Part 16
Ja hän näytti pientä, haavojen peittämää lastaan, kuitenkaan ilmaisematta mitään surua sen tähden, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että tahtoi kauempana olevan asemesta tarjota ohikulkijalle läheisemmän säälin esineen. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: -- Jos tahdot olla armelias, niin ole tälle, jonka tässä näet silmiesi edessä.
-- Miksi se on tuollainen? -- kysyi Giorgio, joka syvästi huolestuneena katseli noissa viheliäisissä rupisissa kasvoissa välkkyviä suuria, kirkkaita ja terveitä silmiä jotka heijastivat kesäkuun illan valoa.
-- Kuka sen tietää, herra? vastasi vaimo yhä vaan yhtä levollisena. -- Hyvä Jumala niin tahtoo.
Ippolita ojensi hänelle almun. Ja he jatkoivat matkaansa toiselle mökille, voimatta vapautua siitä inhoittavasta hajusta, joka oli virrannut esiin tuon oven takaisesta pimeästä.
He eivät puhuneet. Heidän polvensa olivat raukeat, heillä oli paha maku suussa ja heidän sydämensä kutistui kokoon. Muiden äänien ja melujen ohella he yhä vielä kuulivat tuon heikon valitushuudon, eivätkä ymmärtäneet, miten he etäältä olivat kuulleet ainoastaan sen ja lisäksi niin selvästi. Heidän katseensa suuntautuivat vaistomaisesti korkeaan, suoraan piinioon, jonka vahva runko melkein mustana erosi himmeästä hämärävalosta ja jonka latvassa asusti lukemattomia viserteleviä varpusia.
Heidän lähestyessään, kulki sorina kautta naisjoukon, joka oli kokoontunut uhrin ympärille.
-- Ne ovat herrasväkeä, Candian vieraita.
-- Tulkaa lähemmäksi, tulkaa tänne.
Naiset aukaisivat piirinsä, päästääkseen tulijat sisälle. Eräs heistä, ryppyinen eukko, jonka ihonväri vivahti kuivaan multaan ja jonka molemmat kiiluvat silmät jäykkinä kuin lasi tuijottivat kuopissaan, sanoi kääntyen Ippolitan puoleen ja koskettaen hänen käsivarttaan:
-- Näetkö, rouva. Tottapa noita-akat sitä imevät, tuota lapsiparkaa! Näetkö, miten ne ovat sen muuttaneet? Jumala sinun lapsiasi suojelkoon!
Hänen äänensä oli niin soinnuton, että se kaikui luonnottomalta kuin ontto kone.
-- Rouva, tee ristinmerkki, -- hän lisäsi. Ja kolkkona kaikui tämä kehoitus tuosta huulettomasta suusta, missä ääni oli menettänyt kaiken inhimillisen sävynsä ja oli jähmettynyt elottomaksi. Ippolita teki ristinmerkin ja katsoi toveriinsa.
Naiset seisoivat majan edustalla piirissä kuin näytelmää katselemassa ja antoivat silloin tällöin jonkun säälin merkin. Ja alinomaa tämä piiri uudistui: katsomisesta väsyneet poistuivat ja toisia lähitaloista tuli sijaan. Ja melkein kaikki tekivät samoja liikkeitä, toistivat melkein samoja sanoja tätä hidasta kuolonkamppausta katsellessaan.
Lapsi lepäsi pienessä höyläämättömästä valkopetäjästä tehdyssä kehdossa, joka näytti kannettomalta ruumisarkulta.
Tuo surkuteltava, alaston, vihreänkellervä olentoparka itki lakkaamatta ja liikutti kuihtuneita ohuita sääriään ja käsivarsiaan edestakaisin ilmassa kuin apua rukoillen. Kehdon juurella istuva äiti oli vallan kokoon kyyristynyt, niin että pää melkein kosketteli polvia, eikä hän kiinnittänyt huomiota yhteenkään noista äänistä. Näytti siltä kuin raskas taakka olisi painanut hänen niskaansa ja estänyt häntä nousemasta. Silloin tällöin hän koneellisesti laski karkean känsäisen polttavan kätensä kätkyen laidalle ja keinutti tätä edestakaisin, muuttamatta asentoansa ja yhä vaieten. Ja surkean itkun hetkeksi keskeytyessä, pyhäinkuvat, amuletit ja taikaesineet, joilla kehto melkein kauttaaltaan oli peitetty, heiluivat sinne tänne synnyttäen kohisevan äänen.
-- Liberata! Liberata! huusi yksi vaimoista ja pudisti häntä. -- Katso, Liberata: Tuo nainen on tullut; tuo nainen on tullut luoksesi. Katso toki häntä!
Hitaasti äiti kohotti otsaansa ja loi ympärilleen sekavia katseita; sitten hän kiinnitti kuivuneet synkät silmänsä vieraaseen naiseen, ja noista silmistä puhui ehkä enemmän kuin väsynyt tuska eräänlainen epävarma, kumea kauhu: kauhu yöllisestä noituudesta, johon ei mikään henkienmanaus pysty. Kauhu siitä, että nuo kyllästymättömät olennot pitivät taloa vallassaan ja että ne varmaankin viimeisen kuolleen ruumiin mukana tulivat sen jättämään.
-- Puhu toki, puhu toki -- rohkaisi häntä yksi naisista, yhä pudistaen häntä käsivarresta. -- Puhu! Sano tälle rouvalle, että hän lähettää sinut ihmeitä tekevän Neitsyen luo.
-- Niin, rouva, tee hänelle se armotyö, -- pyysivät toiset järjestänsä. Lähetä hänet Neitsyen luo! Lähetä hänet Neitsyen luo!
Lapsi itki äänekkäämmin. Suuren piinion latvassa istuvat varpuset nostivat hermoja viiltävän huudon. Oliivipuiden muodottomien runkojen välissä haukkui naapurimökin koira. Kuutamossa alkoivat varjot näkyä.
-- Niin -- soperteli Ippolita, joka ei kauempaa jaksanut kestää vaikenevan vaimon tuijottavaa katsetta, -- lähetämme hänet sinne... huomenna.
-- Ei, ei huomenna; lauantaina, rakas rouva.
-- Lauantai on juhla-aatto.
-- Anna hänen ostaa vahakynttilä.
-- Kaunis vahakynttilä.
-- Kymmenen naulaa painava.
-- Kuulitko, Liberata, kuulitko?
-- Tämä rouva lähettää sinut Neitsyen luo.
-- Neitsyt tulee olemaan sinulle armollinen.
-- Puhu toki! Puhu!
-- Hän on käynyt mykäksi, rakas rouva.
-- Kolmeen päivään hän ei enää ole puhunut.
Naisten sekaisin puhuessa lapsi itki entistään kovemmin.
-- Kuule, kuinka se itkee!
-- Aina illan tullen se poraa kovemmin.
-- Ehkä jo joku niistä tulee.
-- Ehkä se jo näkee...
-- Risti silmäsi, rouva.
-- Tuossa tuokiossa on yö.
-- Kuule vaan, kuinka se itkee.
-- Luulen, että kirkonkello soi.
-- Ei, täältä sitä ei voi kuulla.
-- Vaiti!
-- Täältä sitä ei kuule.
-- Minä sen kuulen.
-- Minäkin sen kuulen.
-- Ave Maria!
Kaikki vaikenivat, polvistuivat ja ristivät silmänsä. Kaukaisesta kylästä tuntui kaikuvan tuskin kuuluva ääni; mutta lapsen itku eksytti tarkkaavan korvan. Yhä vieläkään ei kuulunut muuta kuin tuo valitus. Äiti oli vaipunut permannolle kehdon eteen ja kumartui maahan asti. Ippolita rukoili hartaasti, pää kumarassa.
-- Katso tuonne ovelle -- kuiskasi eräs naisista vieruskumppanilleen.
Giorgio, joka levottomana tarkkasi, kääntyi. Ovi oli syvän varjon peitossa.
-- Katso tuonne ovelle. Etkö näe mitään?
-- Näen, näen... -- vastasi toinen epävarmana, hieman pelästyneenä.
-- Mikä on hätänä? Mitä pitää nähdä? -- kysyi kolmas.
-- Mitä pitää nähdä? -- kysyi neljäs.
-- Mitä siellä sitten näkee?
Ja äkkiä heidät kaikki valtasi tämä uteliaisuus ja tämä kauhu, ja kaikki he katselivat ovea kohti. Lapsi itki. Äiti nousi, ja hänkin katsoi silmät levällään ja tuijottaen ovelle päin, joka majassa vallitsevassa pimeässä näytti salaperäiseltä. Koira haukkui oliivilehdossa.
-- Mikä on hätänä? -- sanoi Giorgio ääneensä, vaikka hän vaivoin taisteli jo kiihoittunutta mielikuvitustaan vastaan. -- Mitä te näette?
Ei yksikään naisista rohjennut vastata. Kaikki näkivät epämääräisen hahmon pimeässä hohtavan.
Silloin Giorgio lähestyi ovea. Astuessaan kynnyksen yli, leivinuunin hehku ja inhoittava löyhkä salpasi häneltä hengityksen. Hän kääntyi ja astui jälleen ulos mökistä.
-- Se on viikate, -- hän virkkoi.
Se oli todella seinällä riippuva viikate.
-- Vai viikate!
Ja äänet surisivat jälleen sekaisin.
-- Liberata! Liberata!
-- Mutta oletko mieletön?
-- Hän on mieletön.
-- Tulee pimeä, mennään nyt.
-- Se ei enää itke.
-- Olentoparka. Onko se nukkunut?
-- Se ei enää itke.
-- Kanna nyt kätkyt sisälle. Ilta on kostea. Me autamme sinua, Liberata.
-- Lapsiparka! Joko se nukkuu?
-- Se näyttää pieneltä ruumiilta. Se ei enää liiku.
-- Kanna kehto sisälle. Etkö meitä kuule, Liberata?
-- Hän on menettänyt järkensä.
-- Missä on valkea? Nyt palaa Giuseppe kotia. Eikö sinulla ole kynttilää? Giuseppe tulee kotia tiiliruukilta.
-- Hän on menettänyt järkensä. Hän ei enää puhu.
-- Lähdetään pois. Hyvää yötä!
-- Kiusattu pienokaisparka! Nukkuuko se?
-- Se nukkuu, se nukkuu... Nyt se ei enää kärsi.
-- Herra Jeesus, pelasta se!
-- Päästä meidät pahasta, Herra!
-- Mennään, mennään. Hyvää yötä!
-- Yön rauhaa!
-- Yön rauhaa!
III.
Oliivilehdossa koira edelleen haukkui, Ippolitan ja Giorgion alkaessa astua Candian taloon johtavaa polkua. Tuntiessaan molemmat vieraat se vaikeni ja juoksi heitä vastaan.
-- Kas, sehän on Giardino! -- huudahti Ippolita, ja hän kumartui hyväilemään laihtunutta eläinparkaa, jonka kanssa jo oli rakentanut ystävyyttä. -- Se kutsui meitä! On jo myöhäinen hetki.
Hitaasti kuu nousi taivaan hiljaisuudessa, lähettäen edelleen valovirran, joka vähitellen huuhteli koko seestepiiriä. Kaikki maaseudun äänet rauhoittuivat yöllisen valon hohtaessa. Ja kaikkien meluäänien äkillinen lakkaaminen tuntui omituiselta, melkein luonnottomalta Giorgiosta, jota painoi selittämätön alakuloisuus.
-- Pysähdy hetkeksi, -- hän sanoi pidättäen Ippolitaa.
Ja hän kuunteli.
-- Mitä sinä kuuntelet?
-- Minusta tuntuu...
Ja molemmat katsoivat taakseen niitylle päin, jonka oliivi-puut peittivät heidän katseiltaan.
Mutta he eivät kuulleet muuta kuin meren aaltojen tasaista ja hiljaista loiskinaa syvemmällä olevasta pienestä lahdenpoukamasta. Heidän päidensä ylitse lentää sujahti sirkka synnyttäen äänen, joka muistutti lasilevyä viiltävää timanttia.
-- Etkö luule, että tuo lapsi on kuollut? -- kysyi Giorgio peittämättä mielenliikutustaan. -- Se ei enää itkenyt.
-- Se on totta, -- sanoi Ippolita. -- Luuletko, että se on kuollut?
Giorgio ei vastannut. Hopeahohteisten oliivien lomitse he jatkoivat matkaansa.
-- Katselitko äitiä? -- hän hetken kuluttua taas kysyi, kun tuo lohduton kuva yhä oli hänen edessään.
-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!
-- Ja tuota vanhaa naista, joka tarttui käsivarteesi... Tuo ääni! Nuo silmät!
Hänen sanoistaan kaikui taas tuo outo kauhu, ikäänkuin hän tuosta näystä olisi saanut kamalan paljastuksen, ikäänkuin elämä odottamatta olisi hänelle ilmaissut salaperäisen ja julman puolen ja kuin olisi hän ainaiseksi järkytetty ja merkitty.
-- Tiedätkö, kun menin sisälle tuohon mökkiin, oli oven takana maassa kuollut eläin... se oli varmaankin puoleksi mädännyt... Sen haju salpasi hengen.
-- Kuinka se on mahdollista?
-- Se oli koira tai kissa; en tiedä... Sisällä ei voinut nähdä mitään.
-- Mutta oletko siitä vallan varma?
-- Olen, olen, ei epäilystäkään, se oli eläimen raato... Tuo löyhkä...
Inhon väristys kulki hänen ruumiissaan sitä muistellessaan.
-- Mutta minkätähden? -- kysyi Ippolita, johon hänen inhonsa ja kauhunsa tarttui.
-- Kuka sen tietää!
Koira haukkui tulon merkiksi. He olivat perillä. Candia odotti heitä, ja pöytä oli jo katettu tammen juurelle.
-- Oi, rouva, kuinka myöhään! -- vaimo huudahti rakastettavasta hymyillen. -- Mistä tulet? Mitä annat minulle, jos sen arvaan? Sinä kävit Liberata Manellan luona ja katselit lasta... Tulkoon Jeesus sabbattina!
Sitten, kun molemmat olivat istuneet aterioimaan, hän lähestyi, haluten puhua ja uteliaana saada kuulla jotain.
-- Näitkö sen, rouva? Se ei ole pelastettavissa, se ei siitä nouse. Mitä kaikkea ovatkaan vanhemmat tehneet sitä pelastaakseen!
Ja mitä he todella eivät olleet tehneet! Hän kertoi kaikki yritykset, kaikki manaukset. Pappi oli käynyt, oli peittänyt lapsen pään _stolansa_ liepeellä ja oli sitten lausunut evankeliumin sanoja. Äiti oli keskimäiseen kattohirteen ripustanut vaharistin, joka helatorstaina oli siunattu; hän oli pirskoittanut ikkunasaranoille vihkivettä ja kolme kertaa ääneensä lukenut uskontunnustuksen; hän oli sitonut kahmalollisen suoloja huivin kolkkaan ja köyttänyt sen kuolevan pienokaisen kaulaan. Isä oli valvonut seitsemän yötä, se on: isä oli valvonut seitsemän yötä pimeässä lampun palaessa, jonka yli kasari oli kumoon kaadettu; hän oli kuunnellut jokaista hälyä, valmiina karkaamaan noita-akan kimppuun ja sitä haavoittamaan. Yksi ainoa neulanpisto olisi riittänyt saattamaan hänet miehen nähtäviin. Mutta nuo seitsemän yötä olivat olleet hyödyttömiä. Pienokainen laihtui laihtumistaan ja kävi hetki hetkeltä riutuneemmaksi, kurjemmaksi, toivottomammaksi. Povaaja-eukon neuvosta epätoivoinen isä lopulta oli tappanut koiran ja pannut raadon oven taakse. Noita ei voinut täten astua sisään, ennenkuin oli laskenut kaikki kuolleen elukan karvat...
-- Kuuletko? -- sanoi Giorgio Ippolitalle.
Ei kumpikaan syönyt; he olivat kiihoittuneet, säälin valloissa, tyrmistyneet tuon surkean ja tuskallisen elämän aaveiden äkillisestä ilmaantumisesta keskellä heidän hyödytöntä lemmenelämäänsä.
-- Sabbattina tulkoon Jeesus!... toisti Candia ja kosketteli hurskaan tavan mukaisesti avatulla kämmenellään kohtuaan, joka kantoi elävää hedelmää.
-- Herra vapauttakoon sinun kohtusi hedelmän. Sitten Candia jatkoi:
-- Sinä et tänä iltana syö mitään. Et huoli. Sydämesi on murheissaan tuon viattoman sielun vuoksi. Puolisosikaan ei syö. Katsohan.
Ippolita kysyi häneltä
-- Kuinka moni kuolee... tuolla tavoin?
-- Voi, -- vastasi Candia -- tämä on surullista seutua. Täällä viihtyvät hyvin paholaisen sikiöt. Ei ole koskaan varma. Sabbattina tulkoon Jeesus!
Hän toisti manauksensa; sitten hän osoitti pöydällä olevaa vatia ja sanoi:
-- Näetkö nuo kalat? Ne on tuotu Traboccosta. Turchino toi ne...
Ja hän hiljensi äänensä.
-- Saanko sanoa sinulle jotakin. Jo vuoden ajan on Turchino koko perheensä kanssa ollut noiduttu; ja tähänasti hän ei vielä ole voinut vapautua noituudesta.
-- Kuka on Turchino? -- kysyi Giorgio jonka mieltä nämä salaperäiset seikat kiinnittivät ja joka jännittyneenä seurasi vaimon puhetta. -- Onko hän se mies, joka kalastelee paalupadoilla?
Ja hänen mieleensä muistuivat nuo mullanväriset kasvot, melkein vailla leukaa, tuskin nyrkkiä isommat, joista kahden kiiluvan silmän välitse pisti esiin pitkä nenä, kuin suippo hauen kuono.
-- On, herra. Katsohan tuonne. Jos sinulla on hyvät silmät, voit hänet nähdä. Tänä yönä hän kalastelee kuutamossa.
Ja Candia osoitti kädellään mustalla kalliolla olevaa kalanpyydyskonetta, joka oli tehty lyhyistä pölkyistä, laudoista ja köysistä ja joka hohti omituisesti valkoisena kuin vedenpaisumuksen edellisen sammakkoeläimen jättiläisluuranko.
Tyvenellä säällä kuului nostimen kitinä. Kallioiden ollessa pakoveden aikana paljaina, nousi merikasvien haju tänne ylös asti, ollen raikkaampi ja voimakkaampi kuin kaikki tuon hedelmällisen kummun hyvät tuoksut.
-- Oi, kuinka suloista! -- kuiskasi Ippolita, hengittäen huumaavaa tuoksua, kokonaan sen voimakkaan nauttimuksen täyttämänä, joka värähdytti hänen sieramiaan ja sai hänet sulkemaan silmänsä. -- Etkö sinäkin sitä tunne, Giorgio?
Tämä oli mitä jännittyneimmin kuunnellut Candian puhetta ja ajatteli nyt meren yli leijailevaa mykkää näytelmää. Hänen luonnostaan taikauskoinen ja mystillisyyteen kallistuva sielunsa loi tämän yksinkertaisen vaimon kuutamoyönä esiin manaamiin aaveisiin elämää ja rajattoman hirvittävää traagillisuutta. Ja ensi kerran hän näki nuo hänelle tuntemattomat ihmiset kuin sekavana näkynä edessään, nuo kurjat olennot täynnä luonnollisia vaistoja ja eläimellisiä tuskia kumartuneina tai hikeä valuen maata muokkaamassa tai voimattomina istumassa mökeissään, noiden synkkien voimien ainaisen uhkauksen alla. Siinä suloisessa ja rikkaassa luonnon sopessa, jonka oli valinnut lempensä olinpaikaksi, hän eroitti rajua inhimillistä hyörinää ja hänestä tuntui kuin olisi tuossa täyteläisessä, komeassa ja tuoksuvilla öljyillä voidellussa tukassa huomannut viliseviä hyönteisiä. Taaskin hänet kouristi sama kauhu jota jo ennen oli kokenut kosketellessaan tai havaitessaan todellista raakaa elämää: vasta äsken tavatessaan lähimmät omaisensa, isänsä, veljensä ja ahneen jumalisen tädin. Hän havaitsi, ettei enää ollut yksin lemmittynsä kanssa keskellä näitä lempeitä puu-olentoja joiden kaarnan alla hän eräänä päivänä oli luullut tavanneensa sielun; vaan hän tunsi olevansa joukon ympäröimänä, melkein tunkemana, joka, omistaen puunrunkojen sitkeän, vastustuskykyisen, tyhjentymättömän elinvoiman, oli yhdistynyt häneen suvun siteillä, ja joka välittömästi katseella, liikkeellä, huokauksella, nyyhkytyksellä, voihkinalla, huudolla saattoi ilmaista hänelle kärsimyksensä.
-- Niin, tämä on surullista seutua -- toisti Candia päätään pudistaen. -- Mutta kohta on Cappellesta tuleva Messias maailmaa puhdistamaan.
-- Messias?
-- Isä! -- huusi Candia kääntyen talon ovea kohti -- Milloinka tulee Messias?
Vanhus astui kynnykselle.
-- Näinä päivinä -- hän vastasi.
Ja kääntyen kuutamohohteisen Ortonan puolelle häipyvään rannikkoon päin hän epämääräisin liikkein osoitti tuon uuden Vapahtajan tuloa, johon seudun asukkaat olivat toivonsa ja uskonsa kiinnittäneet -- Nämä päivinä. Hän on matkalla luoksemme Ja puhelunhaluisena astui ukko pöydän ääreen epävarmasti hymyillen hän katseli vierasta ja kysyi:
-- Etkö sinä sitä tiedä?
-- Onko se ehkä Simplicio? -- kysyi Giorgio, joka kaukaisesti ja epäselvästi muisteli tuota sulmonalaista Simpliciota, joka joutui haltioihinsa katsoessaan suoraan aurinkoon.
-- Ei, herra, Simplicio on kuollut. Tämä on Oreste, kotoisin Cappellesta; uusi Messias. --
Ja lämpimin sanoin ja vilkkain kuvarikkain lausein toissilmäinen vanhus kertoi tuon uuden legendan sellaisena, joksi se oli maalaiskansan mielikuvituksessa muodostunut.
Oreste oli kapusiinimunkkina Sulmonassa tutustunut Simplicioon ja tältä oppinut nousevan auringon kasvoista ennustamaan tulevaisuutta. Sitten hän oli lähtenyt ulos maailmalle; hän oli tullut Roomaan ja oli ollut paavin puheilla, toisessa maassa hän oli puhunut kuninkaan kanssa. Palattuaan kotiseudulleen, Cappelleen, hän oli luurankojen seurassa katumuksentekijän paita yllä asustanut kirkkomaalla, yöt ja päivät kiduttanut itseään ruoskalla. Hän oli saarnannut emäkirkossa ja oli herättänyt synnintekijöissä itkua ja parkua. Sitten hän uudelleen pyhiinvaelsi kaikkiin pyhättöihin; kolmekymmentä päivää hän viipyi Anconan vuorella; kaksitoista päivää hän viipyi Pyhän Bernhardin vuorella; hän oli avopäin kiivennyt korkeimmille lumipeitteisille huipuille.
Kotia palattuaan hän jälleen alkoi saarnata kirkossa. Mutta vähää senjälkeen hän pakeni vainoavia ja takaa-ajavia vihamiehiään Corsikan saarelle; ja siellä hän oli tullut apostoliksi ja päättänyt vaeltaa läpi koko Italian ja joka kaupungin portille kirjoittaa verellänsä Neitsyt Marian nimen. Apostolina hän oli palannut kotiseudulleen julistaen, että hänelle tiheiden lehvien alla oli näyttäynyt tähti, jolta oli saanut jumalallisen ilmestyksen. Ja lopulta hän ylhäältä ijäisen Isän innoituksesta oli ottanut nimen "Uusi Messias".
Nyt hän toivioretkeläisenä kulki läpi maan, puettuna punaiseen mekkoon ja siniseen vaippaan, pitkät hiukset valuivat hartioille ja parta oli hänellä nazaretilaiseen malliin. Häntä seurasivat apostolit: Miehiä, jotka olivat hylänneet lapion, kuokan ja auran, omistautuen voitokkaalle uudelle uskolle. Pantaleone-Donadiossa nousi kuolleista Pyhän Matteuksen henki; Antonio-Secamigliossa Pyhän Pietarin henki; Giuseppe-Scurtissa Maximuksen, Maria-Clarassa Pyhän Elisabetin henki; ja Vincenzo di Giambattista edusti ylienkeli Mikaelia, hän oli Messiaan sanansaattaja.
Kaikki nämä henkilöt olivat peltoa kyntäneet, olivat eloa niittäneet, leikanneet viinipuita, hilloneet oliiveja; he olivat kuljettaneet raavaita turulle ja tinkineet hinnoista; he olivat vieneet naisen alttarille, olivat siittäneet lapsia, olivat nähneet heidän kasvavan, varttuvan ja kuolevan; muuten he olivat vertaistensa parissa viettäneet maalaisten tavallista elämää. Ja nyt samat henkilöt, joiden kanssa vasta viikko sitten olivat riidelleet jyvämitoista, pitivät heitä jumalallisina olentoina. He näyttivät muuttuneilta, olivat tulleet osallisiksi Oresten jumalallisesta huoneesta ja hänen armostansa.
He olivat olleet pellolla tai kotona ja olivat kuulleet äänen ja olivat tunteneet, kuinka puhdas henki äkkiä laskeutui heidän syntiseen lihaansa. Giuseppe Coppaan laskeusi Pyhän Johanneksen, Pasquale Basilicoon Pyhän Zakariaan henki. Naisetkin vastaanottivat merkin.
Muuan vaimo Senegalliasta, erään Cappellen räätälin, Augustinonen puoliso, oli osoittaakseen Messiaalle uskonsa intoa tahtonut toistaa Abrahamin uhrin, sytyttämällä palamaan olkisäkin, jolla lapsensa nukkuivat. Toiset naiset olivat tuoneet esiin toisia todistuksia.
Ja nyt retkeili tuo Valittu seuduilla, ja apostolit ja Mariat seurasivat häntä. Kaukaisimmilta seuduilta, meren rannalta ja vuorilta, tulvi väkeä saapuville hänen ohikulkiessaan. Aina, kun hän aamun koittaessa ilmestyi sen majan kynnykselle, missä oli yönsä viettänyt, hän näki suuren kansanjoukon, joka polvillaan häntä odotti. Seisoen kynnyksellä, hän kaiutti Jumalan sanaa yli koolla olevan seurakunnan, kuunteli rippiä ja jakoi ehtoollista leivän jäännöksien muodossa. Hänen mieliruokanaan olivat seljakukkien tai metsäparsojen seassa keitetyt munat, lisäksi hän söi hunajasta, pähkinöistä ja manteleista tehtyä sekoitusta, jota sanoi mannaksi, erämaassa syödyn mannan muistoksi.
Hänen tekemänsä ihmeet olivat lukemattomat. Ainoastaan nostamalla pystyyn peukalonsa, etu- tai keskisormensa hän vapautti pahuksen riivaamat, paransi sairaat ja herätti vainajat kuolleista. Jos joku tuli häneltä neuvoa pyytämään, hän ei kärsinyt, että neuvonpyyntäjä itse avasi suutaan, vaan mainitsi hänelle heti koko hänen sukunsa nimet, teki hänelle selkoa kaikista perhesuhteista, paljasti hänelle kätketyimmät salaisuudet. Hän antoi myös tietoja vainajien sieluista, ilmaisi paikkoja, joihin oli kätketty aarteita, ja eräillä kolmionmuotoisilla taikakaluilla hän karkoitti surumielisyyden sydämistä.
-- Kristus vaeltaa taaskin maailmassa, -- näin lopetti Cola Sampanja ääni lämmenneenä ja harrasta uskoa uhkuvana. -- Tästäkin hän tulee kulkemaan. Etkö ole nähnyt, kuinka korkeat viljakorret ovat? Kuinka oliivit kukkivat? Kuinka viiniköynnös kantaa rypäleitä?
Giorgio, jossa ukon herkkäuskoisuus herätti kunnioitusta, kysyi vakavana:
-- Ja missä hän nyt on?
-- Piombassa -- vastasi vanhus.
Ja hän viittasi Ortonan toisella puolella olevaan rannikkoon päin, ja hengissä näki vieras Teramon maakunnan kolkan, jota meri huuhteli, se oli melkein salaperäinen näky, josta vilahti esiin hedelmällinen, kiemurtelevien jokien uurtamana maa-alue, missä puro alati vapisevien poppeleiden juurella hyppeli kiiltävien piikivien peittämää uomaa pitkin.
Kotvan vaiettuaan Cola jatkoi:
-- Piombassa hän yhdellä ainoalla sanalla pysäytti junan kiskoillaan! Poikani sen näki. Eikö totta, Candia, Vito sen kertoi?
Candia totesi tapahtuman ja kertoi tämän ihmeen yksityiskohdat. Punainen mekko yllä oli Messias levollisena astunut molempien kiskojen välillä junaa vastaan.
Heidän puhuessaan, Candia ja vanhus silloin tällöin käänsivät katseensa etäisyyteen, viittoen kauas, kuin olisi tulijan pyhä haahmo jo ollut näkyvissä.
-- Kuule, keskeytti Ippolita Giorgiota, joka oli vaipunut sisäiseen, yhä laajempaan ja kirkkaampaan mietiskelyyn ja pudisti häntä. -- Etkö kuule?
Hän nousi ja meni Giorgion seuraamana akasiain alla olevan pihamaata rajoittavan aitauksen luo. He kuuntelivat.
-- Se on seura, joka vaeltaa Casalbordinon Neitsyen luo -- selitti Candia.
Kuutamoisessa hiljaisuudessa kaikui hurskas laulu, tahdiltaan hidas ja yksitoikkoinen, ja sitä esittivät vuoroin mies- ja naisäänet yhtä pitkien väliaikojen kuluttua. Ensimäinen kuoronpuoli lauloi säkeistön matalassa äänilajissa; toinen lauloi vastasäkeistön korkeammassa äänilajissa ja venytti loppusäettä pitkään. Tämä muistutti lähestyvää aaltoa, joka alati nousi ja laski.
Laulu läheni ja sen lähenemisen nopeus erosi oudosti sen tahdin hitaudesta. Jo ilmestyivät ensimäiset toivioretkeläiset polun mutkassa paalurakennuksen sillan kohdalle.
-- Tuossa he ovat! -- huudahti Ippolita, sen ilmiön uutuuden kiihoittamana, jonka näki ja kuuli. -- Tuossa he ovat. Ja kuinka heitä on monta!
He astuivat soukkana joukkona eteenpäin. Ja heidän astuntansa ja laulunsa tahdin vastakohta teki niin omituisen vaikutuksen, että heidän näkynsä vaikutti melkein aaveenomaiselta. Heitä näytti yliluonnollinen voima itsetiedottomasti ajavan päämääräänsä kohti, ääniensä kaikuessa kirkkaassa ilmassa; ja vielä kun tuo häälyvä jono oli ohi, värähtelivät ne kauan jälestäpäin.
Eläköön Maria! Maria eläköön!