Part 13
Joku kumea perinnäis-tietoisuus kenties vaikutti sen, ettei tämä älyihminen voinut luopua romantillisista onnenunelmista. Tämä järkevä mies, jolla kuitenkin oli se vakaumus, että kaikki on turhaa, ei voinut vastustaa tarvetta etsiä onnea toisen olennon omistamisesta. Hän tiesi hyvin, että kaikista inhimillisistä murheen aiheista on rakkaus kaikkein suurin, sillä se on äärimmäinen ihmisen yrittämä ponnistus siirtyä ulkopuolelle sisäistä olemustaan: yhtä turha ponnistus kuin kaikki muut. Mutta rakkautta hän sittenkin tavoitteli voittamattoman intohimoisesti. Hän hyvin tiesi, että rakkaus, ollen pelkkä ilmiö, on vaihtuva kuva, jotain, mikä alinomaan muuttuu. Mutta hän tavoitteli rakkauden pysyväisyyttä, rakkautta, joka olisi täyttänyt koko elämän. Hyvin hän tiesi, että naisen heikkous on parantumaton. Mutta hän ei voinut luopua siitä ajatuksesta, että hänen lemmittynsä olisi vakaa ja uskollinen kuoloon asti.
Tämä eriskummainen vastakohta, minkä muodostivat ajatuksen selkeys ja aistimuksen sokeus, tahdon heikkous ja vaistojen väkevyys, todellisuus ja haaveet, synnytti hänessä turmiollisia häiriöitä. Hänen aivonsa, joita täyttivät osaksi omat ja osaksi toisten analyytikkojen tekemät psykologiset havainnot, sekoittivat ja hämmensivät usein kaikki seikat, sisäisesti ja ulkonaisesti.
Kirjallisuuden harjoittamisesta tarttunut tottumus yksinpuheluihin, joissa sisäinen harkinta suurentaa ja liioittelee esineenään olevaa sieluntilaa, houkutteli hänet usein erehdyksiin kärsimystensä oikeaan luonteeseen nähden ja saattoi ne hänelle raskaammiksi. Todellisten ja kuviteltujen tunteiden sekoitus suisti hänet niin monimutkaisiin ja outoihin tiloihin, että hän siitä ikäänkuin menetti ihmisyytensä vaiston. Hänkin ajatteli: -- Olemme tehdyt samasta aineksesta kuin unelmamme. -- Ja hän näki olemuksensa salaisimmista kätköistä jotain usvan tapaista kohoavan, jotain yhtenäistä, mutta outoa, mihin sattuman henkäys puhalsi kuvaamattomia muotoja.
Hänen kärsimyksensä kun kokonaan pitivät valloissaan hänen kykyjään, oli kaikki työ hänelle mahdoton. Demetrion perinnöksi jättämän omaisuuden nojalla hän aikoja sitten oli saavuttanut aineellisen riippumattomuuden, eikä ollut oppinut tuntemaan välttämättömyyden useinkin hyvin terveellistä pakkoa. Kun hän tehtyään tuskallisen tahdonponnistuksen lopulta pakoittautui työhön, ei häntä hetken kuluttua vallannut kyllästyminen, vaan ruumiillinen inho, niin raju hermokiihoitus, että se saattoi työhuoneenkin sietämättömäksi ja ajoi hänet pois kotoa kaduille ja toreille, minne vaan, kauas pois.
Huolimatta monista lahjoistaan hän pysyi toimettomana, epätuotteliaana. Ollen varma omasta hyödyttömyydestään, hän ravitsi henkeään hekumallisesti yksinomaan musiikilla ja kirjallisuudella. Sisäisellä ivalla hän teki tyhjäksi jokaisen aloitteen. Alussa hän oli itseään epäillyt ja tämä itse-epäilys oli vähitellen johtanut hänet epäilemään kaikkea. Alussa hän oli kärsinyt itsensä vuoksi, vähitellen hän oli ruvennut kärsimään kaiken muun vuoksi. Yleinen typeryys häntä tukahutti, ja rahvaan näky kiihoitti hänen sappeaan.
Joskus, kun hänen olemuksensa intohimoinen puoli oli joutunut tavattomaan kiihoitustilaan hän vajosi eräänlaiseen henkiseen herpoamiseen, jonka ensi oireita oli kaiken olevaisen täydellinen huomaamattomuus, välinpitämättömyys, joka oli pahempi kuin yltynyt tuntehikkaisuus, sitä kun kesti useita päiviä, jopa viikkojakin. Toiste kiinnitti hänen huomiotaan yksinomaan yksi ajatus: kuoleman ajatus. Ja silloin kaikki vaikutelmat liukuivat yli hänen henkensä kuin vesipisarat kuuman kiven yli: joko ponnahtaen takaisin tai haihtuen.
Se oli tuo rakas ja hirvittävä pää-ajatus: kuoleman ajatus. Tuntui siltä kuin Demetrio Aurispa, tuo lempeä itsemurhaaja, olisi kutsunut perillistään. Ja tämä tunsi mitä kohtaloa hän sisimmässään kantoi. Aavistus sen täyttymyksestä herätti hänessä joskus vaistomaista kauhua, joka lähenteli mielisairautta; mutta useammin se vielä herätti hänessä levollista alakuloisuutta, johon sekaantui itsesurkua, eräänlaista hekumallista sääliä; mystillistä murheellisuutta jonka valloissa hän kernaasti viipyi.
Nyt viimeisen käänteen jälkeen, josta hän ainoastaan suurta vaivaa nähden oli eheänä eronnut, hän lankesi jälleen tunteenomaisiin harhaluuloihin. Kyettyään pakenemaan kuoleman lumoja, hän katseli elämää hieman verhotuin silmin. Vaikka juuri vastenmielisyys katsoa todellisuutta tuimasti silmiin ja otsa pystyssä uhmata elämää oli saattanut hänet haudan partaalle, hän nyt harhaluulosta nouti toivonvälkkeen tulevaisuutensa varalle: -- Maailmassa on olemassa ainoastaan yksi onnen huumaus: ehdoton varmuus toisen olennon omistamisessa. Tätä huumausta minä etsin. -- Hän etsi sellaista, mikä ei ole löydettävissä. Sisimpiä olemuksensa säikeitä myöten epäilyksen kalvamana hän vaati sitä, mikä oli kaikkein vastakkaisinta hänen luonteelleen: Varmuutta, varmuutta rakkaudessa! Mutta olihan hän niin usein nähnyt sen sulavan tyhjiin erittelyn hivuttavan liekin alla! Olihan hän sitä turhaan etsinyt kokonaista kaksi vuotta!
Ja kuitenkin hänen _täytyi_ niin tahtoa.
VII.
Tuon suuren päivän aamuna, kun Giorgio heräsi muutaman tunnin kestäneestä levottomasta unenhorroksesta, hän ajatteli, hermot myrskynä pauhaen: -- Tänään _hän_ tulee! Tänään tämän päivän valossa olen hänet näkevä. Tulen pitämään häntä käsivarsiini kiedottuna, tällä vuoteella. Minusta tuntuu, kuin saisin omistaa hänet tänään ensi kerran; minusta tuntuu, kuin siitä tulisin kuolemaan. -- Syleilyn kuvittelu tuotti häneen niin rajun sysäyksen, että koko hänen ruumiinsa pitkin pituuttaan värähti, kuin sähkövirran purkauksesta. Hänessä esiintyi tuo kauhea ruumiillinen ilmiö, jonka hirmuvoiman edessä hän oli turvaton uhri. Koko hänen tajuntansa oli halun ehdottoman vallan alaisena; sillä kaikki nämä sysäykset, jotka hetki hetkeltä järkyttivät hänen aivojansa, olivat omiaan panemaan liikkeelle sitä aivojensa kohtaa, minkä edelläkäynyt lepotila oli saattanut äärettömästi muutoksille alttiiksi. Perinnöllinen himoisuus purkautui uudelleen vastustamattoman raivoisasti esiin tässä hentomielisessä rakastajassa, joka henkistä yhteyttä tavoitellen mielellään mainitsi rakastajatartaan sisarekseen.
Hengissä hän tarkasteli lemmittynsä alastomia suloisia jäseniä, toista toisensa jälkeen. Joka muoto sai katsottuna hänen kaihonsa liekin lävitse omituisen satumaisen, melkein yliluonnollisen loiston. Hengissä hän päästi lemmittynsä hyväilyt yksitellen ohitsensa kulkemaan. Joka asento muuttui hekkumallisen lumoavaksi, kiihtyen melkein käsittämättömän vaikuttavaksi. Kaikki tuossa naisessa oli valoa, tuoksua, rytmiä.
Tuon ihmeellisen olennon, niin, hän, hän yksin sen omisti! Mutta äkillinen mustasukkaisuuden puuska kehittyi hänen himostaan, kuin savu kituvasta tulesta. Kun tuo sisäinen myrsky kiihtyi, hän hypähti ylös vuoteestaan, karkoittaakseen kouristuksen.
Ikkunan edessä liikkuivat aamun hohteessa öljypuun oksat vitkaan, vaalean harmaina. Meren kumeaan yksitoikkoisuuteen sekoittivat varpuset vielä hiljaista viserrystään, suljetusta karsinasta karitsa päästi aran määkinän.
Kun Giorgio astui ulos parvekkeelle, virkistävästä kylvystä vahvistuneena, hän joi pitkin siemauksin tuhansien tuoksujen höystämää aamuilmaa. Hänen keuhkonsa laajenivat, ajatukset seurasivat toisiaan nopeasti ja jokaisessa oli odotetun leima: nuoruuden tunne välähti hänen sydämeensä.
Hänen edessään aurinko nousi, puhtaana, yksinkertaisena, ilman pilvien komeutta, ilman salaperäisyyttä. Melkein lumivalkeasta merestä yleni veripunainen kehä, jolla oli melkein niin terävän selvät ääripiirteet, kuin pajasta tulleella metallilevyllä.
Cola Samppanja joka puhdisti pihamaata, huudahti:
-- Tänään on suuri juhlapäivä. Tänään tulee rouva. Tänään vilja hiistelee tähälle, odottamatta helatuorstaita.
Hymyillen vanhuksen somalle puheelle Giorgio kysyi:
-- Oletteko muistanut sanoa naisille, että noukkisivat kinsteri-kukkia? Koko tie on siroitettava kukilla.
Vanhus teki kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, ettei häntä tarvinnut muistuttaa.
-- Viisi olen käskenyt tulemaan.
Ja mainitessaan heidän nimensä hän osoitti kädellään paikkoja, missä tytöt asuivat:
-- Scimmian tyttö, Sguaston tyttö, Favetta, Splendore, Garbinon tyttö.
Kuullessaan nämä nimet Giorgio huomasi mielessään äkillistä hilpeyttä. Hänestä tuntuivat kaikki keväimen henget asettuvan hänen sydämeensä. Kirkas runouden aalto huuhteli häntä. Kohosivatko kaikki nämä neitoset sadun povesta siroittamaan kauniin Roomattaren polulle kukkia?
Hän antautui odotuksen hetkien tarjoamaan levottomaan nautintoon. Hän tuli alas pihalle ja kysyi:
-- Missähän he ovat poimimassa?
-- Tuolla ylhäällä, vastasi Cola osoittaen kumpua: -- Tammilehdon kohdalla. Löydät heidät, kun seuraat laulua.
Todella kuului aika ajoin naisten laulu ylhäältä kummulta. Giorgio kiipesi rinnettä ylös etsien kieloja. Kiemurteleva polku pujottelihe nuoressa tammilehdossa. Eräässä kohdassa haarautui joukko toisia polkuja, joiden päätä ei näkynyt. Kaikki nämä kallioon hakatut ja lukemattomien juurien peittämät rotkotiet muodostivat jonkunmoisen vuoristosokkelon, missä varpuset visertelivät ja rastaat lauloivat. Giorgio ei eksynyt, sillä hän seurasi kaksinkertaista opastajaa: laulua ja kukkien tuoksua. Hän löysi kinsteriä kasvavan paikan.
Se oli ylätaso, jolla kasvoi kukkivaa kinsteriä niin tiheään, että se silmälle tarjosi yhden ainoan keltaisen vaipan, rikinkeltaisen, loistavanvärisen. Nuo viisi tyttöä poimivat kukkia, täyttäen niillä korinsa, ja laulaen sen ohella. He lauloivat venytettyä laulua, täydellisine terssi- ja kvintti-soinnoksineen. Kun he saapuivat loppusäkeeseen, he kohosivat pensaikosta, jotta sävel vapaammin pääsi tunkemaan ilmoille täydestä rinnasta; ja he venyttivät säveltä kauan, katsoivat samalla toisiaan silmiin ja ojensivat kukkien täyttämiä käsiään.
Huomatessaan muukalaisen, he keskeyttivät laulunsa ja kumartuivat uudelleen pensaiden yli. Huonosti tukahutettu naurun hykätys levisi yli keltaisen kukkakentän. Giorgio kysyi:
-- Kuka teistä on Favetta?
Tyttönen, ruskea kuin oliivi, nousi vastaamaan, hämmästyneenä, melkein pelästyneenä:
-- Minä se olen, herra.
-- Etkö sinä ole San Viton taitavin laulajatar?
-- En, herra. Se ei ole totta.
-- Se on totta, se on totta, huusivat hänen toverinsa. -- Käske hänen laulaa, herra.
-- Se ei ole totta, herra. Minä en osaa laulaa.
Nauraen ja tulipunaisena kasvoiltaan hän puolustautui; hän väänteli esiliinaansa sormien välissä, toverien kehoitellessa häntä. Hän oli lyhyt kasvultaan; mutta hänellä oli voimakkaat muodot ja leveä kukoistava povi, joka laulamisesta oli laajentunut. Hänen tukkansa oli kutrinen, kulmakarvat paksut, nenä kaareva; eräät päänliikkeet olivat hiukan rajuja.
Ensi estelyn jälkeen hän suostui. Hänen toverinsa tarttuivat toisiaan käsistä ja sulkivat Favettan piiriinsä. He sukelsivat esiin kukkaispensaista, ahkerien mehiläisten suristessa yltympärillä.
Favetta alkoi ensin epävarmana, mutta sävel säveleltä varmistuen. Hänen äänensä oli puhdas, sujuva, kristallinkirkas kuin raikas lähde. Hän lauloi pari säkeistöä, ja toverit yhtyivät kuorona loppusäkeeseen. Loppunuottia he venyttivät, lähentäen suunsa toisiinsa, muodostaakseen yhden ainoan äänivirran; ja se kaikui hitaana ja juhlallisena kuin kirkkoveisu.
Favetta lauloi: -- Kaikki lähteet ovat kuivuneet. Lempi parkani! Se kuolee janoon. Tromma lari, lira llari, llallera, Tromma lari, lira, eläköön lempi! -- Oi lempi, mua janottaa, janottaa, janottaa. Missä on vesi, jonka mulle toit? Tromma lari, lira... -- Toin sinulle saviruukun, se oli sidottu kultaketjuihin. Tromma lari, lira... -- Ja toverit lauloivat: Eläköön lempi!
Tämä kevään tervehdys lemmelle nousseena näistä sydämistä, jotka eivät kenties vielä olleet kokeneet rakkauden syvää surumielisyyttä, jotka eivät kenties koskaan tulisi sitä kokemaan, kaikui Giorgion korvaan hyvänä enteenä. Tytöt, kukat, metsä, meri, kaikki nämä vapaat ja itsetiedottomat seikat, jotka hänen ympärillään henkivät elämän hekkumaa, virkistivät hänen sieluansa; ne lievensivät ja nukuttivat sitä tunnetta, mikä hänellä tavallisesti oli omasta olemuksestaan; ne antoivat hänelle rauhallisen, sopusointuisen, melkein rytmillisen tuntemuksen uudesta kyvystä, joka vähitellen kehittyi hänen olentonsa sisältä ja joka vallan epämääräisesti, kuin epäselvänä jumalallisen suloisuuden näkynä ilmestyi hänelle.
Se oli haihtuva tenho, niin tavaton ja käsittämätön tajunnantila, ettei hän edes voinut mieleensä kiinnittää sen harhakuvaa. Laulajattaret näyttivät hänelle rikkaan sadon täyttämiä korejaan -- kukkien runsautta, vielä kasteesta kosteata. Favette kysyi:
-- Joko riittää?
-- Ei, se ei riitä. Teidän pitää vielä palata tänne poimimaan. Koko tie paalurakennuksesta taloon saakka on peitettävä kukilla. Portaille niitä on siroitettava, parvekkeelle...
Entä taivaaseenastumispäivaksi? Etkö aio jättää ainoatakaan kukkaa jälelle Jesus Kristusta varten?
VIII.
Ippolita oli saapunut. Hän oli kulkenut yli kukkien kuin madonna, joka on toimeenpaneva ihmeen; kukkaismaton yli hän oli astunut. Hän oli tullut vihdoinkin; vihdoinkin hän oli astunut yli kynnyksen.
Nyt hän väsyneenä ja onnellisena tarjosi rakastajan huulille kokonaan kyynelten kostuttamat kasvonsa, puhumatta, sanomattoman antaumuksen ihme näössään. Väsyneenä ja onnellisena itki ja nauroi hän ihailemansa miehen lukemattomien suudelmien lomitse. Mitä merkitsivätkään kaikki muistot siltä ajalta, jolloin _hän_ oli ollut poissa! Mitä merkitsi kaikki vastoinkäyminen, kaikki tuskat, kaikki levottomuus, kaikki vaivalloiset taistelut elämän armotonta raakuutta vastaan! Mitä merkitsikään kaikki murhe ja epätoivo tähän ylimpään onnenhurmaukseen verrattuna! Hän eli, hengitti raskastajansa sylissä, tunsi itsensä äärettömästi rakastetuksi. Hän ei tietänyt muuta, kuin että oli äärettömästi rakastettu. Kaikki muu haihtui, vajosi tyhjyyteen, näytti siltä, kuin ei sitä koskaan olisi ollut.
-- Oi, Ippolita, Ippolita! Oi, sieluni! Kuinka palavasti olen sinua kaihonnut! Sinä tulit! Nyt et enää lähde luotani, et moneen, moneen päivään; eikö totta? Ennenkuin minut jätät, täytyy sinun tappaa minut.
Giorgio suuteli häntä huulille, poskille, kaulaan, silmiin, kyllästymättä ja joka kerta kuin hänen huulensa kohtasivat suloisen kyynelen, hän tunsi syvää väristystä. Nämä kyynelet, tämä hymy, tuo onnenilme väsymyksen uuvuttamilla kasvoilla, se ajatus, ettei tämä nainen hetkeäkään ollut epäröinyt suostumasta, se ajatus, että hän tehden vaivaloisen matkan oli kaukaa tullut tänne, ja että hän nyt hänen suudelmiensa alla itki eikä liikutukselta voinut puhua -- kaikki nämä intohimoiset ja suloiset seikat puhdistivat hänen tunteitaan, poistivat hänen pyyteistään saastaisuuden, loivat hänen rakkauteensa melkein siveän tunteen, kohottivat hänen sieluaan. Hän sanoi, vetäessään ulos pitkää neulaa, joka kiinnitti harsoa hattuun:
-- Olet varmaankin hyvin väsynyt, Ippolita parka! Olet vallan kalpea.
Ippolita oli vetänyt harson syrjään kasvoiltaan, mutta hänellä oli vielä vaippa yllä ja hansikkaat kädessä. Giorgio auttoi häntä riisumaan harson ja hatun tehden sen tottuneesti. Ippolitan kaunis ruskea pää jäi vapaaksi ja sitä peittivät yksinkertaiset hiukset kuin kypäri, pilaamatta takaraivon hienoa viivaa, peittämättä niskaa.
Uudelleen Giorgio peitti hänet suudelmilla. Hän etsi kaulasta, vasemman korvan alta _kaksoisia_, noita molempia luomia, noita kullanruskeita eläviä marjoja. Ippolitalla oli valkoinen pitsikaulus ja kaulassa kapea musta samettinauha, joka erinomaisen tuntuvasti toi esiin ihon valkeuden. Päällysvaipan aukosta pisti esiin hame, joka oli tehty niin hienosti mustan ja harmaan raitaisesta kankaasta, että se näytti harmaalta: se oli tuo muistorikas hame Albanosta. Siitä erosi heikko orvokin tuoksu, tuo tunnettu tuoksu.
Giorgion huulet kävivät polttavammiksi, ja kuten Ippolitan oli tapana sanoa, himokkaammiksi. Hän hellitti, riisui Ippolitan yltä vaipan, auttoi häntä vetämään hansikkaat käsistä; hän tarttui hänen paljaisiin käsiinsä ja painoi niitä ohimoilleen, hulluna saadakseen häneltä hyväilyä. Ja pidellessään hänen ohimoitaan, Ippolita veti hänet puoleensa, verhosi hänet pitkällä hyväilyllä, suuteli häntä yli koko kasvojen, hyväillen häntä ikävöivällä, moninkertaisella suudelmalla. Giorgio tunsi tuon jumalaisen, tuon verratoman suun, jota hän usein oli luullut ikäänkuin sielullaan havaitsevansa ollen haltioitumisen valloissa, joka voitti aistillisen huumauksen ja ilmeni hänen sisäisen olemuksensa yliaistilliselle osalle.
-- Sinä surmaat minut, mutisi Giorgio, vavisten kuin haavanlehti, samalla kuin hiusjuurissa tuntui jäinen kylmyys, joka selkänikamasta nikamaan levisi ytimeen asti. Ja sisällään hän tunsi epämääräistä, vaistomaista pelästystä, jota jo ennenkin oli tuntenut.
Ippolita sanoi, irtaantuessaan:
-- Nyt näkemiin. Missä on... minun huoneeni? Oi, Giorgio, kuinka hyvä meidän tulee olemaan täällä!
Hymyillen hän katsoi ympärilleen. Hän kulki muutaman askeleen kynnystä kohti, kumartui nostamaan kimpun kinsteriä ja veti sen tuoksua ilmeisen ihastuneena sieramiinsa. Hän tunsi itsensä vielä vallan liikutetuksi, melkein huumautuneeksi tästä rajattomasta kunnianosoituksesta, tästä raikkaasta, kukoistavasta ihanuudesta, mikä oli siroitettu hänen tiellensä. -- Eikö hän nähnyt unta? Hänkö se todella oli, Ippolita Sanzio, tällä vieraalla paikkakunnalla, tässä lumotussa maassa, kaiken tämän runouden ympäröimänä ja juhlimana. -- Äkkiä, uudet kyynelet silmissä ja kietoen kätensä lemmittynsä kaulaan hän huusi:
-- Kuinka kiitollinen olen sinulle!
Hänen sydämensä ei huumautunut mistään niin kuin tästä runoudesta. Sen ihanteellisuuden kautta millä lemmittynsä hänet verhosi, hän tunsi kohoavansa yläpuolelle omaa vaatimatonta minäänsä; hän tunsi elävänsä toista elämää, korkeampaa elämää, joka väliin tukahuttaen ahdisti hänen sieluaan, samoin kuin tapahtuu turmeltuneeseen ilmaan tottuneelle rinnalle, kun se hengittää runsaasti happea.
-- Kuinka ylpeä olen siitä, että olen sinun omasi! Sinä olet ylpeyteni. Riittää, että olen vaan hetken luonasi, tunteakseni itseni toiseksi naiseksi, äärettömästi erilaiseksi. Yhtähaavaa sinä jakelet minulle toista verta, toista henkeä. En enää ole Ippolita, en enää sama kuin eilen. Mainitse minua toisella nimellä.
Giorgio antoi hänelle nimen:
-- Elämäni!
He syleilivät toisiaan; he suutelivat toisiaan rajusti, ikäänkuin olisivat tahtoneet juurineen irroittaa ne suudelmat, joilla sulkivat toistensa huulet. Tempautuen irti, toisti Ippolita:
-- Nyt näkemiin. Missä on minun huoneeni? Näytähän.
Giorgio kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vei hänet viereiseen makuuhuoneeseen. Ippolita päästi ihmettelyn huudon, nähdessään "häävuoteiden häävuoteen" joka oli peitetty suurella keltasilkkisellä morsiuspeitteellä.
-- Tuohonhan vallan tulemme eksymään...
Ja nauraen hän kulki kookkaan huonekalun ympäri.
-- Suurin vaikeus on päästä siihen sisälle.
-- Sinun tulee ensin panna jalkasi minun polvelleni, vanhan maantavan mukaan.
-- Kuinka monta pyhimystä! hän huudahti, katsellessaan päänpuolisessa sängynpäässä pitkää riviä pyhimysten kuvia.
-- Meidän kai täytyy peittää ne.
-- Niin, se on totta...
Molemmat löysivät vaan vaivoin sanoja; molempien äänet olivat hieman muuttuneet, molemmat vapisivat, vastustamattoman pyyteen pakoittamina ja melkein raukeina ajatellessaan tulevaa hekkumaa. He kuulivat jonkun kolkuttavan ovelle. Giorgio astui parvekkeelle.
Se oli Candian tytär, Elena. Hän tuli ilmoittamaan, että aamiainen oli valmis.
-- Mitä tahdot tehdä? -- kysyi Giorgio, kääntyen Ippolitan puoleen, epäröivänä, kuin kouristuksen valloissa.
-- Minulla ei todellakaan ole nälkä, Giorgio; minulla ei ole vähintäkään halua syödä. Syön päivällistä myöhemmin, iltapäivällä, jos suostut...
Molemmilla oli sama ajatus; molemmat tiesivät, että nyt kaikki muu oli mahdotonta.
Melkein raivokkaasti sanoi Giorgio:
-- Tule huoneeseesi. Löydät kaikki valmiina kylpyäsi varten. Tule.
Ja hän vei hänet huoneeseen, jonka seinät kokonaan oli päällystänyt maalaismatoilla.
-- Näetkö, matkalaukkusi ja pienet tavarasi ovat jo täällä. Näkemiin. Älä vitkastele.
Hän jätti hänet yksin. Hetken kuluttua tunki hänen luokseen veden loiskina, joka kookkaasta pesusienestä valui takaisin ammeeseen. Hän tunsi tuon lähdeveden jäisen kylmyyden; ja hän kuvitteli Ippolitan solakan, joustavan ruumiin värähtelyä tuossa virkistävässä kosteudessa. Ja kun nuo äänet olivat lakanneet, hänet kouristi niin raju väristys, että hampaansa alkoivat kalista, kuin kuollettavan kuumehoureen tuskissa. Himon kauhein silmin hän näki tuon naisen, jo kuivana ja kiiltävänä ja hienona kuin kullanhohteinen alabasteri, pudottavan yltään kylpyvaipan.
-- Ippolita, Ippolita, hän huusi, ollen suunniltaan. Tule! Tule!
IX.
Rajuista hyväilyistä vielä väsyneempänä, melkein hengettömänä, Ippolita vähitellen vaipui unen valtoihin. Vähitellen hymy hänen huulillaan muuttui tiedottomaksi; sitten se katosi. Hetkeksi sulkeutuivat huulet; sitten ne taas äärettömän hitaasti aukenivat, ja sisältä loistivat häikäisevän valkoiset hampaat kuin zhasmiinit. Taaskin huulet kotvaksi sulkeutuivat; ja jälleen ne aukenivat hitaasti, hitaasti; ja sisältä välkkyivät taas hampaat häikäisevän valkeina ja kosteina.
Nojaten kyynäspäihinsä Giorgio katseli häntä. Hän näki hänet edessään ihmeen kauniina, vallan semmoisena kuin oli nähnyt hänet ensi kerran suloisessa oratoriossa, filosofi Alessandro Memmin orkesterin edessä, suitsutussavun ja orvokkien tuoksussa. Hän oli hyvin kalpea, kuten silloinkin.
Hän oli kalpea, mutta hänen kalpeutensa oli omituinen, jommoista Giorgio ei ollut nähnyt kenelläkään muulla naisella: se oli melkein kuolleen syvää, synkkää kalpeutta, joka vivahti siniseen, kun sille lankesi varjoja. Silmäripset loivat poskien yläreunaan pitkiä varjoja; tummat, tuskin näkymättömät haivenet varjostivat ylähuulta. Pikemmin iso suu oli kaareva, hyvin pehmeä, mutta kuitenkin surumielinen ja ylen ilmehikäs syvässä vaikenemisessaan.
-- Kuinka hänen kauneutensa sairaudessa ja uupumuksessa kirkastuu henkiseksi! -- ajatteli Giorgio. -- Noin raukeana hän minua vielä enemmän miellyttää. Tunnen jälleen tuon tuntemattoman naisen, joka tuona helmikuun iltana kulki edelläni: Tuon naisen, jossa ei ollut yhtään veripisaraa. Kuolemassa, luulemma, hän on saavuttava kauneutensa korkeimman muodon. Kuolemassa! -- Ja jos hän kuolisi? Silloin hän muuttuisi ajatusten esineeksi, puhtaaksi ihanteellisuudeksi. Minä rakastaisin häntä toisellapuolen elämää, tuntien pysyvää ja sovinnollista surua.