Part 10
Herätessään seuraavana aamuna sekavasta unestaan, olivat nuo hetket vaan epämääräisinä hänen muistissaan. Illan traagillinen laskeuminen yksinäiselle maisemalle; iltamessun kaiku, jonka kuulohäiriö oli pitkittänyt, niin että se hänestä oli tuntunut loppumattomalta; ahdistus joka häntä oli vaivannut kotitalon läheisyydessä, kun oli katsellut valaistuja ikkunoita, joiden ohi varjot olivat kiitäneet; melkein kuumeinen kiihtymys, joka hänet oli vallannut äidin ja sisaren kysellessä ja hänen kertoessaan mitä oli tapahtunut ja liioitellessaan soimapuheiden kiivautta ja kiistan tuimuutta; melkein mieletön tarve puhua, sekoittaa tositapausten kuvailuun katkonaisia mielikuviaan; paheksumisen ja hellyyden puuskaukset, joilla äiti hänet oli keskeyttänyt, mikäli hän oli kertonut tuon eläimellisen miehen käytöstä ja omaa kärsimystään ja sitä tarmoa, millä oli tuota miestä uhmannut; ja sitten äkillinen käheys, ohimoilla pulppuilevan tuskan nopea kasvaminen, katkeran, vastustamattoman oksennuksen suonenvedontapaiset kouristukset, ankara väristys, joka oli vallannut hänet vuoteessa, ne kammoittavat kuvat, jotka uupuneiden hermojen ensi uinahduksen aikana olivat kavahuttaneet hänet ylös -- kaikki tämä palasi sekavana hänen muistiinsa ja enensi hänen ruumiillista herpoamistaan, joka tosin oli tuskallinen mutta jota hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut itsestään pudistaa pois, paitsi vaipuakseen täydelliseen pimeyteen, kuolleen ruumiin tunnottomuuteen.
Kuoleman välttämättömyys oli nyt, kuten aina, yhtä pakoittavana hänen silmiensä edessä; mutta häntä kiusasi se ajatus, että hänen, toteuttaakseen aikeensa, täytyi luopua toimettomuudestaan ja panna täytäntöön sarja vaivalloisia tekoja, voittaa ruumiillinen vastenmielisyytensä ponnistuksiin. -- Missä hänen oli itsensä surmaaminen? Millä tavalla? Kodissako? Vieläkö sinä samana päivänä? Ampuma-aseellako? Myrkylläkö? -- Vielä hänellä ei siitä ollut mitään varmaa ja selvää käsitystä. Hänen horrostilansa ja suussaan tuntuva katkera maku johtivat hänen mieleensä jonkun nukuttavan myrkyn. Ja enempää punnitsematta käytännöllisiä keinoja, joilla olisi voinut hankkia itselleen tarpeellisen otoksen, hän epämääräisesti kuvitteli vaikutuksia. Sitten lisääntyivät kuvat vähitellen, käyden varmemmiksi ja selvemmiksi; ne yhtyivät ja muodostivat havainnollisen hahmon. Ennenkuin kuvaili hitaaseen kuolemaansa liittyviä aistimuksia, koetti hän kuvitella niitä asianhaaroja, joiden vallitessa äiti, sisar, veli saisivat onnettomuuden kuulla; hän koetti kuvitella heidän surunilmauksiaan, heidän ryhtiään, heidän sanojaan, heidän liikkeitään. Ja tämä uteliaisuus kohdistui vähitellen kaikkiin hänen jälkeeneläviinsä, ei ainoastaan lähimpiin sukulaisiin, vaan kaikkiin sukulaisiin ja ystäviin; jopa Ippolitaan, tuohon kaukaiseen Ippolitaan, joka oli käynyt hänestä melkein vieraaksi.
"Giorgio!"
Se oli äidin ääni; hän kolkutti huoneen ovelle.
-- Oh, äiti, sinäkö se olet? Astu sisälle!
Äiti kävi sisälle ja lähestyi vuodetta hellän huolehtivana; hän kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen otsalleen ja kysyi:
-- Miten voit? Miltä tuntuu?
-- Laatuun käyvästi... päätä hieman pyörryttää... Minulla on suussa karvas maku; tahtoisin juoda jotain...
-- Camilla tuo heti kupin maitoa. Tahdotko, että aukaisen vähän ikkunaa.
-- Kuten tahdot, äiti.
Giorgion ääni kaikui oudon muuttuneelta. Äidin läsnäolo lisäsi hänen itsesääliään, jonka kuolonvalituksen kuvailu, minkä luuli pian muuttuvan todellisuudeksi, hänessä oli herättänyt. Mielikuvituksessaan hän sekoitti sen todellisen seikan, että äiti aukaisi ikkunaluukut kuviteltuun seikkaan, joka oli johtava tuon surullisen tapauksen huomaamiseen, ja hänen silmänsä vettyivät säälistä itseensä ja tuohon naisparkaan, jolle oli tuottava tuon kovan iskun. Ja tuo traagillinen kohtaus ilmeni hänelle selvempänä: Äiti kääntyi kirkkaassa valaistuksessa, mainitsi vielä kerran hieman pelästyneenä häntä nimeltä, lähestyi taas vavisten, kosketteli häntä, pudisti häntä, huomasi hänet hengettömäksi, tunsi, että hän oli jäisen kylmä ja jäykkä; pyörtyneenä hän kaatui kasvoilleen hänen ylitsensä... Kenties hengettömänä? Tuo isku saattoi todella hänet surmata. -- Ja Giorgion kiihoitus kasvoi; ja nyt nämä hetket; hänen mielikuvituksessaan viimeiset, tuntuivat juhlallisilta; ja äidin läsnäolo, liikkeet ja sanat saivat hänen mielestään niin tavattoman merkityksen ja tärkeyden, että hän melkein levottomassa jännityksessä niitä seurasi, ja samalla hän äkkiä siirtyi pois sisäisestä toimettomuudestaan ja sai äkkiä harvinaisen vilkkaan elämän tuntemuksen. Hänessä esiintyi jo tuttu ilmiö, joka monasti oli häntä hämmästyttänyt ja omituisuudellaan saattanut uteliaaksi. Se oli hetkellinen siirtyminen toisesta tajunnantilasta toiseen, mikä niin suuresti erosi edellisestä, kuin valvonta nukkumisesta ja mikä johti hänen tietoisuuteensa sellaisen silmänräpäysmuutoksen mielteen, mikä syntyy näyttämöllä, kun äkkiä rampin lamput syttyvät ja levittävät mitä kirkkainta valoa. Hänen tavallisen tilansa vallitessa oli hänen tajuntansa kuin läpinäkemättömän verhon peitossa, joka asetti hänen ja todellisuuden välille jonkunmoisen laipion. Tämä kävi joskus niin läpitunkemattomaksi, että se vaikutti kokonaan eristävältä ja sulki pois ulkomaailman vaikutelmat. Mutta toiste tapahtui äkkiä, että tämä pinnan läpitunkemattomuus katosi ja että tajunta oli välittömässä kosketuksessa todellisuuteen, ja silloin tuntuivat aistimukset tuottavan jotain vallan uutta, ne tuntuivat paljastavan uuden käsityksen ja uuden sisällyksen todellisesta elämästä, jotka läheisyyden ja tottumuksen vuoksi siihenasti olivat olleet vallan erityisen näkökohdan määräämiä.
Näin katseli poika äitiä samoin kuin jo hautajaispäivänä oli tapahtunut, toisin silmin, ja hän näki hänet nyt kuten silloin harvinaisen selvästi; hän tunsi äidin elämän lähestyneen omaa elämäänsä, melkein siihen liittyneeksi, ja hän tunsi yhteisen veren salaperäiset siteet ja sen kohtalon surullisuuden, joka heitä molempia odotti. Ja kun äiti lähestyi häntä ja istuutui hänen viereensä, hän kääntyi ja kohosi hieman patjoista; hän tarttui äidin käteen ja koetti peittää hämmennystään hymyllä. Ollen katselevinaan sormuksen hiottua kiveä, hän tutki tuota pitkää, laihaa kättä, joka loi tavattoman vilkkaan kuvan tuon naisen omituisuuksien kokonais-yhtymästä ja joka hipiän kosketuksesta hänessä herätti aistimuksen, jota ei voinut verrata mihinkään toiseen aistimukseen. Mieli yhä vielä äskeisten mielikuvien heittämien varjojen pimittämänä hän ajatteli: -- Kun hän sitten koskettelee minua ja tuntee tuon jäisen kylmyyden.
Hän värisi vaistomaisesti muistellessaan sitä kauhua, jota itse oli kokenut kosketellessaan kuollutta ruumista.
-- Mikä sinun on? kysyi äiti.
-- Ei mitään... hermoväristys.
-- Oi, et voi hyvin, hän lisäsi päätään pudistaen. Mikä sinua vaivaa?
-- Ei mikään, äiti... Luonnollisesti vielä hieman kiihoittunut... Mutta äidiltä ei jäänyt huomaamatta pojan kasvojen pingoitettu ja suonenvedontapainen ilme.
-- Oi, kuinka kadun, hän huudahti -- kuinka kadun, että lähetin sinut sinne! Kuinka väärin tein siinä, että sinut sinne lähetin.
-- Et toki, äiti. Miksi? Ennemmin tai myöhemmin, se kuitenkin oli välttämätöntä.
Ja vapaana tuon käynnin nostamasta sekavuudesta hän silmänräpäyksessä vielä kerran uudelleen eli tuon hetken; hän näki isän liikkeet, kuuli hänen äänensä; hän kuuli oman muuttuneen äänensä, joka uskomattomasti oli tuonut esiin niin kovia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi tuohon tapaukseen ja noihin sanoihin nähden ollut vieras; ja kuitenkin hän sielunsa pohjalla tunsi eräänlaista kumeata katumusta, joka samalla oli vaistomainen tietoisuus siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle, että oli tehnyt korjaamattoman teon, että oli jaloin polkenut jotain inhimillistä ja pyhää. -- Miksi hän olikaan noin rajusti hylännyt tuon suuren, levollisen alistumistilan, johon hänet oli saattanut keskeltä vaikenevaa maisemaa esillesukeltaneen Demetrio vainajan kuva? Miksi hän ei ollut malttanut kohdella yhtä tuskallisen ja ymmärtävän säälivästi tuon ihmisen halpamaisuutta ja kurjuutta, jota, samoin kuin kaikkia muita, painoi kukistamaton kohtalo? Ja eikö hänessä itsessään, jonka suonissa virtasi sama veri, hänen omassa olemuksessaan uinailleet noiden inhoittavien paheiden idut? Eikö hän itse, jos olisi elänyt kauemmin, olisi voinut vajota samanlaiseen kataluuteen? -- Ja kaikki vihanpurkaukset, kaikki intohimo, kaikki rangaistukset tuntuivat hänestä vääryydellisiltä ja turhilta.
Elämä tuntui hänestä saastaiden aineiden sokealta kuohunnalta. Hänestä näytti, kuin olisi hänen olemuksessaan piillyt joukko salaisia, tuntemattomia ja kukistamattomia voimia, joiden vähittäinen kohtalollinen leviäminen oli hallinnut hänen siihenastisen olemassaolonsa ja oli hallitseva hänen tulevaisuuttansakin, ellei hänen täytyisi totella juuri yhtä noista voimista, joka velvoitti häntä viimeiseen tekoon. -- Ja miksi oikeastaan suren eilistä tekoani? Olisinko ehkä voinut välttää sitä? --
-- Se oli välttämätön, hän toisti kuin puhuen itsekseen ja sanoissaan toinen merkitys.
Ja selvästi ja tarkkaavaisesti hän punnitsi jälellä olevaa elämäänsä.
IX.
Kun äiti ja sisar olivat hänet jättäneet, hän jäi vielä muutamaksi hetkeksi vuoteeseen; hän tunsi ruumiillista vastenmielisyyttä pienimpäänkin voimanponnistukseen. Nousemisen aiheuttama vaiva tuntui hänestä äärettömältä. Hänestä tuntui liian vaivalloiselta luopua tästä vaakasuorasta asennosta, jossa ollen hän muutaman tunnin kuluttua toivoi löytävänsä ijäisen levon. Hän ajatteli taas huume-myrkkyä. -- Sulkea silmänsä ja odottaa unta! -- Toukokuun aamun neitseellinen kirkkaus, taivaan sini, joka kuvastui ikkunaruutuihin, permannolla pitenevä auringonpaisteen juova, kadulta nousevat äänet ja hälyt, kaikki nämä eloa uhkuvat ilmiöt, jotka ikäänkuin väkirynnäköllä näyttivät valloittavan parvekkeen, tunkeakseen hänen luokseen ja hänet vallatakseen -- kaikki tämä herätti hänessä katkeruuden sekaista säikähdystä. Ja hengissä hän taas näki äidin kuvan, joka paraikaa aukaisi ikkunaa. Hän näki Camillankin vuoteen eteen polvistuneena; hän kuuli taaskin noiden molempien naisten sanat, jotka yhä vaan tarkoittivat samaa miestä. Äidin räikeä huuto, jonka hän huulet katkerasti vääntyneinä oli päästänyt, oli erityisesti painunut hänen mieleensä; ja siihen liittyi isän kasvojen ilmestys, jossa hän oli luullut huomaavansa kuollettavan taudin jäljet: siellä parvekkeella, räikeässä, valkoisten muurien heijastamassa valossa. -- Entä jos se sentään oli totta! Hänen ja Camillan läsnäollessa oli äiti sanonut katkeran purevasti: -- Suokoon Jumala, että se olisi totta! Ja se oli siis hänelle, joka liikkui aikeissa hylätä elämä, se oli siis viimeinen vaikutelma, minkä hänen sydämeensä jätti se olento, joka kauan oli ollut hänen kodissaan kaiken hellyyden lähde...
Hänessä heräsi äkillinen tahdonilmaus: hän hypähti ylös vuoteesta, vahvasti päättäen vihdoin toimia -- Ennen iltaa se on tapahtuva. Missä? -- Hän ajatteli Demetrion suljettuja huoneita. Ennenkuin hyväksyi mitään määrättyä suunnitelmaa, hän tunsi itsessään sen varmuuden, että itse tapa tuntien kuluessa itsestään, jonkun äkillisen mieleennostatuksen vaikutuksesta oli ilmaantuva ja pakoittava häntä tottelemaan.
Huolehtiessaan siivoutumisestaan, hänen mieleensä johtui ajatus, että valmisti ruumistaan hautajaisia varten. Tuo eräänlainen kuolemaan liittyvä turhamaisuus, joka on ominainen muutamille kuolemaantuomituille ja itsemurhaajille, ilmeni hänessä. Hänen tarkatessaan tätä tunnetta, se yhä kiihtyi. Ja häntä kiusasi se tietämys, että hänen oli kuoleminen tässä syrjäisessä pikkukaupungissa, tämän sivistymättömän maakunnan sydämessä, kaukana ystävistä, joille tämä surullinen loppu kenties kauan jäisi tuntemattomaksi. Jos sensijaan tuo teko olisi tapahtunut Roomassa, suuressa kaupungissa, missä hän oli tunnettu, ehkä ystävät häntä itkisivät ja runollisesti kirkastaisivat traagillista salaisuutta. Ja taaskin hän mielessään kuvaili kuolon jälkeisiä seurauksia; asentoansa vuoteessa siinä huoneessa, joka oli ollut hänen lempensä tyyssijana; nuorten mielten syvää säikähdystä ruumiin ääressä, joka lepäsi vakavassa rauhassa; kuolinvartijain keskusteluja vahakynttilöiden valossa; seppeleillä peitettyjä paareja, joita seurasi joukko vaikenevia nuorukaisia; jäähyväissanoja, jotka runoilija, Stefano Gandi lausui hänen haudallaan: -- Hän meni kuolemaan, kun ei voinut saattaa elämää sopusointuiseksi unelmansa kanssa -- ja sitten Ippolitan tuskaa, epätoivoa, mieletöntä surua...
Ippolita! Missä hän oli, mitkä olivat hänen tunteensa, mitä hän teki?
-- Eipä aavistukseni ole minua pettänyt! -- hän ajatteli. Hänen mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin tuo lemmittynsä kädenliike, jolla hän oli laskenut kasvoilleen mustan harson viimeisen suudelman jälkeen: jäähyväishetken vähäiset tosiseikat kiitivät taas hänen muistinsa ohi. Mutta selittämätön oli hänestä tuo melkein täydellinen mielen levollisuus, jota ei häirinnyt se ajatus, että hänen välttämättömästi ja lopullisesti täytyi luopua niin intohimoisesti halutun ja ihaillun naisen omistamisesta. Miksi oli ensi päivien ponnistusten ja alakuloisuuden jälkeen hänet vähitellen hylännyt toivo, miksi hän oli saanut tuon lohduttoman varmuuden, että jokainen yritys jälleen elvyttää tuota suurta, kuollutta, uskomattoman kaukaista seikkaa, _heidän rakkauttaan_, oli tuiki turha? Miksi oli koko hänen menneisyytensä niin kokonaan irtaantunut hänestä, että näinä päivinä, keskellä uusia tuskia, vaan harvoin selvä väre hänen tietoisuudessaan oli sitä muistuttanut?
Ippolita! Missä hän oli, mitä hän tunsi sisällään, mitä hän teki? Mitä näkyjä havaitsivat hänen silmänsä? Mitkä sanat, mitkä kohtaamiset kiihoittivat hänen mieltänsä? Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän kahden viikon ajalla ollut voinut löytää mitään keinoa, antaakseen hänelle selvempiä ja perinpohjaisempia tietoja itsestään kuin nuo neljä tai viisi eri seuduilta lähetettyä sähkösanomaa?
-- Ehkä jo toisen miehen intohimoinen pyyde on hänet vallannut? Ehkä tuon langon, josta Ippolita niin usein minulle on puhunut... Ja tuo synkkä ajatus, piintyneen epäluulon ja luulevaisuuden ravitsemana, kouristi hänen mieltänsä ja järkytti hänen olemustaan kuin pahimpina aikaisempina hetkinä. Kaikki katkerat muistot heräsivät jälleen melukkaina. Yhtenä ainoana hetkenä hän taas eli kaksivuotisen kurjuuden, nojautuneena samaan ikkunalautaan, minkä ääressä hän tuona ensimäisenä iltana, ensi tuskan raatelemana, bergamottien tuoksuessa oli maininnut hänen nimeään. Ja hänestä tuntui, kuin olisi kevätaamun ihanuuteen virrannut tuntemattoman kilpailijansa nuori onni, ja kuin olisi se saavuttanut hänetkin.
X.
Giorgio tahtoi, ikäänkuin valmistuakseen siihen syvään salaperäisyyteen, mihin oli astumaisillaan, jälleen nähdä ne yksinäiset huoneet, joissa Demetrio oli viettänyt viimeiset päivänsä.
Yhdessä enonsa koko omaisuuden kanssa hän oli perinyt näiden huoneiden omistuksenkin. Hän oli täynnä harrasta kunnioitusta jättänyt ne koskematta, kuin pyhänjäännökset. Ne oli ylimmässä kerroksessa, olivat itäänpäin puutarhan puolella.
Hän otti avaimen ja kiipesi varovasti portaita ylös, jotta ei kukaan olisi häntä vaivannut kysymyksillä. Mutta kulkiessan käytävän läpi täytyi hänen välttämättömästi mennä Gioconda tädin oven ohi. Toivoen huomaamattomana pääsevänsä ohi kulkemaan, hän astui varpaillaan; hän pidätti henkeään. Hän kuuli vanhan naisen rykivän ja arvellen yskän aiheuttaman melun peittävän askeleitaan, hän astui muutaman nopeamman askeleen.
-- Kuka siellä on? -- kysyi sisältä käheä ääni.
-- Minä se olen, täti.
-- Vai sinäkö se olet, Giorgio? Tule, tule. --
Hän ilmestyi kynnykselle, kellervin, varjossa melkein kuolon kelmein kasvoin, ja loi veljenpoikaansa tuon omituisen katseen, joka ensin kohdistui käsiin, sitten vasta kasvoihin, ikäänkuin heti nähdäkseen, toivatko kädet jotain mukaansa.
-- Menen noihin huoneisiin tuolla -- sanoi Giorgio, jota inhoitti tuon viheliäisen olennon ilmapiiri, salaamatta, ettei tahtonut viipyä.
-- Hyvästi, täti. Tahdon hieman tuulettaa noita huoneita.
Hän kulki käytävää edelleen ja saapui toiselle ovelle; mutta asettaessaan avainta reikään, kuuli hän vanhuksen laahustelevat askeleet takanaan.
Tämä vanha melkein heikkomielinen jumalinen nainen, jonka hengitys löyhkäsi mädälle kuten sillä, joka potee kuolettavaa lavantautia, joka makeisilla on tärvellyt terveytensä ja joka puoleksi oli lahonnut pyhimyksiensä parissa -- tämä vanha nainen siis oli ikäänkuin tämän paikan vartija. Tämä vanhus oli itsemurhaajan sisar, Demetrio. Aurispan täysi sisar!
Giorgion mieli lamautui, kun ajatteli, että ehkä ei pääsisi hänestä erille, että hänen kenties täytyi kuunnella hänen lorujaan tämän paikan melkein pyhässä hiljaisuudessa, keskellä noita kalliita ja hirveitä muistoja. Hän ei sanonut mitään, ei kääntynyt taaksepäin; hän aukaisi oven ja astui sisälle.
Ensimäinen huone oli pimeä, täynnä painostavaa, tukahuttavaa ilmaa ja tuota hajua, joka on ominainen vanhoille kirjastoille. Kapea valonjuova tunki sisään ikkunasta. Giorgio epäröi, ennenkuin aukaisi luukut ja kuunteli, napsuttelivatko puun toukat. Gioconda täti, jota siinä pimeässä ei näkynyt, alkoi rykiä. Silloin valtasi Giorgion, hänen hapuillessaan rautahakoja, väristys, kammo. Hän aukasi ikkunan ja kääntyi; liistaluukkujen levittämässä vihreässä hämärässä hän näki huonekalujen epämääräiset ääriviivat; keskellä huonetta hän näki vanhuksen, sivullepäin kumarassa, horjuvana ja voimattomana, mutisten itsekseen. Giorgio tempasi syrjään liistaluukut, jotka narisivat saranoillaan. Päivänpaiste virtasi huoneeseen. Ikkunaverhot värähtelivät.
Hän pysähtyi siihen epäröimiseensä, voimatta antautua tunteensa valtoihin, täynnä närkästystä ja levottomuutta vanhuksen läsnäolon tähden. Hänen ärtyisyytensä kasvoi siihen määrin, ettei puhutellut häntä, peläten, että äänensä olisi äkäinen ja kova. Hän meni viereiseen huoneeseen ja aukaisi ikkunan. Valo tulvi sisään, uutimet värähtelivät.
Sen kauemmaksi hän ei mennyt. Seuraava, kulmahuone, oli makuuhuone. Sinne hän tahtoi yksin astua. Masentuneena hän kuuli tuskastuttavan vanhuksen laahustelun, kun tämä riensi hänen jälkeensä; hän istuutui ja verhoutui odottaessaan itsepintaiseen äänettömyyteen.
Hitaasti vanhus astui yli kynnyksen. Hän huomasi, että Giorgio istui, ja ettei hän puhunut; tyrmistyneenä hän pysähtyi. Hän ei tietänyt, mitä sanoa. Kenties ikkunasta puhaltava raitis tuuli pani vanhuksen taas rykimään; keskellä huonetta seisoen hän taas alkoi rykiä. Joka puuskauksesta näytti hänen ruumiinsa paisuvan ja taas kutistuvan, kuten säkkipillin pussi, johon epätasaisesti puhalletaan. Hän painoi käsiään povelle: lihavia rasvaisia käsiään, joiden kynsissä oli mustat reunat. Ja suussa pyöri hampaattomien ikenien välissä vanha kieli.
Tuskin oli yskäkohtaus asettunut, niin täti kaivoi esiin taskustaan likaisen tötterön ja pisti suuhunsa makeisen. Seisoen hän sen nielaisi ja katseli Giorgiota kuin mielipuoli. Giorgio katseli neljännen huoneen suljettua ovea. Jumalinen vanhus teki ristimerkin, sitten hänkin istuutui lähimmälle tuolille. Kädet sylissä, silmät maassa, hän mutisi rekviemiä.
-- Hän rukoilee veljen sielun, kadotetun sielun puolesta! -- ajatteli Giorgio. Ja hänestä tuntui käsittämättömältä, että tuo olento oli Demetrio Aurispan oikea sisar. Sillä ylpeällä ja jalolla verellä, joka oli kostuttanut viereisen huoneen vuoteen, kun se vuoti esiin aivoista, jotka ylevimmat hengentyöt jo olivat riuduttaneet, sillä verellä oli sama alkuperä kuin tuolla verellä, mikä vetisenä virtasi vanhan jumalisen höperön suonissa! -- Yksistään ahneus, niin yksistään ahneus panee hänet itkemään antajan jalomielisyyttä. Kuinka kummallinen tuo kiitosrukous, joka kohoaa vanhasta turmeltuneesta vatsasta kaikkein jaloimman itsemurhaajan puoleen. Elämä on sentään nurinkurinen! --
Äkkiä Gioconda täti alkoi uudelleen rykiä.
-- Täti, on parempi, että poistut täältä, -- sanoi Giorgio, joka ei enää voinut kytkeä kärsimättömyyttään. -- Tämä ilma ei ole sinulle terveellinen. On parempi, että menet. Nouse, tule. Minä saatan sinut pois.
Täti katsoi häneen hämmästyneenä epäystävällisestä äänensävystä, tavattomasta äänenpainosta. Täti nousi ja kulki ontuen kautta huoneen. Saavuttuaan käytävään, hän teki uudelleen ristinmerkin, manatakseen pois paholaisen. Giorgio sulki hänen jälkeensä oven kahteen lukkoon. Vihdoin hän oli yksin ja vapaa vainajan kodissa, näkymättömässä seurassa.
Hän oli muutaman hetken liikkumattomana, kuin hypnotisoituna. Sen yliluonnollisen tenhon tunne, jota hänessä herätti haudasta käsin tuo ulkopuolella elämää oleva mies, kiihtyi tavattoman voimakkaaksi.
Ja tuo lempeä, mietiskelevä mies ilmestyi hänen eteensä, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta ja tukassa, keskellä otsaa, valkea kutri, joka niihin painoi omituisen leiman.
-- Minun tietoisuudessani hän yhä vielä on olemassa, hän ajatteli. -- Aina siitä aamusta alkaen, jolloin hän ruumiillisesti kuoli, olen joka hetki tuntenut hänen läsnäoloansa. En koskaan ole kokenut hänen sisäistä sukulaisuuttaan niin voimakkaasti kuin hänen kuolonsa jälkeen. Minulla ei koskaan ole ollut niin selvää tuntemusta hänen persoonallisuutensa vahvuudesta, kuin hänen kuoltuansa. Kaikki hänessä, mikä kosketuksissa muihin oli mennyt hukkaan; kaikki hänen tekonsa, liikkeensä ja eri aikoina antamat lausuntonsa; kaikki eri ilmaukset, jotka muodostivat hänen olemuksensa erikoisluonteen muihin olentoihin nähden; kaikki pysyvät ja vaihtuvat muodot, jotka eroittivat hänen persoonansa toisista ja jotka ihmislaumasta nostivat esiin hänen inhimillisyytensä; sanalla sanoen, kaikki hänen elämänsä jäljet toisten ihmisten elämässä, suljettuna, keskitettynä siihen ihanteelliseen yhteensoveltuvaisuuteen, joka liittää hänet minuun. Nyt hän on olemassa yksinomaan minua varten, vapautettuna jokaisesta muusta kosketuksesta, seurustellen yksistään minun kanssani. Hän on olemassa puhtaamapana ja voimakkaampana kuin konsanaan ennen.
Hän astui hitaasti muutaman askeleen. Hiljaisuutta elostuttivat pienet, salaperäiset, tuskin havaittavat hälyt. Ilmavirta ja päivän lämpimyys panivat liikkeelle huonekalujen säikeet, jotka olivat tottuneet suljetun huoneen pimeään. Taivaan henkäys tunki läpi puun huokosten, pani tomuhiukkeet levottomaan hyörinään ja paisutti kuteiden poimuja. Yhdessä auringon juovassa temmelsi lukemattomia atoomeja. Kukkien tuoksu syrjäytti vähitellen kirjojen hajun.
Kaikki esineet kuiskivat jälkeenelävän korvaan muistoja. Kevyt ja kuiskaava moninaisuus kohosi esineistä ja ympäröi hänet. Menneisyyden tuulahdukset virtasivat esiin joka taholta. Esineet näyttivät heijastavan osan sitä henkistä ilmapiiriä, joka oli niihin imeytynyt. -- Olenko haltioitunut? hän kysyi itseltään tarkastaessaan niitä kuvia, jotka tavattoman nopeasti kiitivät hänen sisäisen silmänsä ohi, vallan selvinä ja himmentymättöminä kuoleman varjosta, mutta sensijaan korkeamman elämän vilkastuttamina. -- Ovatko nämä mielikuvat, jotka sieluni itselleen luo, vapaat kaikesta yliluonnollisesta aineksesta? Syntyvätkö nämä kuvat minussa samoin kuin unet? Samoistako aineksista? Olenko minä vaan sairasten hermojeni kiihoittuvaisuuden uhri? Hän oli hämmentynyt, salaperäisyyden houkuttelemana, ja kuitenkin ahdistuksissa, uskaltaessaan astua tuon tuntemattoman maailman rajojen sisälle.
Uutimet aaltoilivat tahdissa kuin hengittävän olennon paisuttamina, ja niiden lomitse näkyi jalo, rauhallinen maisema. Hiljaiset rasahdukset huonekalujen puussa, seinäpapereissa ja seinissä jatkuivat. Yksinkertaisessa ja vakavassa kolmannessa huoneessa henkivät mykät soittimet muistoja. Silatusta palisanteri-puusta tehdyllä pianolla, jonka kiiltävästä pinnasta esineet heijastuivat kuin peilistä, lepäsi kotelossaan viulu. Nuottitelineillä kohosi ja laskeutui nuottilehti, melkein samaan tahtiin kuin ikkunaverhot.