkuvaan hietaan ja piti niitä siinä niin kauvan kuin jaksoi sietää hehkun; ja sitten hän upotti ne täten lämminneinä rantaa hyväilevään lempeään veteen. Ja tästä kaksoisaistimuksesta hän vallan itseunhoittumuksen valtaamana näytti sanomattomasti nauttivan. Hän karkaisi ja voimisti itseään imemällä itseensä täysin siemauksin suolaista ilmaa ja päivänpaistetta. Miten hän saattoikaan samalla olla niin heikko ja niin vahva? Miten hän saattoikaan samanaikuisesti yhdistää olemukseensa niin monta ristiriitaisuutta, ja yhtenä ainoana päivänä, yhtenä ainoana hetkenä näyttää niin erilaiselta? Tuo vaitelias ja alakuloinen nainen, joka sisällään kätki parantumatonta kipua, kuollettavaa sairautta; tuo himokas ja värähtelevä rakastajatar, jonka hehku ajoittain oli niin peloittava, jonka hekkumallisuus joskus vivahti kuolinkamppauksen huolestuttaviin oireisiin, tämä samainen olento saattoi siinä seisoessan merenrannalla hengittää itseensä ja tajuta kaiken ympäristöönsä laskeutuneen luonnon riemun, saattoi muistuttaa antiikkisten kuvien kauneutta, jotka kuvastuivat Hellesponton kristalli-pintaan.

Tämän vastustusvoiman ylevämmyys oli ilmeinen. Giorgio katseli häntä mielessään huoli, joka vähitellen sakeni salavihaksi. Hänen heikkoutensa tietoisuus todella sulautui vihantunteeseen, ja hänen tarkkanäköisyytensä kävi yhä selkeämmäksi ja melkein koston himoiseksi.

Ippolitan paljaat jalat, joita hän vuorotellen lämmitti hiedassa ja vilvoitteli vedessä, eivät olleet kauniit; jopa varpaansa olivat rumanmuotoiset, epäjalot, vailla kaikkea hienoutta; niissä oli alhaisen syntyperän selvä leima. Hän katseli niitä tarkkaavaisesti; hän ei muuta katsellutkaan, tehden sen tavattoman terävästi ja tarkasti, ikäänkuin muodon erikoisuus olisi hänelle paljastava salaisuuden. Ja hän ajatteli: -- Kuinka monta epäpuhdasta ainesta kuohuu hänen veressään! Kaikki hänen syntyperänsä siirtämät vaistot piilevät hänessä, hävittämättöminä, valmiina kehittymään ja kapinoimaan kaikkea pakkoa vastaan. En koskaan voi tehdä mitään häntä jalostaakseni. Minä en voi tehdä muuta kuin hänen persoonansa muuttumattomalle tosioloisuudelle asettaa vastakohdaksi unelmieni vaihtuvan muodon, eikä hän voi muuta tehdä, kuin lainata yksinäiselle intohimon huumaukselleni tarpeelliset välikappaleet...

Mutta samalla kuin hänen ajatuksensa alensi tuon naisen mielikuvituksensa yksinkertaiseksi kiihokkeeksi, riistäen kaiken arvon tosioloisuudelta, hän saman havainnon terävyydellä tunsi, että oli sidottu juuri tuon ruumiillisen olennon todelliseen ilmaukseen, eikä ainoastaan siihen, mikä siinä oli kaunista, vaan juuri siihen, mikä hänessä oli vähemmin kaunista. Rumuuden havaitseminen ei höllentänyt sidettä, ei heikentänyt lumoa. Hänen kasvonsa epäjaloimmista piirteistä virtasi häneen huolestuttavaa vetovoimaa. Hän tunsi hyvin tämän ilmiön, joka usein oli toistunut. Hänen silmänsä olivat usein erittäin selvästi huomanneet Ippolitan persoonassa vähäpätöisempiä vikoja; ja pitkäksi aikaa oli hänen ollut ikäänkuin pakko tuijoittaa niihin, katsella niitä, liioitella niitä. Ja hän oli aisteissaan ja hengessään tuntenut kuvaamatonta häiriötä, jota melkein aina oli seurannut äkillinen raju himo. Tämä oli kaiketi pahin todiste siitä suuresta, lihallisesta valtaansaottamisesta, jonka toinen ihmisolento toiseen ihmisolentoon nähden voi toimeenpanna. Epäilemättä oli sellaisen lumouksen valtaamana se nimittämätön rakastaja, joka ylitse kaiken rakastajattaressaan rakasti niitä jälkiä, jotka vuodet olivat painaneet hänen kaulaansa, päivä päivältä levenevää hiusten jakausta, kuihtunutta suuta, johon suolaiset kyynelet valuivat, tehden suudelmien höysteen pysyvämmäksi.

Giorgio ajatteli vuosien pakoa, niitä kahleita, jotka tottumus on takonut ainaiseksi, sen rakkauden ääretöntä surullisuutta, joka on muuttunut väsyttäväksi paheeksi. Hän näki tulevaisuudessa olevansa kahlehdittu tuohon ruumiiseen, kuin pakkovanki ketjuihinsa, ollen vailla omaa tahtoa, ajatuskykyä, tylsistyneenä ja onttona; hän näki kumppaninsa lakastuvan, vanhenevan, vastustamatta antautuvan ajan hitaasti kalvavan hampaan nakerreltavaksi; hän näki tämän naisen raukeista käsistään pudottavan harhaluulojen revityn harson, mutta elinikänsä säilyttävän turmiollisen valtansa; hän näki yksinäisen, aution, äänettömän talon, joka odotti viimeistä vierasta -- kuolemaa...

Hänen mieleensä johtuivat pienten äpärien huudot, jotka hän oli kuullut isänsä maatalossa tuona iltapäivänä. Hän ajatteli: -- Ippolita on hedelmätön. Hänen kohtunsa on kirouksen lyömä. Jokainen siemen menehtyy siinä kuin tulisessa pätsissä. Hän pettää alati minun syvintä elinvaistoani. -- Hänen rakkautensa hyödyttömyys tuntui hänestä korkeimman lain julkealta rikkomiselta. Mutta jos ei hänen rakkautensa ollut muuta kuin levotonta hekkumaa, miksi sillä siis oli tämä välttämättömän kohtalon luonne. Eikö suvun lisääminen ollut kaiken aistillisen rakkauden oikea päämäärä? Eikö tämä sokea ja ainainen vietti ollut himon alkujuuri, ja eikö jokaisella himolla, salaa tai julkisesti, ole luonnon määräämä siittämisen tarkoitus? Miksi hän siis oli niin vahvoin kahlein sidottu tuohon hedelmättömään naiseen? Miksi siis tuo hirveä suvun "tahto" niin itsepintaisesti vaati ja rajusti toivoi elämän antimia tuolta kuihtuneelta ja synnyttämiseen kykenemättömältä kohdulta? Hänen rakkaudeltaan puuttui ensimäinen ehto: elämän tunnustaminen ja kehittäminen ulkopuolelle yksilön olemassaoloa ja rajoja. Tuolta rakastetulta naiselta puuttui sukupuolen korkein salaperäisyys: synnytystuskat. Molempien onnettomuus johtui juuri tästä jatkuvasta hirviömäisyydestä.

-- Miksi et tule päivänpaisteeseen? -- kysyi Ippolita äkkiä, kääntyen hänen puoleensa. -- Näetkö, kuinka paljon minä kestän? Tahdon todella tulla sinun sanojesi mukaisesti, oliivin väriseksi. Miellytänkö sinua silloin?

Hän lähestyi telttaa, käsillään pitäen koossa avaran vaippansa liepeitä, pehmeänä ja velttona liikkeiltään, ikäänkuin uupumus äkkiä olisi hänet vallannut.

-- Miellytänkö sinua silloin?

Hieman kumartuen hän astui sisälle telttaan. Lumivalkeiden poimujen runsauden alla liikkui hänen laiha, taipuisa ruumiinsa kissamaisen sulavasti, säteillen lämpöä ja tuoksua, joka hämmentyneestä, aistillisesta nuoresta miehestä tuntui oudon voimakkaalta. Ja kun hän paneutui pitkäkseen hänen viereensä matolle, valuivat hänen kasvoilleen suolavedestä vielä kosteat hiukset, joiden lomitse silmien valkuaiset välkkyivät ja suu punervana houkutteli kuin hedelmä lehtien välissä. -- Tahdotko että tulen oliivin kaltaiseksi?

Hänellä oli varjo äänessä, kuten myös kasvoissa ja hymyssä; äärettömän salaperäinen ja kiehtova varjo. Näytti siltä kuin olisi hän arvannut nuoren miehen salaisen vihamielisyyden ja olisi aikonut sitä voitokkaana ilkkua.

-- Mitä sinä katselet? -- hän kysyi äkkiä säpsähtäen. -- Ei, ei, älä katso niitä! Ne ovat rumat.

Ja hän veti jalat takaisin ja peitti ne poimuihin.

-- Ei, ei, en tahdo.

Ja hän näytti hetken närkästyvän ja häpeävän; hän näytti suuttuneelta, kuin olisi hänen katseessaan eroittanut julman totuuden kipinän.

-- Sinä häijy mies! -- hän kotvan kuluttua lisäsi, ääni värähdellen leikkisyydestä ja harmista.

Giorgio sanoi hieman väkinäisesti:

-- Sinä tiedät, että pidän kaikkea sinussa kauniina.

Ja hän teki liikkeen, kuin olisi aikonut vetää hänet luokseen ja suudella häntä.

-- Ei, odota. Et saa katsoa!

Ippolita etäytyi hänestä ja pujahti teltan soppeen; nopeasti, ripein liikkein, hän veti jalkaansa pitkävartiset mustasilkkiset sukkansa. Sitten hän kääntyi, epäsiveänä, huulilla selittämätön hymy. Ja ojennettuaan molemmat jalkansa, jotka kiiltävässä verhossaan näyttivät täydellisiltä, hän sitoi sukkanauhat polvien yläpuolelle. Jotain itsetietoisen uhmaavaa oli hänen eleissään; ja ohut ivan vivahdus sisältyi hänen hymyynsä. Ja tämä mykkä ja kamala kaunopuheisuus sai nuoren miehen mielessä tämän selvän merkityksen: -- Minä olen tuo ijäti voittamaton nainen. Sinä olet minun ruumiini kautta nauttinut kaikkea sitä hekkuman riemua, jota loppumaton himosi on janonnut; ja minä olen verhoutuva niihin valheisiin, jotka himosi loppumatta on keksivä. Mitä tarkkanäköisyytesi minulle voi? Silmänräpäyksessä minä voin uudelleen eheäksi kutoa sen harson, jonka sinä olet rikki repinyt; silmänräpäyksessä minä voin jälleen vallata sinut sillä siteellä, jonka olet raastanut irti. Minä olen vahvempi sinun ajatustasi. Minä tunnen sen salaisuuden, miten minä kirkastun sinun sielussasi. Minä tunnen ne liikkeet ja sanat, jotka kykenevät kirkastamaan minua sinun silmissäsi. Ihoni tuoksu voi hajoittaa sinussa maailman.

Todella hänessä hajaantui maailma, kun Ippolita kiemurrellen ja väijyen lähestyi häntä ja paneutui pitkäkseen hänen viereensä kaislamatolle. Jälleen muuttui todellisuus sekavaksi saduksi täynnä lumoavia kuvia. Meren peili täytti teltan kultakimmellyksellä ja sekoitti lukemattomia kullattuja korsia kuteen säikeisiin. Aukosta tunki sisälle rauhan äärettömyys ja veden täydellinen liikkumattomuus melkein kammoittavan hohteen mukana. Ja vähitellen katosivat nämäkin ilmiöt. Äänettömyydessä Giorgio ei kuullut muuta kuin oman verensä kohinaa; varjossa hän ei nähnyt muuta kuin nuo kaksi melkein raivokkaasti häneen tuijoittavaa silmää. Ippolita kietoi hänet täydelleen, monenlaisin kosketuksin, ikäänkuin hänessä olisi ollut pilven ominaisuuksia. Ja Giorgio hengitti kaikista tämän hehkuvan ihon huokosista meren tuoksua: kuin suolan härmistymistä liekin kautta. Ja hänen kosteista hiuksistaan hän löysi mitä etäisinten levämetsien salaisuuden. Ja tajunnan lopullisesti sammuessa hän luuli, kolhaistessaan takaraivoaan kallion paateen, koskettelevansa syvän kuilun pohjaa.

Vihdoin hän kuuli kuin kaukaa, vaatteiden kahistessa, Ippolitan äänen sanovan:

-- Aiotko vielä jäädä tänne hetkeksi? Nukutko?

Hän aukaisi silmänsä ja mutisi sekavana:

-- En, en nuku.

-- Mikä sinun on?

-- Minä kuolen.

Hän koetti hymyillä. Hän näki toisen häikäisevän valkoiset hampaat, kun hän hymyili.

-- Tahdotko, että autan sinua pukeutumaan?

-- En, pukeudun itse. Mene, mene... minä tulen kohta jälestä -- hän mutisi kuin unen pöpperössä.

-- No, sitten minä menen ylös. Minun on niin kova nälkä. Pukeudu ja tule.

-- Tulen, tulen.

Hän vavahti rajusti, tuntiessaan toisen huulet omillaan. Hän aukaisi uudelleen silmät ja koetti hymyillä.

-- Armoa!

Hän kuuli someron narskuvan hänen poistuvien askeleidensa alla. Suuri hiljaisuus vallitsi taas merenrannalla. Ajoittain kuului rannalta ja lähimmiltä kallioilta hiljaista loisketta: senkaltainen heikko ääni joka syntyy, kun eläimet juontipaikalla sammuttavat janoaan.

Muutama hetki kului, joiden aikana hän taisteli uupumusta vastaan, joka näytti muuttuvan unenhaluksi. Ponnistaen voimiaan hän viimein kavahti istumaan; hän pudisti päätään karkoittaakseen usvat; hämmästyneenä hän katseli ympärilleen. Hän tunsi koko olemuksessaan omituista tyhjyyden tunnetta; hän ei voinut selvitellä ajatuksiaan; tuskin hän enää ollenkaan voi ajatella tai toimeenpanna mitään tekoa ilman ääretöntä ponnistusta. Hän loi katseen teltan edustalle; ja uudelleen hänet valtasi valon kauhu -- Oi, jos voisin panna maata ja olla koskaan nousematta! Kuolla! Olla häntä milloinkaan jälleen näkemättä! Liian tukala oli hänestä se varmuus, että hänen muutaman hetken kuluttua täytyi taas nähdä tuo nainen, olla hänen kanssaan yhdessä, taas vastaanottaa hänen suudelmiaan, taas kuulla hänen sanojaan.

Hän vitkasteli, ennenkuin alkoi pukeutua. Mielettömät ajatukset kiitivät läpi hänen väsyneiden aivojensa. Hän astui ulos teltasta ja sulki silmät häikäisevän valon pakosta. Hän näki luomien läpi voimakkaan punaisen hohteen; häntä pyörrytti lievästi.