Part 15

Ja molemmat kääntyivät katselemaan tammen juurelle katettua pöytää. Vielä muutama hetki, ja aamiainen oli valmis.

-- Sinun on tyydyttävä siihen, mitä on tarjona, -- huomautti Giorgio -- keittiö on hyvin alkuperäisen maalainen...

-- Minä olen kaikkeen tyytyväinen...

Ja iloisen näköisenä hän lähestyi pöytää; uteliaana hän tutki pöytäliinaa, veitsiä ja haarukoita, laseja, lautasia, oli niihin ihastunut ja iloitsi kuin lapsi sinisistä kukkaiskoristeista, jotka somistivat valkoista hienoa porsliinia.

-- Kaikki miellyttää minua täällä.

Hän kumartui ottamaan isoa pyöreää leipää, joka kauniin paisuneen punervan kuorensa alla vielä hohti lämpöisenä, ja veti ihastuneena sen tuoksua sieramiinsa.

Ja lapsellisen herkutteluhalun valtaamana hän sormineen murenteli sen rasahtelevaa reunaa.

-- Kuinka hyvää leipää!

Hänen vahvat valkoiset hampaansa kiilsivät hänen puraistessaan leipää; kaikki kaarevan suun liikkeet ilmaisivat vilkkaasti syömisestä aiheutunutta mielihyvää. Ja koko hänen olemuksestaan säteili tuon liikkeen aikana sellainen yksinkertainen ja raikas sulous, joka hurmasi rakastajan ja hämmästytti odottamattoman uutuuden tavoin.

-- Kas tuossa! Koetappa, kuinka se on hyvää!

Hän tarjosi hänelle sitä paikkaa, missä oli hänen puremansa kostea jälki; nauraen hän lykkäsi sen hänen huuliensa väliin, siirtäen häneen käsiintuntuvasti hilpeyttään.

-- Ota!

Giorgiosta tämä tuoksu oli erinomainen; hän antautui haihtuvan tenhon valtaan; hän antoi tämän mielestään uuden houkutuksen kietoa itsensä. Raju mielijohde heräsi hänessä äkkiä: puristaa houkuttelija käsivarsiinsa, kohottaa hänet ylös ja saaliin tavoin juosten kantaa hänet pois. Hänen sydämensä paisui ruumiillisen voiman, voitokkaan terveyden, hurjan nautinnon täyttämän elämän, yksinkertaisen, turmeltumattoman rakkauden, suuren, alkuperäisen vapauden epämääräisestä kaihosta. Hän tunsi ikäänkuin hetkellistä tarvetta murtaa se vanha kuori, joka häntä ahdisti ja siitä astua esiin vallan uutena ihmisenä, vapaana kaikista kärsimyksistä, jotka häntä surettivat, kaikista puutteellisuuksista, jotka olivat häntä kahlehtineet. Hän näki edessään houkuttelevan näyn tulevasta olemassaolosta, missä hän vapautuneena kaikista turmiollisista ominaisuuksista, kaikesta ulkonaisesta tyranniudesta, jokaisesta surkeasta erehdyksestä, havaitsi oliot sellaisina, kuin olisi ne nähnyt ensi kertaa, ja kuin olisi hänellä ollut edessään avara maailmankaikkeus, kuin ihmiskasvot. Eikö siis tämä ilme voinut tulla tuosta nuoresta naisesta, joka hiljaisen tammen juurella olevan kivipöydän ääressä oli murtanut vastaleivotun leivän ja jakanut sen hänen kanssaan? Eikö se siis todella voinut tästä päivästä alkaa tuo -- uusi elämä.

IV.

UUSI ELÄMÄ.

I.

Oli päivännousun aika. Taivas oli verhottu, usvainen, melkein maidon värinen. Kostea, tyven lämpö täytti ilman. Meri, joka oli menettänyt kaiken aineellisuuden ja lepäsi liikkumattomana, sekaantui etäisyyden epämääräisiin höyryihin, värittömänä, vapaana tuulenhengestä. Valkea purje, yksi ainoa valkea purje -- tuo niin harvinainen näky Adrian merellä -- pisti esiin Diomedilaisten saarten kohdalla; ollen liikkumaton, veden kuvastuksessa suunnattomasti pidentynyt, se muodosti ikäänkuin näkyvän keskipisteen tässä pysähtyneessä maailmassa, joka näytti häipyvän etäisyyteen.

Ippolita istui parvekkeella väsyneessä asennossa ja tuijotti tuohon purjeeseen, jonka valkea väri hänen mieltänsä kiinnitti. Siinä istuessaan, hieman kokoonvajonneena, hieman velttona koko olemukseltaan, oli hänellä kasvoissaan typerä, melkein tylsämielinen ilme, joka kuvasi hetkellistä sisäisen elämän poissaoloa. Tämän henkisen ilmeen puuttuessa esiintyivät hänen kasvojensa jokapäiväiset ja epäsäännölliset piirteet selvemmin, hänen kasvojensa epäjalous tuntui pääsevän voitolle. Suukin, tuo taipuisa, kauniin kaareva suu, jota kosketellessaan rakastaja usein oli tuntenut vaistomaista, kuvaamatonta väristystä, näytti nyt olevan vailla kaikkea tenhoa eikä olevan muuta, kuin tavallinen ruumiillinen elin, jota katsellessa hyväilynkin mielikuvalta, kohdistuen pelkkään koneelliseen toimintaan, puuttui kaikki jalous.

-- Nyt on kaikki loppu. Liekki on sammunut. En enää häntä rakasta! -- ajatteli Giorgio, sillävälin kuin hänen tarkkaava ja terävä katseensa julman selkeästi tähysteli tätä mitään aavistamatonta olentoa, jonka elämään hän tähän päivään saakka intohimoisesti oli liittänyt oman elämänsä; -- En enää häntä rakasta. Kuinka se niin äkkiä on voinut tapahtua? Tämä ei ollut hänessä yksistään liioittelun aiheuttamaa inhoa, ruumiillista vastenmielisyyttä, joka seuraa ylenmäärin paisutettua nautintoa, vaan se oli paljon syvempää, paljon rajumpaa irtaantumista, joka hänestä näytti lopulliselta ja korjaamattomalta. -- Kuinka voisi taas rakastaa, kun on nähnyt, mitä minä nyt näen? Ja hänessä toteutui tuo tavallinen ilmiö: yhdistämällä alkuperäiset, erinäiset ja liioitellut havainnot kokonaisuudeksi, hän muodosti mielikuvituksessaan harhakuvan, josta hänen hermonsa vastaanottivat paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin asianomaisesta todellisesta eineestä. Ymmärtämättömän vahvasti hän Ippolitan persoonassa nyt enää näki pelkän sukupuoliolennon. Hän näki ainoastaan alemman olennon vailla kaikkea henkeä, yksinkertaisen nautinnon ja haureuden välikappaleen, turmion ja kuoleman välikappaleen. -- Ja hän oli inhonnut isäänsä! Mitä muuta hän itse pohjaltaan oli tehnyt? -- Ja hänen mieleensä johtui tuo jalkavaimo. Hänen muististaan sukelsi esiin tuon kauhean taistelun katkelmia, joka oli kamppailtu hänen ja tuon kieron miehen välillä siellä maatalossa, avoimen ikkunan ääressä, missä oli kuullut pienten äpärien huudot, sen suuren papereilla peitetyn pöydän ääressä, jolla oli huomannut ison lasisen kirjepainimen rivoine kuvineen.

-- Jumalani, mikä tukahuttava helle! -- mutisi Ippolita, kääntäen pois silmänsä valkeasta purjeesta, joka yhä vielä kohosi liikkumattomana äärettömästä vesiaavikosta. -- Etkö sinäkin tunne itseäsi vallan masentuneeksi?

Hän nousi ja laahusteli muutaman askeleen suuren patjoilla peitetyn vitsastuolin luo. Kuollettavan väsyneenä hän vaipui sille istumaan syvästi huoaten, nojaten päätä taapäin ja puoleksi ummistaen silmänsä, kaarevien silmäripsien vavisten liikkuessa. Äkkiä hän taas oli muuttunut kauniiksi. Hänen kauneutensa syttyi äkkiä kuin soihtu.

-- Milloinka tuuli nousee? Katso tuota purjetta. Se on yhä vielä samalla paikalla! Se on ensimäinen valkea purje täällä oloni aikana. Minusta se tuntuu unelmalta.

Kun Giorgio vaikeni, hän jatkoi:

-- Oletko sinä nähnyt toisia?

-- En, minullekin se on ensimäinen.

-- Miltä seuduinhan se tulee?

-- Ehkä Garganosta.

-- Minnehän se on matkalla?

-- Ehkä Ortonaan.

-- Mitähän lastia sillä lienee?

-- Kenties hedelmiä.

Ippolita nauroi. Hänen naurunsa ympäröi hänet kuin kirkkaan lähdeveden huuhtelu ja kirkasti hänet uudelleen.

-- Katsohan, katsohan, hän huudahti, ja kohottaen kättään hän viittasi taivaanrantaa kohti; näytti siltä kuin olisi esirippu kohonnut ilmoille.

-- Vielä viisi purjetta kaikki rivissä tuolla kaukana... Näetkö ne?

-- Näen, näen.

-- Onko niitä viisi?

-- On viisi.

-- Vielä enemmän, vallan tuolla takana! Katsohan, vielä jono... Kuinka monta niitä onkaan!

Ne olivat ilmaantuneet äärimäiselle näkörajalle, punaisina kuin pienet liekit, liikkumattomina.

-- Tuuli kääntyy. Tunnen, että tuuli kääntyy. Katso kuinka vedenpinta karehtii.

Äkillinen tuulenviuhka liikutti akasia-puiden latvoja, muutamat kukat varisivat alas kuin kuolleet perhoset, sitten seurasi taas tyven, ennenkuin hennot kukkalehdet ehtivät kosketella maata. Hiljaisuudessa eroitti aallehtivan veden pauhinaa, joka loiski somerikolle ja joka seuraten rannikkoa vähitellen vaimeni ja lopulta kokonaan taukosi.

-- Kuulitko?

Ippolita oli noussut; ja kumartuen rintanojaa vasten hän kuunteli kuin joku, joka virittää soitinta.

-- Tuossa se tulee! -- hän huudahti, taaskin osoittaen vedenpinnan karehtimista, jonka yli tuuli pyyhkäisi, ja vilkkaan levottomana hän odotti valmiina päästämään helpoituksen huokauksen.

Vielä muutama silmänräpäys ja tuulen heiluttamat akasiat pudottivat uuden kukkaissateen maahan, ja parvekkeelle asti kohosi raitis henkäys, jossa suolaisen ilman tuoksu sekaantui varisseiden terttujen lemuun. Hopeanheleä, omituisen sointuisa kaiku täytti molempien vuoriniemien välisen pienen poukama-onkalon, värähdellen kuin vaskirummun ääni.

-- Kuuletko? -- sanoi Ippolita hiljaa, mutta ääni riemuisana, ikäänkuin olisi tuo soitto liikuttanut hänen sydänjuuriaan ja kuin olisi hän koko sielultaan ottanut osaa noihin ilmiöihin.

Giorgio seurasi jokaista Ippolitan asentoa, jokaista liikettä, jokaista sanaa niin jännittyneen tarkkaavaisesti, ettei mikään muu enää hänen mieltänsä kiinnittänyt. Aikaisempi mielikuva ei enää tyystin vastannut nykyistä ilmiötä, vaikkakin tuo mielikuva vielä siihen määrin häntä hallitsi, että siveellisen eroamisen tunne pysyi lujana hänen sisimmässään ja esti häntä näkemästä tuota naista samanlaisena kuin hän alussa oli ollut, hänessä löytämästä tuota alkuperäistä olentoa, häntä täydentämästä. Mutta kaikista hänen liikkeistään, jokaisesta hänen eleestään, jokaisesta sanasta virtasi vastustamaton voima. Kaikki nämä toisiaan seuraavat aistilliset ilmiöt näyttivät muodostavan verkon, joka hänet vangitsi. Tuntui siltä, kuin olisi ollut olemassa tämän naisen ja hänen välillään eräänlainen elimellinen riippuvaisuus, niin että jokainen hänen pieninkin liikkeensä herätti hänessä ehdottoman aistillisen muutoksen, ettei hän enää tuntunut kykenevän elämään ja tuntemaan riippumattomasti. Miten voi hän nyt saada tämän ilmeisen sukulaisuuden sopimaan sen salaisen vihan kanssa, jonka samana hetkenä oli huomannut sisällään?

Ippolitan huomio oli yhä vielä kääntynyt tuohon näkyyn, ja hän oli vaistomaisen uteliaisuuden valtaama ja tunsi ehdotonta tarvetta monistaa vaikutelmiaan ja vajota häntä ympäröiviin seikkoihin. Ehkäpä se juuri oli hänen helppouttaan asettua luonnon yhteyteen ja löytää moninkertaista yhtäläisyyttä inhimillisen olemuksen eri ilmausten ja mitä erilaatuisempien seikkojen ilmaisumuotojen välillä; hänen vilkasta, laajalle ulottuvaa myötätuntoisuuttaan, mikä ei kohdistunut yksistään niihin esineisiin joiden kosketuksiin hän joka päivä tuli, vaan etäisiinkin; ehkä se oli hänelle ominainen jäljittelykyky, jonka nojalla hänen onnistui usein pelkän viittauksen muodossa kuvata elävän olennon tai elottoman esineen pääominaisuutta, tai hänen taitonsa puhua kotieläinten kanssa ja tulkita niiden kieltä; kaikki nämä matkivat kyvyt juuri olivat omiaan Giorgion silmissä saattamaan Ippolitan sellaisen olennon näköiseksi, jossa alhaisempi aistillinen elämä on vallalla.

Mitä se liekkään? -- sanoi Ippolita hämmästyneenä, kuullessaan äkillistä pauhuntapaista ääntä, jonka aiheuttaja tuntui salaperäiseltä. Etkö kuule?

Se oli kuin kumea isku; toisia iskuja seurasi kiihtyvän nopeasti ja niin omituisesti, että oli mahdotonta sanoa, tulivatko ne vallan läheltä vai tunkivatko ne esiin etäältä selkenevän ilman kantamina.

-- Kuuletko?

-- Ehkä etäällä ukkonen jyrisee.

-- Ei, ei.

-- Mitä se sitten on? Neuvottomina he katselivat ympärilleen. Meri vaihtoi hetki hetkeltä väriään, mikäli taivas vapautui sumusta. Siellä täällä se oli omituisen vihreä kuin pellava, kun laskevan auringon vinot säteet huhtikuulla loistavat sen läpikuultavien varsien lomitse.

-- Kas sehän on purje joka hulmuaa tuolla alhaalla -- huudahti Ippolita, onnellisena siitä, että oli ensimäinen salaisuuden ilmisaaja -- se on tuo valkoinen purje! Katso, nyt se liikkuu.

II.

Lukuunottamatta muutamia välillä sattuvia uusia velttouden hetkiä, Ippolita tunsi rajua halua samoilla ulkoilmassa, panna itsensä alttiiksi polttavalle auringolle, kuljeskella rannikolla ja kentillä, tutkia tuntemattomia polkuja. Hän kehoitteli kumppaniansakin siihen; joskus hän melkein väkisin laahasi hänet mukaansa; usein hän yksinkin lähti liikkeelle, ja Giorgio yllätti hänet joskus äkkiarvaamatta.

He kulkivat ylös kummulle ja astuivat pensasaidan reunustamaa polkua. Pensaiden lomiin oli kylvetty sinisiä kukkia, joiden keskellä aukeni yksinäisiä suuria, hentoja, lumivalkeita kukkasia, joilla oli viisi terälehteä ja jotka levittivät huumaavaa tuoksua. Pensaiden toisella puolen aaltoilivat olkiensa päässä nuokkuvat tähkäpäät, vihervinä tai kellervinä, riippuen siitä kuinka kaukana tai kuinka lähellä ne olivat kultaista tuuleentumista; muutamat olivat niin raskaat ja korkeat, että ulottuivat pensasaidan yläpuolelle, muistuttaen kaunista, laitojen yli nestettään kuohuttavaa maljaa.

Ei mikään jäänyt Ippolitan valppaalta silmältä huomaamatta. Tuontuostakin hän kumartui, hajoittaakseen puhalluksella vallan hienosäikeisiä hentoja kukkasia, joilla oli pitkät ohuet varret. Silloin tällöin hän pysähtyi tarkastamaan eräänlaisia pieniä hämähäkkiä, jotka näkymättömiä lankoja myöten kiipesivät matalalta kukalta korkealle oksalle.

Auringonpuoleisen rinteen syvennyksessä piili pieni liinapelto, joka jo oli auringon paahtama. Kellervien varsien yläpäässä oli pieniä kultapalloja, ja tuntui siltä, kuin tuota kultaa siellä täällä olisi himmentänyt raudankarvainen ruoste. Pisimmät korret liikkuivat melkein huomaamatta. Kokonaisuus vaikutti somalta kuin kultasepän työ.

-- Katso noita kultakoristeita! sanoi Ippolita.

Kinsterin kukat alkoivat jo varista. Muutamista pensaista riippui omituisia valkeita lima-hipaleita; toisilla ryömi suuria mustia ja punakeltaisia toukkia, jotka näyttivät pehmeiltä kuin sametti. Ippolita otti käteensä yhden niistä, jonka pehmeä untuva oli punatäpläinen ja piti sitä levollisena kämmenellään.

-- Se on kauniimpi kuin kukka, -- hän sanoi.

Giorgio huomasi, -- eikä se ollut ensi kerta -- ettei Ippolita ollenkaan inhonnut hyönteisiä ja ettei hän yleensä tuntenut tuota voittamatonta vastenmielisyyttä moneen seikkaan, joka hänestä oli inhoittava.

-- Viskaa se pois, minä pyydän!

Nauraen Ippolita ojensi kättään kuin olisi tahtonut panna toukan hänen kaulalleen. Giorgio huudahti ja väistyi sivulle. Ippolita nauroi vielä kovemmin.

-- Kas kuinka rohkea mies!

Tämän pilan kiihoittamana Ippolita juoksi häntä kohti ajaakseen häntä takaa vaivaistammien runkojen lomitse, jyrkkiä polkuja pitkin, jotka muodostivat jonkunmoisen vuoristo-sokkelon. Hänen naurunsa kaikui kirkkaana ja karkoitti joukon metsävarpusia pois harmailta kiviltä.

-- Pysähdy, pysähdy! Sinä peloitat lampaita...

Pieni lammaslauma karkasi todella pakoon laahaten jälessään jotain sinerviin ryysyihin käärittyä.

-- Pysähdy! Katso toki. Ei minulla enää ole mitään.

Ja hän näytti pakolaiselle tyhjiä käsiään.

-- Auttakaamme paimenta!

Hän riensi ryysyihin puetun tytön luo, joka turhaan ponnisteli pidättääkseen pajunoksista punotuilla nuorilla yhteen kytkettyjä lampaita. Hän takertui kiinni nuorien solmuihin ja ponnisti jalkaansa kiveä vastaan, voidakseen tehdä vastustusta. Näin, hengästyneenä, kasvot punoittaen tuossa väkinäisessä asennosssa hän oli tavattoman kaunis. Hänen kauneutensa leimahti äkkiä kuin soihtu.

-- Tule, tule sinäkin tänne! -- hän huusi Giorgiolle, tartuttaen häneenkin lapsellista iloansa.

Lampaat pysähtyivät kinsteripensaiden lomiin. Niitä oli kuusi: kolme mustaa ja kolme valkeata; ja pajunuorat oli sidottu niiden villaiseen kaulaan. Vaimo, joka oli niitä paimentamassa, oli laiha, yllä kurjat ryysyiset sinervät vaatteet. Hän huitoi käsillään ja päästi hampaattomasta suustaan käsittämättömiä tolkuttomia ääniä. Hänen ripsettömissä, vihertävissä pienissä tihrusilmissään, jotka olivat täynnä kyyneleitä ja verta, oli paha katse.

Kun Ippolita ojensi hänelle almua, hän suuteli rahoja. Sitten hän hellitti nuorat, otti päästään huivin, joka oli menettänyt värinsä ja muotonsa, kumartui alas ja sitoi lantit mitä huolellisemmin useisiin huivin solmuihin.

-- Olen väsynyt, sanoi Ippolita. -- Levätkäämme täällä hiukkasen.

He laskeutuivat alas istumaan. Giorgio huomasi, että he olivat vallan lähellä kinsteri-kenttää, mistä tuona kevätaamuna nuo viisi tyttöä olivat poimineet kukkia, siroittaakseen ne kauniin roomattaren polulle. Tuo aamu tuntui hänestä kaukaiselta, kuin olisi se levännyt keskellä unelmanomaisia usvia.

Giorgio virkkoi:

-- Näetkö tuolla tuon tiheän pensaston melkein vallan paljaana kukista? Sieltä täytimme korit, kaunistaaksemme tiesi tulosi kunniaksi... Oi, mikä päivä! Vieläkö muistat?

Ippolita hymyili ja äkillisen hellyyden valtaamana hän tarttui Giorgion käteen. Pitäen sitä lujasti molemmissa käsissään, hän kallisti poskensa lemmityn olalle ja antautui muistojen tenhoon, tämän yksinäisyyden, rauhan ja runouden tenhoon.

Nuorten tammien latvoja pyyhkäisi silloin tällöin tuulen henkäys, ja alempana kimelteli esiin oliivien harmaudesta hopeankirkas aalto. Paimeneukko poistui poistumistaan laitumella liikkuvien lampaidensa jälessä, ja jotain lumottua, aaveenomaista jäi hänestä jälelle, melkein kuin satujen pahoista haltijattarista, jotka tien mutkassa muuttuvat rupikonniksi.

-- Etkö nyt ole onnellinen? kuiskasi Ippolita.

Ja Giorgio ajatteli: -- Nyt on jo kulunut kaksi viikkoa, eikä minussa mitään ole muuttunut. Yhä vaan olen pelon, levottomuuden, tyytymättömyyden kiusaama! Tuskin olemme alussa, ja minä jo näen lopun edessäni. Miten siis nauttia ohirientävästä hetkestä? Ja hän ajatteli ehdottomasti muutamia Ippolitan kirjeen lauseita: "Oi, milloin voin joka päivänhetkenä olla sinua lähellä, milloin saan elää sinun elämääsi! Silloin saat nähdä, että olen toinen... Kaikki ajatukseni tulen sinulle sanomaan, ja sinä tulet sanomaan minulle kaikki sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastettusi, ystävättäresi, sisaresi, ja jos pidät minua sen arvoisena, neuvojasikin... Tahdon tuoda sinulle ainoastaan suloista rauhaa ja lepoa... Tulemme viettämään rakkaudenelämää, jommoista ei vielä koskaan ole ollut..." --

Ja Giorgio ajatteli: -- Koko elämämme näinä kahtena viikkona on ollut kokoonpantu yhtä pienistä ulkonaisista tapahtumista kuin tänäkin päivänä. Todella hän jo on näyttäynyt minulle _toisena_. Hänen ulkomuotonsakin alkaa muuttua. Hämmästyttävä on se nopeus, millä hän imee itseensä terveyttä. Näyttää siltä, kuin joka hengenveto tekisi hänelle hyvää, joka hedelmä hänessä muuttuisi vereksi, kuin ilman puhtaus tunkisi hänen huokoisiinsa. Hän on luotu tätä joutilaisuuden, vapauden, huolettomuuden, ruumiillisen nauttimuksen elämää varten. Ei yksikään vakava sana, joka todistaisi henkistä toimintaa, ole tänään lähtenyt hänen huuliltaan. Teoiltaan, maultaan, toiveiltaan hän päivä päivältä käy yhä lapsellisemmaksi. Meillä ei ole mitään muuta yhdyssidettä kuin mitä herkullisin aistillisuus. Rakkaudennautinnossakin hän on yhtä tarkoitteleva ja mukava kuin syödessään mielihedelmäänsä tai venyttäessään jokaista pientä nautintoa. Nautinto on hänen elämänpäämääränsä, ja hän käyttää kaikkea mahdollista huolellisuutta kaunistaakseen hänen ja minun tunteita. Hänen vaitiolonsa ja lepohetkensä, kuten paraikaa, johtuvat ainoastaan ruumiillisesta väsymyksestä.

-- Mitä sinä ajattelet? kysyi Ippolita.

-- En mitään. Olen onnellinen.

Hetken vaiettuaan hän lisäsi:

-- Emmekö lähde?

He nousivat. Ippolita painoi hänen huulilleen kaikuvan suudelman. Hän oli iloinen ja vallaton. Moneen kertaan hän irtaantui Giorgiosta, juostakseen alas kivistä vapaata rinnettä, ja keskeyttäen juoksunsa hän takertui kiinni nuoren tammen runkoon, joka sysäyksestä vaikeroiden taipui. Hän noukki sinisen kukan ja imi sitä.

-- Se on hunajaa, hän sanoi.

Hän poimi toisen ja painoi sitä lemmittynsä huulille.

-- Maistahan, hän virkkoi ja liikutteli huuliaan kuin olisi itsekin tahtonut sitä imeä.

-- Täällä kun on näin paljo kukkia ja mehiläisiä, on tässä varmaankin mehiläispesä, hän jatkoi. -- Lähdenpä kerran aamulla, kun sinä vielä nukut, etsintäretkelle, ja tuon sinulle hunajakakun.

Hän rupesi seikkaperäisesti pohtimaan tätä retkeä, joka kiihoitti hänen mielikuvitustaan, ja hänen sanoistaan kaikui kuin raikas aamu, salaperäinen metsänhumu, etsinnän levottomuus, löytämisen ilo, hunajan kirkkaus ja metsätuoksu.

He pysähtyivät keskelle rinnettä, seisoen metsän reunassa, molemmat sen alakuloisuuden vangitsemina, joka kohosi merestä.

Meren värit olivat mitä hienoimmat, sinivihreää, joka vähitellen muuttui yhä vihreämmäksi; mutta taivas oli laeltaan lyijyn sininen, siellä täällä pilvien verhoama ja Ortonan poukaman puolella ruusunpunaisena kangastava. Tämä punerva hohde kuvastui vaaleampana meren uloimpaan vesivyöhön ja näytti varisseilta uiskentelevilta ruusuilta. Meren taustaa vasten kohosivat sopusuhtaisin astein ensin molemmat tammet synkkine latvoineen, sitten vaaleat oliivit ja lopulta viikunapuut virkeine lehvineen ja sinervine haaroineen. Taivaanrannalta nousi kuu, jättiläispomeranssin näköisenä; oli melkein täysikuu: se vivahti lasikelloon, joka peittää paksua kultalevyä, mihin haaveellinen maisemakuva on piirretty.

Kuuli lintujen viserrykset läheltä ja kaukaa. Kuuli härän mylvinnän, sitten ammuntaa, sitten lapsen itkua. Kotvan kuluttua kaikki oli hiljaista, itku vaan yhä kuului.

Se ei ollut kovaa, katkonaista itkua, vaan heikkoa, keskeymätöntä, melkein vienoa vaikeroimista. Se irroitti sielun kaikesta muusta, se veti sitä puoleensa, eroitti sen kiehtovasta hämärätunnelmasta, täyttäen sen tämän tuntemattoman ja näkymättömän pikkuolennon tuskan aiheuttamalla säälillä.

-- Kuuletko? -- Kysyi Ippolita ääni hiljaisena ja säälistä värähtelevänä. -- Minä tiedän, kuka siellä itkee.

-- Tiedätkö sinä sen? kysyi Giorgio, jossa lemmittynsä ääni ja ilme herätti omituista kammoa.

-- Tiedän.

Ippolita kuunteli edelleen tarkaten valittavaa ääntä, joka nyt tuntui täyttävän koko seudun ja lisäsi:

-- Se on lapsi, jonka verta noita-akat imevät.

Hän lausui nämä sanat vähääkään hymyilemättä, ikäänkuin hänkin olisi ollut tuon taikauskon pauloissa.

-- Se on tuolla alhaalla, tuossa mökissä. Candia kertoi sen minulle.

Epäröivän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat kuuntelivat voihkivaa valitusta ja näkivät edessään kuvitellun kuolevan lapsen näyn, Ippolita ehdotti:

-- Menkäämme sen luo. Se ei ole kaukana.

Giorgio tyrmistyi, hän pelkäsi tuota surkeaa näkyä, hän pelkäsi surullisten ja raakojen ihmisten kosketusta.

-- Etkö tahdo? toisti Ippolita, jonka uteliaisuus oli käynyt voittamattomaksi. -- Se on tuolla alhaalla, piinion juurella olevassa mökissä. Minä tunnen tien.

-- Menkäämme.

Ippolita kulki joutuisin askelin edellä, rinteellä olevan pellon laitaa. Molemmat vaikenivat; molempien ajatukset kohdistuivat tuohon lapsen itkuun, jota kohti kulkivat. Ja joka askeleelta kiihtyi heidän tuskansa, kuta selvemmäksi valitus kävi, joka ilmaisi tuon pienen olentoparan kipuja.

He riensivät tuoksuvan oranzhi-lehdon läpi, huolehtimatta tallaten maahan varisseita kukkia. Heidän etsimänsä majan läheisen mökin kynnyksellä istui suunnattoman lihava vaimo, jonka muodoton ruumis kannatti pientä pyöreätä päätä. Hänen silmänsä olivat lempeät, hampaansa kauniit ja hymyily rauhallista.

-- Voi, armollinen rouva, minne menet? kysyi tämä nousematta.

-- Tahdomme nähdä noiduttua lasta.

-- Miksi tahdot mennä sinne? Jää hetkeksi minun luokseni ja levähdä. Katsohan, kuinka monta lasta minulla on.

Kolme tai neljä alastonta lasta, jotka niinikään olivat ruumiiltaan niin pöhöttyneitä, että näyttivät vesitautisilta, ryömi soperrellen ja hapuillen maassa ja pisti kaiken suuhunsa, mikä vaan osui käteen. Sylissään oli tuolla vaimolla vielä yksi lapsi, joka kokonaan oli tumman rupikuoren peitossa, minkä keskeltä kahden ihmekukan tavoin aukeni kaksi suurta, puhdasta sinisilmää.

-- Etkö näe, millainen joukko minulla on ja minkänäköinen tämä tässä on? Jää hetkeksi luokseni!

Hän hymyili, silmillään kehoittaen muukalaista anteliaisuuteen.

-- Miksi tahdot mennä sinne? hän toisti äänenpainolla, joka kehoitti uteliasta luopumaan aikeestaan, saattaen hänet aavistamaan uhkaavaa vaaraa.

-- Katsohan toki tätä!