Part 21

Epäselvänä kaikui hurjan lauman melu, jonka pyörteestä hän vastikään oli paennut; se saapui tänne sekavana ja herätti hänessä silmänräpäyksessä näkynä kauhean liekin, missä riivatut hirvittävässä sekamelskassa hosuivat ympärilleen. Ja tämän lakkaamattoman metelin kestäessä hän joka tuulenhenkäyksellä tunsi lehtien hyväilevän kahinan, jotka siimestivät hänen ja Ippolitan lepoa. Ippolita lepäsi uinahtaen, suu puoleksi avoinna, tuskin huomattavasti hengittäen; ja ohut hiki kasteli hänen otsaansa. Paljaina olivat hänen kätensä ristissä sylissä; ja rakastajan mielikuvitus näki hänen sormiensa välissä tuon "irtiraastetun hiustöyhdön". Ja räikeässä päivänvalossa, tuossa kärventyneessä seudussa esiintyi tuon hiustöyhdön herättämänä kaatuvantautisen haamu -- tuon henkilön, joka kirkon ovella äkkiä oli syöksynyt maahan. Ja hän näki vielä, kuinka tuo henkilö oli väännellyt itseään kahden mieshenkilön käsissä, jotka pitivät sitä kiinni ja jotka väkivoimin koettivat aukaista sen leukoja avaimella, jota tunkivat hampaiden väliin. -- Tuo kummitus saapui ja katosi, ikäänkuin todellisena ilmestynyt uni. -- Jos hän heräisi ja samalla hänessä puhkeaisi tuo salainen tauti! -- ajatteli Giorgio sisäisestä kauhusta väristen. -- Kenties aivojeni kuvittelu vaan on hänestä minuun siirtynyt sieluntila. Kenties näen minä hänen untansa. Ja tämän unen syy on kenties hänen elintensä alkava järkähdys, joka lisääntyy kouristukseen asti. Eikö uni joskus ole salaisen taudin enne? -- Ja hän viehättyi harkitsemaan eläimellisen elimistön salaisuuksia, joita epämääräisesti käsitti. Hänen jo viiden pääaistinsa selvittämän elimellisen mieltämiskykynsä laajalla alalla ilmeni vähitellen toisia väli-aisteja, joiden tavattoman hienot havaintokyvyt paljastivat hänelle siihenasti tuntemattoman maailman. Eiköhän Ippolitan salainen tauti voinut tarjota kiitollista tilaisuutta jossakin tavattomassa muodossa astua hänen yhteyteensä?

Tarkkaavasti hän häntä katseli, samoin kuin tuona jo etäisenä päivänä vuoteessa. Hän näki riippuvien oksien ohuiden varjojen väräjävän hänen kasvoillaan. Hän eroitti lakkaamattoman kohinan, joka levisi pyhätöstä ulkoilmaan. Lyijynraskaana laskeutui uudelleen alakuloisuus hänen sydämeensä; väsymys valtasi hänet. Hän nojasi päänsä puunrunkoon ja sulki silmät, enempää ajattelematta.

Juuri oli hän joutumassa unen helmaan, kun Ippolitan säpsähdys häntä pudisti.

-- Giorgio! --

Pelästyneenä, hämmästyneenä Ippolita heräsi, kuin ei olisi tuntenut missä oli, ja räikeän valon häikäisemänä hän valittaen peitti käsillään silmäluomensa.

-- Hyvä Jumala, mikä kipu! -- hän valitti kipua ohimoissa.

-- Missä olemme? -- Oh, se oli kaikki vaan pahaa unta!

-- Minun ei olisi pitänyt tuoda sinua tänne -- sanoi Giorgio levottomana. -- Kuinka sitä kadun.

-- Minä en jaksa nousta. Auta minua.

Giorgio auttoi häntä käsivarsista. Pyörtymyksen kohtaamana Ippolita horjahti ja takertui häneen.

-- Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? -- hän huusi, täynnä kauhua, ääni käheänä, peläten että täällä avoimella kentällä ja kaukana avunsaannista tuon taudin kohtaus oli hänet kouristanut. -- Mikä sinun on? --

Hän painoi häntä itseensä ja piti häntä vallan kiinni povessaan, jossa sydän rajusti sykki.

-- Ei, ei, se ei ole mitään -- soperteli Ippolita, joka heti käsitti hänen kauhistuksensa ja vaaleni -- se ei ole mitään. -- Päätäni hieman pyörryttää. Aurinko on minut huumannut. Se ei ole mitään.

Hänen huulensa olivat melkein valkeat ja hän karttoi katsomasta lemmittyänsä silmiin. Tämä ei vielä voinut hillitä pelkoansa ja pahoitteli syvästi, että uudelleen oli hänessä herättänyt levottomuutta ja häpeää. Hän muisti erään Ippolitan kirjeen sanat: -- Jos tämä tauti kouristaisi minut sinun sylissäsi! Ei, ei, minä en tule sinua koskaan jälleen näkemään, en tahdo sinua koskaan jälleen nähdä --

Ippolita sanoi hiljaa:

-- Se on ohi. Voin jo paremmin. Mutta minun on jano. Mistä saisi juotavaa?

-- Tuolta alhaalta kirkon luota, missä teltat ovat -- vastasi Giorgio.

Ippolita pudisti päättäväisesti päätään.

-- Minä menen sitten sinne. Sinä odotat minua täällä.

Itsepintaisesti Ippolita vastusti.

-- Lähetämme sinne Colan. Hänen pitäisi olla tässä lähellä. Kutsun hänet heti.

-- Niin kutsu hänet. Mutta lähtekäämme Casalbordinoon. Siellä saamme jotain juoda. Voin vielä kestää jonkun aikaa. Lähtekäämme.

Hän nojasi Giorgion käsivarteen. He kulkivat taas rinnettä ylös. Saavuttuaan huipulle he näkivät jälleen ihmisiä vilisevän kentän, valkoiset teltat, punervan kirkon. Surkastuneiden oliivirunkojen luona seisoivat yhä vielä liikkumattomina muulien alakuloiset hahmot. Vallan lähellä varjossa, johon he äsken olivat vetäytyneet, istui vanha vaimo, näöltään satavuotias; hänkin oli liikkumattomana, kädet polvilla, ja laihat jalat pistäen esiin helmojen alta. Valkoiset hapset riippuivat vahankelmeillä poskilla; huuleton suu näytti syvältä poimulta, verestävät luomet peittivät lakkaamatta silmät; koko hänen ilmestyksessään oli nimettömien tuskien leima.

-- Onko hän kuollut? -- kysyi Ippolita hiljaa täynnä ahdistusta ja kunnioitusta pysähtyessään.

Kirkon ympärillä pauhasi joukko. Seurueet kulkivat laulaen armottomassa auringonpaahteessa. Yksi näistä kulkueista astui ulos kirkon pääovesta ja kääntyi avointa paikkaa kohti seuraten ristiinnaulitun-kuvaa. Matkan päähän he pysähtyivät, miehet ja naiset, ja asettuivat puoliympyrään kirkkoon päin kääntyneinä. Naiset kyykistyivät alas, miehet jäivät seisomaan, ristinkantaja oli keskellä. He rukoilivat ja ristivät rintansa. Sitten he päästivät yhteisen kovan huudon: viimeisen tervehdyksen. Ylistyslaulua virittäen he jatkoivat matkaansa.

Eläköön Maria! Maria eläköön!

Liikkumattomana iäkäs vaimo pysyi samassa asennossaan. Jotain suurta, kauheta ja ylimaailmallista virtasi hänen yksinäisestä iäkkäisyydestään hänen siinä istuessaan kuivuneen, melkein kivettyneen oliivin varjossa, jonka kaksiosainen runko näytti olevan taivaan salaman merkitsemä.

Jos hänessä vielä oli henkeä, oli ainakin varma, etteivät hänen silmänsä enää nähneet, eivätkä korvansa kuulleet ja että kaikki aistinsa olivat sammuneet. Siitä huolimatta hän näytti todistajalta, joka oli kääntynyt ijäisyyden näkymätöntä puolta kohti.

-- Itse kuolema ei ole niin arvoituksellinen kuin tämä elämän jäännös tässä ihmisrauniossa! -- ajatteli Giorgio, ja samalla häälyi hänen henkensä edessä outoja tunteita herättäen ikivanhan tarun epämääräinen kuva.

-- _Miksi et herätä satavuotista, joka uinahtaa kuoleman kynnyksellä? Hänen uinauksessaan piilee kaiken tieteen alkulähde. Miksi et kysele viisaalta maaemolta?_ -- Himmeät sanat, aikoja sitten unhoittuneiden runoelmien katkelmat sukelsivat esiin hänen muististaan; rytmillisten vertauskuvien epämääräiset säkeet surisivat hänen päässään.

-- Menkäämme, Giorgio -- sanoi Ippolita hetken mietiskellen vaiettuaan. -- Kuinka kaikki täällä on surullista! --

Hänen äänensä kaikui uupuneelta ja hänen silmissään lepäsi synkkä varjo, josta rakastajalle ilmeni kauhua ja selittämätöntä mieliharmia. Hän ei rohjennut häntä lohduttaa, peläten että hän tuosta lohduttelusta johtuisi ajattelemaan uhkaavan onnettomuuden pelkoa, joka näytti häälyvän hänen päänsä yli siitä hetkestä alkaen, kuin hän oli nähnyt kaatuvatautisen syöksyvän maahan keskellä väkijoukkoa.

Mutta muutaman askeleen päästä hän taas pysähtyi, kuin tuskan tukahuttamana, jota ei voinut polkea, kuin kurjuuden painamana, jota ei voinut karkoittaa. Hän katsoi lemmittyynsä, katsoi ympärilleen epätoivoisena.

-- Jumalani, Jumalani, kuinka surullista!

Se oli ruumiillista alakuloisuutta, raakaa alakuloisuutta, joka kohosi hänen olemuksensa sisimmästä kuin tiheä, raskas aine, joka sietämättömällä painollaan veti häntä maata kohti. Hän olisi tahtonut vajota maahan kuin musertavan painon alaisena, eikä koskaan enää nousta! Hän olisi tahtonut menettää tajuntansa, muuttua tunnottomaksi aineeksi, hengittää pois elonsa.

-- Sano minulle, sano minulle, mitä tahtoisit minun tekevän, sinua auttaakseni -- sopersi Giorgio, tukien häntä käsistä ja mielettömänä pelästyksestä.

Eiköhän tämä alakuloisuus ollut tuon taudin oire?

Ippolita pysyi muutaman hetken jäykkänä ja liikkumattomana, silmät hieman mulkoillen.

Pelästyneenä huudosta, jonka eräs joukkueista lähellä päästi ilmoille jäähyväistervehdyksenä kirkolle, hän vapisi.

-- Vie minut jonnekin. Kenties on majatalo Casalbordinossa... Missähän Cola lienee?

Giorgio teroitti katsettaan, toivoen näkevänsä jossakin vanhuksen.

-- Ehkä hän etsii meitä joukosta -- hän sanoi -- tai on hän jo lähtenyt matkaan Casalbordinoon ja luulee löytävänsä meidät sieltä.

-- Lähtekäämme siis yksin matkaan. Näen vaunumme tuolla. --

-- Jos tahdot, lähdemme. Mutta nojaa lujasti minuun. --

He kääntyivät maantielle päin, joka hohti vaaleana kentän laidassa. Tuntui siltä kuin olisi melu ajanut heitä eteenpäin. Temppujentekijän kuuluttajatorvi toitotti korvia viiltäviä ääniään heidän jälkeensä. Ylistyslaulun alati yksitoikkoinen nuotti erosi epätoivoisen itsepintaisesti kaikista muista äänistä.

Eläköön Maria! Maria eläköön!

Kuin maasta kasvaneena ilmestyi äkkiä kerjäläinen ja ojensi kättänsä.

-- Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! -- Se oli nuori mies. Hänen päänsä ympärille oli sidottu punainen huivi, jonka lieve peitti toisen silmän. Hän nosti tätä lievettä ja osoitti silmää, joka oli yhtenä ainoana räämäisenä paiseena, jonka yläpuolella luomi vavahteli kammoittavan näköisenä.

-- Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! --

Giorgio ojensi hänelle rovon; ja hän peitti taas inhoittavan vammansa. Mutta muutaman askeleen päässä jättiläisen kokoinen verevä mies, jolla vaan oli toinen käsivarsi, veti paidan puoleksi alas näyttääkseen punaista ja rupista leikkauksen arpea.

-- Purema! Hevosen purema! Katsokaa! Katsokaa!

Ja näin paljastuneena hän heittäysi maahan; ja suudellessaan maata yhä toistamiseen, hän joka kerta huusi ääni käheänä:

-- Armoa! --

Toinen kerjäläinen, halvautunut loikoi puun juurella vuoteella, joka oli kokoonpantu satulasta, vuohen vuodasta, tyhjästä petroleumi-tynnyristä ja isoista kivistä. Likaisen lakanan verhoamana, mistä pisti esiin kaksi karvaista, kuivettuneen loan likaamaa säärtä hän hurjin elein juuren tavoin vääntyneellä kädellään hosui luotaan kärpäsiä, jotka sakeina parvina häntä kiusasivat.

-- Armoa! Armoa! Armahtakaa minua! Neitsyt sen teille palkitsee. Armoa!

Huomatessaan yhä uusia esille rientäviä kerjäläisiä Ippolita joudutti askeleitaan, ja Giorgio viittasi lähimmälle ajurille. Kun he istuivat vaunuissa, sanoi Ippolita helpoituksesta huoaten:

-- Vihdoinkin!

-- Onko Casalbordinossa majataloa? -- kysyi Giorgio ajurilta.

-- On kyllä, herra.

-- Pitkältäkö sinne on matkaa?

-- Niukasti puolen tuntia.

-- No, ajakaa sitten.

Hän tarttui Ippolitan käsiin. Hän koetti saada hänet iloiselle tuulelle.

-- Kas niin! Rohkeutta! Otamme itsellemme huoneen, voimme levätä perinpohjin. Emme enää näe mitään, emme enää kuule mitään. Minäkin olen vallan uuvuksissa ja pääni on tyhjä...

Nauraen hän lisäsi:

-- Eikö sinun ole hieman nälkä?

Ippolita vastasi hymyilemällä. Giorgio jatkoi, manaten muistoista esiin Luigi Tagnin vanhan majatalon:

-- Tulee olemaan kuin Albanossa. Muistatko?

Hänestä näytti, kuin olisi Ippolita vähitellen käynyt iloisemmaksi. Hän tahtoi johtaa hänen mieleensä hilpeämpiä ja kevyempiä ajatuksia. -- Mitenhän voinee Pancrazio? Oh, kylläpä nyt hänen appelsiininsa maistuisivat! Muistatko? En tiedä, mitä nyt maksaisin appelsiinista... Oletko hyvin janoissasi? Voitko pahoin?

-- En... Voin jo paremmin. Minusta tuntuu mahdottomalta, että tuo kauheus jo on ohi. Tätä päivää en voi koskaan unhoittaa, en koskaan.

-- Lemmikki parka!

Giorgio suuteli hellästi hänen käsiään. Sitten hän osoitti viljavainioita, jotka ulottuivat tiehen asti ja huudahti:

-- Katso, kuinka kaunista viljaa! Virkistäkäämme ja puhdistakaamme katseitamme sen näyllä!

Joka taholle levisivät tasaisen rehoittavat viljavainiot, korkeakortisina ja tiheinä, ja tuleentuneina satoa varten, hengittäen päivänpaisteessa tähkäpäiden lukemattomien ohuiden kärkien kautta, jotka ajoittain näyttivät leimahtavan, kuin olisivat muuttuneet sulaksi kullaksi. Yksinäisyydessä selkeän taivaan alla mistä virtasi puhtauden henki, jonka molemmat alakuloiset ja väsyneet mielet lohdutuksena vastaanottivat.

-- Mutta mikä häikäisevä valo! -- sanoi Ippolita luoden alas pitkät ripsensä.

-- Onhan sinulla uutimesi...

Ippolita hymyili. Näytti siltä, kuin olisi hänen alakuloisuutensa pilvi ollut haihtumaisillaan.

Eräät jonossa kulkevat ajoneuvot, matkalla kirkolle, tulivat heitä vastaan. Ne penkoivat ilmoille tukahuttavia tomupilviä. Muutamaksi hetkeksi katosivat tie, pensasaita, pellot, kaikki ympärillä tuohon häikäisevän valkoiseen pölyyn.

-- Armoa, Neitsyen vuoksi, armoa!

-- Armahtakaa ihmeitätekevän Neitsyen nimessä!

-- Antakaa köyhälle Jumalan luomalle pieni ropo!

-- Armoa, armoa!

-- Antakaa pieni almu!

-- Antakaa pala leipää!

-- Armoa!

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ääntä kajahti äkkiä tomupilvestä, yhä enemmän ja enemmän ääniä, joiden omistajat vielä olivat näkymättömissä; käheitä, teräviä, kimakoita, onttoja, nöyriä, äkäisiä, nyyhkyttäviä ääniä, kaikki erilaisia ja epämiellyttäviä.

-- Almua, almua!

-- Armoa!

-- Seis! Seis!

-- Armoa Pyhän Marian vuoksi, ihmeitätekevän tähden!

-- Armoa!

-- Seis!

Ja pölystä ilmaantui sekavana laumana joukko hirviöitä. Eräs, jonka kädet olivat poikki, näytti verisiä tynkiä, ikäänkuin leikkaus olisi tapahtunut vallan äsken, tai kuin haavat olisivat huonosti parantuneet. Toisella oli käsiinsä kiinnitettynä nahkapatjat, joihin nojaten raskasta ruumistaan vaivaloisesti laahautui eteenpäin. Kolmannella oli iso nystyräinen tumma kaulakuhmura, joka härän kaulanahan tavoin heilui edestakaisin. Toisella oli huulessa pullea kasvannainen, joka teki sen vaikutuksen, kuin olisi hänellä ollut palanen raakaa maksaa hampaiden välissä. Toisella oli vallan muodottomat kasvot: sieramet ja yläleuka olivat kokonaan syöpyneet pois. Toiset paljastivat muunlaisia kammottavaisuuksia, tehden vilkkaita, melkein uhkaavia liikkeitä, kuin olisivat tahtoneet päästä oikeuksiinsa.

-- Seis! Seis!

-- Pieni ropo!

-- Katsokaa! Katsokaa! Katsokaa!

-- Minulle! Minulle!

-- Pieni ropo!

-- Armoa!

-- Minulle!

Se oli väkirynnäkköä, se oli melkein veroitusta. Kaikki näyttivät järkähtämättä päättäneen vaatia roponsa, vaikkapa heidän sitten olisi täytynyt takertua kiinni pyöriin ja hevosen jalkoihin.

-- Seis! Seis!

Giorgion etsiessä taskustaan kolikoita, heittääkseen ne tälle laumalle, painautui Ippolita kiinni häneen. Inho kuristi hänen kulkkuaan, eikä hän kyennyt hillitsemään aaveenomaista pelkoaan, joka oli vallannut hänet räikeässä auringonpaisteessa näillä tuntemattomilla seuduilla, missä vilisi surkeita olentoja.

-- Seis! Seis!

-- Pieni ropo!

-- Minulle! Minulle!

Mutta ajuri suuttui, ojensihe äkkiä suoraksi ja heiluttaen piiskaa voimakkaassa nyrkissään, hän hosui tarmon takaa kerjäläisiä, ja jokaista lyöntiä hän säesti kirouksilla. Piiskanletku riehui ilmassa. Ne kerjäläiset, joihin piiska oli osunut, päästivät kirouksia, mutta eivät väistyneet. Jokainen tahtoi saada osansa.

-- Minulle! minulle!

Silloin Giorgio viskasi joukon kuparikolikoita alas pölyyn. Ja pöty peitti tämän viheliäisen rampajoukon, tukahutti sen kiroukset. Vielä koetti tynkäkätinen ja jäykkäsäärinen hetken aikaa seurata ajoneuvoja; mutta piiskan uhkauksista he jäivät jälelle.

-- Älä pelkää, rouva -- sanoi ajuri. -- Ei yksikään enää rohkene lähestyä, sen minä lupaan.

Uusia ääniä kuului; ne ähkivät, ulvoivat, huusivat Jeesusta ja Mariaa todistajiksi, selvittivät raajarikkoisuutensa tai haavojensa luonnetta, kertoivat taudistaan tai onnettomuudestaan. Paitsi tuota ensimäistä äkäisenluontoista ryhmää, joka oli vaaninut väijyksissä, oli molemmin puolin tietä aina kauppalan uloimpiin taloihin asti asettunut kokonainen armeija kerjäläisiä, jotka siinä muodostivat kujan.

-- Hyvä Jumala! Mikä surkuteltava seutu! -- mutisi Ippolita, pyörtymäisillään. -- Menkäämme pois, kääntykäämme! Minä pyydän, Giorgio, kääntykäämme!

Ei se mielettömyyden vimma, joka yhä uudellen ajoi uskonkiihkoisia joukkoja kirkon ympäri, ei se epätoivonhuuto, joka näytti lähtevän tulipalosta, haaksirikkoisista tai verilöylystä, eivät pyörtyneet ja verta vuotavat vanhukset, jotka uhrilahjahuoneessa joukottain venyivät seinämillä, eivätkä kouristuksen vääntelemät naiset, jotka alttarille ryömien nylkivät kielensä kivilaatoilla; ei se huumaava hätähuuto, joka kohosi sekavan joukon sisimmästä yhden ainoan suuren tuskan ja yhden ainoan toivon ilmauksena -- ei mikään kaikesta tästä ollut verrattavissa siihen hirvittävään näkyyn, jonka tarjosi tuo laaja, pölyinen, häikäisevän valkea ylängön kaltevuus, missä nuo ihmiskurjuuden hylyt, nuo turmeltuneen rodun jätteet, nuo saastaiseen eläimeen ja perkeisiin vivahtavat olennot ryysyineen paljastivat ja kuuluttivat rumuudenleimaansa, raajarikkoisuuttaan.

Siinä oli kosolta väkeä, joka täytti ylängön ja ojat perheineen, lapsineen, sukulaisineen, irtaimistoineen. Siinä näki puolialastomia vaimoja, kyljiltään herpaantuneina kuin nartut penikoituaan, ja nälän laihduttamia lapsia, viherviä kuin sisiliskot, silmät ahneudesta kiiluen, suu jo näivettyneenä, ääneti, veressä perinnäinen tauti.

Kullakin ryhmällä oli hirviönsä: rampa, halvattu, kyttyräselkäinen, sokea, kaatuvatautinen, spitaalinen. Kullakin raihnaisella oli perintönä joku mätähaava, jota ylläpiti ja viljeli, jotta se kantaisi korkonsa. Erityisesti kehoitettuna tällainen hirviö erosi ryhmästä, tunki pölypilvien läpi ja huitoi käsiään ja kerjäsi ryhmänsä yhteishyvää varten.

-- Pieni ropo, jos itse toivotte armoa! Vähän köyhän apua! Katsokaa, millainen on elämäni, katsokaa millainen on elämäni!

Toiskätinen, tumma ja lättänenäinen mies kuin mulatti, tukka tuuhea kuin jalopeuralla, kokosi pölyä hiuksiinsa ja pudisti sitten jalopeuranharjaansa, peittyen kokonaan tomupilveen. Epämääräisen ikäinen nainen, jolla oli tytär ja jonka ulkomuodossa ei enää ollut mitään inhimillistä, istui paalun ääressä ja nosti esiliinaansa näyttäen kohjuaan, joka oli suunnattoman suuri ja kellervä kuin talirakko. Muuan elefantti-tautinen istui maassa ja näytti säärtänsä, joka oli paksu kuin tammenpölkky ja täynnä syyliä ja keltaista rupea ja joka oli niin suhdattoman suuri, ettei se näyttänyt kuuluvan hänelle. Sokealla, joka polvistuneena haltioituneen asennossa ojensi kämmentään taivasta kohti, oli kaljun korkean otsan alla kaksi veristä aukkoa. Ja toisia, ja yhä toisia näkyi häikäisevässä auringonpaisteessa niin kauas, kuin silmä kantoi. Koko laaja ylängön rinne oli yhtenäisesti väen peitossa. Keskeymättä jatkuivat anovat huudot, milloin kovemmin, milloin hiljemmin, kuorona, vuoroitellen, tuhansin eri äänin. Yksinäisen kentän taivaanranta, mykkä pilvetön taivas, hehkuva tie, joka heijasti sokaisevaa valoa, kasvullisuuden liikkumattomuus, koko ympäristö saattoivat tämän hetken synkemmäksi, ja se muistutti raamatun vertausta hävityksen tiestä, joka johti kirottuun kaupunkiin.

-- Lähdetään pois täältä! Käännytään! Minä rukoilen sinua, Giorgio, käännytään takaisin! -- toisti Ippolita väristen kauhusta, taikauskoisesti ajatellen jumalallista vitsausta ja peläten vapaan paahtavan kuuman taivaan alla, jolle alkoi levitä metalli-hohde, saavansa nähdä vielä kammottavampaa.

-- Mutta minne? Minne ajamme?

-- Yhdentekevää minne. Käännymme, ja ajamme tuonne alas meren rannalle. Odotamme siellä alhaalla lähtöhetkeen asti, minä rukoilen.

Ja pitkällisen paastoamisen ja janon tuottama tuska ja polttava kuumuus lisäsi molempien levottomuutta.

-- Näetkö? Näetkö? -- hän huusi, ollen suunniltaan, ikäänkuin olisi nähnyt edessään yliluonnollisen ilmestyksen. -- Näetkö? Sillä ei ole ollenkaan loppua.

Tuossa räikeän kirkkaassa ja leppymättömässä valossa lähestyi heitä joukko miehiä ja naisia ryysyihin puettuina; heidän edellään kulki jonkunlainen kuuluttaja huutaen ja heiluttaen kuparilautasta. Ja nämä henkilöt kantoivat hartioillaan lautaa, joka oli peitetty olkisäkillä, millä oli pitkällään sairas, luurangoksi laihtunut nainen, joka muumion tavoin oli verhottu liinakääreisiin, joista alastomat jalat pistivät esiin. Ja kuuluttaja, oliivinkarvainen mies käärmeenliikkeineen ja silmät mielipuolen tavoin mulkoillen, kertoi äänekkäästi, osoittaen kuolevaa, että tämä nainen, joka jo monta vuotta oli potenut verenjuoksua, tänään aamun sarastaessa Pyhän Neitsyen ihmeen kautta oli parantunut. Ja hän kerjäsi, jotta tämä nainen parannuttuaan voisi johtaa ruumiiseensa uutta verta. Ja hän heilutti kuparilautasta, jolla muutamat kolikot kilisivät.

-- Neitsyt on tuon ihmeen toimeenpannut! Ihmeen! Ihmeen! Antakaa almua! Pyhän Neitsyen armon vuoksi olkaa armeliaita!

Ja miehet ja naiset, eroituksetta, purskahtivat itkuun. Ja verenjuoksuinen nainen kohotti melkein huomaamattomasti luisevia käsiään, kuin olisi tahtonut tavoitella jotain ilmasta, kun sitävastoin hänen paljaat jalkansa, yhtä kellervät kuin kädet ja kasvot ja nilkoista läpikuultavat, lepäsivät kuolon jäykkinä. Ja tuossa räikeässä armottomassa auringonpaisteessa kaikki lähestyi.

-- Käänny takaisin! Käänny takaisin! -- huusi Giorgio ajurille. -- Käännä ajoneuvot ja lyö hevosia piiskalla.

-- Olemme perillä, herra. Mitä sinä pelkäät?

-- Käännä ja aja takaisin.

Tämä käsky annettiin niin pontevasti, että ajuri keskellä huumaavaa melua käänsi hevoset.

-- Aja, aja!

Ja kuin paeten karautettiin rinnettä alas, tiheiden pölypilvien läpi, missä silloin tällöin kaikui käheä huuto.

-- Minne pitää ajaa, herra? -- kysyi ajuri, kyyristyen tomupilvessä.

-- Alas, alas, merelle päin. Aja, aja.

Giorgio tuki melkein pyörtynyttä Ippolitaa, yrittämättä häntä jälleen elvyttää. Itse hän vaan sekavasti tajusi kaiken sen, mikä tapahtui. Todelliset ja luuloitellut mielikuvat sekoittivat hänen älynsä ja herättivät harha-aistimuksia. Jatkuva humu korvissa esti häntä selvästi eroittamasta muita hälyääniä. Levoton huoli raateli häntä kuin painajainen ja kuristi kokoon hänen sydäntään. Huoli päästä pakenemaan tätä hirvittävää unta, saada takaisin entinen tajuntansa ja tuntea tuon rakastetun olennon jälleen vironneena lepäävän hänen povellaan, nähdä jälleen hänen suloista hymyänsä.

Eläköön Maria!

Vielä kerran ylistyslaulun sävel kaikui hänen korvaansa; vielä kerran ilmestyi vasemmalla lukemattomien ihmisolentojen vilinästä Neitsyen temppeli, punaisena kuin tulimeressä kylpien, kohoten yläpuolelle pyhättömiä telttoja, säteillen hirvittävää voimaa!

Eläköön Maria! Maria eläköön!

Ja laulu häipyi etäisyyteen; ja tien mutkassa katosi temppeli. Ja äkkiä pyyhkäisi melkein raitis tuulahdus laajojen, aaltoilevien viljavainioiden yli. Ja pitkä sininen juova näyttäytyi taivaanrannalla.

-- Meri! Meri! -- puhkesi Giorgio huutamaan, kuin nyt olisi tuntenut olevansa turvissa.

Ja hänen sydämensä paisui helpoituksesta.

-- Rohkeutta, rakkaani! Katso, tuossa on meri!

V.

TEMPUS DESTRUENDI

I.

Parvekkeelle katettu pöytä oli hauskan näköinen valkeine posliini-astioineen, sinisine laseineen, punaisine neilikkoineen, siinä ison seinälampun keltaisessa valossa, joka veti puoleensa kaikki kesäiltana ympärillä lepattavat yöperhoset.

-- Katso, katso Giorgio! Tämä tässä on vallan pirullinen... Sillä on silmät kuin pahalla hengellä. Näetkö, kuinka ne kiiluvat?

Ippolita näytti perhosta, joka oli toisia suurempi, omituisen näköinen, tiheän punaisen hipiäkarvan peittämä, silmät muljottavina ja tulta vasten välkkyen kuin kiiltokivet.

-- Se tulee päällesi! Se tulee päällesi! Pakene! -- Hän nauroi vallattomasti ja rienasi sitä vaistomaista levottomuutta, jota Giorgio ei voinut peittää, kun joku noista hyönteisistä tuli hänen läheisyyteensä.

-- Oh, se täytyy minun saada! -- Ippolita huusi rajuna kuin oikullinen lapsi ja koetti tavoitella tuota pirullista perhosta, joka istuutumatta löyhyi lampun ympärillä.

Ippolitan toistuneet vilkkaat yritykset olivat tuloksettomat. Hän kaatoi kumoon lasin, vieritti hedelmäkasan pöytäliinalle ja oli vähällä särkeä lampunkuvun.