Part 8

Mutta rakastetun katse rauhoitti hänet täydellisesti. Uuden rakkauden kautta parantuneena mielenhäiriöstään hän oli kiintynyt Schwarziin vielä orjallisemmin kuin ennen Potkanskyyn, ja eli ainoastaan hänen kauttansa ja häntä varten. — Jos hän vain tahtoo, niin minä tulen onnelliseksi! — sanoi hän usein itsekseen. Hän luotti rajattomasti ei ainoastaan Schwarzin luonteeseen, vaan myöskin hänen voimaansa. Hän uskoi tuon miehen mahdolliseksi melkein mihin tahansa.

Niin kävi Helene hymyillen kohti tulevaisuuttaan, valmistautui häitä varten ja iloitsi niinkuin lapsi jokaisesta pienimmästäkin seikasta, jotka muodostivat hänen myötäjäisensä. Huolimatta siitä, että oli leski, hän tahtoi antaa vihkiä itsensä valkoisessa puvussa, ja suuri oli hänen ilonsa, kun Schwarz ei asettunut häntä vastustamaan. Niinikään oli hänen terveytensä huomattavasti parantunut ja onni ikäänkuin jalosti ja kaunisti hänen kasvonsa. Tuosta siipirikosta lintuparasta, mikä hän oli ollut, lyhytaikaista avioelämäänsä lukuunottamatta, oli nyt tullut todellinen, oman arvonsa tunteva nainen.

Vihkimispäivä oli jo aivan ovella. Ja yhtä lähellä oli myöskin Schwarzin viimeinen tutkinto. Hän valmistautui siihen sellaisella innolla, että hänen terveytensä siitä aivan kärsi. Yövalvonta ja tavaton henkinen jännitys olivat kalventaneet hänen poskensa; hän oli laihtunut ja siniset renkaat ympäröivät hänen silmiänsä. Hän oli alituisessa kuumeessa, joka häntä yhä heikonsi, mutta hän tahtoi ehdolla millä tahansa suorittaa diploomitutkinnon, saavuttaakseen riippumattoman ja kunnioitetun taloudellisen aseman.

Hän ei ollut pitkään aikaan antanut lisätunteja ja se vaatimaton pääoma, jonka hän oli tuonut mukanansa, oli kulunut jo melkein kokonaan loppuun. Nyt suoritti Augustinowicz'kin huoneenvuokra-osuutensa — niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — sekä otti osaa yhteisiin talousmenoihin. Mies oli kokonaan herennyt juomasta ja ruvennut ansaitsemaan rahaa. Schwarzin kehoituksesta hän oli ryhtynyt antamaan soittotunteja ja saavuttanut tällä uudella alalla erinomaisia tuloksia. Hän antoi päivittäin neljä, viisi oppituntia hänen oman työnsä siitä erityisemmin kärsimättä, ja oli mitä suurimmassa määrässä mielenkiintoista nähdä millä syvällä vakavuudella hän uutta kapitalistiosaansa hoiteli.

Sitäpaitsi hän kävi joka ilta Witzbergien luona; joka ilta aukaisi Malinka hänelle oven ja joka ilta peitti hän tuon muka poisvetäytyvän kätösen suudelmillansa. Tuo kelpo tyttö tunsi häntä kohtaan sekä kunnioitusta että myötätuntoa. Entä Augustinowicz, rakastiko hän tyttöä? Tuskin, sillä surullinen elämä oli kokonaan sulkenut hänen sydämensä lemmentunteilta. Joka tapauksessa puuttui häneltä valitettavassa määrässä tulta ja intohimoa, ja kuka toinen tahansa kuin Malinka olisi sen heti huomannut, huolimatta Augustinowiczin huomaavaisuudenosoituksista ja käsisuudelmista. Augustinowicz rakasti ainoastaan Schwarzia, johonka hän oli kiintynyt todellisella intohimolla. Siitä huolimatta ei hän ollut välinpitämätön muulle maailmalle, eikä kukaan ollut mielipiteissään niin suora kuin hän. Malinka miellytti häntä, kun kreivitär Marie sitävastoin oli hänestä vähemmin miellyttävä. Hänen vastenmielisyytensä kreivitärtä kohtaan johtui monesta syystä. Ensinnäkin oli Marie kohdellut häntä aina jonkinlaisella kreivittären ylimielisyydellä, ja siitä hän ei pitänyt. Ivallisuudellaan ja alituisella hyvätuulisuudellaan hän oli tottunut valloittamaan naiset, ja hänen itserakkautensa oli alunpitäen loukkaantunut, kun hän huomasi, että Marie oli enemmän mieltynyt Schwarzin vähemmän joustavaan ja nerokkaaseen luonteeseen. Myöhemmin, kun Schwarz ei enää näyttäytynyt, otaksui Augustinowicz, että Marie oli unohtanut hänet ja rakastunut Pelskiin, ja hän oli siitä tytölle nyrpeissään, vaikkakin hänen otaksumiseltaan puuttui kokonaan oikeutus.

Tyttö sitävastoin tunsi Pelskin näyttäytymisen jälkeen jonkinlaista pelkoa Augustinowiczia kohtaan. Oli aivan kuin hän olisi tahtonut voittaa tämän puolelleen; ja aina kun Augustinowicz astui Witzbergin saliin, loi Marie häneen kysyvän, vieläpä rukoilevan katseen. Ja vaikkapa Augustinowicz toisti toistamistaan, että Schwarz ei työskentelynsä tähden voinut saapua, huomasi tyttö kuitenkin, että se ei ollut totta. Kuinka saattoi olla mahdollista, ettei Schwarz kahden kuukauden aikana käynyt kertaakaan katsomassa häntä, eikä tiedustellut hänen ruumiillista ja henkistä vointiansa, niinkuin hän ennen oli tehnyt? Ja kaikki tämä ainoastaan tutkinnon vuoksi! Ei, sitä hän ei voinut uskoa. Hän oli selvästi tuntenut, että Schwarz rakasti häntä, ja kun ylioppilaan käynnit lakkasivat samana päivänä jona Pelski ilmestyi taloon, otaksui hän, että noilla kahdella seikalla oli jotakin salaista yhteyttä toistensa kanssa, ja että Augustinowicz yksin saattoi antaa siihen selityksen.

Kiihtyneisyydessään, levottomuudessaan ja surussaan huomasi Marie Pelskin siirtäneen hänet jälleen unelmiensa loistavaan valtakuntaan, ja kuitenkin harhailivat hänen ajatuksensa alinomaa ylioppilaan pienessä huoneessa, ja hän kysyi itseltään huolestuneena: "Miksi hän ei enää tule?" Schwarz ei todellakaan enää tullut, kun sensijaan Pelski vietti kaikki iltansa Witzbergien luona. Hän näki kaikkea mahdollista vaivaa, huvittaaksensa Marieta ja karkoittaaksensa synkät pilvet hänen otsaltansa, ja usein hän siinä onnistuikin.

Mariella oli toisinaan merkillisiä, hermostuneita ilon puuskia. Hän nauroi ääneensä ja ilakoi, mutta tämä hilpeys oli ilmeistä hermostuneisuutta, joskin osittain turhamaisuuttakin. Silloin hänen silmänsä säteilivät kirkkaina, hänen povensa huokui ja suloinen hymy kareili hänen suupielissään. Hänen sanansa olivat purevat ja ivalliset ja katseensa houkutteleva ja viettelevä. Pari kolme kertaa sai Augustinowicz kunnian, Schwarzin poissa ollessa, päästä osalliseksi tällaisesta viattomasta, vaarattomasta keimailusta, mutta hän oli suuresti paheksunut sitä ja lukenut sen synnynnäisen degeneration laskuun. Pelski sitävastoin oli heti joutunut tasapainostaan pois, kun hänen serkkunsa oli suvainnut hymyillä hänelle.

— Neiti Malinka, — kuiskasi Augustinowicz ystävättärensä korvaan, — varokaa matkimasta kreivitärtä, hän keimailee.

Augustinowicz olisi varmasti puhunut toisin, jos hän olisi nähnyt, kuinka tuo nuori keimailija hetkistä myöhemmin sulkeutui huoneeseensa ja ratkesi hillittömään itkuun, jota sitten kesti tuntimäärin. Marie-poloisella ei ollut muuta lohtua kuin kyyneleensä. Mitä yhteyttä niillä oli hänen loukatun itserakkautensa kanssa, sitä emme tietenkään voi mennä sanomaan. Joka tapauksessa hänen kyyneleensä olivat todellisia, ja eihän hänellä todennäköisesti ollut ketään, jolle hän olisi voinut uskoa huolensa ja sisäiset taistelunsa. Muutama kuukausi sitten olisi hän kertonut kelpo Malinkalle kaikki, mutta nyt oli Malinkakin käynyt hänelle vieraaksi, tahi ei ollut hänelle niin läheinen kuin ennen.

Malinka parka oli liian lapsellinen, tajutaksensa kuinka itsetiedotonta ja anteeksiannettavaa tuo keimailu oli ollut, jota hänen ystävättärensä oli Pelskiä kohtaan osoittanut; mahdollisesti olivat Marien mielistely-yritykset Augustinowicziäkin kohtaan häntä suuresti pahoittaneet.

Aika kului ja Marie alkoi epäillä, oliko Schwarz häntä koskaan rakastanutkaan. Vastustamattomasti läheni Pelski häntä kaikkine rikkauksineen ja loistoineen. Ja aika, joka, niinkuin runoilija sanoo, "on huono tarhuri kukkiville ruusuille", meni menojaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Malinka koetti usein tiedustella Augustinowiczilta todellista syytä Schwarzin poissaoloon. Mutta ylioppilas osasi aina kiertää nuo kysymykset tai keksiä jonkun hätävalheen. Myös Schwarzille hän valehteli.

— Olen kertonut Marielle kaikki, — sanoi Augustinowicz.

— Entä hän? Älä salaa minulta mitään!

— Schwarz!

— Mitä?

— Mitä se oikeastaan sinulle kuuluu!

Schwarz puri raivoissaan hampaansa yhteen, mutta ei kysellyt sen enempää, sillä hän luuli kysymystensä todistavan surkuteltavaa heikkoutta. Kauhukseen hän huomasi, ettei aika ollut pystynyt vähimmässäkään määrässä muuttamaan hänen rakkauttansa Mariehen. Useammin kuin kerran hän oli sanonut itselleen olevansa valmis ilolla uhraamaan Helenen, omantuntonsa, velvollisuutensa, niin, vieläpä kunniansa ja arvonsakin, josta hän niin ylpeili, saadakseen edes yhden ainoan kerran painaa päänsä nuoren kreivittären olkapäille.

Schwarzin ei onnistunut karkoittaa kreivittären kuvaa mielestään. Hän oli kyllä voinut hillitä itseänsä, mutta unohtaa hän ei voinut. Hänen luonteensa oli menettänyt rauhallisuutensa, joka oli ollut hänen vahvin puolensa. Ajoittaisten intohimoisten purkausten jälkeen hänet valtasi surumielisyys ja sairaaloinen hentomielisyys, ja turhaan hän palautti mieleensä, millaisella julmuudella hän oli ennen ivannut tovereitansa, jotka olivat olleet samanlaisessa mielentilassa kuin hän itse nyt oli.

Kun Augustinowicz sattumalta havahtui eräänä yönä, näki hän Schwarzin istuvan pöydän ääressä, avonainen kirja edessään. Palava lamppu loi hilpeän valon nuoren miehen kalvaille kasvoille. Augustinowicz huomasi, ettei Schwarz ensinkään lukenut edessään olevaa kirjaa, eikä myöskään torkkunut, vaikka silmät olivatkin ummessa; silmäluomien väreily sen todisti. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä onnen tunne; oli aivan kuin hän olisi uneksinut. Augustinowicz kohottautui hiljaa vuoteessaan ja sanoi itsekseen, puoleksi ihmetellen, puoleksi harmitellen: — Mitä hän siinä nyt taas? Mies tahtoo ottaa itsensä hengiltä. Odotappas vaan, kyllä minä sinut vuoteeseen saan!

Augustinowicz aikoi heittää toveriaan pieluksella, kun samassa Schwarz aukaisi silmänsä.

— Olenpa utelias näkemään, mitä hän nyt alkaa tehdä, — ajatteli Augustinowicz, laskeutuen jälleen pitkälleen.

Schwarz tähyili levottomana ympärillensä ja ryhtyi sitten hermostuneesti etsimään jotakin pöytälaatikosta.

— Kunniani kautta, hän aikoo myrkyttää itsensä, — arveli Augustinowicz itseksensä.

Mutta sitä ei Schwarz ensinkään aikonut. Esine, jonka hän otti laatikosta, oli vain naisen käsine, pieni, kellastunut, ryppyinen naisen käsine, jollaisia lempiväiset jo monien vuosisatojen aikana olivat rakastetuiltaan anastaneet. Schwarzkin oli — ikävä kyllä — taipunut tähän ikivanhaan temppuun. Hän vei käsineen huulillensa ja peitti sen suudelmillaan.

— Mutta, toveri hyvä, etkö ensinkään häpeä? — murahti Augustinowicz.

Ilmeisesti Schwarz häpesikin kauheasti, ja hän läksi aikaisin seuraavana aamuna kotoa, säästyäksensä harmistuneen toverinsa ivallisilta huomautuksilta.

Augustinowicz ei ollut ainoastaan harmistunut Schwarziin, hänen ylevä käsityksensäkin toveristansa oli järkkynyt. — Samanlainen tyhmeliini kuin muutkin, — virkkoi hän itseksensä. Mutta tärkeintä oli, että Augustinowicz sai varmuuden, siitä että Schwarz lopultakin palaisi taas Marien luo.

— Tuo Potkansky parka tulee varmasti hulluksi tai surmaa itsensä. No, kuolkoon minun puolestani!

Augustinowicz tahtoi näet mielellään esiintyä katkerana naisvihaajana. Hän mietiskeli itsekseen, olisiko hänen, tilanteen ollessa nykyisellään, keskusteltava Marien kanssa Schwarzin naimisiinmenosta; mutta tarkemmin asiaa punnittuaan hän päätti luopua aikeesta, sillä "vaikeneminen on kultaa" arveli hän.

Augustinowicz piti paljon enemmän Helenestä kuin Mariesta, ja toivoi kaikesta sydämestään, että Schwarz olisi mennyt naimisiin nuoren lesken kanssa. Mutta ennen muita hän rakasti Schwarzia, ja hän pelkäsi, että jos hän ilmoittaisi ystävänsä avioliittoaikeista Marielle, heittäytyisi tämä Pelskin syliin. — Kaikissa tapauksissa on parasta saada tyttö pysymään vapaana Schwarzia varten, — arveli hän, jos kohta hän olisikin miltei varma siitä, että Mariesta pian tulisi Pelskin rouva. — Silloin, — arveli hän, — sanon ystävälleni: "Näetkös nyt, minä en ole puhunut Marielle mitään, hän ei ole tietänyt mitään avioliittoaikeistasi ja nyt ottaa hän kuitenkin tuon narrin mieheksensä." Hänelle tuotti erityistä mielihyvää saada varata Schwarzin avioliittouutinen sopivaan hetkeen, hän oli nimittäin varma siitä, että Marie jonakin aivan lähipäivänä hymyilevänä ja onnesta säteilevänä ilmoittaisi hänelle naimisiinmenostaan serkkunsa kanssa. "Schwarz on siitä suuresti iloitseva" vastaan silloin hänelle: "hänkin aikoo mennä naimisiin ja pyytää minua ilmoittamaan sen teille. Hän rakastaa ja häntä rakastetaan." Tuli ja leimaus!

KAHDESKYMMENES LUKU.

Schwarz pysytteli edelleenkin poissa Witzbergien luota, ja eräänä iltana sanoi Malinka Augustinowiczille:

— Tänään tai huomenna on Pelski varmasti pyytävä Marien kättä.

— Ja ellei hän sitä tee, on Marie kahdeksan päivän kuluttua pyytävä _hänen_ kättänsä, — lisäsi Augustinowicz ivallisesti naurahtaen.

— Te olette epäoikeudenmukainen Marieta kohtaan.

— No, saadaanpa nähdä!

— Ei, Marie on ylpeä, ja jos hän suostuu Pelskin tarjoukseen, tapahtuu se ainoastaan loukatusta ylpeydestä, sillä hän on harmistunut Schwarzin välinpitämättömyydestä. Muuten on totta, että Pelski on ainoa mies maailmassa, jonka mieltä hän kiinnittää; muiden suhteen ei hän voi paljoakaan laskea.

— Hahaa, laskea hän kyllä osaa! Malinka suuttui ja huudahti:

— Vaietkaa toki, ilkeä ihminen! Marie on lahjoittanut Schwarzille täyden luottamuksensa, ja hän on sen pettänyt. Onko Marien syy, että hän ei enää tule tänne?

Augustinowicz ei vastannut mitään.

— Marie parka pitää itseänsä kauheasti petettynä, — jatkoi Malinka. — Uskokaa minua, minä yksin tiedän kuinka hän on kärsinyt. Vaikka emme olekaan enää niin läheisiä kuin ennen, niin ei hän kuitenkaan voi kokonaan peittää surujansa minulta. Eilen viimeksi tapasin hänet kyynelissä, astuessani hänen huoneeseensa, "Marie", sanoin hänelle, "mikä sinua vaivaa?" — "Ei mikään... hiukan päänsärkyä", vastasi hän. Silloin aioin heittäytyä hänen kaulaansa, mutta hän torjui minut hellästi luotansa ja heittäytyi vuoteeseensa niin synkän näköisenä, että minä vallan pelästyin. Sitten alkoi hän hiljaa vuodattaa kyyneleitä. "Itken häpeästä", sanoi hän minulle, "ymmärrätkö, häpeästä!" En tiedä olenko ymmärtänyt häntä oikein, mutta joka tapauksessa tapasin hänet jälleen tänä aamuna kyynelissä. Kuulitteko, herra epäilijä?

— Kyllä, mutta mitä tuo kaikki todistaa?

— Se todistaa, että hänen ei ole lainkaan niin helppo luopua Schwarzista kuin te luulette. Mutta minä pyydän, sanokaa minulle, mitä on tapahtunut, miksi hän ei enää tule tänne?

— Ja jos hän tulisi?

— Jättäisi Marie heti Pelskin.

— Se olisi vahinko; niin viehättävä nuori mies!

— Ah, te ette voi muuta kuin tehdä pilaa kaikesta. Ja Schwarz, eikö häntä lainkaan hävetä noin kohdella Marieta?

— Hänellä ei ole aikaa käydä täällä, hän työskentelee!

Malinka saattoi kuitenkin jo seuraavana päivänä todeta, ettei Schwarz niin ankarasti työskennellyt kuin mitä Augustinowicz koetti uskotella, sillä ollessaan äitinsä kanssa kaupungilla ostoksilla, tapasi hän Schwarzin, joka oli erään toisen ylioppilaan seurassa. Tämä käveli surullisena katua alas, eikä hänellä näyttänyt ensinkään olevan kiirettä kotiin. Schwarz ei tuntenut Malinkaa, mutta tämä tunsi hänet heti ja kauhistui, nähdessään kuinka kalpeaksi nuori ylioppilas oli muuttunut; mies näytti kymmentä vuotta vanhemmalta.

— Hän on epäilemättä ollut sairas, — arveli tuo helläsydäminen olento, — siksi ei Augustinowicz tahtonut mainita syytä hänen poissaoloonsa. Schwarz on kai kieltänyt hänen sitä sanomasta meille, säästääksensä Marieta pelästykseltä.

Ja äkkiä muuttui Schwarz Malinkan mielikuvituksessa sankariksi.

Illalla näyttäytyi Augustinowicz tavalliseen tapaansa. Hän tapasi salissa molemmat Witzbergit ja Marien.

— Herra Augustinowicz, — huudahti Malinka, — nyt tiedän miksi herra Schwarz ei niin pitkään aikaan ole käynyt meillä!

Marien silmät kiilsivät, hän koetti hillitä itseänsä, mutta hänen kätensä vapisivat.

— Poika parka on mahtanut olla kovin sairas, hän on kalpea kuin itse kuolema. Miksi ette ole puhunut siitä meille? — sanoi rouva Witzberg.

— Minä tiedän miksi. Te pelkäsitte, että me kertoisimme sen Marielle. Mutta oletteko tehnyt siinä kauniisti? — virkkoi Malinka. — Marie, mikä sinun on? Oletko sairas?

— Ei mitään... ei mitään... se on jo ohi!

Kuitenkin olivat hänen kasvonsa kalmankalpeat ja hän hengitti raskaasti. Hän poistui äkkiä salista ja pakeni huoneeseensa. Rouva Witzberg aikoi seurata Marieta, mutta Malinka pidätti häntä.

— Ei, äiti, annetaan hänen olla; on parasta, että hän saa itkeä yksin.

Sitten Malinka kääntyi Augustinowiczin puoleen ja sanoi vakavan surullisesti:

— No, hyvä herra, onko Marie yhä vieläkin mielestänne sydämetön teeskentelijä?

— Kenties olen erehtynyt, — sopersi Augustinowicz, — mutta, mutta...

Augustinowiczillä oli aikomus tänä iltana ilmoittaa Witzbergeille, että Schwarz aikoi mennä naimisiin Helenen kanssa ja pysyä kokonaan poissa. Mutta hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta avata suutansa, eikä hän myöskään uskaltanut, kotiin palattuaan, kertoa Schwarzille mitä oli tapahtunut.

Marie oli tällä välin sulkeutunut huoneeseensa, hänen päätänsä poltti ja ajatukset kiisivät pyörretuulen tavoin hänen aivoissansa. Vallitsevassa hiljaisuudessa saattoi selvästi eroittaa hänen ahdistavan hengityksensä ja sydämensä kiivaat lyönnit. Pelski, Malinka ja Augustinowicz pyörivät epäselvinä haamuina hänen ympärillänsä ja hän näki edessään ikäänkuin haudasta nousseen ylioppilaan kalvaat kasvot, verettömine huulineen ja alaspainuneine silmäluomineen.

— Hän on sairas, sairas! — toisti hän puoleksi ääneen. — Hän kuolee, enkä minä saa enää koskaan nähdä häntä.

Hän selitti Schwarzin poissaolon ja Augustinowiczin vaikenemisen aivan toisella tavalla kuin Malinka. Hän kuvitteli mielessään, että nuori mies oli uhrautunut hänen tähtensä, luopunut hänestä, jotta hän, Marie, voisi mennä naimisiin serkkunsa kanssa, ja sen tähden hän kärsi.

— Mutta kuka on sitten hänelle sanonut, että Pelskin kanssa tulisin onnellisemmaksi? — kysyi hän itseltään. — Hyvä Jumala, eikö hän sitten luota minuun?

Ja hän ajatteli todellisella tuskalla hetkiä, jolloin hän oli katsein ja sanoin kääntynyt Pelskin puoleen. Hän muisti kuinka hän oli häpeästä punastunut, kun Pelski oli hänen läsnäollessaan saanut tietää, että Schwarz oli sepän poika. Nyt hän häpesi silloista raukkamaisuuttansa. Hän tunsi, että vaikka Schwarz ei nyt itse olisi muuta kuin seppä, hän suostuisi mielihyvällä hänen vaimoksensa.

— Kuinka sydämeni lyökään, kuinka minä vapisen! En luullut häntä niin rakastavani, — mumisi hän kuumeentapaisen liikutuksen vallassa.

Kohotettuaan katseensa, näki hän neitsyt Marian kuvan vuoteensa yläpuolella, ja intohimoisen huumauksen valtaamana hän heittäytyi kuvan eteen polvilleen.

— Pyhä äiti, —' huudahti hän ääneen, — jos jommankumman meistä täytyy kärsiä tai kuolla, niin anna _minun_ olla uhrina, mutta salli hänen tulla onnelliseksi!

Lähinnä seuraavina päivinä ei Augustinowicz näyttäytynyt. Pelski sitävastoin kävi talossa entiseen tapaansa ja pyysi kolmantena päivänä, aivan niinkuin Malinka oli ennustanut, julkisesti Marien kättä. Nähtyään nuoren tytön rauhallisena ja hymyilevänä, tunnusti hän hänelle suoraan tunteensa, eikä hänen hämmästyksensä suinkaan ollut vähäinen, kun Marie selitti, ettei hän voi koskaan tulla hänen vaimokseen. — Rakastan toista, — sanoi nuori tyttö.

Kun Pelski tiedusteli Marielta, kuka tuo toinen oli, sanoi hän sen hänelle maailman rauhallisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla ja pyysi, niinkuin on tapana, hänen ystävyyttänsä. Mutta Pelski epäröi tarttua hänelle tarjottuun käteen.

— Te olette liian paljon ottanut minulta ja tarjoatte minulle liian vähän hyvitystä, rakas serkku, — sanoi hän yhä mielistellen. Olen tavannut teissä elämäni koko onnen, eikä teidän ystävyytenne ole minulle kylliksi.

Kun Pelski oli lähtenyt, ei Marie tuntenut kaipauksen jälkeäkään. Hän antautui kokonaan rakkaudellensa ja hänellä oli ainoastaan yksi vastustamaton halu, saada avata sydämensä jollekin myötätuntoiselle sielulle. Kun hän huomasi Malinkan, joka istui puolihämärässä ikkunan ääressä, juoksi hän hänen luoksensa ja laski äkkiä molemmat kätensä hänen silmillensä.

— Sinäkö se olet, Marie? — kysyi Malinka hämmästyneenä.

— Niin, minä! — sanoi Marie.

Hän istahti Malinkan jalkojen juureen ja painoi päänsä ystävättärensä syliin.

— Malinka hyvä, ethän ole minulle vihainen, ethän? Sinähän et ymmärrä minua, eikö totta?

Sitten hän hyväili Malinkaa aivan kuin pieni tyttö hyväilee vanhempaa sisartansa.

— Tiedän, että olen menetellyt väärin, mutta nyt vasta olen jälleen löytänyt sydämeni. Tunnen itseni niin onnelliseksi sinun luonasi! Muistatko kuinka me aina ennen juttelimme keskenämme? Tehkäämme niin taas tänäänkin, eikö niin?

Syvästi liikutettuna virkkoi Malinka:

— Niin, tänään, mutta huomenna on asianlaita aivan toinen, sillä silloin saapuu muuan nuori mies ja vie rakkaan Marieni mennessään, ja silloin minä jään taas aivan yksin.

— Luuletko todellakin, että hän tulee? — kysyi Marie.

— Olen siitä aivan varma. Poika parka on sairastunut pelkästä huolesta. Nyt ymmärrän myöskin, minkätähden herra Augustinowicz ei ilmaissut meille syytä hänen poissaoloonsa. Herra Schwarz on sen itse kieltänyt, säästääkseen sinut pelästykseltä.

— Ehkä hän ei ole tahtonut estää minua menemästä naimisiin Pelskin kanssa?

— Entä Pelski?

— Tahdoin juuri puhua kanssasi siitä. Ajattele, hän pyysi minun kättäni.

— Ja sinä?

— Annoin hänelle rukkaset, Malinka. Vallitsi hetkisen hiljaisuus.

— Hän näytti pahastuneelta lähtiessään. Mutta saatoinko minä muuta tehdä? Enhän minä kuitenkaan rakasta häntä!

— Kultaseni, kuinka oikein oletkaan tehnyt, kun olet seurannut sydämesi ääntä. Ainoastaan Schwarzin kanssa tulet sinä onnelliseksi.

— Niin, niin...

— Tuskin on kuukausikaan kulunut, kun me tilaamme Marielle kauniin, valkoisen puvun, ja paria päivää myöhemmin ei ole enää olemassa neiti Marieta. Oi, kuinka onnelliseksi te tulette! Mahtanee olla ihanaa omistaa mies, jota kaikki kunnioittavat!

— Kunnioittavatko häntä kaikki, tiedätkö sinä sen? — kysyi Marie, valmiina yht'aikaa nauramaan että itkemään.

— Kunnioittavat. Herra Augustinowicz on kertonut minulle, että itse professoritkin seurustelevat mielellään hänen kanssansa ja että hän on niin rehellinen, vakava ja jalo.

Marie painoi päänsä Malinkan polvelle ja, katsoi häntä syvälle silmiin. Ilta kului ja kuu nousi taivaalle. Äkkiä kuului ovikellonsoitto eteisestä.

— Ehkä se on hän! — huudahti Marie.

Mutta "hän" se ei ollut, sillä tytöt kuulivat pian eteisestä Augustinowiczin äänen.

— Marie, mene toiseen huoneeseen ja piiloudu, — sanoi Malinka nopeasti. — Minä kerron, että sinä annoit Pelskille rukkaset ja pyysit hänen ilmoittamaan siitä Schwarzille. Saat sitten kuulla, mitä hän minulle vastaa.

Marie katosi ja Augustinowicz astui huoneeseen.

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Niinkuin sanottu, ei Augustinowicz uskaltanut kertoa Schwarzille, mitä Witzbergin luona oli tapahtunut. Hän oli suuresti erehtynyt Marien suhteen. Huolimatta aateluudestaan ja huolimatta Pelskistä tyttö rakasti Schwarzia, sillä tieto ylioppilaan sairaudesta näytti vaikuttaneen häneen kerrassaan masentavasti. Augustinowicz häpesi nyt epäluuloansa ja Malinkalle lausumiaan ilkeitä sanoja. Hän kunnioitti Marieta enemmän kuin ketään naista tähän saakka, ja kun hän ei yhä vieläkään uskaltanut ilmaista Schwarzille mitä oli tapahtunut, tuotti tämä tilanne hänelle sanomatonta tuskaa. Eräänä päivänä huomasi Schwarzikin hänen kärsivän ilmeensä ja kysyi:

— Mikä sinua vaivaa? Augustinowicz malttoi mielensä.

— Minuako? Ei yhtään mikään. Miksi minua sitten pitäisi jokin vaivata?

— Augustinowicz, sinä salaat minulta jotakin.

— Katsoppas vaan tuota, heti kuvittelee hän mielessään, että on kysymys Mariesta! — huudahti toinen, rehahtaen äänekkääseen nauruun, joka kuitenkin kajahti teennäiseltä. Hän herkesi kuitenkin heti nauramasta, huomattuaan ystävänsä muuttuneet kasvonilmeet. Schwarzin syvälle painuneet posket olivat käyneet entistä kalpeammiksi ja hänen silmänsä leimusivat.

— No, olkoon menneeksi, kerron sinulle kaikki, — huudahti Augustinowicz. — Ystäväni, sinä olet voittanut pelin. Paholainen minut vieköön, ellet sinä ole suoriutunut voittajana! Hän rakastaa sinua.

Schwarz pyyhki vapisevalla kädellään hikeä otsaltaan.