Part 11

Giorgio astui lähemmäksi. Se oli lehti eräästä Felix Mendelssohnin motetista: -- Toinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen: _Andante quasi Allegretto: Surrexit pastor bonus_... -- Lisäksi oli siinä lähellä kasassa pöydällä partituureja pianolle ja viululle, Leipzigin painoksissa: Beethoven, Bach, Schubert, Rode, Tartini, Viotti. Giorgio aukaisi kotelon ja katseli kallisarvoista soitinta, joka oli kääritty oliivinväriseen samettiin ja jonka kaikki neljä kieltä olivat eheät. Ikäänkuin uteliaisuudesta jälleen herättää se hän kosketteli kvinttiä; se päästi vaikeroivan äänen, joka pani koko kotelon väräjämään. Se oli Andrea Guarnerin viuluja, vuodelta 1680.

Demetrion vartalo, pitkänä, laihana, hieman kumartuneena, kaula pitkänä ja valkeana, hiukset taaksepäin kammattuina, valkea kutri keskellä otsaa, ilmestyi taas. Hän piti viulua kädessään. Hän siveli tukkaansa, ohimoilta, korvien kohdalta, tehden hänelle omituisen liikkeen. Hän viritti soittimen, hieroi jouseen hartsia ja alkoi soitta sonaattia. Hänen vasen kätensä kiiti yli kielien ylhäältä viulunkaulan kohdalla, hurjasti ja suonenvedontapaisesti, ja laihojen sormien päät painoivat niitä, ja samalla lihasten liikkeet ihon alla olivat niin selvät, että tämä vaikutti melkein tuskalliselta. Hänen oikea kätensä piteli jousta suurpiirteisesti ja erehtymättömästi. Väliin hän nojasi leukaansa lujemmin, kumarsi pään taaksepäin, sulki silmät puoleksi ja antautui täydelleen sisäisen nauttimuksen valtoihin. Toiste hän kohotti rintaansa, katsoi loistavin silmin eteensä ja hymyili hienosti; hänen otsansa oli tavattoman puhdas.

Tällaisena ilmeni Giorgion eteen viuluniekka. Ja hän eli jälleen elämänsä hetkiä, jotka jo kerran oli elänyt; hän ei kokenut niitä ainoastaan hengissä, vaan ollen syvän todellisuustuntemuksen valloissa. Hän eli jälleen nuo pitkät herttaisen kodikkaisuuden ja unhoittumuksen hetket, joina hän ja Demetrio kahdenkesken tutussa huoneessa, mihin ei tunkenut mikään melu, olivat soittaneet lempimestariensa kappaleet. -- Kuinka he unhoittivat kaiken muun! Mihin ihmeelliseen ja korkeaan haltioitumiseen heidät hetken kuluttua tempasi sen musiikin kuunteleminen, jota itse esittivät! Usein he koko iltapäivän olivat yhden ainoan sävelmän tenhon valloissa; eivätkä löytäneet tämän sokkelon aukkoa poistuakseen sen lumokäytävästä. Kuinka monasti olivatkaan toistaneet erään Felix Mendelssohnin "sanattoman laulun", joka heidän sielunsa sisimmässään, heidän olemuksensa ytimessä oli paljastanut eräänlaisen lohduttoman epätoivon! Kuinka usein olivat uudelleen soittaneet Ludvig von Beethovenin sonatin, joka tuntui kouristavan heidän sieluaan ja tempaavan heidät mukaansa halki rajattomien paikallisuuksien, matkalla avaten heille pohjattomia kulkijaan.

Eloon jäänyt vaipui muistelemaan vuoden 1880:n syksyä, unhottumatonta syksyä täynnä surumielisyyttä ja runoutta, jolloin Demetrio tuskin oli toipunut sairaudesta. Se oli oleva viimeinen syksy! Demetrio otti tuon pitkän pakollisen vaitiolon jälkeen oudon epäröivästi käteensä viulun, ikäänkuin olisi pelännyt, menettäneensä kaiken kätevyytensä, kaiken soittotaitonsa. Voi hänen yhä vielä heikkojen sormiensa vavistusta kielillä, ja jousen epävarmuutta hänen yrittäessään ensi säveliä! Ja noita kahta kyyneltä, jotka hitaasti muodostuivat hänen silmäkuoppiinsa, kastellen hänen poskiaan ja jääden riippumaan hieman pitkäksi käyneen, vielä hoitamattoman parran karvoihin!

Eloon jäänyt näki viuluniekan jälleen edessään improvisoijana, ja itsensä melkein sietämättömän ahdistuneena säestämässä häntä pianolla, koettaen häntä seurata, arvata, yhä peläten eksyvänsä pois tahdista, äänilajista, tapaavansa väärää soinnosta, painavansa väärää kosketinta.

Demetrio Aurispan improvisoimiset olivat aina jonkun runoelman lukemisesta aiheutuneet. Giorgio muisti ihmeellistä improvisoimista, jonka viulunsoittaja eräänä lokakuunpäivänä oli suorittanut Alfred Tennysonin "Prinsessa" runoelman lyyrillisen runon johdosta. Giorgio itse oli nuo säkeet kääntänyt, jotta Demetrio saattoi ne ymmärtää ja oli antanut ne hänelle soiton alustaksi. -- Missä olikaan tuo lehti?

Kaihoten uutta surullista vaikutelmaa, alkoi Giorgio etsiä sitä nuottivihkojen alla olevasta albumista. Hän tiesi löytävänsä sen; hän muisti sen tarkalleen ja selvästi. Todella hän sen löysi.

Se oli yksi ainoa lehti, jolle oli kirjoitettu punasinervällä kirjoitusaineella. Kirjaimet olivat vaalenneet ja lehti oli ryöstetty ja kellastunut, ilman jäykkyyttä, pehmeä kuin hämähäkin verkko. Siinä piili melkein samallaista surumielisyyttä, kuin sivuilla, joille on kirjoittanut etäisinä aikoina jo ainaiseksi kadonnut käsi.

-- Minä olen tuon lehden täyteen kirjoittanut! Se on minun käsialaani! sanoi itsekseen Giorgio, joka tuskin enää tunsi noita kirjaimia. Se oli hieman arkaa, epätasaista, melkein naisellista käsialaa; se muistutti vielä koulupenkkiä, tuskin vielä ohimenneen poikaiän epävarmuutta, sielun epäröivää mieltymystä, joka ei vielä rohkene kaikkea tietää! Mikä muutos tässäkin! -- Ja hän luki runoilijan ajatukset, joista oli varissut pois alkukielen soinnukas viehättäväisyys: -- "Kyyneleet, turhat kyyneleet, en tiedä mitä tahtovat sanoa, -- jumalallisen epätoivon syvyydestä heruneet kyyneleet -- pulppuavat sydämestä ja kokoontuvat silmään -- kun autuaalliset syyskedot aukeavat sen katseille -- kun ajattelemme päiviä, jotka eivät enää ole. -- Hilpeinä kuin ensi säde, joka välkkyy purjeella -- joka tuo jälleen luoksemme ystävät toiselta puolen merta -- surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella -- joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; -- niin surulliset ja hilpeät ovat ne päivät, jotka ainaiseksi ovat menneet. -- Oi, surulliset, oudot, kuin sameassa hämärävalossa -- kuin tuskin heränneiden lintujen viserrys -- kuolevan korville, kun ikkuna vitkaan muuttuu vaaleaksi kehykseksi sammuville silmille; -- näin surulliset, näin oudot ne päivät, jotka eivät enää ole. -- Rakkaat kuin suudelmat, joita muistelemme kuoleman jälkeen -- yhtä suloiset kuin toivottoman pyyteen kuvittelemat -- huulille painetut, jotka ovat toisille määrätyt; syvät kuin rakkaus -- kuin ensi rakkaus, ja rajut, täynnä valitusta; -- oi kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole."

Demetrio improvisoi, seisoen pianon ääressä, vielä hieman kalpeampana, hieman kumartuneempana; mutta hetki hetkeltä hän ojensi, ryhtinsä innostuksen henkkäyksestä, kuten kumoon kaatunut korsi tuulen puhalluksesta. Katseensa tuijoittivat ikkunaan, joka kehysti punervaa, pilvistä syysmaisemaa. Taivaan muutosten mukaan vaihteleva valaistus virtasi aika ajoin yli hänen vartalonsa, kiilsi hänen silmiensä kosteudessa ja kultasi hänen tavattoman puhtaan otsansa. Ja viulu sanoi: -- surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella -- joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; -- niin surulliset ne päivät, jotka eivät enää ole. -- Ja viulu valitti itkien: -- oi kuolo elämässä ne päivät, jotka eivät enää ole! --

Eloon jääneen valtasi äärimäinen ahdistus näiden muistojen, tämän näyn ilmaantuessa. Näiden kuvien haihduttua, äänettömyys tuntui hänestä vielä raskaammalta, vielä tyhjemmältä. Tuo kallisarvoinen soitin, jolla Demetrion sielu oli laulanut ylevimmat laulunsa, uinui nyt kotelon sametin peitossa, neljä kieltä säilyneinä.

Hän painoi kiinni kannen kuin ruumiin yli. Hiljaisuus yltympäri kävi kolkoksi. Ja yhä väräji hänen sydämensä pohjalla tuo huokaus, kuin äärettömiin pitkitetty kadenssi: -- oi, kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole! --

Muutaman hetken hän seisoi sen oven edessä, joka sulki kuolinhuoneen. Hän tunsi, ettei enää ollut oma valtijaansa. Hermot hallitsivat häntä ja pakoittivat hänet taipumaan aistimuksiensa hillittömään kiihoitustilaan. Hänen päätään puristi vanne, joka hänen valtimojensa tykyttäessä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää joustavaa ainetta. Ja tuo kylmyys virtasi pitkin selkäpiitä.

Äkillisen jäntevyyden puuskauksesta, melkein rajusti hän aukaisi oven ja astui sisälle. Katsomatta ympärilleen hän astui ovesta permannolle lankeavaa valonjuovaa pitkin suoraan toisen ikkunan luo ja tempasi sen auki. Hän aukaisi sitten toisenkin ikkunan. Hieman masentuneena ja hengästyneenä tästä ripeästä teosta jonka oli toimeenpannut jonkinlaisen kauhun pakosta, hän kääntyi. Hän huomasi hiustensa juurien käyneen herkiksi.

Kaikkein ensiksi hän näki ainoastaan vuoteen, se oli vastapäätä häntä, vihreän peitteen kattamana, kokonaan pähkinäpuusta tehty, mutta yksinkertainen, ilman veistoksia, ilman katosverhoja. Muutaman hetken ajan hän näki ainoastaan tämän vuoteen; kuten silloin, tuona hirvittävänä päivänä, hän nytkin oli astunut kynnyksen yli ja seisoi kuin kivettyneenä ruumiin edessä.

Eloon jääneen mielikuvituksen esiinmanaamana lepäsi ruumis, pää mustan siteen ympäröimänä, kädet kupeilla, eivätkä ristissä rinnalla, nyt taas siinä peitteellä. Täysi, häikäisevä valo, joka tulvi sisään selkiselällään olevista ikkunoista, ei kyennyt karkoittamaan näkyä. Tämä ei ollut yhtämittainen, vaan hetki hetkeltä palaava, kuin taajaan silmiä räpäyttämällä nähtynä, vaikkakin katsojan luomet pysyivät paikoillaan. Tämä kuuli selvästi ilman ja sielun äänettömyydessä puumadon napsutuksen. Ja tämä pikkuseikka riitti silmänräpäyksessä hellittämään hermojännityksen äärimäistä kiivautta, samoin kuin neulanpistos on riittävä puhkaisemaan vesikuplan.

Kaikki tuon hirveän päivän yksityisseikat palasivat hänen mieleensä: tuo äkillinen sanoma, jonka hengästynyt sanansaattaja soperrellen ja valittaen kello kolmen aikaan iltapäivällä oli tuonut Torrette di Sarsaan; tuo salamannopea ratsastus hehkuvassa helteessä paahtavaa rannikkoa pitkin ja ratsastuksen aikana esiintyneet heikkouden kohtaukset, jotka olivat panneet ratsastajan vaaran alaiseksi; sitten koko talo täynnä nyyhkytyksiä, tuulen sulkemien ovien pauketta, täynnä hänen suonissaan kohisevaa pauhinaa; ja vihdoin myrskyisä astunta huoneeseen, ruumiin näky, verhot, jotka paisuivat ja kahisivat, vihkivesi-astian hiljainen kilinä seinällä.

Tuo tapaus oli sattunut elokuun neljäntenä päivän ilman mitään epäluuloa herättäviä valmistuksia. Itsemurhaaja ei ollut jättänyt mitään kirjettä, ei edes veljenpojalleen. Jälkisäädös, jossa hän määräsi Giorgio Aurispan ainoaksi perijäkseen, oli jo kauan ollut valmiina. Ilmeisen selvä oli se huolellisuus, jota Demetrio oli noudattanut salatakseen aikeensa syyt ja poistaakseen jokaisen aavistuksenkin aiheen; tuon viimeisen teon valmistuksienkin joka jäljen hän oli hävittänyt. Huoneissa oli kaikki huomattu olevan järjestyksessä, melkein liioittelevassa määrin. Ei yksikään paperi ollut jäänyt pöydälle, ei yksikään kirja pois hyllyltä. Yöpöydällä vuoteen vieressä pistooli-kotelo; ei mitään muuta.

-- Miksi hän otti itsensä hengiltä? Tämä kysymys nousi tuhannes kerta jälkeenelävän mielestä. -- Oliko hänellä sydäntä kalvava salaisuus? Vai saattoiko hänen älynsä armoton selkeys hänelle elämän sietämättömäksi? Hän kantoi kohtaloansa sisällään, kuten minäkin sitä sisälläni kannan.

Hän katseli pientä hopeaista vihkivesi-maljaa, joka vielä päänpuolella vuodetta riippui seinällä, -- uskonnollisuuden merkki, äidin muisto. Se oli Guardiagrelestä kotoisin olevan vanhan kultaseppä-mestarin, Andrea Galluccin siroa tekoa; se oli perinnäinen kalleus -- Hän rakasti uskonnon vertauskuvia, kirkkomusiikkia, suitsusavun tuoksua, ristiinnaulitun kuvia, latinalaisen kirkon ylistyslauluja. Hän oli mystikko, askeetti, sisäisen elämän intohimoinen havaitsija. Mutta hän ei uskonut Jumalaan. --

Hän katseli pistooli-koteloa. Ajatus, joka oli levännyt syvällä hänen aivojensa kätkössä, välkähti kuin salama. -- Yhdellä näistä pistooleista, juuri samalla kuin hän, minä surmaan itseni; samalla vuoteella.

Mielenkiihoitus, joka hetkeksi oli hellittänyt, valtasi hänet uudelleen; hiuksenjuuret kävivät taas herkiksi. Keskellä tätä todellisuustajuntaa hän tunsi taas sitä kylmää väristystä, jota tuona traagillisena päivänä oli kokenut, kun hän omin käsin oli nostanut mustan harson kuolleen kasvoilta ja oli luullut eroittavansa siteen lomitse haavan tuottaman hävityksen, tuon hirvittävän hävityksen, jonka olivat aiheuttaneet ampuma-aseen tärähdys ja lyijyluodin survaus aivoluita ja tuota jaloa, puhdasta otsaa vastaan. Itse teossa hän ei ollut nähnyt muuta kuin osan nenää, suuta ja leukaa. Moninkertaiset siteet peittivät muun osan päästä, kenties sentähden, että silmät siitä olivat pullistuneet ulos. Mutta vahingoittumattomaan suuhun, jonka hoidettu, hieno parta jätti vapaaksi, tuohon kalpeaan, kuihtuneeseen suuhun, joka eläessä lempeästi oli auennut odottamattomaan hymyyn, oli kuoleman leimasta painunut yliluonnollisen rauhan ilme, joka siteiden verhoaman verisen vamman vaikutuksesta tuntui vielä valtaavammalta.

Tämä kuva, ikäänkuin hävittämättömään valimeen valettu, oli painunut perillisen sielun sisimpään; ja vielä viiden vuoden kuluttua se oli yhtä selvä, kohtalollisen voiman lumoava.

Ajatellessaan, että hän oli laskeutuva samalle vuoteelle ja surmaava itsensä samalla aseella, ei Giorgio Aurispalla ollut tuota kiihoittunutta ja kuumeista tunnetta, jonka äkilliset päätökset synnyttävät; sen sijaan pikemmin selittämätön tunne, kuin aikoja sitten koetusta ja hieman himmeästä seikasta aiheutunut, joka nyt oli toteutuva. Hän aukaisi kotelon ja tutki pistooleja.

Ne olivat hienotekosia kaksintaistelu-aseita: eivät varsin pitkiä, vanhaa englantilaista työtä, mukavasti käsiteltävine perineen. Ne lepäsivät vaaleanvihreällä veralla, joka syvennyksien reunoista oli hieman kulunut; muutamat niistä sisälsivät täydellisen latauksen. Niiden putket olivat leveät ja luodit siis raskaat: sellaiset, jotka päämäärään osuen pettämättä toimittivat tehtävänsä.

Giorgio otti niistä yhden ja punnitsi sitä kämmenessään. -- Viiden minuutin kuluttua voisin jo olla kuollut. Demetrio on jättänyt jäljen, mihin minun on laskeutuminen. --

Mielikuvituksessaan hän jo näki itsensä pitkänään vuoteella. Mutta tuo puumato, tuo puumato! Hän kuuli sen kammottavaa kalvamistyötä, kuin olisi se ollut hänen omissa aivoissaan. Hän huomasi, että tuo hellittämätön napsutus kuului vuoteen puuaineesta. Hän käsitti, miten surkeaa on ihmisen ennen kuolinhetkeään kuulla allansa puumadon nakertelemista. Tarkatessaan itseään sinä hetkenä, jolloin aikoi laukaista pistoolin, hän tunsi joka hermossa tuskallista ja vastustavaa jännitystä. Ajatellessaan, ettei hänen ollut pakko itseään surmata, että saattoi tämän teon siirtää, hän tunsi olemuksensa sisimmässä helpoitusta. Hän oli vielä tuhansin säikein kiinnitakertunut elämään. -- Ippolita. --

Melkein rajusti hän riensi ikkunaa, valoa kohti. Kaukainen sinervä salaperäinen maisema häipyi kallistuvan päivän valossa katseilta. Aurinko laskeusi vuorelle ja siroitti sille kultaa kuin lemmitylle, joka lepäävänä odotti. Majella, kauttaaltaan juoksevan kultavirran valelemana kohosi taivasta kohti kuin paisuvan poven kaari.

III.

ERAKKOMAJA.

I.

Ippolita kirjoitti toukokuun kymmenentenä päivänä päivätyssä kirjeessä: "Vihdoin on minulla vapaa hetki kirjoittaakseni sinulle pitkälti. Jo kymmenen päivää on lankoni tuskissaan laahustellut hotellista hotelliin tämän järven rannalla; ja me molemmat olemme seuranneet häntä kuin kaksi kadotettua sielua. Sinä et ollenkaan voi kuvitella tämän toivioretken koko alakuloisuutta. Minä en enää jaksa. Odotan ensi sopivaa tilaisuutta sanoakseni hyvästi. Oletko jo löytänyt erakkomajan?" ja kauempana: "Sinun kirjeesi kiihdyttävät tuskaani sanomattomasti. Tunnen kärsimyksesi; arvaan, että kärsit enemmän, kuin mitä voit sanoa. Puolet verestäni antaisin jos kerran saisin sinut uskomaan, että olen sinun, sinun ainiaaksi, kuoloon saakka. Kaukana sinun luotasi en löydä ainoatakaan mielihyvän ja levon hetkeä. Kaikki ikävystyttää, kaikki kiihoittaa minua... Oi, milloin voin joka päivän hetkenä olla sinua lähellä, milloin saan elää sinun elämääsi! Silloin saat nähdä, että olen toinen. Tulen olemaan hyvä, hellä ja lempeä. Koetan olla aina tasainen, aina vaatimaton. Tulen sanomaan sinulle kaikki ajatukseni, ja sinä tulet sanomaan minulle kaikki sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastajattaresi, ystävättäresi, sisaresi; ja jos katsot minua senarvoiseksi, neuvojasikin. Minulla on selvä käsitys asioista; ja olen sata kertaa koetellut tätä käsitystä, enkä koskaan ole erehtynyt. Ainoa huoleni on oleva aina miellyttää sinua, aina välttää olemasta taakkana elämässäsi. Sinulla ei saa olla minusta muuta kuin suloista rauhaa ja virkistystä... Minulla on monta vikaa, ystäväni. Mutta sinun tulee auttaa minua ne voittamaan. Sinä olet tekevä minut itsellesi täydelliseksi. Sinulta odotan ensi apua. Myöhemmin, kun olen varma itsestäni, sanon sinulle: nyt olen arvoisesi; nyt tunnen itseni sellaiseksi, joksi sinä minut tahdot. Ja sinulla on oleva se ylpeä tietoisuus, että minä saan kiittää sinua kaikesta, että olen kokonaan sinun luontokappaleesi, ja silloin on sinusta tuntuva, kuin olisin minä vielä läheisimmin sinun omasi; ja sinä tulet minua rakastamaan yhä enemmän. Me tulemme viettämään rakkauselämää, jommoista ei vielä koskaan ole ollut..."

Jälkikirjoituksessa: "Lähetän sinulle rododendronkukan, jonka olen poiminut Isola Madren puistosta. -- Eilen löysin tuon harmaan hameeni taskusta, jonka tunnet, _Grand Hotel a Europé à la Poste_ hotellin laskun, muistat, tuon laskun Albanosta, jonka pyysin sinulta muistoksi. Se on päivätty huhtikuun 9:ntenä. Siihen on merkitty maksu useista haloista. Muistatko vielä suurta lemmenjuhlamme takkavalkeaa? -- Rohkeutta! Rohkeutta! Uusi onni on vallan lähellä. Viikon, viimeistään kymmenen päivän kuluttua tulen olemaan, missä sinä vaan tahdot. Sinun kanssasi, missä vaan, kaikkialla!"

II.

Ja Giorgio Aurispa, sisimmässään epäuskoisena, mutta äkillisen raivokkaan hehkun kuumentamana, teki viimeisen yrityksen.

Hän läksi Guardiagrelestä meren rannikkoa pitkin etsintäretkille. Maisemat, meri, liikunto, ruumiillinen toiminta, vaikutelmien erilaisuus hänen paikkaa tiedustelessaan, tilan omituisuus kaikki tuo tempasi hänet hereille, elähytti, loihti eteen luottamuksen harhakuvan. Hänestä tuntui, kuin olisi ihmeen kautta pelastunut kuollettavan taudin kourista, sittenkuin jo oli katsonut kuolemaa silmiin. Ensi päivinä oli elämä hänestä yhtä mieluisaa ja syvää, kuin se on ainoastaan toipuvasta potilaasta. Ippolitan romantillinen unelma leijaili hänen sielunsa yli.

-- Jospa hän minut parantaisi! _Terve ja voimakas_ rakkaus voisi minut parantaa. Hän vältti selvää itsensä tarkastamista, hän väisti sitä sisäistä ivaa, minkä nuo molemmat laatusanat sisälsivät. -- Maan päällä on vaan yksi ainoa pysyvä onnenhuumaus; toisen olennon omistamisen varmuus, ehdoton järkähtämätön varmuus. Minä etsin tätä huumausta. Tahtoisin vaikka sanoa; lemmittyni, joko lähellä tai kaukana, elää ainoastaan ajattelemalla minua; riemuiten hän alistuu julkiseen tahdonilmaukseeni, minun tahtoni on hänen ainoa lakinsa; jos minä lakkaisin häntä rakastamasta, hän kuolisi; viime henkäyksessään hän itkisi yksinomaan minun rakkauttani. -- Hän himoitsi itsepintaisesti lempeä nautinnon muodossa, tyytymättä nauttimaan siitä kärsimyksenä. Hän antoi hengelleen korjaamattoman suunnan. Hän runteli ja saastutti taaskin ihmisyyttään.

Hän löysi tuon erakkomajan San Vitosta, kinsterikukkien maasta, Adrian meren rannalta. Hän löysi ihanteellisen erakkomajan; kummun puolirinteelle rakennetun talon, joka piili oranzhi- ja oliivipuiden suojassa, näköalana pieni poukama, jota reunusti kaksi vuorinientä.

Sen talon rakennustapa oli alkuperäinen. Avoimet portaat johtivat parvekkeelle, jolle talon neljän huoneen neljä ovea avautuivat. Jokaisessa huoneessa oli ovi ja vastakkaisella puolella, oliivimetsän puolella, ikkuna. Yläparveketta vastasi alempi; mutta alakerran huoneet, yhtä ainoata lukuunottamatta, olivat käytäntöön kelpaamattomia.

Talo oli yhdeltä puolelta matalan majan yhteydessä; se oli omistajien, talonpoikaisväen, asunto. Kaksi jättiläistammea, jotka pohjantuulen itsepintaisuus oli taivuttanut kumaraan kumpua kohti, varjostivat pihamaata ja suojasivat muutamia kivipöytiä, jotka soveltuivat kesäisiin aterioihin. Tätä paikkaa rajoitti samoin kivinen rintanoja, jonka takaa akaasiapuut tuoksuvine terttuineen, somina pistivät esiin, meri taustanaan.

Tämän talon tehtävänä oli yksinomaan merikylpyaikana majoittaa vieraita -- tavallinen elinkeino San Viton tienoilla meren rannikkoa pitkin. Se oli noin kahden peninkulman etäisyydessä pikkukaupungista, erään Le Portelle nimisen seudun sopukassa, syrjäisessä ja miellyttävässä hiljaisuudessa, kuin hellän sylin suojassa. Kumpikin vuoriniemistä oli lävistetty. Ja talosta käsin näki nuo molemmat tunnelit. Rautatie kulki vallan lähellä rantaa, viiden tai kuudensadan metrin pituisena suorana viivana toisesta tunneliaukosta toiseen. Oikeanpuolisen niemen uloimmasta nenästä oli kallioryhmällä paalurakennus, tehty kokonaan hirsistä ja laudoista. Tämä omituinen laitos oli kalanpyydös ja näytti suunnattoman suurelta hämähäkinverkolta.

Tavattomaan vuodenaikaan tullutta vierasta tervehdittiin hyvänä, odottamattomana onnena.

Perheen päämies, vanhus, sanoi:

-- Talo on kokonaan sinun.

Hän kieltäytyi sopimasta ehdoista. Hän sanoi:

-- Voit antaa meille, mitä tahdot, milloin sopii, jos olet tyytyväinen.

Lausuessaan nämä tuttavalliset sanat, hän loi vieraaseen niin terävät katseet, että tämä tunsi melkein vastenmielisyyttä ja ihmetteli niin suurta tarkkanäköisyyttä. Vanhus oli toissilmäinen. Päälaeltaan hän oli kalju, ohimoilta pisti esiin kaksi ohutta vanhuuden vaalentamaa hiustupsua, parta oli ajettu, ja ruumis eteenpäin kumarassa hän seisoi käyrillä säärillään. Hänen jäsenensä olivat kovasta työstä käyneet muodottomiksi: kyntämisestä, joka tunkee vasemman olan ulos ja vääntää vartalon, niittämisestä, josta polvet pullistuvat ulospäin, puiden leikkuusta, joka käyristää ruumiin, kaikista maatyön pitkällisistä ja kärsivällisistä vaivoista.

-- Voit antaa meille mitä tahdot.

Hän oli jo vainunnut, että tuo ystävällinen nuori mies, jonka ilme oli hiukan hajamielinen, melkein ujo, oli jalomielinen, kokematon, raha-asioista välittämätön herra. Hän tiesi, että tuolta jalomielisyydeltä oli paljon enemmän odotettavissa kuin miltään vaatimukselta.

Giorgio kysyi:

-- Onko tämä rauhallinen paikka, ilman liikennettä, ilman melua?

Vanhus osoitti hymyillen merta:

-- Et tule kuulemaan mitään muuta kuin tuota tuolla.

Sitten hän lisäsi:

-- Ja joskus kangaspuitakin. Mutta eihän Candia enää voi kutoa.

Hän hymyili osoittaen miniäänsä, joka punastuen seisoi kynnyksellä.

Hän oli siunatussa tilassa, jo jotenkin huomattavasti; vaaleaverinen, iho kirkas pääskysenpilkkujen peittämä. Hänellä oli suuret harmaat silmät, joiden terä oli vaihtuva kuin helopii. Korvissa hänellä oli raskaat kultarenkaat ja rinnalla ripillepääsy-lahja, iso risti, kaksi sydäntä keskellä.

Kynnyksellä hänen vieressään seisoi samoin vaaleatukkainen tyttö, kymmenvuotias, lempeänilmeinen -- ja tuo tuossa, sanoi vanhus, ei katkaise hiuskarvaa päästänne. Meitä on siis kolme, ja lisäksi Albadora.

Hän kääntyi oliivilehtoon päin ja alkoi huutaa:

-- Albado --! Albadora!

Ja lapsenlapselleen:

-- Huuda sinä, pikku Elena!

Elena läksi juoksemaan. Vanhus kertoi:

-- Kaksikymmentä kaksi lasta! Albadora on synnyttänyt minulle kaksikymmentä kaksi lasta. Kuusi poikaa ja kuusitoista tyttöä. Kolme poikaa on minulta kuollut ja seitsemän tyttöä. Yhdeksän tytärtä olen naittanut. Yksi pojista on lähtenyt Amerikkaan, toinen on asettunut Toccaan ja käy työssä petroleumikaivoksissa; nuorin, Candian mies, on rautatien töissä, hän käy kahdesti kuussa kotona. Me olemme jääneet tänne yksin! Voi, hyvä herra, isä elättää sata poikaa, mutta sata poikaa ei elätä yhtä isää.