Part 18

Miten saattoi hän sen herättää? Miten uudelleen sen elvyttää? Ei mikään keino tehoisi. Hänen täytyi odottaa äkillistä kipinää, odottamatonta vavahdusta. -- Kenties täytyi hänenkin, kuten Oresten opetuslasten, keskellä kenttää, tien mutkassa, nähdä salama ja kuulla tuo ääni.

Ja taaskin hän ajatteli Orestea, jolla oli punainen mekko yllä, astuvana kiemurtelevan joen rantaa pitkin, missä puro alati värisevän poppelin juurella hyppeli valkeiden kivien päällystämässä uomassa. Hän kuvitteli kohtausta, keskustelua tämän miehen kanssa. Päivällisaika, meren rannalla, viljapellon läheisyydessä. Oreste puhuu kuin yksinkertainen, vaatimaton ihminen, hän hymyilee neitseellisen vilpittömästi, ja hänen hampaansa ovat valkoiset kuin zhasmiini. Maininkien alinomainen loiske vuoriniemien kallioita vastaan muistuttaa kaukaisia urkuääniä keskellä meren hiljaisuutta. Mutta tuon lempeän miehen takana, tuleentuneen viljan kultakorsien välillä, leimuavat unikot kuin himon hehkuva vertauskuva...

-- Himo! -- ajatteli Giorgio, jonka ajatukset taaskin palasivat naiseensa, lempensä koko surkeuteen. -- Kuka tappaa himon? --

Hänen mieleensä johtuivat Salomonin Saarnaajan varoitukset:

-- Non des mulieri potestatem animae tuae... A muliere initium factum est peccati, et per illam omnes morimur... A carnibus tuis abscinde illam... Hän näki alkuaikojen pyhässä aamunkoitossa ihmeellisessä puutarhassa ensimäisen ihmisen, yksinäisenä ja surullisena vetävän sydämelleen ensimäistä naista; ja tästä tuli maailman vitsa, joka kaikkialla levitti surua ja kuolemaa.

Mutta hekkuma tuntui hänestä syntinä alati ylpeämmältä, hurmaavammalta.

Syleilyjen raivokas huumaus, johon alkuaikojen kirkon marttyyrit vankiloissa antautuivat kidutusta odottaessaan, tuntui hänestä jokaista toista huumausta voimakkaammalta. Hän palautti mieleensä niiden naisten kuvia, jotka raivoten pelosta ja rakkaudesta ojensivat vaikenevan itkun kyynelissä kylpevät kasvonsa suuteluihin.

Mitä hän muuta tavoitteli uskoa ja lunastusta etsiessään kuin uutta huumausta, tuntematonta hekkumaa? -- Rikkoa käsky ja saada anteeksiantamus; ottaa syy niskoilleen ja itkien tunnustaa se; paljastaa pienimmätkin viat ja liioitella niitä ja itseään syyttäessään suunnattomasti suurentaa keskinkertaisia hairahduksia; uskoa oma sielu ja oma heikko liha lakkaamatta armollisen lääkärin käsiin -- olihan kaikilla näillä seikoilla aistillinen viehätyksensä.

Jo alussa hänen intohimonsa oli ollut liittyneenä suitsutussavuun ja kuihtuneihin orvokkeihin. Hän muisteli taas rakkauden Epifania-juhlaa Via Belsianon yksinäisessä kappelissa: tuo pieni salaperäinen kappeli on vaipuneena sinervään hämärään, nuorten tyttöjen kuoro seppelöi lavaa, joka vivahtaa kaarenmuotoiseen pengermään, alempana seisovat soittajat petäjästä tehtyjen nuottitelineidensä edessä, ja yltympäri tammipenkeillä istuvat harvat kuulijat, melkein kaikki valko- tai kaljupäitä; johtaja lyö tahtia; pyhänsävun ja kuihtuneiden orvokkien tuoksu sekaantuu Sebastian Bachin musiikkiin...

Hän muisteli myös Orvieton unelmaa; hän näki edessään yksinäisen guelfi-kaupungin: -- suljettuja akkunoita, harmaita katuja, joilla kasvaa ruohoa; torin poikki astuva kapusiinimunkki; piispa, joka sairaalan edustalla astuu alas katetuista mustista vaunuista, ovella vanhuuden taivuttama palvelija; harmaille sateisille illoille kohoava torni; hitaasti lyövä kello; -- äkkiä, kadun pohjukassa ihme; Tuomiokirkko. -- Eikö hän ollut haaveissaan valinnut tyyssijakseen tuota karstakivi-kallion huippua, jota kruunasivat monet luostarit? Eikö hän moneen kertaan elämässään ollut hartaasti kaihonnut tuota lepoa, tuota rauhaa? Ja taaskin suhisi hänen sielussaan tuo unelma, jonka naisellinen kaiho tuona lauhkeana ja harmaana huhtikuunpäivänä oli herättänyt: -- Jos minulla olisi rakastajatar, joka rakastaisi minua sisaren rakkaudella, joka olisi hurskas ja jumalaapelkäävä, hänen kanssaan menisin sinne, jäisin sinne... Pitkät hetket viettäisin tuomiokirkossa ja ulkona, ja yltympäriltä poimisin ruusuja luostaripuutarhoista ja ottaisin nunnilta sokeroituja hedelmiä... Rakastaisin paljon ja nukkuisin pehmeässä vuoteessa, kahden rukoustuolin välissä, neitseellisten valkoisten verhojen välillä.

Uudelleen hänet valtasi varjoisan, rauhan kaiho, kaiho päästä suljettuun, yksinäiseen tyyssijaan, missä kauneimmat kukat, mieluisimmat ajatukset ja hienostunut aistillisuus hänelle tarjoutuisivat. Räikeä päivänpaiste, nuo liian kirkkaat ja voimakkaat viivat tuntuivat hänestä melkein säädyttömän rohkeilta. Ja samoin kuin lorisevan lähteen kuva hallitsee janoisen mielikuvitusta, täytti hänen mielensä täydelleen latinalaisen kirkon viileän hämärän kaiho.

Erakkomajalle asti ei kuulunut kirkonkellojen kehoitus; tai ainoastaan harvoin tuuli kantoi vallan hiljaisen ääniaallon sinne. Kauppalan kirkko oli liian etäinen, kenties jokapäiväinen, ainakaan sillä ei ollut sitä mainetta, että olisi kätkenyt vanhoja muistoja ja kauneuksia. Giorgio tarvitsi läheistä, arvokasta tyyssijaa, missä hänen mystillisyytensä saattoi esteettisesti kukoistaa kuten tuossa syvässä marmori-uurnassa, joka sisältää Luca Signorellin Dante-näyt.

Hänen mieleensä muistui Casauriassa oleva San Clementen luostari, missä hän hyvin pitkä aika sitten nuorukaisena oli käynyt; ja hän muisti nähneensä sen Demetrion seurassa. Kuten kaikki muutkin muistot, jotka liittyivät tämän sukulaisen kuvaan, oli tämäkin niin selvä ja kirkas, kuin olisi se ollut eilispäiväinen. Hänen tarvitsi vaan koota itsensä, taaskin elääkseen nuo hetket uudelleen, taaskin herättääkseen nuo tunteet uuteen eloon. -- He astuivat, hän ja Demetrio, alas polkua, joka johti puiden vielä peittämään luostariin. Ääretön hiljaisuus lepäsi yksinäisellä, suurpiirteisellä seudulla, leveällä ruohottuneella tiellä, missä loikoili kookkaita kalliolohkareita, ja mihin näytti painuneen jättiläisaskelten jälkiä, joiden alkuperä häipyi kaukaisten ja pyhien vuorien salaisuuteen. Yli tämän seudun leijaili vielä jotain alkuaikojen pyhyydestä, ikäänkuin ruohoa ja kiviä vastikään olisi polkenut suuri patriarkka-joukon pyhiinvaeltaja-jono, joka haki merenseutuista taivaan rantaa.

Tasangon taustalla ilmestyi basilika-kirkko: melkein raunio. Maa yltympäri oli soran ja risukon peitossa. Veistokuvien katkelmia oli kasattu toistensa päälle patsaiden nojaan; kaikista halkeamista riippui metsäruohoja, uudet tiilistä ja kalkista tehdyt seinät kannattivat sivukaarien avaroita holvia; ovet roikkuivat irti saranoistaan. Ja eteisholvissa, ylevän pääoven kohdalla, jonka kelpo Leonate oli pystyttänyt, loikoi joukko pyhiinvaeltajia päivällislevollaan. Kolme säilynyttä kaarta kohosi latvuksiltaan ylpeän komeina, ja syyskuun aurinko loi tähän ihanaan keltaiseen kiveen niin harvinaista sävyä, että he molemmat tunsivat seisovansa ylevän kauneuden edessä. Ja todella, kuta tarkkaavammin he katselivat tuota temppeliä, sitä kirkkaammalta ja puhtaammalta näytti heistä noiden viivojen sopusuhtaisuus. Ihaillessaan tuota ennen kokematonta rohkeaa soinnosta, jonka muodostivat kaikenlaiset kaaret, pyöreät kaaret, suippokaaret, hevoskenkäkaaret, erilaisten holvien koruvyöhyet, palmulehdet, ruusukuviot, lehtikiehkurat, vertauskuvalliset kuviot, kaikki tämän rakennuksen yksityiskohdat; -- kaikki tämä paljasti vähitellen silmän kautta hengelle sen yhtenäisen, itsenäisen, rytmillisen lain, johon sekä jykevät kivimöhkäleet että pienet koristekuviot alistuivat. Ja tämän tasasuhtaisuuden salainen voima oli niin suuri, että se kykeni voittamaan ympäristön räikeyden ja loihtimaan esiin epämääräisen käsityksen koko rakennuksesta sellaisena, kuin se kahdennellatoista vuosisadalla abbotti Leonaten ylevästä tahdosta syntyi hedelmällisellä saarella, jota mahtava joki ympäröi ja huuhtelullaan hedelmöitti. Molempien hengessä liiteli heidän poistuessaan tämä näky. Se oli syyskuulla, ja ympäröivä maisema tarjosi tuona kesän riutumisaikana sekä suloa että ankaruutta, mikä ilmeni melkein salaperäisenä vastineena tuon kristillisen rakennuksen hengelle. Hiljaista laaksoa reunusti kaksoisseppele: lähinnä viinitarhojen ja oliivilehtojen peittämät mäet, niiden takana alaston, jyrkkä kalliokruunu. Ja tässä maisemassa piili, kuten Demetrio arveli, hieman samaa haaveellista tunnelmaa, joka henkii siitä Leonardo da Vincin kuvasta, missä aution kalliotaustan yläpuolella hurmaava nainen hymyilee. Ja ikäänkuin lisäten tätä kaksoistunnelmaa, joka valtasi heidät molemmat, kaikui nyt etäiseltä viinimäeltä laulu -- aikaisen viinikorjuun johdanto -- ja heidän takanaan vastasivat veisullaan toivioretkeläiset, jotka taas olivat lähteneet liikkeelle. Ja molemmat sävelmät, hengellinen ja maallinen, sekaantuivat toisiinsa... --

Tämän muiston huumaamana eloon jäänyt tunsi ainoastaan unelmanomaista kaihoa: -- palata sinne takaisin, jälleen nähdä temppeli, ottaa se huostaansa, pelastaakseen sen häviöstä, uudelleen rakennuttaa sen alkuperäisen kauniina, taaskin toimeenpanna siellä suuri jumalanpalvelus ja niin monen vuoden keskeytyksen ja unhoituksen jälkeen uudistaa _Chronicon casauriense_. Olihan se todella kunniakkain temppeli abruzzolaisella alueella, pystytetty valtavirran saareen, joka monena vuosisatana oli ollut voimakkaan ja vilkkaan elämän keskuksena. Vielä eli Clementin henki täällä syväjuurisena; ja tuona kaukaisena loppukesän iltapäivänä se oli jumalaisen, rytmillisen ajatuksen muodossa, jota sopusuhtaiset viivat ilmaisivat, ilmennyt hänelle ja Demetriolle.

Hän sanoi Ippolitalle:

-- Ehkä vaihdamme olinpaikkaa. Muistatko unelmaamme Orvietossa?

-- Oh, tuo luostarikaupunki, Ippolita huudahti -- minne tahdotkaan viedä minut!

-- Tahdon viedä sinut syrjäiseen luostariin, joka on erakkomajaamme vielä yksinäisempi ja kaunis kuin tuomiokirkko ja täynnä ikivanhoja muistoja, missä on kookas valkomarmorinen haarakynttiläjalka -- ihmeellinen taidekukka, jonka luoja on tuntematon... Kohoten yli tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi tulet valaisemaan sieluni harrasta mietiskelyä.

Hän hymyili lausuessaaan tämän runollisen lauseen, sisäisesti tarkastaessaan sitä kaunista kuvaa, joka samalla sukelsi esiin hänen mielikuvituksestaan. Ja Ippolita kaunistelemattoman itsekkäänä ja itsepintaisen aistillisena, siis perusluonteeltaan samallaisena kuin naisolennot yleensä, hurmautui ylenmäärin tästä silmänräpäysrunoudesta. Hän oli onnellinen, kun esiintyi lemmittynsä silmissä ihannoidussa valossa, kuten tuona ensimäisenä iltana sinervällä kadulla, tai kuin salaperäisessä kappelissa, pyhän musiikin ja orvokkituoksun virratessa tai kuin kinsteri-kukilla siroitetulla polulla astuessaan.

Ääni mitä kirkkaimmin helähdellen hän kysyi:

-- Milloin?

-- Ehkäpä huomenna.

-- Niin, huomenna.

-- Mieti: jos kiipeät sinne ylös, et enää voi astua alas.

-- Mitä se haittaa? Saanhan nähdä sinut.

-- Tulet syttymään ja hiutumaan kuin kynttilä.

-- Tulen sinua valaisemaan.

-- Tulet valaisemaan hautajaisianikin.

Hän sanoi nämä lauseet kevyellä äänenpainolla, mutta sisällään hän kuvitellun elämänsä totutulla voimakkuudella muodosti kokonaiseksi elämäntarinansa. -- Synnissä vietettyjen vuosikausien jälkeen, jolloin hän oli liikkunut hekkuman kuilujen partailla, oli katumus tullut. Koettuaan lemmittynsä ruumiista kaikki ne salaisuudet, mitkä saattoivat kiihoittaa hänen aistillisia himojaan, hän nyt rukoili jumalallista armoa vapauttamaan hänet tämän ruumiillisen rakkauden sietämättömästä kurjuudesta. -- Armoa siitä, mitä olen nauttinut, siitä, mitä kärsin! Salli, Jumalani, että voin toimeenpanna uhrin Sinun nimessäsi! -- Ja tyyssijaa etsien hän pakeni, ja hänen lemmittynsä seurasi häntä. Ja vihdoin tapahtui tyyssijan kynnyksellä ihme; sillä epäpuhdas, turmelija, leppymätön naishahmoinen vihollinen, hornan ruusu riisui äkkiä yltänsä joka synnin ja puhdistautui, seuratakseen kumppaniansa alttarille. Kirkastuneena hän valaisi pyhän pimeyden. Korkean marmorisen haarakynttiläjalan huipulla, joka vuosisatoja oli ollut valottomana, hän hehkui rakkautensa vaiteliaassa, sammuttamattomassa liekissä. -- Kohoten yli tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi tulet valaisemaan sieluni harrasta mietiskelyä kuoloon asti! -- Tuo liekki paloi itsessään, koskaan pyytämättä ravintoa, koskaan vaatimatta mitään vastalahjaa onnestaan. _Amabat amare_. Se luopui ainaiseksi kaikesta omistuksesta; se oli ylhäisempi Jumalaakin, ylimmässä puhtaudessaan, sillä Jumala rakastaa luotua olentoa, mutta palkaksi hän vaatii vastarakkautta ja käy hirvittäväksi sille, joka kieltäytyy häntä rakastamasta. Sen rakkaus oli luoksepääsemätön -- ylevä ja yksinäinen -- se sai ravintonsa yhden ainoan olennon verestä ja yhdestä ainoasta sielusta. Se oli tuntenut itsestään varisevan pois sen olemuksensa osan, joka vastusti sen täydellistä antaumista. Siihen ei ollut jäänyt mitään sameata eikä epäpuhdasta. Sen ruumis oli muuttunut hienoksi, joustavaksi, kirkkaaksi ja turmelemattomaksi aineeksi; sen aistit olivat sulautuneet ylimmäksi, ainoaksi hekkumaksi. Kohonneena ihmeellisen kynttiläjalan huippuun se paloi ja iloitsi hehkustaan ja loistostaan, kuin liekki ainakin, joka on tietoinen liekkielämästään... --

Pysähtyen ja kuunnellen, sanoi Ippolita:

-- Kuuletko? Vielä toinen kulkue! Huomenna on aatto.

Ja vielä kaikuivat aamuin, keskipäivin, iltapäivin öisin pyhät laulut. Toinen joukko seurasi toista päiväsaikaan ja kuutamossa. Kaikki tulvivat samaa päämäärää kohti ja ylistivät saman intohimon tempaamina samaa nimeä, tarjoten hirvittävän ja surkuteltavan näyn, jättäen tien varrelle sairaita ja kuolevia, keskeymättä kulkien edelleen, valmiina voittamaan joka esteen, saapuakseen sinne, missä oli balsamia kaikille heidän kärsimyksilleen ja täyttymystä kaikille heidän toiveilleen. Lepäämättä he kulkivat yhä edelleen ja edelleen, kastellen omilla kyynelillään loppumattomaan pölyyn painuneita askeleitaan. Ja yhä he vaan kulkivat, kulkivat.

Mikä ääretön voima säteilikään tuosta yksinkertaisesta kuvitelmasta, jotta se saattoi panna liikkelle ja vetää puoleensa kaikki nämä vaivan painamat ruumiilliset olennot. Noin neljäsataa vuotta sitten seitsemänkymmenen neljän vuotias vanhus oli rakeiden hävittämällä tasangolla kuvitellut erään puun latvassa näkevänsä armostarikkaan neitsyen; ja siitä alkaen olivat vuosittain, tuon ilmestyksen vuosipäivänä kaikki vuoriston ja rannikon asukkaat vaeltaneet tuolle pyhälle paikalle, rukoilemaan lunastusta kärsimyksistään.

Ippolita oli jo Candian suusta kuullut tuon legendan; ja jo jonkun päivän hän oli mielessään hautonut hurskasta pyydettä lähteä matkaan tuohon pyhättöön. Rakkauden ylivalta ja aistillisten nautintojen tottumus olivat tukahuttaneet hänessä uskonnollisen tunteen; mutta ollen roomatar rodultaan, jopa syntynyt Trasteveressa, ja kasvanut tuollaisessa porvarisperheessä, missä pappi ammoisista ajoista alati oli pitänyt hallussaan omientuntojen avaimia, hän oli siis aito-katolilainen, taipuisa kaikkiin ulkonaisiin kirkollisiin menoihin, jopa hän aika ajoin antautui ylimmän uskonnollisen hartausinnon valtoihin.

-- Miksi emme mekin mene Casalbordinoon? -- hän kysyi. -- Huomenna on aatto. Tahdotko, että lähdemme? Se on oleva sinulle suuremmoinen näytelmä. Otamme vanhuksen mukaan.

Giorgio suostui. Ippolitan toivomus vastasi hänen omaa toivomustaan. Hänen mielestään oli välttämätöntä seurata tuota vuolasta virtaa, ottaa osaa tuohon karkean joukon kokoontumiseen, koetella aineellista yhteenkuuluvaisuuttaan tähän alimpaan kansankerrokseen, tuohon vankkaan ja muuttumattomaan kerrokseen, joka kenties oli säilyttänyt alkuperäisen leimansa.

-- Varhain huomisaamuna lähdemme matkaan -- Giorgio lisäsi, tuntien levottomuutta laulun lähestyessä.

Ippolita mainitsi Candian kertomusten mukaisesti muutamia julmia koettelemuksia, jotka toivioretkeläisillä lupausten nojalla oli läpikäytävä. Hän värisi kauhistuksesta. Ja laulun kuuluessa yhä äänekkäämmin, molemmat tunsivat kolkon viiman puhaltavan läpi sielujensa.

Oli jo yö, ja he seisoivat kummulla. Kuu nousi taivaankannelle. Virkeä kosteus levisi tiheistä kasviryhmistä, jotka vielä värähtelivät iltapäivän sadekuurosta. Joka lehdeltä tippui pisaroita, ja nämä lukemattomat timantinhohteiset kyynelet kimmeltelivät kuuvalossa, lumoten metsän. Giorgion sattumalta tuupatessa puunrunkoa, satoivat loistavat pisarat järkytetyiltä oksilta Ippolitan yli, verhoten hänet tähtipeitteellä. Hän huudahti lyhyesti ja nauroi sitten.

-- Sinä häijy! -- hän mutisi, luullen, että Giorgio oli tahtonut yllättää hänet tällä odottamattomalla suihkulla; ja hän hankki kostoa.

Rapisten putoilivat juoksevat jalokivet puista ja oksilta, Ippolitan hopeanheleän naurun silloin tällöin kajahtaessa pitkin rinnettä. Giorgio, joka äkkiä unhoitti haaveensa, vastasi nauruun, antautui nuorekkaan tenhon valtoihin, imi itseensä elvyttävää yöllistä virkeyttä, johon kaikki maan tuoksut sulautuivat. Hän koetti ensimäisenä saavuttaa puun, jolla hänestä näytti olevan tuuhein latva, ja Ippolita juoksi kilpaa hänen kanssaan, rohjeten varmin askelin juosta liukasta rinnettä alas. Näin he samaan aikaan saavuttivat tavoittelemansa rungon ja pudistivat sitä yhdessä, niin että sadepisarat putosivat heidän ylitsensä. Lehtien liikkuvassa varjossa Ippolitan silmänvalkuainen ja valkean hohtoiset hampaat loistivat kummallisesti; ja kaikkein pienimmät pisarat välkkyivät kuin timantti-tomu ohimoiden ohuilla hiuksilla, poskilla, huulilla, jopa silmäripsillä ja ne vavahtelivat naurun synnyttämästä liikkeestä.

Sinä velhotar -- huudahti Giorgio, hellitti puun ja otti syliinsä ystävättären, joka vielä kerran ilmeni hänelle yöllisen kauneuden salaisessa välkähdyksessä.

Ja hän peitti hänen kasvonsa kauttaaltaan suudelmilla, ja hänen huulensa tunsivat hänen raikkautensa ja kaste virkeytensä, kuin äsken puusta poimitusta hedelmästä.

-- Tuossa! Tuossa! Tuossa!

Joka suudelman hän painoi lujasti huulille, poskille, silmille, ohimoille, kaulalle, kyllästymättömänä, kuin olisi se ollut hänelle uusi nautinto. Ja Ippolita melkein haltioitui hänen suudelmistaan, kuten aina, kun hän tunsi, että rakastajansa oli todellisen lemmen huumauksen valloissa. Noina hetkinä hän ei näyttänyt muuta tavoittelevan kuin saada päästää olemuksensa sisimmästä valloilleen vienoimman, voimakkaimman lemmentenhon, kiihoittaakseen tuota juopumusta tuskantuntemukseen asti.

-- Tuossa!

Ja Giorgio herkesi suutelemasta, ahdistuneena, saavutettuaan tunnekyvyn äärimäisen rajan, jonka yli hän ei kyennyt astumaan.

He eivät enää puhuneet; käsi kädessä he astuivat avoimien kenttien yli erakkomajaa kohti, eksyttyään ajattelemattomalla kilpajuoksullaan pois kaidalta polulta. Odottamattoman ilon tuottama hämmennys saattoi heidät vakaviksi. He tunsivat nyt väsymystä ja kuvaamatonta alakuloisuutta. Giorgio kulki kuin unissa, tuperruksissa. -- Näin oli elämä, melkein varkain varjossa tarjonnut uuden nautinnon: uuden, toden ja syvän tunteen levottoman päivän päättyessä, jonka oli viettänyt häälyvien unikuvien luostarissa! -- Mutta oliko se todella elämää? Eikö se kenties ollut unelmaa? -- Toinen niistä on aina toisen varjo -- hän ajatteli. -- Missä on elämää, siinä on unelmaa.

-- Katso! -- sanoi Ippolita, värähtäen ihmetyksestä.

Ja tuntui kuin olisi hän maisemakuvaa osoittamalla valaissut sitä ajatusta, jota Giorgio ei ollut lausunut.

Äänetönnä sukelsi kuutamosta viinivuori esiin. Pystysuorat viiniköynnökset kietoutuivat sauvojen ympäri kuin ohuiden tyrsus-sauvojen; ja pisaroita tippuva viinilehvä, joka kuutamossa näytti suoniensa hienoa kudosta, ollen kuin kivennäinen, täydelleen liikkumaton, lasimainen, läpikuultava, tavattoman hauras ja sileä, ei enää tuntunut maan todellisuuteen kuuluvalta eikä olevan missään yhteydessä ympäristöön; se näytti olevan viimeinen näkyvä jäännös vertauskuvallisesta, taikurin keksimästä maailmasta, joka oli häviämäisillään.

Vaistomaisesti Giorgio ajatteli Korkean veisun säettä: -- Vinea mea coram me est. --

V.

Varhaisesta aamusta alkaen olivat junat lyhyin väliajoin kuljettaneet äärettömiä ihmisjoukkoja Casalbordinon asemalle. Ne olivat ihmisiä pikkukaupungeista ja kauppaloista; he olivat liittyneet etäisemmiltä seuduilta tulleisiin seuroihin, jotka eivät voineet tai tahtoneet toimeenpanna toivioretkeä jalkaisin. He syöksyivät rajusti ulos vaunuista, tunkeutuivat ovelle, ristikko-aitausta vastaan; he huusivat ja huitoivat käsillään, tuuppasivat toisia syrjään päästäkseen itse nousemaan rattaille ja vaunuihin, jotka piiskojen läimähtäessä ja kulkusten kilistessä lähtivät liikkeelle; tai he järjestyivät pitkiin riveihin ristiinnaulitun kuvan taakse ja kulkivat ylistyslaulua kaiuttaen jonossa tomuista katua edelleen.

Jo tämän vastuksen peloittamina Giorgio ja Ippolita vaistomaisesti kääntyivät merelle päin, odottaessaan joukon haajantumista. Hamppu-pelto aaltoili levollisesti, eroten veden tummansinisestä taustasta. Liekkien tavoin loistivat purjeet puhtaalla taivaanrannalla.

Giorgio sanoi ystävättärelleen:

-- Onko sinulla rohkeutta? Pelkään, että se voi käydä sinulle liian rasittavaksi.

Hän vastasi:

-- Älä pelkää. Olen vahva. Ja sitäpaitsi täytyy vähän kärsiä, ansaitakseen armon.

Ja hymyillen Giorgio virkkoi:

-- Aiotko rukoilla jotain armoa?

-- Yhtä ainoata.

-- Mutta olemmehan me molemmat tehneet kuolinsynnin!

-- Se on totta!

-- No siis?

-- Anonpa sittenkin.

He olivat ottaneet mukaansa vanhan Colan oppaakseen, hän kun hyvin tunsi paikkakunnan ja tavat. Kun asemaovi oli jäänyt vapaaksi, he lähtivät ulos ja istuutuivat vaunuhin, jotka lähtivät liikkeelle kulkusten kovasti helistessä. Hevoset olivat koristetut kuin karnevaalin kilpa-ajoja varten ja somistetut höyhenillä. Ajureilla oli riikinkukon sulka hatussa ja he läimäyttivät lakkaamatta piiskalla, säestäen pamauksia käheillä huudoilla.

-- Pitkältäkö on matkaa perille? -- kysyi vanhukselta Ippolita, jota kärsimättömyys ja tavaton levottomuus vaivasi, kuin olisi sinä päivänä odottanut joku erinomainen tapaus.

-- Ei täyttä puoltatuntia -- vastasi toissilmäinen.

-- Onko se vanha kirkko?

-- Ei, rouva. Muistan vielä sen ajan, jolloin se ei ollut pystyssä. Viisikymmentä vuotta sitten siinä oli ainoastaan pieni kappeli.

Hän otti esiin asiakirjan tavoin taitetun paperilehden, levitti sen auki ja näytti sen Giorgiolle.

-- Lueppa. Tässä on koko tarina.

Se oli kuva, jonka alla legenda oli luettavissa. -- Enkeli-kuoron ympäröimänä istui Pyhä Neitsyt öljypuussa, ja vanhus oli polvistuneena sen juurella ja rukoili häntä. Vanhuksen nimi oli Alessandro Muzio. Hänestä kertoi legenda: -- Herran vuonna 1527, kesäkuun kymmenentenä, iltapäivällä, se oli helluntai-sunnuntaina, raivosi myrsky Casalbordinon seuduilla ja hävitti viinitarhat, viljavainiot ja oliivilehdot. Seuraavana aamuna läksi Alessandro Muzio, seitsenkymmenvuotias vanhus Pollutrista, jonka viljavainio oli rannalla, katsomaan vahinkoa. Kun hän näki vainionsa häviön, hänen sydämensä kouristui kokoon, mutta syvässä nöyryydessään hän ylisti jumalallista vanhurskautta. Hartaasti hän ajatteli Neitsyettä ja rukoili tiellä rukousnauhansa, kun kuuli laakson rajalla kellonsoittoa, joka ilmoitti messun alkua. Heti hän lankesi polvilleen ja purki kaiken hartautensa rukoukseen. Mutta rukoillessaan hän äkkiä huomasi itsensä valon ympäröimäksi, joka säteili auringon valoa kirkkaampana; ja tässä valossa ilmestyi hänelle kärsimyksistä rikas Jumalan Äiti, sininen vaippa yllä ja puhui hänelle suloisella äänellä: "Mene ja vie tämä sanoma. Sano, että katuvainen parannus palkitaan. Tähän on pystytettävä temppeli, ja minä olen täällä jakeleva armoani. Mene vainiollesi, ja sinä olet näkevä, että viljasi on vahingoittumaton." -- Neitsyt katosi enkeleinensä. Vanhus nousi, meni pellollensa ja löysi viljansa vahingoittumattomana. Sitten hän riensi takaisin Pollutriin, meni Marino d'Iddonen papin luo ja kertoi hänelle ihmeen. Silmänräpäyksessä levisi uutinen tästä tapauksesta yli koko Casalbordinon seudun. Koko kansa vaelsi tuolle pyhälle paikalle, huomasi maan puun juurella olevan kuivan, näki viljavainion rehoittavana aaltoilevan ja tunnusti ihmeen tapahtuneeksi; ja se vuodatti katumuksen ja hellyyden kyyneleitä.