Part 19

Kohta senjälkeen Arabonan apulaispappi laski kappelin peruskiven; ja Geronimo di Geronimo ja Giovanni Fataloni rupesivat rakennuksen hommaajiksi. Alttaritauluun maalattiin Pyhä Neitsyt ynnä vanha Alessandro, joka rukoillen oli polvillaan hänen edessään. --

Tämä legenda oli yksinkertainen, tavallinen, toisten kaltainen, jotka perustuvat ihmiseen. Tämän ensimäisen ihmeen jälkeen pelastuivat laivat Neitsyt Marian nimessä myrskystä, säästyivät pellot rakeilta, matkustajat rosvoilta, sairaat kuolemalta. Pystytettynä keskelle kiusattua kansaa tämä pyhäinkuva oli alituinen onnen lähde.

-- Tämä meidän Neitsyt on koko maailman enimmin ihmeitä tekevä -- sanoi Cola suudellen tuota pyhää lehteä, ennenkuin taas kätki sen povelleen. -- Sanotaan että nyt taas on ilmestynyt toinen Neapelin kuningaskunnassa. Mutta täkäläinen on sentään voimakkaampi. Ei pelkoa. Meikäläinen on sentään ylinnä kaikista...

Hänen äänessään ja eleissään ilmeni tuo nurkkapuoluekiihko, joka nostaa kaikkien kuvainpalvelijain veren kuohuksiin ja joka joskus abruzzolaisella alueella yllyttää ihmisiä jonkun pyhän kuvan etevämmyydestä kiisteltäessä verisiin kahakoihin. Kuten kaikki muut uskonveljensä, vanhuskin oli kykenemätön käsittämään jumalallista olentoa ulkopuolella jumalankuvaa olevana, nähden ja palvellen kuvan muodossa taivaallisen persoonan todellista läsnäoloa. Alttarin yläpuolella riippuva kuva oli kuin olento lihaa ja luita: se hengitti, hymyili, aukaisi ja sulki silmänsä, kallisti otsaansa, viittasi kädellään. Näin elivät kaikkialla pyhät puiset, vahaiset, pronssiset, hopeaiset kuvapatsaat jalossa tai karkeassa aineessaan aistihavainnollista elämää. Kun ne tulivat vanhoiksi, halkeilivat ja vanhuuttaan ränsistyivät, jättivät ne paikkansa uusille kuvapatsaille, kuitenkin antaen hirvittäviä vihansa merkkiä. Niin oli esimerkiksi tuntemattomaksi kuluneen pyhänkuvan katkelma, joka oli eksynyt halkojen pariin, kirveen alla vuodattanut verta ja tiuskaissut uhkasanoja. Toinen katkelma, jota höylättiin ja käytettiin vesisangon sivulaudoiksi, oli ilmaissut yliluonnollista alkuperäänsä kuvastamalla veteen ehyttä muotoansa.

-- Aligi hoi! -- huusi toissilmäinen jalkalaiselle, joka tien laidassa vaivaloisesti laahusteli eteenpäin tukahduttavassa pölyssä.

-- Hoi!

Sääliväisenä hän kääntyi herrasväen puoleen ja jatkoi:

-- Hän on hyvä kristitty, meidän seuduiltamme. Hän aikoo tehdä lupauksen. Juuri äsken hän oli sairas. Katsokaa, rouva, miten hän ponnistelee! Antakaa hänen nousta kuskilaudalle!

-- Tietysti. Seis! -- huusi Ippolita osaaottavana.

Vaunut pysähtyivät.

-- Juokse, Aligi! Herrasväki on niin ystävällinen. Voit nousta rattaille.

Tuo hyvä kristitty tuli lähemmäksi. Kumartuneena pyhiinvaeltaja-sauvansa nojaan, pölyn peittämänä, hikeä valuen, auringon-paahdon huumaamana ja ähkien hän lähestyi; punerva parta reunusti leuan alapuolta toisesta korvasta toiseen, kehystäen pisamien peittämiä kasvoja; punervat hiustupsut pistivät esiin lakin alta ja takertuivat otsaan ja ohimoihin; kuopissaan piilevät himmeät silmät, jotka nenäntyven kohdalla melkein yhdistyivät, muistuttivat kaatuvantautista.

Läähättäen ja ääni käheänä hän sanoi:

-- Kiitos. Jumala sen teille palkitkoon. Pyhä Neitsyt olkoon teille armollinen! Mutta minä en voi nousta ajoneuvoihin.

Vasemmassa kädessään hän kantoi valkoiseen tilkkuun käärittyä esinettä.

-- Onko sinulla siinä uhrilahjasi? -- kysyi häneltä toissilmäinen. -- Näytäppä.

Mies kääri auki tilkun ja näytti vahasta tehtyä luuta, joka oli valkoinen kuin ruumiilla ja johon oli maalattu sinervä haava. Se oli pehmentynyt kuumuudesta ja loisti, melkein kuin olisi se hikoillut.

-- Etkö näe, että se sulaa?

Ja ukko ojensi kätensä sitä tunnustellakseen.

-- Se on vallan pehmeä. Jos kuljet eteenpäin jalan, se hajoaa käsissäsi.

Aligi toisti:

-- En voi nousta ajoneuvoihin. -- Olen tehnyt lupauksen.

Ja levottomana hän tutki uhrilahjaansa ja nosti vahajalan kierojen silmiensä tasolle.

Tällä paahtavan kuumalla tiellä, pölypilvissä, räikeän häikäisevässä valossa ei ollut surkeampaa näkyä kuin tuo väsynyt mies ja tuo vaalea esine, joka innoitti kuin leikattu sääri ja joka oli ripustettava seinille alati muistuttamaan haavaa, seinille, jotka jo olivat täynnä mykkiä ja liikkumattomia uhrilahjoja, ja jotka todistivat vuosisatoja kestäneen viheliäisen ihmislihan kipuja.

-- Eteenpäin!

Ja hevoset alkoivat jälleen nelistää edelleen.

Kun pienet kummut olivat jääneet selän taakse, tie halkoi rehoittavien viljapeltojen täyttämää tasankoa. Cola kertoi lörpöttelyhaluisena kuin vanhus ainakin Aligin sairauden yksityiskohdat; hän kertoi polttavasta haavasta, jonka Pyhä Neitsyen sormi oli parantanut. Siellä täällä hyvälle tuoksuvat tähkäpäät nuokkuivat pensasaidan yli, luoden mieleen kauniin, yli lähtöjensä kuohuvan maljan kuvan.

-- Tuossa on pyhättö! -- huusi Ippolita, osoittaen punaista tiilirakennusta, joka kohosi keskellä avaraa niittyä.

Muutaman hetken kuluttua vaunut olivat saavuttaneet kansanjoukon.

VI.

Siinä oli edessä aavistamaton, ihmeellinen ja kauhea näytelmä, ihmisten ja esineiden kokoelma, joka ei ollut verrattavissa mihinkään ennen nähtyyn, sekoitus niin outoja, karkeita ja erilaisia aineksia, että ne veivät voiton pahimmista painajaisen aiheuttamista unista.

Ainaisen inhimillisen orjuuden kaikki rumuus, kaikki katalat paheet, kaikki uskovaisen ruumiin tuskat ja vammat, katumuksen kyynelet, hekkumoitsijan nauru; mielisairaus, ahneus, viekkaus, haureus, petos, tylsämielisyys, pelko, kuollettava väsymys, kivettynyt välinpitämättömyys, mykkä epätoivo; virrenlaulu, paholaisen riivaamien ulvonta, nuorallatanssijain kehoitukset, kellojen soitto, torvien toitotus, aasien mäkätys, härkien mylvintä, hevosten hirnunta. Kattiloiden alla ritisevä tuli, hedelmä- ja makeiskasat, astioiden, kankaiden, aseiden, korutavarain, rukousnauhojen näyttely; tanssijattarien rivot tanssit, maahankaatujatautisten kouristukset, tappelevien iskut, tungoksessa takaa-ajettujen varkaiden pako; paheen alhaisin hylky, joka oli kotoisin kaukaisten kaupunkien likaisilta kaduilta ja nyt valtasi aavistamattoman ja huumaantuneen rahvaan; kuin elukoita hätyyttävät paarmat nämä väsymättömien loisolentojen parvet ahdistivat suurta kansanjoukkoa, joka ei kyennyt puolustautumaan; kaikki alhaiset houkutukset eläimellisille himoille, petos yksinkertaiselle ja typerälle, kaikki petkutukset ja ammattimainen haureus keskellä selkeää päivää: sekoitus kaikkea tätä oli täällä ja se kohisi ja kuohui Neitsyen pyhätön ympärillä.

Tämä oli jykevä rakennus, rakennustyyliltään tavallinen, koruton, tehty kalkitsemattomasta punatiilestä. Kaikenlaisten pyhien esineiden myyjät olivat pystyttäneet kojunsa ulkoseiniä ja pääkäytävän pylväistöä vastaan ja harjoittivat siinä kauppaa. Vallan lähellä kohosivat kuljeskelevien ilvehtijäin ja seurueiden teltat, joita koristivat suuret verisiä taisteluja ja ihmissyöjäin aterioita esittävät kuvat. -- Kierosilmäiset, inhoittavan ja epäilyttävän näköiset miehet kehoittelivat astumaan sisään. Rivot naiset, joilla oli suunnattoman paksut pohkeet, pöhöttyneet ruumiit ja näivettyneet rinnat ja joilla oli yllään kuluneet likaiset trikoot ja loistavat ryysyt, ylistelivät kömpelöin puhetavoin niitä ihmeitä, joita heidän takanaan oleva punainen esirippu kätki. Yksi näistä elähtäneistä naikkosista, joka näytti kääpiön ja ilotytön sikiöltä, antoi inhoittavan apinan syödä saastaisesta suustaan, minkä aikana kasvoiltaan punaiseksi maalattu ja jauholla sivelletty ilveilijä hänen vieressään huumaavan hurjasti soitti kelloa.

Eri joukkueet saapuivat, ristinkantajat etunenässä, pitkinä jonoina ja ylistyslauluja laulaen. Naiset pitivät kiinni toistensa hameiden helmasta ja etenivät haltioituneina, silmät levällään ja katse tuijottavana. Trignosta kotoisin olevilla oli punaisesta verasta tehdyt hameet, joissa oli lukemattomat poimut, ja joiden vyötäre oli puolivälissä selkää, melkein kainaloissa; lanteita kietoi kirjava vyö, joka piti koossa ja nosti hametta, muodostaen kyttyränkaltaisen puhkan. Ja todella he raukeina, kyyryisinä ja hajasäärin eteenpäin kulkiessaan, laahaamalla raskaskenkäisiä jalkojaan perässään, näyttivät oudoilta kyttyräselkäisiltä elukoilta. Muutamilla heistä oli kuhmura kaulassa, ja näiden kuivuneiden kuhmuroiden alla välkkyivät kultaketjut.

Eläköön Maria!

Joukosta kohosi unissakävijättäriä, jotka oli pantu korkeille lavoille vastapäätä toisiaan. Heillä kun oli siteet kasvoilla, ei niistä nähnyt muuta kuin puheliaan suun, josta lakkaamatta tulvi esiin sylkivirta. He puhuivat yhtenään laulavalla nuotilla, tahdikkaasti kohottaen ja hiljentäen ääntä ja säestivät jokaista äänen hiljennystä päännyökkäyksellä. Joskus he hiljaa sihisten vetivät ylen runsaan syljen takaisin suuhun. Yksi heistä nosti ilmaan rasvaista pelikorttia ja huusi: -- Tässä on hyvän toivon ankkuri! Toinen, jonka suunnattoman suuressa suussa pilaantuneiden hampaiden välissä kellervä kieli milloin pisti esiin, milloin taas katosi, kumartui vallan kokoon kyyristyneenä läsnäolijain puoleen, nojaten isoja, pöhöttyneitä käsiään polviinsa ja pidellen sylissään kuparikolikoita. Ympärillä seisojat seurasivat häntä mitä tarkkaavimmin, menettämättä sanaakaan ja tuskin rohjeten liikahtaa ja hengittää. Ainoastaan aika-ajoin he kostuttivat kielellä kuivia huuliaan.

Maria eläköön!

Uudet toivioretkeläis-parvet lähestyivät, kulkivat ohi, katosivat. Siellä täällä oli kojujen varjossa isojen sinisten varjostimien alla tai täydessä heloittavassa päivänpaisteessa väsymykseensä kuivuneeseen ruohikkoon nukahtaneita naisia. He makasivat etukumarassa, pää käsien nojassa. Toiset istuivat maassa sääret ojennettuina, pureskellen leipäänsä, vaivaloisesti ja vaieten vähääkään kiinnittämättä huomiota ympäröivään hälinään; ja saattoi nähdä liian suurien suupalojen väkisin soluvan alas heidän kellervistä ja ryppyisistä kurkuistaan, jotka näyttivät kilpikonnan iholta.

Muutamat näistä eukoista olivat haavojen, ruven tai arpien peittämät, hampaattomat, ilman silmäripsiä, hiuksettomat; he eivät nukkuneet, eivätkä syöneet; he olivat jähmettyneinä alistuneet kohtaloonsa, melkein kuin olisivat odottaneet kuolemaa; ja heidän luurankomaisten vartalojensa yläpuolella surisi, kuin ojassa olevan raadon yli, tiheänä ja himokkaana kärpäspilvi.

Mutta keskipäivän auringon paahtamissa kapakkateltoissa, jotka olivat kiinnitetyt maahan pistettyihin ja oksilla koristettuihin seipäisiin, päästivät ne syöläytensä valloilleen, jotka siihen päivään asti vaivaloisesti olivat koonneet vähäiset säästönsä, toimeenpannakseen pyhän lupauksen ja tyydyttääkseen voimakasta mässäyshaluaan, jota jo kauan olivat mielessään hautoneet niukkojen aterioidensa ja kovan työn aikana. Näki heidän haarikkojen yli kumartuneet kasvonsa, heidän pureksivien leukojensa, ruokaa paloittelevien käsien liikkeet, koko heidän ryhtinsä, joka muistutti tavattoman saaliin kimppuun päässeitä villipetoja. Pyöreistä kuopista, jotka oli muutettu tulisijoiksi, levittivät isot kattilat täynnä kuumia lihapalasia houkuttelevaa hajuaan yltympäri. Tyttö, joka oli laiha ja kellervä kuin heinäsirkka, tarjoili kaupaksi nyörille punoitettuja, hevosten, lintujen ja kukkien muotoisia juustoja. Pieni akkamainen mies, kasvoiltaan sileä ja rasvainen, korvissa kultaiset renkaat, kädet ja käsivarret anilinin väriset kuin värjärillä, myyskenteli myrkyllisen näköisiä virvoitusjuomia.

Maria eläköön!

Yhä uudet joukot tulivat ja kulkivat ohi. Pääovelle tulviva rahvas paisui paisumistaan, kun ei kukaan enää voinut tunkea kirkkoon, joka jo oli täyteen sullottu. Silmänkääntäjät, keinottelijat, petkuttajat, kaikenlaiset veijarit kutsuivat noita ihmisiä takaisin, johtivat heidät toisaalle, viekoittelivat heitä. Kaikki tämä rosvo-väki vainusi saalistaan jo kaukaa, tähtäsi suoraan ja varmasti, eikä koskaan osunut harhaan. Se houkutteli hölmöä tuhansilla tavoilla, saaden hänet toivomaan pikaista ja varmaa voittoa, kiihoitti häntä äärettömin lupauksin uskaltamaan, yllytti hänen ahneuttaan kuumeeksi. Kun tämä poloinen sitten oli menettänyt kaiken maltin ja arvostelukyvyn, he puhdistivat armotta hänen kukkaronsa viimeiseen ropoon asti ja mitä helpoimmin ja nopeimmin; he jättivät hänet sitten ällistyneenä ja onnettomana, nauroivat häntä vasten kasvoja ja katosivat. Mutta peloittava esimerkki ei estänyt toisia menemästä samaan ansaan. Jokainen piti itseään ovelampana ja kokeneempana, päätti kostaa peijatun toverin puolesta ja heittäytyi silmittömästi kurjuuden syliin. Ne lukemattomat kieltäymykset, jotka lakkaamatta oli ollut kärsittävänä kun oli täytynyt pitkin vuotta välttämättömistä elintarpeista säästää ja ropo rovolta vaihettaa nämä säästöt rahaksi -- nuo sanomattomat kärsimykset, jotka saattavat niin hyvin talonpojan kuin kerjäläisen itaruuden likaiseksi ja raaaksi -- kaiken tämän paljasti se vapiseva känsäinen käsi, joka otti säästetyn roponsa ja pani sen alttiiksi.

Maria eläköön!

Uudet parvet saapuivat ja kulkivat ohi. Alati uusiintuva virta tulvi keskellä sekavaa aallehtivaa joukkoa; yhäti sama nuotti hallitsi kaikkea tätä hälinää. Lopulta korva eroitti ainoastaan kirkkaasti kaikuvan "Maria" sanan tuosta hälinän synkästä sekavuudesta. Ylistyslaulu kaikui yli huumaavan melun. Hellittämättömät ihmistulvat tunkivat yhä uudelleen auringon kuumentamaa pyhäkköä kohti.

Maria eläköön! Eläköön Maria!

Tupertuneina ja raukeina Giorgio ja Ippolita vielä hetken tuijottivat äärettömään tungokseen, josta tulvi inhoittava löyhkä ja josta siellä täällä sulkelsivat esiin temppujentekijäin maalatut ja pouvaajanaisten siteiden verhoamat kasvot. Inho kuristi kokoon heidän kaulansa ja kiihoitti heitä pakenemaan, ja kuitenkin tällä inhimillisellä näytelmällä oli vahvempi vetovoima, ja se pidätti heitä tungokseen sullottuina paikoillaan vei heidät sinne, missä kurjuus näytti vielä kouraantuntuvammalta, missä sydämettömyys, tiedottomuus ja petos ilmeni räikeämpänä, missä huudot korvia viilsivät, missä kyynelet vuotivat.

-- Menkäämme kirkkoon! -- sanoi Ippolita, joka näytti olevan suunniltaan ja kauhistuvan siitä mielettömyyden liekistä, joka loimusi kiihkoisesta rahvaasta, tämän yhä rajummin tunkiessa eteenpäin, kuta helteisemmin aurinko paahtoi päälakea.

-- Vieläkö jaksat? -- kysyi Giorgio tarttuen hänen käsiinsä. -- Tahtoisitko, että lähdemme pois täältä? Löydämme kyllä paikan, missä voimme levätä. Pelkään, että et voi hyvin. Etkö tahtoisi poistua? --

-- En, en. Olen vahva, minulla on vastustuskykyä. Menkäämme kirkolle asti. Menkäämme sinne sisälle. Etkö näe? Kaikki menevät sinne. Kuule, kuinka he huutavat! --

Hän horjahti. Huuto tuntui johtuvan sellaisesta mellakasta, kuin miehet ja naiset olisivat toisiaan teurastaneet ja veren virratessa olisivat huitoneet käsillään ympärilleen.

Cola sanoi:

-- He rukoilevat lunastusta.

Hän ei ollut hetkeäkään eronnut herrasväestään ja oli lakkaamatta ponnistellut raivatakseen heille väylän joukon läpi ja hankkiakseen heille tilaa.

-- Tahdotteko mennä sisälle? -- hän kysi.

Ippolita ratkaisi:

-- Menkäämme, menkäämme!

Vanhus astui edellä kirkon pääovelle kyynäspäillään raivaten tietä. Ippolita tuskin kosketteli maata, sillä Giorgio, joka ponnisteli kaikki voimansa pitääkseen häntä ja itseään pystyssä, kantoi häntä melkein käsillään. Kerjäläisnainen seurasi heitä kintereillä anoi surkealla äänellä almua ja ojensi kättään niin pitkälle, että se melkein kosketteli heitä. Ja he näkivät ainoastaan tämän vanhuksenkäden, jota isot tummankeltaiset nystyrät rumensivat ranteiden kohdalla, jonka kynnet olivat pitkät, sinervät, ja jonka iho sormien välistä halkeili; se oli sairaan vanhan apinan käden näköinen.

Vihdoin he saapuivat kirkon pääovelle. He nojasivat erääseen pylvääseen, jonka vieressä rukousnauhojen kauppaajalla oli kojunsa.

Eri seurat kiersivät kirkon ympäri, odottaessaan sisään pääsyn vuoroaan. Lakkaamatta he kulkivat piirissä, pysähtymättä, avopäin he seurasivat ristiä, koskaan keskeyttämättä lauluaan.

Miehillä ja naisilla oli kädessä ristinmuotoinen, tai kukilla koristettu sauva, johon väsymyksensä koko painon uuvuttamina nojasivat. Heidän otsillaan pisarteli hiki, heidän poskiltaan valui hikitulvia kastellen heidän vaatteitaan. Miesten paidat olivat auki rinnalta, käsivarret ja kaula olivat paljaat ja käsiin, ranteisiin, rintaan oli piirretty sinivärillä kirjailtuja kuvioita muistoksi niistä pyhiinvaelluspaikoista, joilla olivat käyneet, saamistaan armonosoituksista, täyttämistään lupauksista. Näki kaikenlaisia lihasten ja luiden viallisuuksia, mitä erilaisinta rumuutta, kaikki nuo häviämättömät jäljet, jotka väsymys, huono sää ja tauti oli painanut; suippoja tai litteitä pääkoppia, kaljuja tai pörrötukkaisia, arpien tai paiseiden peittämiä. Vaaleita ja jäykännäköisiä silmiä, toisia taas, samean vihreän värisiä kuin suurilla yksinäisillä rupikonnilla. Neniä, jotka näyttivät nyrkiniskujen litistämiltä tai suippoja kuin haukannokat tai pitkiä ja kuonomaisia kuin norsunkärsä, tai syöpyneitä, kuin olisi ne nakerreltu pois. Poskia täynnä verisuonia, kuin viiniköynnöksen lehti syksyllä, tai kelmeät ja ryppyiset kuin märehtijän satakerta, tai pörröiset ja karkeat kuin tattarintähkä. Suita niin teräviä kuin partaveitsi tai ammoittavia ja pöhöttyneitä kuin pulleat viikunat tai hampaattomuudesta kokoonkutistuneita kuin kuivat lehdet tai täynnä suunnattoman suuria hampaita kuin metsäsialla; vihottumia, ajettumia, ruusuja, pääskysenpilkkuja, kaikenlaisia rauhaisrohkoja. -- Kaikki ne hirvittävät kärsimykset, joille ihmisliha on alttiina, kulkivat kirkkaassa auringonvalossa Pyhäan Neitsyen talon ohi.

Eläköön Maria!

Joka joukkueella oli ristiinnaulitunkuvansa ja johtajansa. Tämä oli roteva, jykeväjäseninen mies, joka lakkaamatta rohkaisi uskovaisia kolkosti huutaen ja hurjasti eleillen, tuupaten uupuvia selkään, laahaten väsyneitä vanhuksia edelleen ja parjaten kirouksin naisia, jotka henkeä vetääkseen keskeyttivät ylistyslaulun. Oliivin värinen jättiläinen, jonka silmät kiiluivat tuuhean mustan hiustupsun alla veti kolmea eukkoa nuorista jälessään. Hänen edellään astui nainen, jolla ei ollut muuta yllä kuin säkki, mistä pää ja käsivarret pistivät esiin. Toinen pitkä, laiha, kelmeäkasvoinen vaaleasilmäinen vaimo astui kuin unissakävijä edellä, laulamatta ja koskaan kääntymättä; povellaan hänellä oli punainen side, jota kuollettava haava näytti verellä kostuttavan; ajoittain hän horjahti, näyttäen siltä kuin ei enää olisi pysynyt pystyssä vaan kuin tuossa tuokiossa olisi kaatunut maahan milloinkaan enää ylös nousematta. Kolmas, hirvittävä ja hurja, kuin maalaisraivotar, veripunainen vaippa sidottu haiseville lanteille, ryntäillä kirjo-ompelusta, joka loisti kuin kalanruodot, heilutti mustaa ristinkuvaa, johti joukkoaan ja rohkaisi sitä. Neljäs kantoi päänsä päällä mustalla huivilla peitettyä kehtoa, kuten Liberata tuona kolkkona yönä.

Eläköön Maria!

Ja yhä vaan keskeymättä he kiersivät kirkon ympäri, kiihtynein askelin, kohottaen ääntään, yhä enemmän yltyen raivoavien huudoista ja eleistä. Neitoset, päälaeltaan melkein kaljuina, käyttivät ohuita hiuksiaan hajalla ja oliiviöljyllä voideltuina, kasvot ja ryhti olivat typeriä; he kulkivat jonossa aina pitäen toisella kädellä kiinni toverinsa olkapäästä ja katsoen musertuneina maahan -- surkeita olentoja, joiden kohdun oli määrä synnyttää ilman intohimoa siitettyä viheliäistä ihmisrotua, johon alkuperäisen elukan vaistot ja kurjuus periytyi.

Eräänlaisten syvien paarien pohjalla makasi rampa, joka oli läkähtyä lihavuuteensa ja jonka roikkuvat kädet olivat luuvalon käyristämät ja retiisinkokoisten nystyröiden kauheasti rumentamat. Ne liikkuivat alinomaan väristen; otsalta ja kaljulta päälaelta virtasi hiki ja kasteli hänen leveitä kasvojaan, jotka olivat vaaleanpunaväriset ja täynnä punaisia suonia kuin härän perna. Ja hänellä oli kaulassa joukko taikaesineitä ja vatsallaan levitettynä pyhimyksenkuvalla varustettu lehti. Hän kähisi ja ähki, kuin jo puoleksi sammuneena tuskalliseen kuolonkamppaukseen; sietämätön haju erosi hänestä, melkein kuin mädänneestä; kaikki hänen huokosensa henkivät noiden viimeisten elon värähdysten hirvittävää tuskaa; ja kuitenkaan hän ei tahtonut kuolla: paareilla hän antoi kantaa itsensä Jumaläidin jalkojen juureen, jotta olisi välttänyt kuoleman. Vallan lähellä häntä voimakkaat miehet, jotka kirkollisissa juhlissa olivat tottuneet kantamaan jykeviä kuvapatsaita tai lippuja, laahasivat eteenpäin riivattua miestä, joka kähisten puolustautui heidän kouriltaan; hänen vaatteensa olivat repaleiset, vaahto oli suupielissä, silmät pullistuivat esiin kuopistaan, kaulasuonet paisuivat, tukka oli sekaisin ja kasvot sinervät kuin hirtetyllä. Aligi niinikään kulki ohi -- tuo mies, joka kantoi uhrilahjaansa -- ja hän oli nyt vielä kalpeampi kuin vahaluunsa. Ja kaikki muutkin retkeilivät loppumattomassa kiertokulussa ohi; nuo kolme nuoraan kytkettyä naista palasivat taas; ohi kulki uudelleen mustaa ristiä kantava raivotar ja vaikeneva verisiteinen vaimo, ja päänsä päällä kehtoa kantava, ja säkkipukuinen nainen nöyryyteensä kokoonkutistuneena, kasvot kolkkojen kyynelten uurtamina, jotka heruivat esiin vaipuneiden luomien alta; hän tarjosi kuvan kaukaisesta aikakaudesta, ollen yksin joukossa kuin muinaisen ankaran katujamielen henkäyksen verhoamana ja herätti Giorgion mielessä vielä kerran suuren ja puhtaan clementiläisbasilikan näyn, jonka karkeatekoinen alkuperäinen kuorikellari muistutti IX:nnen vuosisadan kristittyjä, Ludvik II:sen aikoja.

Eläköön Maria!

Kulkivat, kulkivat vaan lakkaamatta ohi -- kiihtynein askelin ja äänin, mielettöminä auringon paahteesta, joka rasitti otsaa tai takaraivoa, kiihoittuneina riivattujen huudoista ja kirkosta kuuluvasta kohinasta, heidän astuessaan pääoven ohi, intohimoisen huumautumisen valtaamina, joka yllytti heitä verisiin uhriin, lihansa ruoskitsemiseen, epäinhimillisiin katumuksentekoihin. Ja taaskin he kiersivät piirissä, kärsimättöminä päästäkseen sisälle, kärsimättöminä heittäytyääkseen alas pyhitetylle lattialle ja lisätäkseen omilla valituksillaan niiden valitusten lukua, jotka lukemattomat polvistuneet ihmisolennot täällä olivat ilmoille päästäneet. Ja yhä vaan he jatkoivat kiertokulkuaan, luku kasvoi yhä edelleen, ja he tunkivat ja sysäsivät toisiaan niin rajusti, etteivät enää näyttäneet yksityisolennoilta, vaan yhtenäiseltä ainejoukolta, jota pyörteinen voima ajoi eteenpäin.

Eläköön Maria! Maria eläköön!

Äkkiä joukosta syöksyi nuorukainen kaatumataudin kouristamana maahan. Lähelläolijat hoitelivat häntä vetäen hänet syrjään pyörteestä. Väentungoksesta juoksi useita uteliaita saapuville tuota merkillisyyttä katselemaan.

-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Ippolita kalveten ja ääni ja ilme oudosti muuttuneena.

-- Ei mitään, ei mitään -- auringonpistos -- vastasi Giorgio tarttuen hänen käsivarteensa, viedäkseen hänet pois.

Mutta Ippolita oli jo älynnyt, mistä oli kysymys. Hän oli huomannut, kuinka kaksi miestä väkivoimalla kiskoi erilleen hänen leukojaan ja tunki lusikan hänen suuhunsa, ettei hän olisi purrut poikki kieltään. -- Häneen oli vaistomaisesti tarttunut tämä kauhea hammasten kiristys, ja ehdoton kauhu oli järkyttänyt hänen olemuksensa syvimpiä juuria, missä tuo "pyhä kipu" uinui ja saattoi herätä.

-- Hän potee Pyhän Donaton tautia -- sanoi Cola. -- Älä pelkää.

-- Menkäämme pois täältä -- rukoili Giorgio hartaasti, joka oli levoton ja hämillään, ja koetti vetää ystävätärtään mukaansa.

-- Jos hän täällä äkkiä edessäni kaatuisi maahan! Jos tauti kouristaisi hänet keskellä tungosta! -- hän ajatteli ja tunsi veren suonissaan jähmettyvän. Ja hän muisti Ippolitan Caronnosta kirjoittamat kirjeet, joissa hän epätoivoisin samoin oli hänelle tuon seikan ilmaissut. Ja taaskin Giorgio kuvitteli häntä, kuten silloin, kalpeat kädet vavahtavina ja sormissa sekavat hiustöyhdöt...

-- Menkäämme pois! Tahtoisitko, että menemme kirkkoon?

Ippolita ei sanonut enää mitään, ikäänkuin isku niskaan olisi hänet puuduttanut.