Part 20

-- Tahtoisitko mennä sisälle kirkkoon? -- toisti Giorgio, pudistaen häntä ja koettaen salata levottomuuttaan. Ja hän tahtoi lisätä: -- Mitä sinä ajattelet? -- mutta hän ei rohjennut. Hän luki Ippolitan silmistä niin synkkää tuskaa, että hänen sydämensä ja kulkkunsa kuristuivat kokoon. Sitten hän luuli, että tuo äänettömyys ja huumaus oli uhkaavan kouristuksen oireita, hän pelästyi hillittömästi. Enempää ajattelematta hän mutisi:

-- Oletko sairas?

Ja nämä hätääntyneet sanat jotka paljastivat hänen epäilyksensä ja salaisen pelkonsa, lisäsivät molempien levottomuutta.

-- En, en -- Ippolita virkkoi ilmeisesti väristen, ollen kauhun valloissa, tunkeutuen lähelle ystäväänsä, jotta hän olisi suojellut häntä uhkaavalta onnettomuudelta.

Ja väkijoukon sullomana, hämmentyneinä, mieli lamassa, kurjina kuin kaikki muut, säälittävinä ja apuatarvitsevina kuin he kaikki, heidän kaikkien tavoin tuntien kuolevaisen lihansa taakkaa, kokivat molemmat muutaman hetken aikana todella yhteenkuuluvaisuuttaan tähän rahvaaseen, jonka keskellä pelkäsivät ja kärsivät; molempien sielut sulivat muutamaksi silmänräpäykseksi äärettömän inhimillisen surkeuden tietoisuuteen.

Ippolita tointui ensiksi ja kääntyi kirkon pääovea kohti, joka oli sinervän sauhun verhoamana, mistä ajottain vahakynttilöiden liekit valoaan loivat pyörteiseen vilinään.

-- Menkäämme sisälle -- sanoi Ippolita ääni tukehtuneena, hellittämättä Giorgion kättä.

Cola sanoi olevan mahdotonta päästä sisälle pääovesta.

-- Tunnen toisen oven -- hän lisäsi -- seuratkaa minua.

Vaivoin he raivasivat itselleen tien. Keinotekoinen voimakkuus ohjasi heitä, sokea itsepäisyys tunki heitä eteenpäin, osaksi samanlaista itsepintaisuutta, joka ajoi uskovaisia loppumattomalle kiertokululleen. Se oli tartunnan vaikutusta. Giorgio tunsi, ettei enää ollut itsensä herra. Hermonsa hallitsivat häntä ja ne pakoittivat hänet alistumaan kiihtyneisyyteensä ja ylenmääräiseen vastaanottavaisuuteensa.

-- Seuratkaa minua -- toisti vanhus, halkoillen väentulvaa käsivarsineen ja koettaen suojella herrasväkeään sysäyksiltä.

Sivuovesta he astuivat jonkunlaiseen sakaristoon, jonka seinällä sinervässä savussa eroitti katosta permantoon asti vahaisia uhrilahjoja, jotka Pyhän Neitsyen toimeenpanemien ihmeiden merkkeinä oli tänne ripustettu. Sääret, käsivarret, kädet, jalat, rinnat, muodottomat katkelmat, joiden määränä oli esittää paiseita, vihelmiä ja ajettumia, hirvittävien tautien kuvat, räikeän punaväriset ja sinervät vahalle kuvatut haavat -- kaikki nämä liikkumattomat kuvat neljällä seinällä tekivät ruumishuoneen vaikutuksen, ne herättivät inhoa ja kauhua ja panivat muistelemaan museota, johon on koottu sairashuoneen leikatut jäsenet. Kokonaiset kasat ihmisiä peittivät permannon; niissä näki kelmeitä kasvoja, veren tahraamia suita, pölyn peittämiä otsia, kaljuja päälakeja, valkohapsia. Ne olivat melkein kaikki henkilöitä, jotka kouristuksissa alttarin edessä olivat käyneet tajuttomiksi ja jotka nyt kasottain kuin ruumiit ruton aikana oli kannettu tänne. Erästä vanhusta kantoi kaksi huokailevaa miestä kirkosta tänne; kannettaessa hänen päänsä roikkui milloin rinnalla, milloin hartioilla, ja hänen paidalleen tippui veripisaroita, jotka pirskuivat esiin nenästä, suusta ja leuasta. Epätoivoiset huudot, joita hän kenties ei enää kuullut, kaikuivat hänen takanaan: niiden mielettömien huudot, jotka anoivat ihmettä, mikä ei ollut tullut hänen osakseen. -- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Se oli kamalaa huutoa, hirvittävämpää kuin mitä päästää se, joka elävältä palaa tulipalossa, järkyttävämpi kuin haaksirikkoisten hätähuuto, jotka öisellä merellä ovat tuomitut varmaan kuolemaan.

-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Tuhannet kädet kuroitettiin hurjan himokkaasti alttaria kohti. Naiset soluivat eteenpäin polvillaan, nyyhkyttivät, raastoivat tukkaansa, pieksivät lanteitaan, puskivat otsaansa kivilattiaan ja vavahtelivat, kuin olisivat olleet paholaisen riivaamat. Muutamat, jotka neliryömin makasivat maassa, lähestyivät vallan hitaasti alttaria, kannattaen loikovanasentoista ruumistaan kyynäspäillä ja paljaiden jalkojen isovarpailla. Ponnistaen varpailla he pienin jatkuvin nykäyksin siirtyivät eteenpäin; ja hameiden alta vilkkuivat esiin känsäiset, kellervät anturat, kulmikkaat nilkat. Ajoittain kädet avustivat kyynäspäiden rasittavia ponnistuksia, hapuilivat suun ympärillä, joka suuteli permannon pölyä tai koskettivat kieltä, joka verensekaisella syljellä piirsi ristinkuvia tomuun. Ja heidän ruumiinsa ryömivät näiden verijälkien yli, niitä poispyyhkimättä, ja tällävälin joka pään kohdalla pystyssä oleva mies kolhaisi sauvansa kärjellä maahan, osoittaen suoraa tietä alttarille.

-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Sukulaiset, jotka liukuivat edelleen polvillaan molemmin puolin tätä latua, valvoivat lupauksien velvoittamia kidutuksia. Ajoittain he nyökäyttivät päällään lohduttaakseen surkuteltavia. Jos nämä näyttivät pyörtyvän, he riensivät esiin, tukivat heitä kainaloista tai liehuttivat heille nenäliinallaan ilmaa. Tätä tehdessään he itkivät katkerasti. Vielä runsaammin he vuodattivat kyyneleitä, auttaessaan vanhuksia ja nuorukaisia, jotka olivat tehneet saman lupauksen. Sillä eivätpä ainoastaan naiset, ukotkin, miehet ja nuorukaiset alistuivat kidutukseen, ennenkuin saapuivat alttarille ja olivat arvoisia kohottamaan katseensa pyhänkuvaa kohti. Jokainen painoi kieltään samaan kohtaan, mihin toinen jo oli jättänyt kostean jäljen, jokainen survaisi otsansa tai leukansa siihen paikkaan, mihin toinen jo oli jättänyt ihokaistaleen, veripisaran, hikeä ja kyyneliä. Äkkiä tunki pääovesta häikäisevä valonsäde, se lankesi kärventyneille anturoille, jotka känsäisinä kuivan kamaran tai kivisien vuorien vaikutuksesta muodottomina tuskin enää näyttivät ihmisten, vaan pikemmin eläinten jäseniltä; se lankesi kaljuille tai hiuksien peittämille takaraivoille, jotka vanhuksilla olivat valkoiset, toisilla vaalean punervat tai ruskeat; nämä päät lepäsivät ponnistuksesta paisuneen niskan varassa tai huojuivat hiljaa sinne tänne kuin vanhan kilpikonnan vihertävä pää, joka kuroittautuu ulos kopasta, tai olivat ne maasta esiin kaivetun pääkallon näköisiä, joihin paljaiksi kalvettujen paikkojen lomiin vielä oli jäänyt jokunen harmaa hiustöyhtö ja vähän punervaa ihoa.

Joskus levisi vähitellen hitaiden ryömijäin yli sinervä suitsutussavun tuprahdus ja verhosi melkein säälien lyhyeksi hetkeksi kaiken tämän nöyryyden, kaikki nämä toiveet, nämä ruumiilliset kärsimykset. Näiden ohi kulki alttarille uusia sairaita, jotka anoivat ihmettä; ja varjollaan he peittivät ja äänillään voittivat maassa matavat, ja näytti siltä, kuin näiden ei enää koskaan onnistuisi nousta pystyyn.

-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Äidit paljastivat kuihtuneet rintansa ja näyttivät niitä Neitsyelle, jotta hän ne siunaisi maidolla, heidän takanaan olevat sukulaiset pitivät käsivarsillaan nääntyneitä, melkein kuolevia rintalapsia, jotka hiljaa vaikeroivat. Aviovaimot rukoilivat hedelmällisyyttä kohdulleen, tarjoten vastauhriksi häävaatteitaan ja koristeitaan.

-- Kuule rukoukseni poikasi tähden, jota pidät sylissäsi, Pyhä Maria!

Ensin he rukoilivat nöyrästi, kertoivat itkien huolensa, ikäänkuin heillä pyhänkuvan kanssa olisi ollut yksityinen keskustelu, ikäänkuin kuva korkeudestaan olisi kumartunut alas heidän valituksiaan kuuntelemaan. Sitten he vähitellen kiihoittuivat raivokkuuteen, mielettömyyteen. Näytti siltä kuin olisivat tahtoneet huutamisella ja hurjilla liikkeillä pakoittaa ihmeen esiin. He kokosivat kaikki voimansa, päästääkseen ilmoille vielä viimeisen, korvia viiltävän ulvonnan, jonka oli määrä tunkea Jumaläidin sydänjuuriin.

-- Armoa! Armoa!

Ja pelokkaasti vaieten, silmät auki tuijottaen he odottivat, toivoen vihdoinkin näkevänsä merkin luoksepääsemättömän taivaallisen olennon kasvoilla, joka jalokivien koristamana säihkyi alttaripylvästen välillä.

Uusi tulva uskonkiihkoisia saapui ja asettui aitauksen eteen pitkin sen pituutta. Äänekkäät huudot ja kiivaat eleet vaihtelivat uhrilahjojen kanssa. Aitauksen sisäpuolella, joka sulki pääsyn pääalttarille, papit lihavine valkoisine käsineen vastaanottivat rahat ja koristeet. Ojentaessaan oikeaa ja vasenta kättä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, he liikkuivat kuin vangitut petoeläimet rautahäkeissään. Heidän takanaan kuoropojat pitivät käsissään metallimaljoja, joihin kilisevät uhriantimet kasaantuivat. Sivulla, sakariston puolella, seisoi toisia pappeja kumartuneina pöydän yli: he laskivat rahat, tutkivat kultaa, ja luiseva ja punatukkainen pappi hanhensulka-kynä kädessä merkitsi antimet suureen luetteloon. Vuorotellen he keskeyttivät tämän tehtävän toimittaakseen jumalanpalvelusta. Ajottain kilisi kello ja hulmuten heilui suitsutus-malja ilmassa. Pitkät siniset savujuovat kohosivat kerittyjen päiden yläpuolelle ja lensivät aitauksen toiselle puolelle. Pyhä tuoksu sekaantui kansanjoukon pahaan löyhkään.

-- _Ora pro nobis, Sancta Dei Genitrix_.

-- _Ut digni efficiamur promissionibus Christi_.

Kun odottamattomana ja hirvittävänä rauhan hetkenä, jommoisia myrskylläkin sattuu, joukko odotti hengästyneenä, eroitti joskus vallan selvästi nuo latinalaiset sanat:

-- _Concede nos famulos tuos_...

Pääovesta tuli upeiden sukulaisten seuraamana sisään kullasta hohtaen ja silkissä kahisten nuori aviopari. Nuorella ja voimakkaalla vaimolla oli villiheimon ruhtinattareen vivahtava pää, kiiltävä musta aallehtiva tukka, paksut yhteenkasvettuneet kulmakarvat, uhkuva punainen suu, jonka epätasaiset etuhampaat hieman pitivät pystyssä miehekkään untuvan varjostamaa ylähuulta. Suurista kultahelmistä tehdyt ketjut kietoivat kolmasti hänen kaulansa. Isot kultaiset korvarenkaat, mitä harvinaisinta kultasepän työtä, riippuivat korvalehdistä alas poskille asti. Panssarin tavoin kiilsi hänen röijynsä rintapuoli. Hän astui eteenpäin arvokkaana, kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, melkein silmäripsiään räpäyttämättä, sormuksilla runsaasti koristettu käsi lepäsi puolison olalla. Ja nuori oli aviomieskin, lyhyt kasvultaan, melkein parraton, kammoittavan kalpea ja kasvoissa niin syvän huolen ilme, kuin olisi salainen suru häntä kalvanut. Ja molemmat näyttivät sisään astuessaan tuovan mukaansa kohtalollisen perisalaisuuden.

Äänten sorina levisi heidän ohikulkiessaan. Sukulaisten seuratessa, miesten ja naisten kulkiessa käsikynässä, muodostaen ketjun kuin muinaisajan tanssissa -- he eivät puhuneet eivätkä kääntäneet päätä taaksepäin. -- Mitä lupausta he tulivat täyttämään? -- Mitä ihmettä he rukoilivat? -- Ja hiljaa sitä kuiskattiin korvasta korvaan. Tämä pari rukoili Neitsyttä, että hän antaisi puolisolle takaisin hänen miehisen voimansa, joka häneltä kenties noituudella oli riistetty. Vaimon neitseellisyys oli vielä koskematon...

Pysähdyttyään aitauksen eteen, kohottivat molemmat katseensa pyhänkuvan puoleen; vaipuneena samaan mykkään anomiseen he seisoivat muutaman hetken liikkumatta. Mutta heidän takanaan ojensivat molemmat äidit käsivarsiaan ja vääntelivät kuivettuneita, ryppyisiä käsiään, jotka hääpäivänä turhaan olivat siroittaneet lupauksen jyviä. He vääntelivät käsiään ja huusivat:

-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Hitaasti riisui nuori vaimo sormukset sormistaan ja tarjosi ne uhriantimina. Sitten hän irroitti raskaat korvarenkaat. Hän irroitti kaulastaan ketjut, jotka olivat perintökoriste. Ja kaikki aarteensa hän laski alttarin juurelle.

-- Ota, siunattu Neitsyt!

-- Ota, Sinä kaikkein pyhin ihmeiden tekijä! -- huusivat äidit, ääni jo käheänä huutamisesta, ja he lisäsivät moninkertaisiksi hartaan intonsa merkkejä ja loivat senohella salaa toisiinsa katseita nähdäkseen, eikö toinen voittanut toisen intoa tarkkaavaisen joukon nähden.

-- Ota! Ota!

He näkivät koristeiden lankeavan välinpitämättömän papin käsiin; he kuulivat sitten tuon kallisarvoisen kilinän kuoripoikien maljassa, tuon kullan, jonka useiden sukupolvien uuttera ahkeruus oli koonnut, jota vuosikausia oli säilytetty syvien arkkujen pohjalla, ja joka ainoastaan uusia häitä vietettäessä oli otettu esiin päivänvaloon. He näkivät tuon perhe-aarteen vaipuvan, ja ainaiseksi katoavan. Uhrin suuruus saattoi heidät epätoivoiseksi ja heidän mielenliikutuksensa tarttui läheisimpiin. Lopulta kaikki sukulaiset huusivat yhteen ääneen. Ainoastaan nuori aviomies vaikeni, vuodattaen kyyneleitä ja järkähtämättä tuijottaen pyhänkuvaan.

Seurasi vaitiolo, jonka aikana kuuli papin latinalaiset sanat ja kirkkoa kiertävien laumojen ylistyslaulun. Sitten nuori pari vetäytyi samanasentoisena kuin ennen, silmät yhä kiintyneinä Marian kuvaan, hitaasti taapäin. Huutaen tunkeutui uusi parvi molempien ja aitauksen väliin. Muutaman hetken kohosi nuoren vaimon pää esiin meluavasta vilinästä, ollen vailla hääkoristeitaan; mutta hän näytti vielä kauniimmalta ja voimakkaammalta, kuin bakkolaisen salaisuuden verhoamalta, elvyttäen raakalaisjoukkoa melkein muinaishelleniläisen elämän henkäyksellä; sitten hän katosi, jättäen jälkeensä unhoittumattoman vaikutuksen.

Giorgio seurasi häntä katseineen, kunnes hän oli kadonnut. Hänen henkensä, ottaessaan osaa kirkonmenoihin, joiden alkuperä oli mitä himmein, kohosi yläpuolelle aikaa ja todellisuutta, hän eli tuntemattoman maailman herättämässä kauhistuksessa, nimettömän kansan kasvojen edessä. Miesten ja naisten kasvot näyttivät hänestä hourekuvilta, niissä oli hänen tuntemastaan ihmiskunnasta eroava leima, ne olivat toisesta aineksesta muodostetut. Ja katseet, liikkeet ja äänet, kaikki, minkä hän heissä havaitsi, hämmästytti häntä, kuin se ei olisi vähääkään ollut sukua totutuille mielikuville, jotka hänellä siihen päivään asti oli ihmisistä ollut. Eräät ilmiöt vetivät häntä äkkiä sähkön tavoin puoleensa. Tunkien Ippolitaa eteenpäin, hän seurasi noita ihmisiä tungoksessa; nousten varpailleen hän seurasi heitä ahdistunein katsein; hän tarkkasi jokaista heidän elettään, hän tunsi heidän huutojensa kajahduksen omassa sydämessään; hän tunsi saman mielettömyyden häntäkin kouristavan. Ja hänkin tunsi raakaa halua huutaa ja raivota.

Ajottain hänen ja Ippolitan katseet kohtasivat toisensa; ja he huomasivat, että he molemmat olivat kalpeat, hermostuneet, pelästyneet ja uupuneet. Mutta ei kumpikaan ehdoittanut, että jättäisivät tämän hirvittävän paikan, vaikka molempien voimat olivat lopussa. Joukon tunkemana eteenpäin, välistä melkein kannettuina, he hoipertelivat edestakaisin keskellä mellakkaa, pitäen kiinni toistensa käsivarsista, vanhuksen lakkaamatta hääriessä heitä auttaakseen ja suojellakseen. Uusi vasta tullut joukkue tunki heitä aitausta vastaan. Tähän he muutamaksi hetkeksi salpautuivat, joka taholta ympäröityinä, suitsutuksen verhoamina, huudon huumaamina, kuumuuden tukahuttamina ja hirvittävän, mielisairautta lähentelevän mielenliikutuksen valloissa.

-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Näin huusivat nuo ryömivät naiset, jotka päämäärään saavuttuaan kohosivat pystyyn. Erään heistä auttoivat omaiset jalkeille ja tukivat häntä. Hän näytti elottomalta. Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan pölyn peittämät, otsa ja nenä nyljettynä, suu täynnä verta. Avun antajat puhalsivat hänen kasvoihinsa, palauttaakseen hänet tajuihinsa; he pyyhkivät hänen suutansa huivilla, joka tahraantui punaiseksi verestä; he pudistivat häntä uudelleen ja huusivat hänen nimeään hänen korvansa juurella. Äkkiä hän keikahutti päänsä taapäin. Hän syöksyi aitausta vasten, takertui suonenvedontapaisesti rautasauvoihin ja vaikeroi ulvoen kuin synnytystuskissa oleva.

Hän ulvoi, huitoi käsillään ja potki jaloillaan, voittaen äänellään kaiken muun melun. Kyyneleet tulvivat hänen kasvoilleen ja huuhtelivat pois pölyn ja veren.

-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Ja hänen takanaan, vieressään kohosivat toiset, hoipertelivat, vilkastuivat ja rukoilivat.

-- Armoa! Armoa!

Ääni katkesi, he kalpenivat, kaatuivat äkkiä kumoon ja heidät kannettiin ulos; ja sillä aikaa nousivat taas toiset, kuin olisivat kasvaneet esiin maasta.

-- Armoa! Armoa!

Näiden valitushuutojen kaikuessa, jotka näyttivät raatelevan rikki sen poven, josta olivat lähteneet, näitä yhtä luottavaisesti ja voitokkaan itsepintaisesti lausuttuja tavuita toistettaessa, tuon paksun pölyn lennellessä, joka laskeusi kuin ukkospilvi, toisten ruumiita kosketeltaessa niin lähellä, että hengitykset sekaantuivat, veren ja kyyneleiden vuotaessa, liikutti koko tuota ihmisjoukkoa yksi ainoa ajatus, se muuttui yhdeksi ainoaksi säälittäväksi olennoksi, jolla oli vaan yksi liike, yksi ääni, yksi suuri huoli ja raivo. Kaikki kärsimykset yhdistyivät yhdeksi ainoaksi kärsimykseksi joka Neitsyen tuli poistaa, kaikki, toiveet yhdeksi ainoaksi toiveeksi, joka Neitsyen tuli toteuttaa.

Ja säkenöivän pyhänkuvan alla vavahtelivat vahakynttiläin liekit tämän intohimon myrskyn pauhatessa.

VII.

Syrjässä puiden suojassa istuivat nyt Giorgio ja Ippolita vapaassa ilmassa, uupuneina, tuperruksissa, kuten kaksi haaksirikkoista, jotka olivat pelastuneet vaarasta. He vaikenivat, ollen melkein kykenemättömät ajattelemaan, joskin ajottain juuri koetun kauhistuksen väre heissä vavahteli. Ippolitan silmät olivat punaiset itkusta, ja molemmat oli kirkossa tuona kamalana hetkenä vallannut yleinen kiihkon raivo; hulluutta peläten he olivat paenneet.

Nyt he istuivat loitommalla niittytasangon rajalla, puiden siimeksessä. Tämä kolkka oli melkein kokonaan autio. Ainoastaan muutamien vääntyneiden oliivi-runkojen ympärillä seisoi muuli-ryhmiä tyhjät satulat selässä, niin liikkumattomina, kuin olisivat olleet hengettömiä; ne saattoivat puun varjon surullisen näköiseksi. Vilisevän joukon kumea pauhina tunki tänne asti; kuuli hengellisen laulun, torventoitotukset, kellojensoiton; näki joukkueiden pitkinä riveinä kulkevan kirkon ympäri, käyvän sisälle ja taas poistuvan.

-- Tahtoisitko nukkua? -- kysyi Giorgio Ippolitalta, nähdessään, että hän sulki silmänsä.

-- En, mutta en enää jaksa nähdä...

Giorgio tunsi samaa vastenmielisyyttä. Vaikutelmien kestäväisyys ja voimakkuus oli voittanut hänen elintensä vastustuskyvyn. Tuo näky oli käynyt hänelle sietämättömäksi. Hän nousi.

-- Nouse ja tule -- hän sanoi Ippolitalle. -- Istumme tuonne kauemmaksi.

He kulkivat alas viljeltyyn notkoon ja hakivat itselleen hiukan varjoa. Aurinko paahtoi polttavan kuumana. Kumpikin muisteli San Vitossa vuokraamaansa taloa, ja meren rannalla olevia kauniita ilmavia huoneita.

-- Kärsitkö suuresti? -- kysyi Giorgio ystävättäreltään, huomaten hänen kasvoillaan selvät tuskan jäljet ja hänen silmissään sitä synkkää surullisuutta, joka jo aikaisemmin keskellä joukkoa kirkon pääkäytävän luona oli häntä säikähdyttänyt.

-- En. Olen hyvin väsynyt. --

-- Tahtoisitko nukkua? Miksi et vähän nukahda? Nojaa minuun. Tahdotko? Jälestäpäin voit paremmin.

-- En, en.

-- Nojaa toki minuun. Odotammehan vaan Colaa ja sitten palaamme takaisin Casalbordinoon. Sillävälin veit tässä levähtää.

Ippolita otti hatun päästä; sitten hän kumartui hänen puoleensa ja nojasi päänsä häneen.

-- Kuinka kaunis sinä olet! -- Giorgio virkkoi, katsellen häntä tässä hänen asennossaan.

Ippolita hymyili. Taaskin kärsimys hänet kirkasti, loi häneen syvemmän kiehtovan viehätyksen.

Giorgio jatkoi:

-- Etpä pitkään aikaan ole antanut minulle suudelmaa.

He suutelivat toisiaan.

-- Nuku nyt vähän aikaa -- hän rukoili hellästi.

Kaikkien kokemiensa kamalien ja outojen seikkojen jälkeen näytti rakkaudentunne hänessä uudistuneen. Uudelleen hän eristäytyi, sulkeutui kuoreensa ja sysäsi luotaan yhteyden kaikkeen muuhun kuin valitsemaansa olentoon. Uskomattoman nopeasti irtaantui hänen henkensä kaikista harhakuvitelmista, jotka olivat syntyneet mystillisen haaveilun ja ihanteellisen askeesin hetkinä; hän ravisti pois itsestään "jumalallisuuden" ikeen, jonka oli asettanut väsähtäneen tahdonvoimansa sijalle, epäillessään sen jälleenheräämistä. Hän tunsi nyt samaa inhoa uskoa kohtaan, jota oli kirkossa tuntenut vihityssä pölyssä matelevaa, saastaista elukkaa kohtaan. Jälleen hän näki edessään pappien lihavat valkoiset kädet, jotka vastaanottivat uhrilahjoja ja noiden mustien vartaloiden häärinää suljetun aitauksen takana. Kaikki tämä oli halpaa ja kielsi Herran läsnäolon, jonka oli toivonut oppivansa tuntemaan äkillisen ilmestyksen muodossa. Mutta tuo suuri kokeilu oli vihdoinkin päättynyt. Hän oli koetellut ruumiillista yhteenkuuluvaisuuttaan rotunsa alimpiin kerroksiin, eikä hänessä ollut liikkunut mikään muu tunne kuin voittamaton kauhu. Hänen olemuksensa ei voinut upottaa juuriansa tuohon maaperään; hänellä ei voinut olla mitään yhteistä tuon joukon kanssa, joka -- kuten suurin osa eläinlajeista -- oli saavuttanut lopullisen kehitysasteensa, ja jonka tavat lopullisesti olivat sulautuneet lihaksi ja vereksi sen eläimellisessä olemuksessa. Kuinka monena vuosisatana, kuinka monen sukupolven aikana olikaan tämä perimuoto edelleen siinnyt? Ihmislajilla oli siis täydelleen paikoilleen pysähtynyt perusta, joka liikkuvan pinnan vaihtelujen alla pysyi muuttumattomana. Ihanteellinen ihmis-tyyppi ei siis ollut etsittävissä kaukaisesta tulevaisuudesta, ei etenemiskauden tuntemattomasta päättymisestä, vaan se ilmestyi ainoastaan korkeammin kehittyneissä yksilöissä, jotka esiintyivät kehitysaallon harjalla. Ja nyt hän huomasi, miten yrittäessään löytää itsensä ja oikean olemuksensa sen rodun välittömästä kosketuksesta, josta polveutui, olikin eksynyt kuten se, joka tahtoisi koettaa tutkia merenaallon muodon, koo'on, suunnan, nopeuden ja voiman syitä sen alla levossa olevista vesijoukoista. Hänen kokeilunsa tarkoitus oli epäonnistunut. Hän oli vieras tuolle rahvaalle, kuin veden väelle, vieras hän niinikään oli maalleen, maaemolle, isänmaalle, samoin kuin omaisilleen ja kotiseudulleen. Ainaiseksi täytyi hänen luopua tehottomasti etsimästä tukikohtaa, pysyvää turvaa, varmaa perustaa. -- Minulla on sama tietoisuus kuin ihmisellä, joka on tuomittu oleskelemaan alati horjuvalla vaarallisella maaperällä ja joka, minne asettaneekin jalkansa tuntee, että tasapaino häneltä puuttuu. -- Tämän vertauksen muodossa hän kerran ennen oli kuvannut alituista ahdistustaan. Mutta miksi hän ei voinut, jos nyt kuitenkin tahtoi edelleen elää, järjestelmällisen harjoittautumisen avulla tulla niin vahvaksi ja taitavaksi, että huolimatta eri vaikutelmista tottuisi säilyttämään tasapainonsa ja tanssimaan vapaana ja rohkeana kuilun partaalla? Varmaa oli, että hän tahtoi _elää edelleen_. Hänen jatkuvat kokeilunsa sitä ilmeisesti todistivat. Syvä vaisto, joka hänessä oli säilynyt koskemattomana, nousi yhä uusiintuvien keinotekoisten menettelyjen avulla vastustamaan kuoleman heikontamistyötä. Mitä muuta oli tuo hänen niin älykkäästi keksitty ja taidokkaasti kaunisteltu aaskeettinen unelmansa kuin keino vastustaa kuolemaa? Hän itse oli alunpitäen asettunut tuohon pulmaan -- joko seurata Demetrion esimerkkiä tai vihkiä itsensä taivaalle. Hän oli valinnut jälkimäisen, jäädäkseen elämään. -- Jos tahdot elää, niin opeta henkeäsi kammoksumaan totuutta ja varmuutta. Luovu syvästä punnitsemisesta. Älä nosta verhoa. Usko sitä, mitä näet ja sitä sanaa, jota kuulet. Älä hae ulkopuolelta maailmaa näennäisyyksiä, joita ihmeelliset aistisi sinulle luuloittelevat. Palvele harhaluuloa. --

Ja jo hän löysi viehätystä tästä haihtuvasta hetkestä. Hänen tajuntansa syvyys ja hänen tunne-elämänsä vastaanottavaisuuden ääretön laajuus täyttivät hänet ylpeydellä. Ne lukemattomat ilmiöt, jotka hetkestä hetkeen seurasivat toisiaan hänen sisäisessä maailmassaan, saattoivat hänen sielunsa käsityskyvyn esiintymään rajattomana. Ja tämä ohimenevä hetki, jona hänestä tuntui olevan salaisia yhdyskohtia ja kätkettyjä yhtäläisyyksiä sattuman ilmestysmuotojen ja hänen tunteidensa välillä, tarjosi todella omituista viehätystä.