Part 12

Seitsenkymmenvuotias isoäiti ilmestyi; hänellä oli helmassaan joukko maa-etanoita, limainen pehmeä joukko, jonka pitkät tuntosarvet törröttivät esiin. Hän oli pitkävartaloinen nainen, mutta kumartunut, näivettynyt, työn ja hedelmällisyyden masentama, useiden synnytysten murtama; pää hänellä oli pieni, kokoonkutistunut, kuivettuneen omenan kaltainen, ja sitä kannatti suonien ja ryppyjen täyttämä kaula. Hänen hameensa helmassa olevat etanat kääriytyivät palloksi, kiemurtelivat sikin sokin, takertuivat kiinni toisiinsa, vihervinä, kellervinä, vaaleina, limaisina, välkkyen kuin himmeä sateenkaari. Yksi mateli yli hänen kädenselkänsä.

Ukko ilmoitti hänelle:

-- Tämä herra vuokraa tämän talon tästä päivästä alkaen.

Eukko huudahti:

-- Olkoon hän siunattu!

Ja hän lähestyi Giorgiota hieman kömpelönä mutta hyväntahtoisena ja vilkutti hänelle melkein sammuneilla kuoppiinsa vajonneilla silmillään, joista näki kääntyneen alaluomen punoittavan ihon. Hän lisäsi:

-- Kristus kulkee taas läpi maailman. Ole siunattu! Eläös niin kauan kuin on leipää ja viiniä. Ollos ylhäinen kuin aurinko!

Ja kevein askelin hän taas astui sisälle ovesta, josta oli kantanut kaksikymmentä kaksi lasta kasteelle.

Ukko sanoi Giorgiolle:

-- Minun nimeni on Cola di Cinzio; mutta kun isälläni oli liikanimi "Sampanja", niin sanovat minua kaikki Cola Sampanjaksi. Tule nyt katsomaan puutarhaa.

Giorgio seurasi maanviljelijää.

-- Tänä vuonna tulee hyvä kesä.

Vanhus, joka kulki edellä, kiitti vuoden kasvua ja ennusti tulevaisuutta maamiehen tavoin, joka on vanhentunut maaelämän ilmiöitä tarkastaessaan.

Puutarha oli rehoittava. Se näytti muuriensa sisällä kätkevän kaikki yltäkylläisyyden antimet. Oranzhi-puut päästivät sellaisia hyvänhajun virtoja, että ilma tuontuostakin sai makean ja voimakkaan maun, kuin olisi siinä ollut kallisarvoisen viinin höyryä. Muissa hedelmäpuissa ei enää ollut kukkia. Mutta runsaslukuiset raakileet riippuivat kiinni oksissa, joita taivaan henkäys hiljaa keinutti.

Ja Giorgio ajatteli: -- Tässä ehkä piilee ylempi elämän muoto: Rajaton vapaus; hedelmällinen ja jalo, yksinäisyys, joka syleilee minua hehkuvimmilla säteilyillään; tässä astun kasviolentojen parissa kuin älyolentojen keskellä; tässä yllätän niiden salaisia ajatuksia ja arvailen sitä mykkää tunnetta, joka vallitsee pinnan alla; vähitellen sovellutan olemukseni jokaiseen näistä olennoista ja asetan vähitellen oman heikon ja häälyvän sieluni sijalle yhden näistä yksinkertaisista ja voimakkaista sieluista, tarkastan luontoa niin hartaan jatkuvasti, että onnistun itsessäni uudelleen synnyttämään kaiken luomakunnan sydämentykinnän; vaihdun lopulta vaivalloisen, ihanteellisen muodonmuutos-kehityksen kautta siksi pystysuoraksi ilmoille kohoavaksi puuksi, joka juurineen imee maan alta näkymättömät käymä-aineet ja joka latvansa huojunnalla jäljittelee meren pauhinaa. Eikö tämä kenties olisi korkeampaa elämää? -- Hän antautui eräänlaisen äkillisen huumauksen valtaan, nähdessään silmiensä edessä uhkuvan kevään, joka kirkasti lähistön. Mutta ristiriitaisuuden paha tottumus kuiskasi hänen korvaansa vanhoja ajatuksia, asetti todellisuuden vastakohdaksi unelmalle. -- Me emme voi tunkea välittömään luonnon kosketukseen. Meillä ei ole mitään muuta, kuin ulkonaisten muotojen epätäydellinen havaitsemus. Ihmisen on mahdotonta astua luonnon olioien yhteyteen. Vaikka ihminen koko olemukseltaan antautuisi ilmiöihin, ei hän koskaan saisi siitä mitään korvaukseksi. Meri ei koskaan sano hänelle ainoatakaan ymmärrettävää sanaa. Maaemo ei koskaan paljasta hänelle salaisuuttaan. Vaikka ihminen tuntisi kaiken verensä virtaavan puun suonissa, ei puu koskaan antaisi hänelle pisaraakaan elinnesteestään.

Vanha, toissilmäinen talonpoika sanoi ylpeänä todellisesta luonnonihmeestä:

-- Lantakasa tekee enemmän ihmeitä kuin kirkko täynnä pyhiä.

Puutarhan rajalla hän sanoi osoittaessaan kukkivaa papupeltoa:

-- Pavuista näkee, millainen vuosi tulee.

Pelto aaltoili hiljalleen. Harmaanvihreät lehdet liikuttelivat teriään valkoisten ja sinervien kukkien alla. Joka kukassa, joka vivahti puoliavoimeen suuhun, oli kaksi mustaa pilkkua, kuin kaksi silmää. Toisissa jotka eivät vielä olleet täysin auenneet, peittivät ylemmät terälehdet hieman noita pilkkuja, samoin kuin kalpeat luomet peittävät silmänterän, joka tahtoisi luoda eteensä katseita. Kaikki nämä kukat väräjivät silmineen ja suineen, tehden oudon, eläimellisen, kiehtovan, kuvaamattoman vaikutuksen.

Giorgio ajatteli: Kuinka onnellinen on Ippolita täällä oleva. Hän tajuaa hienosti ja intohimoisesti kaikkea maaemon vaatimatonta kauneutta. Muistan nuo hänen hiljaiset ihailun ja mielihyvän huudahduksensa, jotka hän päästi huomattuaan hänelle oudonmuotoisen kasvin, uuden kukkalajin, harvinaisen lehden, marjan, hyönteisen, varjon tai valoheijastuksen.

Hän kuvitteli Ippolitaa keskellä vihannuutta, solakkana ja notkealiikkeisenä, koko ryhtinsä suloudessa. Äkillinen kaiho värisytti häntä, kaiho kokonaan jälleen omistaa hänet, taas kokonaan vallata hänet, saada hänet taas sanomattomasti rakastamaan, valmistaa hänelle joka hetki uutta mielihyvää. -- Hänen silmänsä tulevat alati olemaan täynnä minua. Hänen aistimensa tulevat olemaan suljettuina jokaiselle muulle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta. Minun sanani tulevat kuulumaan hänestä mieluisammilta kuin mikään muu sointu. -- Yhtäkkiä hänestä rakkauden voima tuntui rajattomalta. Hänen sisäinen elämänsä värähteli huimaavan nopeasti.

Astuessaan ylös portaita erakkomajaan hän luuli sydämensä pakahtuvan kasvavan kaihon kiivaudesta. Saavuttuaan ylös parvekkeelle, hän ahmi koko näköalaa huumaantunein katsein. Ja ollen hyvän liikutuksen valloissa hän tunsi, että sinä hetkenä todella _Aurinko oli sisällä hänen sydämessään_.

Meri yhä tasaisen alituisen hengähdyksen liikuttamana, tuntui, kuvastaessaan ylitsensä kaareutuvan taivaan ihanuutta, sulavan ehtymättömän hilpeyden äärettömyyteen. Kuultavan kirkkaassa ilmassa näyttivät kaikki etäisyydet läheisiltä: Penna del Vasto, Gargano vuori, Tremiti-saaret oikealla. Moro-lahti, Nichiola, Ortona-poukama vasemmalla. Ortona itse loisti kuin joku tulisista Aasian kaupungeista Palestinan kummuilla, kaiverrettuna taivaan sineen, suoraviivaisena, kuitenkin ilman minareetteja. Tuo sarja vuoriniemiä ja puolikuunmuotoisia lahtia oli kuin toisiinsa liittyvien lupausten vertauskuva, sillä joka poukama kätki hedelmällisyyden aarteita. Kinsteri-kukat levittivät yli koko rannikon kultaisen vaipan. Joka pensaasta nousi tiheä tuoksupilvi, kuin suitsutusastiasta. Sieramiin hengitetty ilma huumasi kuin jalo juoma.

III.

Ensi päivinä hän käytti kaiken huolenpitonsa tuon pienen talon järjestämiseen, jonka määränä oli suureen rauhaansa vastaanottaa uusi elämä; ja häntä avusti valmistuksissaan Cola, joka näytti olevan perehtynyt kaikenlaisiin toimiin. Äsken kalkittuun seinään hän piirsi sauvan kärjellä vanhan lauselman, jonka iloinen toivo oli johtanut mieleen: _Parva Domus, Magna quies_. Ja hän näki hyvän enteen kolmessa orvokkitaimessakin, jotka tuuli oli kylvänyt ikkunalaudan rakoihin.

Mutta kun kaikki oli valmista ja tämä pettävä jännitys laukesi, hän löysi jälleen sielunsa pohjalla levottomuuden ja tyydyttämättömyyden ja tuon leppymättömän ahdistuksen, jonka todellista syytä ei tuntenut. Hän tunsi sekavasti, ettei ollut löytänyt parannuksen tietä, suoraa ja varmaa tietä; hän tunsi sekavasti, että kohtalonsa taas kerran oli heittänyt hänet väärälle ja epävarmalle polulle. Hänestä tuntui, kuin olisi nyt toisesta talosta, toisista ihmisistä, valitusääni ja soimaus tunkenut häneen asti.

Hänen mielessään uudistui kyynelettömän ja kuitenkin niin katkeran jäähyväishetken tuska, hän kun silloin häpeästä oli valehdellut, nähdessään petetyn äidin silmissä tuon ylen surullisen kysymyksen: -- Kenen tähden sinä minut hylkäät? --

Eiköhän johtunut tuosta mykästä kysymyksestä ja tuon punastumisen ja valheen muistosta se tyytymättömyys ja levottomuus juuri nyt, kun hän oli alkamaisillaan uutta elämää? Ja miten saattoi hän tuota ääntää tukahuttaa, millä huumauksella?

Hän ei rohjennut vastata. Ja kuitenkin hän vielä syvässä hämmennystilassaan tahtoi uskoa sen naisen lupaukseen, jonka oli määrä tulla hänen luoksensa; hän toivoi voivansa antaa rakkaudelleen korkean, moraalisen merkityksen. Olihan hänellä intohimoinen kaiho saada elää, kehittää kaikkia voimiaan sopusuhtaisesti, tuntea olevansa tasapainotilassa, olevansa yhtenäinen olento. Rakkaus oli viimein toimeenpaneva ihmeen, rakkaudesta oli hän viimein jälleen löytävä niin suuren kurjuuden vääristämän ja polkeman ihmisyytensä.

Hän koetti pettää omantunnontuskiaan näillä toiveilla ja näillä sekavilla pyrkimyksillä. Mutta ennen kaikkea häntä hallitsi naisen kuva ja aistillinen halu. Ja huolimatta kaikista platoonisista pyyteistä, hän ei voinut ajatella rakkautta muuna kuin aistien aiheuttamana; hän ei nähnyt tulevia päiviä muunlaisina kuin jo tuttujen nauttimusten toisiaan seuraavana sarjana. Mitä muuta elämää hän olisikaan voinut viettää tässä miellyttävässä yksinäisyydessä, tuon intohimoisen naisen rinnalla, kuin toimetonta, hekkumallista?

Ja kaikki menneet alakuloisuuden hetket ja surulliset kuvat palasivat hänen mieleensä: äidin riutuneet kasvot, hänen kyynelistä punaisiksi käyneet, paisuneet, ahavoittuneet luomensa, Cristinan lempeä, sydäntäviiltävä hymy, sairaaloinen, puolikuollut lapsi, jonka suuri pää yhä lepäsi kumartuneena rinnalla, vanhan makeisille kärkkään tädin kuolleeseen ruumiiseen vivahtavat kasvot...

Ja äidin väsyneet silmät kysyivät:

-- Kenen tähden sinä minut hylkäät?

IV.

Oli iltapäivä. Giorgio tutki sitä kiemurtelevaa polkua, joka milloin nousten, milloin laskien johti rannalla olevan kummun huipulle. Hän katseli eteensä ja ympärilleen, uteliaisuuden yhä kasvaessa, melkein rajun tarkkaavasti, ikäänkuin olisi tahtonut ymmärtää jonkun himmeän ajatuksen, jota yksinkertaiset ilmiöt ilmaisivat, tai kuin olisi tahtonut voittaa jonkun käsittämättömän salaisuuden.

Meren rannalla kohoavan kummun notkelmassa puron vesi oli johdettu jonkunmoista onttojen pölkkyjen ja tukipaalujen muodostamaa pientä vesijohtoa pitkin syvennyksen toiselta laidalta toiselle. Toisia puroja oli johdettu koverrettuja tiiliä pitkin hedelmälliseen maaperään, missä kasvullisuus uhkuvana rehoitti; ja siellä täällä keinui notkean suloisesti kimmeltävien, lorisevien purojen partailla siroja kasveja kauniine sinikukkineen.

Kaikissa näissä yksinkertaisissa seikoissa näytti piilevän syvä elämä.

Ja muu vesi virtasi rinnettä pitkin somerorannikkoa kohti; se juoksi pienen sillan ohitse. Sillankaaren varjossa muutamat vaimot pesivät vaatteita; ja heidän liikkeensä heijastuivat veteen kuin liikkuvaan peiliin. Somerikolle olivat häikäisevän valkoiset vaatteet levitetyt. Pitkin rautatien kiskoja kulki avojaloin mies kengät roikkuen käsissä. Muuan vaimo tuli ulos ratavahdin mökistä ja viskasi nopeasti pois korista jotain jätteitä. Kaksi tyttöä kantoi pesuvaatteita ja juoksi kilpaa. Vanha eukko ripusti seipäälle siniseksi värjätyn vyyhdin.

Kauempana kiilsi kuokatussa maassa, joka muodosti padon polulle, valkeita näkinkenkiä, ja hennot juuret liikkuivat hiljaa kevyestä tuulen henkäyksestä. Kuokan jäljet, joka oli penkonut punervaa multaa, olivat vielä näkyvissä. Yhdestä multakokkareesta riippui kimppu kuivuneita juuria, kevyinä kuin käärmeennahat.

Matkan päässä kohosi iso talo pylväineen; sen katon harjaa somisti tiileen hakattu kukkakoriste. Ulkoportaat johtivat katetulle parvekkeelle. Kaksi naista kehräsi portaiden yläpäässä; ja rukit hohtivat auringossa kuin kulta. Kuuli kangaspuiden kolinaa. Ikkunasta näki kutojattaren ja hänen tahdikkaat liikkeensä sukkuloita kiidättäessään. Viereisessä ladossa loikoi suunnattoman suuri härkä, joka levollisesti, mutta lakkaamatta liikutti korviaan ja häntäänsä hyönteisiä hosuen. Kanat kuoppivat ympärillä.

Kivenheiton päässä siitä juoksi toinen puro tien poikki. Se hymyili tulijalle; aivan värehtivänä, hilpeänä, vilkkaana, kirkkaana.

Likellä, toisen talon kohdalla, lepäsi vaieten rauhaisa puutarha, tiheään laakeripuiden aitaamana. Solakat, suorat rungot kohosivat liikkumattomina, kiiltävien vihreiden lehtien kruunaamina. Suurimman näistä ja vahvimman oli kokonaan kietonut iso, rakastunut koirannauris, uhkuvana verhoten vakavat lehvät lumivalkoisilla pehmeillä kukillaan, neitseellisen tuoksunsa raikkaudella. Sen juurella oleva maa näytti äsken kuokitulta. Musta risti levitti sopestaan syvään hiljaisuuteen, aidattuun paikkaan melkein sellaista alistuvaa surumielisyyttä, joka vallitsee hautuumaalla. Kapean tien päässä näki portaat, puoleksi päivänpaisteessa, puoleksi varjossa; ne johtivat raoitetulle ovelle, jonka yläpuolelle oli ripustettu kaksi vihittyä oliivioksaa. Alimmalla portaalla istui avopäinen vanhus, leuka rinnalla, kädet polvien varassa; ja auringonpaiste oli siirtymäisillään tälle kunnianarvoiselle otsalle. Raoitetusta ovesta tunki ikäänkuin tämän vanhuksen unen säestäjänä keinuvan kätkyen tasainen kohina ja laulun yksitoikkoinen nuotti.

Kaikki nämä yksinkertaiset seikat tuntuivat olevan syvän elämän läpitunkemia.

V.

Ippolita ilmoitti lupauksensa mukaan saapuvansa San Vitoon pikajunalla kello 1 päivällä tiistaina 20:ntenä päivänä.

Kaksi päivää puuttui vielä. Rakastaja kirjoitti hänelle: "Tule, tule! Olen täällä ja odotan sinua; eikä odotus koskaan ole ollut raivokkaampi. Joka silmänräpäys, joka kuluu, on palauttamatta mennyt hukkaan onnelta. Tule, kaikki on valmiina. Tai oikeammin, ei mikään muu ole valmiina kuin minun haluni. On välttämätöntä, että varustaudut kärsivällisyydellä ja väsymättömällä anteeksiantavaisuudella, ystäväni, sillä kaikki mukavuudet puuttuvat tässä autiossa ja vaikeapääsyisessä yksinäisyydessä: ja kuinka vaikeapääsyisessä! Kuvittele, ystäväni, että San Viton asemalta noin kolmenneljännestunnin tie johtaa erakkomajalle; ja on mahdotonta muutoin, kuin jalan kulkea tätä polkua, joka on hakattu jyrkkään merenrannalla olevaan hiekkakivi-kallioon. On välttämätöntä, että tulet vankat kengät jalassa ja muassasi jättiläisvarjostimet. Paljoja vaatteita sinun ei tarvitse tuoda mukaasi. Joku ohut ja vastustuskelpoinen hame aamukävelyitämme varten riittää. Älä unhoita uimapukua. Tämä on viimeinen kirje, jonka ennen tuloasi sinulle kirjoitan. Tulet saamaan sen muutaman tunnin ennen lähtöäsi. Kirjoitan tätä kirjettä _kirjastossa_, huoneessa, johon on kasattu kaikki ne kirjat, joita emme tule lukemaan. On tyyni iltapäivä, jonka yli leviää meren ääretön yksitoikkoisuus. On pehmeä, vaitelias hetki, hienolle aistillisuudelle altis. Oi, jospa jo olisit täällä!... Tänä iltana nukun toisen kerran erakkomajassa; olen yksin. Jospa sinä näkisit vuoteen. Se on maalaisvuode, jykevä avio-alttari, leveä kuin puimatanner; syvä kuin vanhurskaan uni. Se on häävuoteiden häävuode. Patjat sisältävät kokonaisen lammaslauman villat, ja olkipulsteri koko maissikentän oljet. Saattaako kaikilla näillä siveillä seikoilla olla aavistusta sinun alastomuudestasi? Voi hyvin, voi hyvin! Kuinka hitaat ovat hetket! Kuka sanoo, että ajalla on siivet? En tiedä, mitä antaisin, jos voisin nukahtaa tähän raukaisevaan velttouteen ja vasta tiistain aamuhämärässä jälleen herätä. Mutta en tule saamaan unta. Minäkin olen surmannut uneni. Alinomaan haamoittaa edessäni sinun suusi näky."

VI.

Jo muutama päivä oli Giorgiolla alinomaa ollut hekkuman näkyjä. Aistilliset himot heräsivät tavattoman rajuina hänen veressään. Lauha tuulenhenkäys, tuoksu, risahdus, joku muutos ilmassa riitti kiihoittamaan koko hänen olemustaan, saattamaan hänet riuduttavaan kaihontilaan, ajamaan veren hänen kasvoihinsa, jouduttamaan valtimojen tykintää, syöksemään hänet melkein mielettömään hämmennystilaan. Tuo hänen tavaton taipumuksensa manata esille aistillisia kuvia, vielä lisäsi hänen kiihoittumustaan. Hänen aistimustensa muisto oli niin selvä, että hermot sisäisestä näkemyksestä saivat sysäyksen, joka oli melkein yhtä voimakas, kuin todellisen esineen aiheuttama.

Hänellä oli ruumiissaan isältään perimät idut. Hänellä, olennolla, joka oli kokooonpantu älystä ja tunteista, piili veressä tuon eläimellisen olennon turmiollinen perintö. Mutta hänessä muuttui vaisto intohimoksi, aistillisuus sai melkein sairaalloisuuden muodon. Ja hän suri sitä todella kuin häpeällistä tautia. Hän kammoksui tuota kuumetta, joka häntä äkkiä kouristi ja häntä armotta hivutti, jättäen hänet alennustilaan, kuihtuneeksi, kykenemättömäksi ajatustyöhön. Eräät hänen alhaisista intohimonpuuskauksistaan panivat hänet kärsimään, ne kun herättivät hänessä selvän tietoisuuden arvottomuudestaan. Eräät äkillisen raa'an himollisuuden kohtaukset hävittivät hänen sieluansa, kuin rajuilma peltomaata, sulkivat kaikki hänen sisäiset lähteensä ja aukaisivat tuskallisia vakoja, joita hänen ei pitkiin aikoihin onnistunut täyttää.

Sinä hetkenä, jona puuska hänet valtasi, hänellä oli se selvä tajunta, että toinen persoonallisuus astui hänen omansa sijalle. Joku outo yksilö tunki hänen olemukseensa, anasti koko hänen elinytimensä kuin vastustamaton valloittaja, johon nähden jokainen puolustus olisi ollut turha. Ja alati vaivasivat juuri ne kolkot ajatukset, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat tehottomat.

Ollen mieteperäinen ja tarkkanäköinen mies, joka jo jotenkin aikaisin oli asettunut oman elämänsä havaitsijaksi, oli hän ymmärtänyt, että jokainen ulkonainen kiihoitus oli mitätön verrattuna siihen viettelemykseen, jotka lähtivät hänen itsessään havaitsemistaan syvyyden kuiluista. Sentähden hän jo melkoisen aikaisin oli alkanut ravita tuota salaista kunnianhimoa, joka kiihoittaa ja vie harhaan todella älyperäisiä ihmisiä, mitkä halveksivat tavallista elämää, ainoastaan uteliaasti tutkien niitä lakeja, jotka hallitsevat intohimojen kehitystä. Hänkin pyrki, samoin kuin muutamat etevät aikalaisensa taiteilijat ja filosofit, joiden kanssa oli seurustellut, luomaan itselleen sisäisen maailman, missä olisi voinut elää _metodillisesti_, ollen alituisessa tasapainossa, alituisen tiedonhalun valloissa, halveksien jokapäiväistä hälinää ja jokapäiväisiä tapauksia.

Mutta tuhannet turmiolliset perinnöllisyydet, mitkä kätki sisimmässään kaikkien niiden sukupolvien hävittämättömänä leimana, joista polveutui, estivät häntä lähenemästä henkensä palavasti kaihoavaa ihannetta; ne tukkivat häneltä jokaisen pelastuksen tien. Hänen hermonsa, verensä, ytimensä täyttivät hänet kumeilla vaistoillaan.

Giorgio Aurispan koko elimistölle ominainen oli voimakkaasti kehittynyt aistimusten herkkyys. Tuntohermot, joiden tehtävänä on johtaa ulkonaiset aistimukset sisäkeskustaan, olivat saavuttaneet kiihottuneisuuden, mikä melkoisesti voitti terveen ihmisen luonnollisen aistimismahdollisuuden, ja siitä johtui, että hänen mielihyväntunteensakin melkein aina muuttuivat mielipahantunteiksi. Sen lisäksi tapahtui että ylenmääräisestä hermokiihoituksesta aiheutunutta tuskallisten tunteiden sarjaa seurasi mielihyvän hallitsema tajunnan tila, johon koko elimistö intohimoisesti takertui, sitten liioitellun itsepintaisesti pysytellen samansuuntaisena. Sen keskuksen perinnöllinen kehitys, joka etupäässä vastaanottaa sukuvietin tavoittelemia kiihotteita, piti koko hänen elimistöään erityisen suunnan vallan alaisena.

Toinen Giorgio Aurispan elimistön omituisuuksia olivat aivokuteissa tapahtuvat, kestävyydeltään vaihtelevat verentungokset. Tämän ylen hermostuneen ihmisen aivojen verisolut menettivät usein joustavuutensa, ja silloin tapahtui, että ajatus tai mielle epämääräiseksi ajaksi kokonaan täytti hänen tajuntansa, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan niitä karkoittaakseen. Tällaiset ajatukset, sellaiset mielteet, jotka vastoin kaikkea tahdonvoimaa pysyivät, loivat tähän tajunnantilaan ajoittaisen, osittaisen mielisairauden leiman. Silloin jokaista pienintäkin molekyliliikettä vastasi mielle tai mielleryhmä, jotka olivat niin tuntuvia, että ainoastaan vaivoin saattoivat eroittaa ne todellisista havaitsemuksista. Ja niiden vaikutus oli samallainen kuin muutamien aineiden, kuten opiumin ja hashish'in, mitkä kiihoittavat tunteiden ja mielteiden vahvuuden määrää aina näky-houreisiin asti.

Giorgio Aurispan näin monimutkainen henkinen rakenne oli arvaamattoman rikas ajatuksista ja mielikuvista, ja salamannopeasti hän ne toisiinsa yhdisti, tavattoman helposti hän liitti uusia aloja tunne-elämäänsä. Hän oli mestari täydentämään tuntematonta tunnetulla.

Kun painostus tavallisesti oli hyvin kova ja aivosäikeet äärettömän monimutkaiset, niin ylen voimakas aalto virratessaan ei ainoastaan tunkenut helppopääsyisiin kanaviin, vaan myös moniin vaikeampipääsyisiin, hyvin moniin kaukaisiin haarautumiin. Se tahtoo sanoa: tämä aalto ei kulkenut ainoastaan jo monien esi-isien tottumuksen uurtamia uria, vaan teitä, jotka yksilön kokemus vasta äsken oli aukonut, ja jotka sitä ennen olivat olleet suljettuina. Samoin väkevämpi hyökyaalto rannalla ei yksistään vedellään vala hietikon reunaa, jota edellinen aalto jo on huuhdellut, vaan se kulkee etemmäksi ja tulvii yli neitseellisen hietikon, ja kolmas vielä voimakkaampi kulkee edellisten jälkien yli ja tekee kauvemmaksi ulottuvan valloituksen.

Sellaisista purkauksista syntyivät mitä erilaisimmat ja monipuolisimmat sieluntilat: ne olivat sitä oudommat, kuta kauempana hermokeskuksesta voimanpurkaus oli tapahtunut. Tajunta muuttui äärettömäksi ajatusvirraksi. Joku ajatus muuttui hehkuvaksi kuin intohimo ja tempasi mukaansa joka pyörteelle alttiin sielun. Kuviteltu tunne kävi selväksi kuin todellinen tunne. Mielikuvien sekaannus loi himmeään muistoon äkillistä selkeyttä. Mitä oudoimmat ja harvinaisimmat mielleyhtymät huumasivat hänen kuvitusvoimansa pitkäksi aikaa.

Ollen tämänluontoinen Giorgio Aurispa ei voinut olla johdonmukainen eikä löytää tasapainoa. Hän saattoi yhtä vähän hillitä ajatuksiaan kuin vaistojaan ja tunteitaan. Hän oli elämässään "kuin laiva, joka myrskysäällä on käärinyt auki kaikki purjeensa".

Ja kuitenkin hänen tarkkanäköisyytensä, joka joskus oli tunkenut ilmiöiden ohi olioiden ytimeen, mikäli se ihmisälylle on mahdollista, oli tuottanut hänelle elämästä kenties oikean kuvan.

Ennen kaikkea hänellä oli tarkka yksinäisyyden ja katoavaisuuden tunne. Molemmat nämä käsitteet muodostivat yhdessä muutamien hänen ihailemiensa aikalaisten ajattelijain järjestelmän. "Kun jokainen ponnistus vapautumaan oman minän yksinäisyydestä on turha, on välttämätöntä vähitellen katkoa kaikki siteet, jotka vielä liittävät meidät yhteiseen elämään ja siten estää kallisarvoisen elinvoiman tehotonta tuhlailua. Sittenkuin tällä tavoin oman aineellisen olemassaolon piiri on supistettu, on välttämätöntä käyttää kaikki voimansa mahdollisuuden mukaan laajentaakseen ja muodostaakseen sisäistä maailmaansa, lisäämällä sen ilmiöitä rajattomiin ja ylläpitämällä tasapainoa. Kun olemme oppineet tuntemaan ja ymmärtämään kaikki ne lait, jotka hallitsevat ilmiöitä, silloin ei enää mikään yhteiselämän ilmiö meitä loukkaa, hämmennä tai tyrmistytä. Silloin elämme itsessämme. Maailma ei tarjoa meille mitään merkillisempää näytelmää, ei mitään pysyvämpää mielihyvää."

Mutta sen sijaan Giorgio Aurispan sielu murehti ja oli epätoivoissaan yksinäisyytensä vuoksi, ja se taisteli sokean raivokkaasti, kuten vanki ainaiseksi suljetussa kopissaan, kunnes raukesi uuvuksiinsa. Ja sitten se sulkeutui ja kääriytyi kokoon kuin herkkäsäikeinen lehti. Tuossa ahtaassa piirissä jatkui levottomuus yhtä kiivaana, se kuohui ja synnytti kumean, syvän katkeruuden, käsittämättömän mielipahantunteen, alinomaista, itsepintaista, raatelevaa tuskaa. Äkkiä purkautui kuuma ajatusvirta tähän piiriin ja hedelmöitti sen kuivuneen maaperän. Sielu siirtyi uuteen tilaan, joka oli mitä joustavin, ja unelmille, erehdyksille ja tuumille altis. Epämääräiset unelmat olivat pysyvää laatua ja tuumat alati vaihtuvia; ja onni oli alati etäällä.