Part 17

He kulkivat ohi raskain tömisevin askelin, levittäen itsestään karjalauman väkevää hajua, ollen niin likeisesti toisiinsa sullottuina, että joukosta kohosivat ainoastaan korkeat ristinmuotoiset sauvat. Edellä astuivat miehet; lukuisampina seurasivat naiset, joiden kultakoristeet kimmelsivät valkoisten otsanauhojen alla.

Eläköön Maria! Ja joka hänet loi!

Lähellä heidän laulunsa joka uudelta hengenvedolta vaikutti tuskanhuudolta, sitten sen voima vaimeni ilmaisten väsymystä, joka alinomaa ja yhteisin ponnistuksin voitettiin, ja molemmissa kuoroissa oli aloitteen tekijä aina joku yksityinen mahtava ääni. Eikä se ainoastaan äännyttäessä voittanut toisia, vaan selvänä ja kuuluvana se yhteiskuorostakin erkani sekä säkeistön että vastasäkeistön aikana, ilmaisten täten hehkuvaa uskonintoa, erikoista ja hallitsevaa sielua joukossa.

Giorgio kuunteli ja seurasi tätä laulua sen vähitellen poistuessa, niin kauan kuin korva sitä saattoi eroittaa. Ja tuon salaperäisen voiman tuntemus, joka kahlehti tuota alkuasutuksen rotua, mistä hän itsekin polveutui, kasvoi hänessä ylenmäärin.

Jono katosi merenpoukaman mutkassa, sitten se taas sukelsi esiin kuutamossa kallion huipulla ja katosi taaskin. Ja öisessä etäisyydessä laulu verhoutui, heikkeni ja kävi vienoksi, melkein kuin tyvenen meren hiljaiset ja hitaat tahdit olisivat sen vaimentaneet.

Ippolita istui aitauksella nojaten hartioitaan akasian runkoa vastaan, ja vaikeni liikkumattomana, hän kun ei rohjennut häiritä sitä uskonnollista tunnelmaa, johon lemmittynsä näytti vaipuneen.

Mitä saattoi Giorgiolle kirkkain auringonvalo ilmoittaa, jota ei tämä yksinkertainen öinen laulu jo ollut ilmoittanut. Kaikki yksityiset mielikuvat, äskeiset ja vanhat, nekin, jotka vielä värähtelivät tuoreesta vaikutelmasta ja ne, jotka lepäsivät hautautuneina muistojen vakoihin -- ne kaikki liittyivät hänen sisällään kokonaisuudeksi, muodostaen ihanteellisen kuvan, joka voitti kaikkein suurpiirteisimmän ja ylevimmän todellisuuden. Hänen maansa ja kansansa näyttivät hänestä muuttuneilta, kohonneilta yläpuolelle aikaansa, satumaisilta ja hirvittäviltä, salaperäisten, ijäisten nimettömien seikkojen hallitsemilta. Keskipisteessä kohosi, kuin jättiläiskokoinen alkurunko, pyramidin muotoinen vuori, ijäisen lumen peittämä; ja sen rinteitä ja pyhiä oliivilehtoja huuhteli vaihtuva ja synkkä meri, jonka purjeet kantoivat surun tai liekin värejä. Jokien levyiset tiet, joilla versoi vihreä ruoho, joilla kalliolohkareita siroitettuna lepäili ja joissa siellä täällä näkyi suunnattoman suuria jälkiä, johtivat valtavia joukkoja ylängöiltä alas tasangolle. Rauenneiden ja unhoittuneiden uskontojen kirkollismenoja täällä harjoitettiin. Aikoja sitten rappeutuneiden voimien vertauskuvat olivat täällä säilyneet koskemattomina; alkukansojen tavat, jotka ainaiseksi olivat kadonneet maanpinnalta, olivat täällä säilyneet sukupolvesta sukupolveen; upeat ja harvinaiset puvut olivat säilyneet menneen ajan ylhäisyyden ja kauneuden todisteina. Pitkät jonot jyvillä sälytettyjä hevosia kulki ohi; kuormitettujen eläinten selässä ratsastivat uskovaiset tähkäseppeleet päässä ja taikinaiset koristeet kaulassa, kuvapatsaan juurelle he laskivat vilja-antimensa. Nuoret tytöt, jotka kantoivat viljakoreja päänsä päällä, taluttivat aasintammaa, jonka selässä oli isompi kori, toivat laulaen uhrilahjansa alttarille. Miehet ja lapset, seppelöityinä ruusuilla ja punervilla marjoilla pyhiinvaelsivat kallion huipulle, johon Simsonin jalan jälki oli kivettynyt. Valkoinen härkä, joka vuoden oli käynyt lihavalla laitumella, kulki, punaisen satulaloimen peittämänä ja poika selässä ratsumiehenä, juhlallisesti lippujen ja vahakynttilöiden ympäröimänä jonon etunenässä; se polvistui kansan riemuhuutojen raikuessa temppelin kynnyksellä; saavuttuaan kirkon keskustaan se päästi ruokansa perkeet, ja tästä höyryävästä aineesta tekivät uskovaiset ennepäätelmiä maanviljelykseen nähden. Jokien varsilla asujat seppelöivät viiniköynnöksellä päänsä juhlaa varten, ja yöllä he laulaen ja soittaen soutivat yli veden, kantaen käsissään tuuhealehtisiä oksia. Päivänkoitteessa neitsyet lupauksen mukaisesti pesivät kätensä, jalkansa ja kasvonsa raikkaassa kasteessa. Vuorilla ja tasangoilla kevätauringon ensi ilmestymistä tervehdittiin ylistyshymneillä, raikuvilla sävelillä, metallilevyjä yhteen lyömällä, riemuhuudoilla ja tansseilla. Miehet, naiset ja lapset etsivät ympäri maata ensi käärmeitä, jotka olivat heränneet talvitainnoksistaan; he pyydystelivät niitä elävinä, kietoivat ne kaulansa ja käsivarsiensa ympäri ja näyttäytyivät tässä asussa suojeluspyhälleen, joka suojasi heidät myrkyllisiltä puremilta. Auringonpuoleisilla rinteillä kilpailivat nuoret maamiehet isiensä läsnäollessa, kuka ikeeseen valjastetulla härällä saattoi kyntää suorimman vaon huipulta alas laaksoon; palkintotuomarit jakoivat voittajalle kunniapalkinnon, ja isä sulki liikutuksen kyyneliä vuodattaen kunnostautuneen pojan syliinsä. Ja näin jokaisessa menossa, juhlakulkueissa, kaikissa ammateissa, kisoissa, syntymätilaisuudessa, rakkaudessa, häissä, hautajaisissa esiintyi aina joku maanviljelyksen vertauskuva, aina esitettiin kuvannollisesti ja palveltiin maa-emoa, jonka kohdusta kaiken hyvän, kaiken ilomielisyyden lähteet esille pulppuilivat. Naapurinaiset menivät vastavihittyjen taloon; heillä oli pään päällä jyväkori, ja jyvillä lepäsi leipä ja leivällä kukka; he astuivat sisään, toinen toisensa jälkeen ja jokainen siroitti kahmalollisen jyviä onnellisen naisen hiuksille. Kun kuolinkamppausta kesti kauan, asetti kaksi läheistä sukulaista kuolevan jalkojen juureen auran, jolla oli voima lyhentää tuskaa ja jouduttaa kuoloa. Työaseissa ja hedelmissä luultiin suuren merkityksen ja voiman piilevän. Syvän, alinomaisen salaisuuden tietoisuus ja välttämättömyys loi kaikkiin ympäröiviin esineisiin toimivan sielun, joka hyödyttävänä tai vahingoittavana, onnea tai onnettomuutta lupaavana jokaisessa kohtaloniskussa tai onnenpotkauksessa salaa tai julkisesti ilmaantui. Painamalla vetolaastarin jonkun paljaaseen käsivarteen sai tietää asianomaisen rakkauden tai välinpitämättömyyden; jos heitti pataa kannattavat ketjut pesästä tielle, sai täten uhkaavan myrskyn ehkäistyksi; ikkunalaudalle asetettu huhmari kutsui eksyneet kyyhkyt takaisin; nielemällä pääskyn sydämen tuli viisaaksi. Näin sekaantui salaperäisyys joka tapahtumaan, ympäröi kaikkien elämän, ja yliluonnollinen hallitsi ja imi itseensä jokapäiväisen elämän, loi lukemattomia ja karkoittamattomia harhakuvia, jotka ottivat olopaikakseen kedot, talot, jotka hallitsivat taivasta ja sekoittivat veden. Mystillisyys ja rytmillisyys, nämä jokaisen jumalanpalveluksen olennaiset ainekset, olivat kaikkialla levinneinä. Miehet ja naiset antoivat alinomaan sielujensa puhua laulussa, työtään he niin suljetuissa kammioissaan kuin vapaassa luonnossa säestivät laululla, he viettivät elämää ja kuolemaa laululla. Kehdon ja haudan partaalla kaikuivat juhlalliset, alati palaavat, ikivanhat sävelmät, jotka kenties olivat yhtä vanhat kuin se rotu, jonka syvää surumielisyyttä ne tulkitsivat. Ollen alakuloiset, vakavat ja järkähtämättömät muuttumattomassa tahdissaan, näyttivät ne olevan unhoittumattomien liturgiojen katkelmia, jotka olivat eläneet jotain ikivanhaa alkuperäistä jumalaistarua kauemmin. Niitä oli vaan vähäinen luku, mutta ne elivät kansan mielessä niin voimakkaina, etteivät uudet laulut niille vetäneet vertoja eivätkä kyenneet niiden voimaa vähentämään. Ne siirtyivät sukupolvesta sukupolveen kuin henkinen omaisuus ainakin, joka oli likeisesti liittynyt ruumiilliseen olentoon; ja jokainen, joka heräsi elämään, kuuli niiden sisällään helisevän kuin synnynnäisen kielen, jolle ääni lainasi havainnollisen muodon. Samoin kuin vuoret, laaksot, joet, tavat, paheet ja hyveet ja jumalanpelko nekin olivat osana maan ja asujanten rakenteessa. Ne olivat kuolemattomia kuten maa ja veri.

Tähän maahan ja näiden ihmisten luo tuli nyt "Uusi Messias", jonka elämää ja ihmetekoja vanha maamies oli kertonut. Kuka oli tuo ihminen? Oliko hän yksinkertainen ja vahingoittamaton askeetti, kuten Simplicio, joka palveli aurinkoa? Vai viekas ja ahne petturi, joka hyväkseen käytti hurskaiden herkkäuskoisuutta?

Kuka hän siis oli tuo mies joka joen rannalta käsin ainoastaan nimensä tenholla kykeni panemaan läheiset ja kaukaiset ihmisjoukot liikkeelle, joka viekoitteli äidit hylkäämään lapsensa, joka kykeni näihin mitä raaimpiin sieluihin loihtimaan toisen maailman näkyjä ja ääniä?

Ja taaskin Giorgio näki Oresten haahmun edessään, punainen mekko yllä, astuvan kiemurtelevan joen rantaa, missä puro alati väräjävien poppelien juurella keikkui edelleen loistavilla kivillä peitettyä uomaa pitkin.

-- Eiköhän tässä odottamattomassa ilmestyksessä piile minun pelastukseni? Eikö minun, löytääkseni itseni jälleen, tunteakseni todellisen olemukseni, täydy asettua välittömiin kosketuksiin siihen rahvaaseen, josta olen lähtenyt? Jos upotan olemukseni juuret taaskin kotoiseen maaperään, enkö silloin tule imemään väärentämätöntä ja voimakasta mehua, joka on omansa jälleen karkoittamaan minusta kaiken, mikä minussa on keinotekoista ja vierasta, kaiken, minkä lukemattomista kosketuksista olen vastaanottanut? En nyt hae totuutta, mutta koetan jälleen saavuttaa olemukseni ytimen, tutkia rotuni omituisuudet, vakiinnuttaakseni ne itsessäni ja kehittääkseni niitä niin voimakkaiksi kuin suinkin. Kun olen sillä tavoin saattanut sieluni sointumaan yhteen kansani sieluun, taas löytämään puuttuvan tasapainoni. Henkisesti etevän henkilön tasapaino on siinä, että hän osaa kohottaa korkeammalle asteelle oman rotunsa olennaiset vaistot, tarpeet, taipumukset ja tunteet.

Jotain salaperäistä ja rytmillistä leijaili yli koko luonnon. Meri huokui tasaisesti henkäystään valkeahohteiselle hiedalle, mutta välillä eroitti korva aaltojen hiljenevää pauhinaa, jotka loiskivat yhä etäisemmille rannan kohdille. Vielä kerran -- kenties kaiku kimmosi jostain kallio-onkalosta esiin -- kuului toivioretkeläisten laulu, sitten se häipyi kuulumattomiin. Vasta d'Aimonen seuduilla vavahteli taivaalla tiheään salamia, jotka hiljaisessa vaaleassa kuutamossa näyttivät punervilta. Ippolita haaveili nojaten puuhun ja luoden silmänsä noiden mykkien salamien lähtökohtaan.

Hän oli koko ajan pysynyt liikkumattomana. Hänessä ei ollut ollenkaan tavatonta tämä viipyminen samassa asennossa, mikä joskus jähmettyi jonkunlaiseksi jäykkyydeksi ja herätti pelästystä. Hänessä ei silloin ollut jälkiäkään tuosta nuortevan suloisesta naisesta, jonka kasvit ja eläimet tunsivat, vaan hän näytti vaikenevalta, voittamattomalta olennolta, jossa lemmenintohimon koko eristävä ja hävittävä voima oli ruumiistunut. Hänen kauneutensa kolme jumalaista tekijää -- otsa, silmät, suu -- eivät kenties koskaan olleet omistaneet sellaista vertauskuvallisen merkityksen määrää edustaessaan ijäisnaisellisen tenhon perikuvaa. Tuntui siltä kuin valoisa yö olisi suosinut tätä ilmestyksen kirkastumista, saattamalla tämän olennon todella ihanteellisen muodon esille ja estämällä rakastajaa katselemasta häntä terävällä tutkijan silmällä, sallien hänen hengellään kokonaan vastaanottaa hänet tajuntaansa. Kuunvalossa kylpevä kesäyö, täynnä kaikkia unelmia ja vaaleita tai näkymättömiä tähtiä ja meren soinnukkaita ääniä, näytti olevan tämän ihanan kuvan luonnollisena kehyksenä. Samoin kuin varjo joskus suhdattomasti suurentaa sitä esinettä, joka sen luo, näytti Ippolitan hahmo kohtalollisen rakkauden perustuksella katsojasta, joka yhä selvemmin ja hirvittävämmin näki edessään tulevaisuuden, ylevämmältä ja traagillisemmalta tämän äärettömän taustan pohjalla.

Eikö juuri sama nainen yhtä liikkumattomana parvekkeelta ollut katsellut elottomassa vesiaavikossa välkkyvää valkoista purjetta? Hän se oli, ja nytkin, jolloin hänen öinen näkynsä tuntui vapaalta kaikesta todellisuuden raakuudesta, liikkui hänen olemuksensa herättämän tunteen alla sama viha: sukupuolten kuollettava viha, joka piilee rakkauden pohjalla ja joka salattuna tai ilmeisenä sisältyy kaikkiin sen seurauksiin -- ensi katseesta äärimäiseen kyllästymisinhoon.

-- Hän on siis vihollinen -- ajatteli Giorgio. -- Niin kauan kuin hän elää, niin kauan kuin hänellä on vaikutusvaltaa minuun, hän on estävä minua asettamasta jalkaani sille kynnykselle, jonka näen edessäni hahmoittavan. Ja miten voinkaan jälleen saavuttaa ominaisimman olemukseni, kun hänellä on suurin osa siitä valloissaan? On turhaa toivoa uutta maailmaa, uutta elämää. Niin kauan kuin lempi kestää, maan akseli piilee yhdessä ainoassa olennossa ja elämä on suljettuna ahtaaseen piiriin. Jälleen elpyäkseni elämään, voittaakseni, täytyisi minun vapautua rakkaudesta, irtaantua vihollisesta...

Kerran hän kuvitteli häntä kuolleena. -- Kuolleena hän muuttuisi ajatusainekseksi, puhtaaksi ihannelmaksi. Epävarmasta ja epätäydellisestä olemassaolosta hän siirtyisi täydelliseen ja varmaan olomuotoon, ainaiseksi vapautuneena sairaasta, heikosta ja hekkumallisesta lihastaan. -- Hävittää, jos mieli omistaa -- toista keinoa ei ole sillä, joka rakkaudesta hakee kaikkein korkeinta.

Ippolita vavahti äkkiä, kuin olisi outo kauhu häntä kouristanut. Viitaten tavalliseen taikauskoon hän sanoi:

-- Kuolema on kulkenut ohi. --

Ja hän hymyili. Mutta rakastaja, ollen tämän sattuman tyrmistyttämä, ei voinut vapautua säikähdyksen ja hämmästyksen tunteesta. -- Onko hän aavistanut minun ajatukseni? --

Molemmat nousivat samalla, kuullessaan koiran raivokkaasti haukkuvan.

-- Kuka se lienee? -- Kysyi Ippolita levottomana.

Koira haukkui lakkaamatta polun alkupäässä oliivilehtoon päin. Candia ja vanhus tulivat ulos talosta.

-- Kuka se saattaa olla? -- kysyi vanhus katsoen kirkkaaseen yöhön

Ihmisääni tunki esiin oliivilehdosta: rukoileva, nyyhkyttävä ihmisääni. Sitten tuli näkyviin tumma ihmishahmo, jonka Candia heti tunsi.

-- Liberata!

Äiti kantoi päänsä päällä tumman huivin peittämää kehtoa. Hän astui suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, kompastumatta, sulkeutuneena ja äänettömänä kuin onnettomuutta ennustava unissakävijä, sokeasti tavoitellen tuntematonta päämäärää. Ja avopäin häntä seurasi mies, hillittömästi nyyhkyttäen, rukoillen, mainiten häntä nimeltä, kumarassa, piesten lanteitaan tai synkän epätoivoisena raastaen tukkaansa.

-- Liberata! Liberata! Kuule minua! Kuule minua! Tule takaisin kotia! Oi, Jumalani, Jumalani! ulvoi tuo kömpelö ja kurja mies, nyyhkyttäen laahustellen vaikenevan vaimon jälessä. -- Minne aijotkaan mennä? Mikä sinulla on mielessä? Liberata! Kuule minua! Oi Jumalani, Jumalani!

Hän rukoili häntä pysähtymään, mutta hän ei häneen kajonnut. Rajun tuskan raatelemana hän ojensi kätensä häntä kohti, mutta ei häneen tarttunut, ikäänkuin salainen voima olisi pidättänyt häntä siitä, melkein kuin tämä olento tenhovoiman kautta olisi käynyt koskemattomaksi.

Ei Candiakaan astunut esiin hänen tietään tukkimaan.

-- Mikä on, Giuseppe? Mitä on tapahtunut? -- hän kysyi.

Giuseppe kuvasi kädenliikkeellä mielisairautta. Ja Giorgion ja Ippolitan korvissa kaikuivat taas maalaisnaisten äänet:

-- Hän on mielisairas. Hän on tullut mykäksi, rouva. Kolmeen päivään hän ei ole puhunut. Hän on hullu, hullu.

-- Onko lapsi kuollut? -- kysyi Candia uudelleen hiljaa, osoittaen peitettyä kehtoa.

Mies nyyhkytti yhä kovemmin. Ja taaskin kaikuivat naisten äänet Giorgion ja Ippolitan korviin:

-- Se ei enää itke. Lapsiparka! Nukkuuko se? Se on pienen ruumiin näköinen. Se ei enää liiku. Se nukkuu... nukkuu... Se ei enää kärsi.

-- Liberata! -- huusi Candia koko äänensä voimalla, ikäänkuin olisi tahtonut pudistaa tuota tunnotonta olentoa. -- Liberata! Minne sinä menet?

Mutta hän ei tarttunut häneen, hän ei estänyt häntä kulkemasta edelleen.

Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat häntä.

Äiti jatkoi matkaansa, suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, tuijottaen eteensä suurilla silmillään, suu kuin sinetin sulkemana, kuin olisi se jo tehnyt ijäisen, hengettömän vaiteliaisuuden lupauksen. Hänen päänsä päällä heilui kehto, joka nyt oli muuttunut paareiksi; ja miehen vaikeroiminen kävi tasasen tahdikkaaksi, melkein kuin valituslaulu.

Näin astui tuo traagillinen pari kuljettuaan pihamaan poikki, polkua alas, jossa vielä olivat painuneina toivioretkeläisten verekset jäljet ja joiden yli vielä liiteli ylistyslaulusta virrannut hurskas henki.

Ja rakastavat, ollen säälin ja kauhun valtaamina seurasivat katseineen tuota surevaa äitiä, hänen kadotessaan yöhön sinnepäin, missä salamat taivaalla vavahtelivat!

IV.

Nyt ei enää Ippolitan, vaan Giorgion kehoituksesta toimeenpantiin laajat kävely- ja tutkimusretket. Tuomittuna "alati odottamaan elämää", Giorgio luuli nyt menevänsä sitä hakemaan, sen löytävänsä, tapaavansa sen puhtaasta luonnosta. Teennäisen uteliaana hän etsi sitä, mikä todellisuudessa tuskin koskettelee sielun pintaa, mutta joka ei tunge sisälle, mikä ei voi kosketella sen sisimpää. Hän pakoitti itsensä hakemaan olematonta yhteyttä määrättyjen seikkojen ja hänen sielunsa välillä. Hän pakoitti itsensä ravistamaan pois sen välinpitämättömyyden, joka oli hänen sielunsa pohjalla. Tuon velton välinpitämättömyyden, joka jo kauvan aikaa oli ehkäissyt häneltä kaiken ulkoa tulevan kiihoikkeen. Kootessaan koko tarkkanäköisyytensä, hän tahtoi löytää elävän yhdennäköisyyden oman olemuksensa ja häntä ympäröivän luonnon välillä, lapsentavoin siihen liittyäkseen ja ijäti sille uskollisena pysyäkseen.

Mutta tuo harvinainen tunne, joka useammin kuin kerran ensi päivinä erakkomajalla, vielä ennen ystävättärensä tuloa, oli hänessä synnyttänyt hämmästystä ja innostusta, ei enää tahtonut hänessä herätä. Hän ei voinut enää esille manata ensi päivän huumausta, kun oli luullut todella tuntevansa aurinkoa sydämessään, eikä ensi kävelyn vienoa surumielisyyttä; eikä liioin tuota odottamatonta jumalaista hilpeyttä, jonka tuona kevätaamuna Faveftan laulu ja kasteesta kostean kinsterin tuoksu hänen mielessään oli herättänyt. Maalle ja merelle loivat ihmiset synkän varjon. Köyhyyttä, sairautta, hulluutta, kauhua ja kuolemaa piili tai ilmeni kaikkialla, minne hän tuli. Hehkuvan kiihkoisa uskoninto puhalsi läpi maan, päästä päähän. Öin ja päivin kaikuivat kaukaa ja läheltä yksitoikkoiset ja loppumattomat ylistyslaulut. Messiasta odotettiin; ja unikot viljapellossa herättivät hänen punaisen pukunsa mielikuvan.

Usko pyhitti kaikki ympäristön kasvit. Kristillinen legenda kietoutui puunrunkojen ympärille, kukoisti oksien lomissa. -- Pakenevan, farisealaisten vainoaman Neitsyen esiliinassa Jeesuslapsi muuttui runsaaksi nisupaljoudeksi. Altaassa nousi taikina ja leipää riitti tyhjentymättä. Koviin ohdakkeisiin, karvaspapuihin oli liittynyt kirous, ne kun olivat haavoittaneet Neitsyen hentoja jalkoja; mutta aivina oli siunattu, se kun aallehtimisellaan oli häikäissyt farisealaiset. Siunattu oli niinikään oliivi, se kun onttoon runkoonsa oli majoittanut pyhän perheen ja puhtaalla öljyllään oli sille valoa jaellut. Ja siunattu oli kataja, se kun oli piiloittanut lapsen ja siunattu rautatammi samasta syystä; ja siunattu laakeri, se kun on versonut maasta, joka oli kostutettu vedellä, millä Jumalanpoikaa oli pesty.

Miten välttää sitä mystillistä tenhoa, joka levisi kaikkiin luotuihin esineisiin, muuttaen ne toisen elämän merkeiksi ja vertauskuviksi?

Tuntiessaan, kuinka hänen salaperäiset vaistonsa epämääräisesti nousivat näitä arveluja vastustamaan, Giorgio ajatteli: -- Jospa minulla olisi oikea usko, tuo usko, jonka avulla Pyhän Teresan oli suotu todellisuudessa nähdä Jumala ehtoollista nauttiessaan. Eikä se ollut mikään sekava toive, vaan koko hänen sielunsa syvä, hehkuva pyyde, ja se oli sama ylen suuri levottomuus, jonka pohjalla kaikki hänen olemuksensa perusainekset liikkuivat; sillä hän tunsi seisovansa onnettomuutensa ja heikkoutensa salaisuuden edessä. Kuten Demetrio Aurispa hän oli askeetti ilman Jumalaa.

Ja hän näki edessään tuon lempeän mietiskelevän miehen, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea kihara keskellä mustaa tukkaa loi omituisen ilmeen.

Hän oli ollut Giorgion oikea isä. Ja eriskummainen nimien samanlaisuus näytti vahvistavan tätä henkistä isyyttä noiden siihen ihmeelliseen pyhäinjäännösarkkuun kaiverrettujen sanojen muodossa, jonka esi-isänsä olivat hankkineet ja jota säilytettiin Guardiagrelen tuomiokirkossa.

_Ego Demetrius Aurispa Et Unicus Georgius Filius. Meus Donamus Istud Tabernacudum Ecclesiae S.M. De Guardia Quod Factum Est Per Manus Abbatis Joannis Castorii De Guardia Archipresbyteri Ad Usum Euchanstiae_.

Nicolaus Andreae De Guardia Me Fecit A.D. MCCCCXIII.

Ja todella nämä henkisiltä lahjoiltaan ja tunnesisällykseltään etevät miehet omistivat Aurispa suvun mystillisen perinnön; molemmilla oli uskonnollinen, mystillisyyteen kallistuva mieli, joka oli luotu elämään vertauskuvien sokkelossa tai puhtaiden abstraktsionien alalla; molemmat pitivät kiinni katolisista kirkonmenoista, he rakastivat kirkkomusiikkia, suitsutussavua, hehkuvan ja tuntehikkaan jumalanpalveluksen koko aistillisuutta. Mutta he olivat menettäneet uskon. He polvistuivat alttarin eteen, jonka Jumala oli hylännyt.

Heidän onnettomuutensa johtui heidän metafyysillisestä tarpeestaan, jonka sovittamattomat epäilykset estivät laskeumasta Jumalan helmaan, siihen kätkeytymästä ja siinä lepäämästä. Heillä kun ei ollut taipumusta ryhtyä taisteluun ja sitä jatkaa raa'an todellisuuden kanssa, he olivat tunteneet yksinäisyyden välttämättömyyden. Mutta miten saattaa elämästä karkoitettu kestää oloa erakkokopissa, mistä Ijankaikkisen jälki puuttuu? Yksinäisyys on sielun nöyryyden tai etevämmyyden korkein todiste; sillä se on suotu ainoastaan sille, joka kokonaan vajoaa Jumalaan tai jonka sielunvoima on niin vahva, että se voi muodostaa eri maailman tuen.

Toinen heistä oli kenties äkkiä huomannut, että hänen kärsimyksensä ylenpalttisuus kävi yli hänen vastustuskykynsä, ja oli kuoleman avulla tahtonut muuttua korkeammaksi olennoksi, ja hän oli siirtynyt salaperäisyyden tuntemattomille maille, minne eloon jääneen väsymättömät katseet häntä seurasivat.

-- Ego Demetrius Aurispa. Et Unicus Georgius Filius Meus...

Eloon jäänyt käsitti nyt, kirkasnäköisyyden hetkenä, ettei koskaan kykenisi saavuttamaan tätä kylläisen elämän perikuvaa, tuota "dionysolaista" ihannetta, joka oli salamoinut hänen mielessään suuren tammen juurella, kun hän söi tuoretta leipää, jonka nuori iloinen nainen oli jakanut. Hän ymmärsi, että henkisten ja siveellisten kykyjensä epätasaisuus ei koskaan sallisi hänen voittaa tasapainoa, itsehallitsemusta. Ja hän käsitti ettei hänen sopinut itseään kiusata, voittaakseen itsensä itselleen, vaan että hänen päinvastoin täytyi luopua omasta itsestään; ja siihen johti ainoastaan kaksi tietä: -- joko noudattaa Demetrion esimerkkiä, tai vihkiä itsensä taivaalle.

Tuo toinen tie häntä houkutteli. Valitessaan sen huomionsa esineeksi, hän sivuutti kaikki epäsuotuisat asianhaarat, kaikki välittömät vastukset, hänellä kun oli tarve mitä täydellisimmin pystyttää mielikuvituksensa rakennus ja muutama hetki asua siinä. -- Eikö hän tässä maailmassa tuntenut itseään enemmän uskon hartauden kuin auringon hehkun lämmittämäksi? Eikö hänen suonissaan virrannut puhdas kristityn veri? Eikö tämä askeettinen ihanne kulkenut läpi kaikkia hänen heimonsa haaroja, alkaen jalosta lahjoittajasta siihen viheliäiseen olentoon saakka, jonka nimenä oli Gioconda? Eikö tämä ihanne voinut hänessä uutena kohota, nousta ylimpiin korkeuksiin, saavuttaa inhimillisen haltioitumisen huipun Jumalassa? Kaikki hänessä oli valmista tätä tapausta ylistämään. Hänellä oli kaikki askeetin ominaisuudet: -- mieteperäinen henki, vertauskuviin taipuisa mieli, kyky abstraktsioneihin, erinomainen lahja sekä suun välittämiä että silmän havaitsemia vaikutelmia vastaanottamaan, kallistuminen kuvitteluihin ja hourenäkyihin. Häneltä ei puuttunut muuta kuin yksi ainoa seikka, joka kenties ei ollut kuollut, vaan ainoastaan tukahutettu: usko, perustajan usko, sen hänen kansansa vanha usko, joka astui alas vuorilta ja joka lauloi ylistyslauluja pitkin hänen merensä rantoja.