Part 7

— Istu tähän, Helene, ja kuuntele minua, — sanoi hän. — En ole pitkään aikaan käynyt luonasi; tahtoisin kuitenkin, että välillämme vallitsisi jälleen sama luottamus ja avomielisyys kuin ennenkin.

Helene asetti hattunsa ja päällystakkinsa tuolille, korjasi hiuksiansa ja asettui sitten vaieten istumaan vastapäätä Schwarzia. Levottomuus ja tuska kuvastuivat selvästi hänen kasvoillansa.

— Minä kuuntelen, rakkaani!

— Kolme vuotta on kulunut siitä kuin Gustav kuolinvuoteellaan uskoi sinut minun hoiviini. Olen parhaani mukaan täyttänyt hänelle antamani lupauksen; mutta suhteemme ei ole enää sellainen kuin sen pitäisi olla. Sen täytyy muuttua toisenlaiseksi, Helene!

Schwarz vaikeni hengittääksensä; hän oli lausumaisillansa oman tuomionsa.

Helene oli käynyt kalpeaksi; hänen silmäluomensa värähtelivät ja silmänsä sumenivat.

— Sen täytyy muuttua, — mumisi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

— Helene, tahdotko tulla vaimokseni?

— Rakkaani...

— Helene risti kätensä aivan kuin rukoukseen ja loi intohimoisen katseen Schwarziin.

— Niin, tule vaimokseni; aika, josta olen sinulle puhunut, on vihdoinkin koittanut.

Helene kietoi käsivartensa Schwarzin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen rinnallensa.

— Rakkaani, ethän laske leikkiä? Ei, ei... saan siis vielä kerran tuntea mitä onni on! Oh, jospa sinä tietäisit kuinka minä sinua rakastan.

Nuoren naisen povi aaltoili, hänen kasvonsa säteilivät, ja vaistomaisesti painuivat hänen huulensa nuorukaisen huulia vasten.

— Katsos, — virkkoi hän, — olin suruissani ja yksin, mutta luotin kuitenkin sinuun. Elänhän ainoastaan sinun kauttasi. Mitä olisi elämäni ilman sinua? Nauraa, itkeä, ajatella ja rakastaa, kas se on elämää. No niin, nauran ja itken ainoastaan sinun tähtesi, ajattelen vain sinua, rakastan ainoastaan sinua. Ja sinä, rakastathan sinäkin minua, eikö totta?

— Rakastan!

— Minä itken, rakkaani, mutta onnesta, sillä kuulunhan nyt sinulle. Olen itkenyt vuosikausia, mutta kyyneleeni ovat olleet toisenlaisia kuin ne, joita nyt vuodatan. Sydämeni on niin lämmin ja kevyt. Rakkaani, uskallanko uskoa niin suureen onneen?

Jokainen Helenen sana tuotti Schwarzille uutta tuskaa. Hän näki valheitten tulvan, jonka valtaan hänen elämänsä nyt oli joutuva, hänen sydäntään raastoi Helenen kauneus ja rakkaus. Hetkisen kuluttua hän nousi ja sanoi jäähyväiset morsiamellensa.

Jäätyään yksin, riensi Helene ikkunaan ja painoi polttavan otsansa ruutua vasten, jääden pitkäksi aikaa seisomaan liikkumattomana. Sitten hän aukaisi ikkunan ja antoi katseensa hyväillä sinervänhämärää kesäyötä. Vuolaina valuivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa vierien alas tuuheiden, kultaisten kutrien ympäröimälle povelle.

VIIDESTOISTA LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin istui Augustinowicz Schwarzin huoneessa kuumeisesti työskennellen, sillä hänen oli seuraavalla viikolla suoritettava eräs tutkinto. Hänelle oli mahdotonta toimittaa mitään maltillisesti; niinpä hän nytkin oli laahannut suuren pöydän keskelle huonetta, sulkenut ikkunaverhot, sytyttänyt lampun ja ryhtynyt ylöskäärityin paidanhihoin kokeilupuuhiin pöydän ääressä. Hänen ympärillänsä oli kokonainen joukko kaikennäköisiä kojeita, maljakoita, retorteja ja erilaisia jauheita ja nesteitä sisältäviä pulloja. Hänen työintonsa ei kuitenkaan estänyt häntä hymysuin rallattamasta kaikenlaisia kevytmielisiä lauluja tai puhelemasta ympärillään oleville esineille. Toisinaan kävi hän kärsimättömäksikin.

— Pyhä Mahomet, olisipa Schwarz nyt täällä minua auttamassa, niin kaikki sujuisi nopeammin! Mutta mies on taas esittämässä sulhasen osaa... hahahaa, siihen osaan sopisin minä paljon paremmin! Mutta se herkkupala ei ole minun suutani varten... Ja sillä hyvä!

Ovikello soi äkkiä. Augustinowicz kääntyi oveen päin, nousematta, ja sanoi ääneen:

— Muukalainen, ole vieraanani ja levähdä matkan vaivojen jälkeen!

Ovi avautui ja kynnykselle ilmestyi pieni, sangen hienosti puettu nuori mies, jota Augustinowicz ei, mikäli hän saattoi muistaa, ollut koskaan ennen nähnyt. Odottamaton vieras oli puettu samettitakkiin, vaaleisiin housuihin, valkoisiin jalkasuojustimiin ja kiiltonahkakenkiin; parta oli juuri ajeltu ja kasvoihin oli kiinnitetty aivan erityistä huolta. Nuo kasvot eivät olleet kauniit, mutta eivät tyhmänkään näköiset, eivät rumat, mutta eivät nerokkaatkaan, eivät avonaiset, mutta eivät umpimielisyyttäkään osoittavat; suu, nenä, silmät, otsa, kaikki olivat jokseenkin tavallista laatua, joten miehessä ei ollut muu mielenkiintoista kuin vaatteet.

— Asuuko täällä herra Schwarz? — kysyi hän.

— Kyllä.

— Voisinko häntä nyt nähdä?

— Nytkö? Kyllä, onhan nyt kirkas päivä. Yöllä se ei ehkä olisikaan yhtä helppoa.

Vieras hämmästyi hiukan, mutta Augustinowiczin kasvot ilmaisivat enemmän iloa kuin ilkeyttä.

— Talonomistaja kehoitti minua kääntymään herra Schwarzin puoleen, — jatkoi nuori mies, — saadakseni tietää neiti Marie N:n uuden osoitteen, hänen, joka aikaisemmin asui täällä isänsä kanssa. Ehkä te voitte antaa minulle tietoja tuosta neidistä?

— Kyllä, sen teen kernaasti. Tietäkää siis, että tuo neiti on varsin sievä ja että...

— Mutta eihän ole kysymys siitä.

— Anteeksi, siitä juuri onkin kysymys, arvoisa herra. Sillä myöntäkää vaan, nuori mies, että jos olisin sanonut teille Marien olevan ruman, niin ette suinkaan olisi niin kiihkeästi halunnut tehdä hänen kanssaan tuttavuutta? Ette, olen varma siitä!

— Nimeni on Pelski, ja minä olen tuon kreivittären serkku.

— Kas niin, siinäpä juuri onkin ero meidän välillämme; minä en ole hituistakaan sukua hänelle.

Vieras rypisti otsaansa.

— Joko te ette ymmärrä minua tahi sitten teette minusta pilaa!

— Niin rouva Witzberg'kin aina sanoo minulle... mutta ehkä te ette tunnekaan rouva Witzbergiä? Hän on sangen arvossapidetty henkilö; huomattavimpina tekijöinä hänellä on: varallisuus ja tytär... suloinen tytär...

— Hyvä herra...

— Kuulen askeleiden äänen portaissa. Kenties Schwarz saapuu kotiin, tai ehkä se ei olekaan hän! Tahdotteko lyödä vetoa kanssani siitä, että se ei ole Schwarz?

Augustinowicz olisi voittanut vedon, sillä seuraavassa tuokiossa astui Schwarz huoneeseen. Hänen jo luonnostaan tarmokkaat ja älykkäät kasvonsa säteilivät täydessä loistossaan. Hänen silmistään kuvastui miehen järkähtämätön tahto, miehen, joka on päättänyt toteuttaa aikeensa. Oli todellakin silmiinpistävä ero Schwarzin miehekkäiden, Augustinowiczin pienten, kuluneiden ja tuon hienon muotinuken sileiden kasvojen välillä.

— Saanko esitellä: herra Pelski ja, tuhat tulimmaista, herra Schwarz, lääketieteen tohtori.

Schwarz loi vieraaseen epäluuloisen katseen. Mutta kun tämä oli ilmoittanut käyntinsä syyn, tukahdutti hän kiusallisen tunteensa ja antoi halutun osoitteen.

— Neiti Marie ihastuu varmasti saadessaan nähdä sukulaisensa, — sanoi Schwarz; — vahinko vain, ettei yksikään hänen sukulaisistaan kuusi kuukautta sitten välittänyt hänestä tuon taivaallista.

Pelski sopersi jotakin hämillään; ylioppilaan kasvot ja esiintymistapa vaikuttivat häneen ilmeisesti.

— Miksi annoit tuolle ihmiselle Marien osoitteen? — kysyi Augustinowicz heidän jäätyään kahden kesken.

— Olisinhan tehnyt itseni naurettavaksi, ellen olisi sitä hänelle antanut.

— Hän kysyi sitä minultakin, mutta en ilmoittanut sitä hänelle.

— Mitä sinä sanoit hänelle?

— Kaikkea muuta, mutta en tuota osoitetta. En tietänyt, olisiko se ollut sinulle mieleen.

— Mutta olisihan hän joka tapauksessa tavannut Marien.

— Totta kyllä. No niin, Witzbergien luona ei tänään ainakaan tule ikävä. Lähde mukaan.

— En!

— No tuletko huomenna?

— En!

— Koska sitten?

— En koskaan!

— Tiedätkö, vanha ystävä, ei ole ensinkään urhoollista paeta vaaraa.

— En ole mikään ihannoitu sankari, en mikään Don Quixote. Tahdon mieluummin paeta vaaraa kuin uhmata sitä ja sortua.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Senjälkeen Augustinovicz kysyi:

— Oletko tänään käynyt Helenen luona?

— Tulen juuri hänen luotansa.

— Milloin ovat häät?

— Heti kun olen suorittanut loppututkintoni.

— Niin, lieneekin parasta sinulle, että asiasi päättyy näin.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Sinä tietysti taaskin suutut, mutta tämä Marie... no niin, minä en luota häneen nimeksikään.

Schwarzin silmät välkähtivät. Hän laski kätensä Augustinowiczin olalle ja sanoi:

— Kiellän sinua puhumasta pahaa hänestä!

— Mitä minä sitten sanon hänelle, kun hän minulta kyselee sinusta? — jatkoi Augustinowicz.

— Sano hänelle totuus: että minä menen naimisiin.

— En, sitä en hänelle sano.

— Ja miksi et? — kysyi Schwarz, katsoen häntä tiukasti silmiin I

— En, en mistään hinnasta!

— Miksi et?

— No, siksi, että hän rakastaa sinua.

Schwarz tunsi punastuvansa. Syvimmässä sydämessään hän tunsi, että Marie varmasti rakasti häntä. Mutta kuultuansa sen toisen suusta, tunsi hän sydämessään yhtaikaa sekä riemua että surua. —

— Mistä sen tiedät? — kysyi hän Augustinowiczilta.

— Malinka on sanonut minulle kaikki.

— Hyvä, sano siis Marielle, että menen naimisiin sekä rakkaudesta että velvollisuudesta.

— Amen! — vastasi Augustinowicz.

KUUDESTOISTA LUKU.

Illalla läksi Augustinowicz rouva Witzbergin luokse. Malinka otti hänet vastaan.

— Ah, tekö? — sanoi hän punastuen. Augustinowicz tarttui hänen käsiinsä ja painoi niihin lukemattomia suudelmia.

— Oh, herra Augustinowicz, tuo on kovin sopimatonta, — sanoi tyttö, mutta salli kaiken kuitenkin tapahtuvan.

— Ei suinkaan, päinvastoin, mikään ei voi olla soveliaampaa, — virkkoi Augustinowicz vakuuttavalla äänellä. — Mutta sanokaahan minulle, — jatkoi hän, riisuessaan käsineitänsä ja päällystakkiansa — hän oli näet muuttunut sangen keikarimaiseksi, — sanokaahan minulle, eikö luonanne ole tänään käynyt muuan nuori mies?

— Kyllä, hän kävi täällä ja lupasi illalla tulla uudestaan. — Sitä parempi.

Augustinowicz astui Malinkan johdattamana saliin, joka oli juhlallisesti koristettu, aivan kuin jotakin korkea-arvoista vierasta varten. Kaikissa maljakoissa oli kukkia, pianon kansi oli nostettu ylös ja kahdessa lampussa paloi tuli.

— Miksi ei herra Schwarz tullut mukananne?

— Sallikaa minun vastata kysymykseenne sitten vasta, kun kreivitär Mariekin on saapunut, jotta minun ei tarvitse toistaa vastaustani.

Kreivitär Marie ei antanutkaan kauan odottaa itseänsä. Hänellä oli yllä aivan musta puku, hiuksissa ainoastaan oli vähäinen helminauha.

— Missä on herra Schwarz? — kysyi hän heti.

— Hän ei tule tänään tänne.

— Miksi ei?

— Hän työskentelee, ajattelee tulevaisuuttansa. Kuultuaan, ettei Schwarz tulekaan, kreivitär muuttui surulliseksi.

— Ettekö te auta häntä hänen työssänsä? — kysyi hän Augustinowicziltä.

— Varjelkoot minua kaikki pyhät sellaisesta työstä!

— Se lienee kovin vaikeata?

— Kauhean vaikeata — mutta joku tulee. Joka tapauksessa, neiti, serkkunne on verraton nuori mies.

Herra Pelski astui saliin, jonne rouva Witzberg'kin pian ilmestyi.

Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen muuttui keskustelu pelkäksi laverteluksi. Augustinowicz otti siihen mahdollisimman vähän osaa. Hän istui nojatuolissaan puoleksi suljetuin silmin ja teki havaintojaan. Kreivi Pelski oli istunut serkkunsa viereen; hän leikitteli monokkelinsa nauhalla ja jakeli, välinpitämätön ilme kasvoillaan, somia mauttomuuksiansa. Sitten hän kääntyi nuoren neitosen puoleen.

— Ajatelkaahan, serkkuseni, että ennen Kiowaan tuloani en tietänyt kerrassaan mitään sukulaisiani kohdanneesta onnettomuudesta, kaikkein vähimmin isänne kuolemasta.

— Tunsitteko te isäni? — kysyi Marie.

— En, serkkuseni, olen ainoastaan kuullut riitaisuuksista ja muista ikävistä asioista, jotka jo kymmenen vuoden ajan ovat perheitämme rasittaneet, ja minä sanon teille suoraan, että päätarkoitus tämänpäiväisellä käynnilläni on tehdä loppu tästä surkeasta tilanteesta.

— Missä sukulaisuussuhteessa olitte isääni?

— Olen kasvanut ulkomailla ja tunnen sangen vähän näitä perhesuhteita. Olen ainoastaan sattumalle kiitollinen siitä, että olen keksinyt, paitsi sukulaisuussuhteemme, myöskin perheitämme yhdistävän läheisemmän siteen.

— Mitä tarkoitatte?

— Yksinkertaisimmin saneen: Tutkittuani isäni kuoleman jälkeen perhepapereitamme, huomasin suureksi hämmästyksekseni, että sekä teidän että Pelskin suvulla oli sama vaakuna.

— Saamme siis kiittää sattumaa onnesta, että saimme tehdä tuttavuutta kanssanne?

— Aivan niin, ja minä siunaan tuota sattumaa, rakas serkku.

Marie loi katseensa maahan, mutta kohotti sen sitten jälleen ja sanoi:

— Minäkin iloitsen siitä.

Augustinowicz hymyili.

— Ei ollut niinkään helppo löytää osoitettanne, — jatkoi Pelski. — Tuolla herralla — hän hiljensi ääntänsä ja katsoi Augustinowicziin — on merkillinen tapa antaa tietoja. Onneksi saapui paikalle hänen ystävänsä, herra Schwarz, jolta sain tarvitsemani tiedot.

— Molemmat herrat asuvat samassa talossa missä minäkin asuin isävainajani kanssa.

— Ja kuinka tutustuitte heihin, serkku?

— Kun isäni sairastui, täytyi minun turvautua herra Schwarzin ystävällisyyteen... hän toimitti minut myöskin rouva Witzbergin luokse ja minä olen hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa.

— Onko hän todella lääketieteen tohtori?

— Joka tapauksessa hänestä tulee se kohta. Pelski mietti hetkisen.

— Tunsin ulkomailla, Heidelbergissä, erään tohtori Schwarzin. Olisikohan tämä jotakin sukua hänelle?

Nuori kreivitär punastui korviaan myöten.

— Sitä en todellakaan tiedä.

Mutta Augustinowicz, jonka silmät olivat taas avautuneet mahdollisimman suuriksi, sanoi nyt kaikkein viattomimmalla äänellä:

— Mutta kreivitär Marie, täytynee teidän toki tietää mitä sukua ja syntyperää Schwarz on!

Marie joutui suuresti hämilleen.

— Sitä en luule tietäväni, — sopersi hän.

— No niin, minä otan siis vapauden elvyttää teidän muistianne. Schwarz on syntynyt Zwinogrodissa, missä hänen autuaasti edesmennyt isänsä oli seppänä.

Pelski loi serkkuunsa katseen ja sanoi hämmästyksen ja säälin sekaisella äänellä:

— Olen todellakin pahoillani, hyvä serkku, että olosuhteiden pakosta olette joutunut suhteisiin henkilöiden kanssa, jotka kuuluvat niin tuiki erilaisiin piireihin.

Marie huokasi, mutta totuuden nimessä on myönnettävä, että tuo huokaus oli syvä ja raskas. Marie oli täysin tietoinen siitä, että hän oli löytänyt turvan ja avun henkilöiden luota, jotka kuuluivat kokonaan "eri piireihin", ja että nämä henkilöt olivat hänelle sentähden paljon rakkaammat kuin tuo yhtäkkiä maasta kasvanut serkku. Hän tiesi tämän ja huokasi sentähden hämillään ja tyytymättömänä.

Tällävälin oli rouva Witzberg antanut tarjota vieraillensa teetä.

Marie riensi hetkiseksi huoneeseensa, heittäytyi vuoteeseen ja peitti kasvonsa molemmin käsin. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan Schwarzin luona.

— Hän istuu paraikaa huoneessaan ja työskentelee, — ajatteli hän. — Ja täällä puhutaan hänestä aivan kuin hän olisi minulle ventovieras. Mitä heidän tarvitsi muistuttaa sitä, että hän on sepän poika!

Ei puuttunut paljoa, ettei hän ollut vihainen Schwarzille siitä, että hänen isänsä oli ollut seppä. Mutta siitä huolimatta hän oli häpeissänsä, tietämättä itsekään kuinka epäoikeudenmukainen hän oli.

Hän palasi jälleen saliin ja istui taas serkkunsa viereen; hän oli surullinen, hajamielinen ja katsahti tuon tuostakin levottomasti Augustinowicziin.

— Sinä olet kärsivän näköinen, — sanoi rouva Witzberg ja laski kätensä nuoren tytön polttavalle otsalle.

Malinka, joka touhusi teekannuineen pöydän takana, sanoi hymyillen:

— Eikö mitä; Marie on ainoastaan hajamielinen, hänen ajatuksensa ovat muualla.

Nautittuaan teen, asettui nuori tyttö pianon ääreen ja soitti erään Chopinin surumielisen masurkan.

Yhä vieläkin kuvastui levottomuus hänen kasvoillansa, ja Augustinowiczin musikaalinen aisti sanoi hänelle neitosen soitosta mitä tämän sielussa liikkui.

— Hänellä on huolia, — ajatteli hän, — ja siksi hän soittaa! Mutta samalla hänestä on mieluista, että serkku kuuntelee. —

Kun Augustinowicz myöhemmin palasi kotiin, ajatteli hän yhä edelleen Schwarzia ja Marieta. Hän ihmetteli itsekin, että hän saattoi ajatella samaa asiaa niin kauan.

— Mitä hittoa tästä lopulta tulee? — mumisi hän. Schwarz oli myöskin vielä valveilla, vaikka olikin jo myöhä.

— Tuletko Witzbergien luota? — kysyi hän.

— Tulen.

Uteliaisuus ja kärsimättömyys kuvastuivat Schwarzin levottomilla kasvoilla. Saattoi selvästi havaita, että hänen teki mieli kysellä Augustinowicziltä, mutta hän hillitsi itsensä ja painoi päänsä alas lukeaksensa.

Äkkiä hän kuitenkin laski kirjan pöydälle, nousi ja käveli pari kertaa edestakaisin lattialla.

— Olet siis viettänyt tämän illan Witzbergien luona?

— Niin olen.

— Vai niin.

— Entä sitten?

— Ei mitään.

Schwarz syventyi jälleen kirjaansa.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kaksi viikkoa oli kulunut ja suhde oli yhä ennallaan. Schwarz ei ollut vieläkään käynyt rouva Witzbergin luona. Pelski sitävastoin oli ilmestynyt sinne joka ilta, välittämättä Augustinowiczistä, jota hän ei voinut sietää.

— No, mitä pidät Marien serkusta? — kysyi Schwarz eräänä iltana toveriltaan.

— En välitä hänestä ensinkään; häntä ei ylimalkaan ole lainkaan olemassakaan minulle.

— Mitä sinulla sitten on häntä vastaan?

— Ei mitään, häntä ei ole olemassakaan, hän on vain jonkinmoinen merkillinen kokoomus takista, housuista, kaulanauhasta, hansikkaista, kengistä ja eräänlaisista ihmismuodoista. Hän ylistää siveyttä, moittii pahetta ja julistaa viisauden paremmuutta tyhmyyden rinnalla. Sanalla sanoen, hän koettaa saada ihmiset vakuutetuksi siitä, että hän on olemassa, mutta minä olen aivan varma, että hän ei ole siinä onnistuva.

— Sinulla on oma tapasi tuomita ihmisiä umpimähkään.

— Umpimähkään? Se on jotakin aivan uutta; mitä minä sinulle sitten sanoisin? Tuo ihminen on mitä keskinkertaisin ilmiö, ja nyt en tahdo enää kuulla mitään koko miehestä! Keskustelkaamme mieluummin filosofiasta — eikö niin?

— Ei, kerro minulle ennemmin tuosta Pelskistä, — sanoi Schwarz puoleksi pyytäen.

— No niin, täytä sitten piippuni.

Schwarz täytti hänen piippunsa, sytytti sikaarin ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.

— En ole tahtonut saattaa sinua levottomaksi kertomalla sinulle asiasta, — jatkoi Augustinowicz.

— Mutta kun kerran tahdot sen tietää, niin kuule siis: Tuo Pelski sai eräänä päivänä joutilaana viruessaan kuulla, että vanha kreivi oli jättänyt jälkeensä tyttären, ja uteliaisuudesta hän päätti etsiä tytön käsiinsä. Miehet — en sano sinulle sitä ensi kertaa — ovat turhamaisia ja tahtovat kernaasti vaikuttaa toisiin ihmisiin. No niin, köyhän sukulaisen kohtalosta huvitetulla rikkaalla serkulla saattoi siis tässäkin tapauksessa olla suuret mahdollisuudet, ja Pelski olikin tavattomasti innostunut asiaan. Ja samoin olisit ehkä sinäkin ollut hänen asemessaan. Sinä olet rikas, ojennat serkkuparalle kätesi, ryhdyt hänen suojelijaksensa, sokaiset hänet hienotunteisuudellasi ja jalomielisyydelläsi, esiinnyt hänen edessään prinssinä, ihanneihmisenä... oh, vanha ystävä, kuinka niin ihanaa ilmestystä voisi vastustaa...! Siinä koko juttu. Hän ilmestyy, tyttö itkee, nauraa, kohtalo eroittaa heidät, ja eräänä päivänä huomaavat molemmat, että heidän sielunsa ovat sukua toisillensa ja he yhdistyvät iäksi.

Augustinowiczin sanat tunkeutuivat syvälle Schwarzin sydämeen.

— Puhutko sinä Mariesta ja Pelskistä? — kysyi hän vavisten.

— Tietysti; Pelski teki kreivittären kanssa tuttavuutta ainoastaan uteliaisuudesta. Mutta kreivitär on, niinkuin tiedät, hyvin kaunis, eikä Pelski ole voinut vastustaa halua saada esittää osansa loppuun asti. Pelski oli merkityksetön olento, todellinen ylhäisön edustaja, sanalla sanoen: henkilöitynyt mitättömyys... mutta... jos hän ei vaadi myötäjäisiä.

— Mitä sinä sanot? — keskeytti Schwarz kauhistuneena.

— Hyvä Jumala, miksi tuudittaa sinua turhiin toiveisiin? Tämä kaikkihan on sinulle yhdentekevää, ethän sinä ole enää mikään lapsi, ja sinä tiesit varsin hyvin mitä teit, pyytäessäsi Helenen kättä.

Schwarz vaikeni ja Augustinowicz jatkoi: — Minä sanon sinulle: Pelski on nuori ja rikas, Marie miellyttää häntä tavattomasti; ilmeisesti välittää nuorukainen vähemmin myötäjäisistä kuin tytöstä.

— Olettakaamme siis, että hän ei välitä myötäjäisistä...

— Silloin tyttö on ennenpitkää oleva kreivitär Pelski.

— Tahdotko sillä sanoa, että hän on jo antanut myöntymyksensä? — kysyi Schwarz leimuavin silmin.

— Mutta vanha ystävä, miksi me oikeastaan puhumme koko asiasta? Taikka olkoon menneeksi minun puolestani, kun olemme kerran aloittaneet... Olettakaamme siis, että tyttö sanoo ei; kuuden kuukauden, vuoden kuluttua hän on kuitenkin antava myöntävän vastauksen. Niin, tulisitpa vielä kerran Witzbergien luo, niin saisit taistella tuon nuorukaisen kanssa. Ellet tule, niin antaa Marie varmasti viimein suostumuksensa.

— Mistä sinä sen päätät?

— Mistäkö päätän? Kuule siis. Kun Pelski saapui sinne ensimäisen kerran, kuulin hänen kysyvän Marielta: "Mikä ihminen tuo Schwarz oikeastaan on ja mistä hän on tullut?" Marie vastasi: "Sitä en todellakaan tiedä." — Kuuletko mitä sinulle kerron? — Ja kun minä sitten mainitsin, että sinä olet sepän poika, punastui Marie korviaan myöten, eikä puuttunut paljoa, että hän ei suuttumuksesta purskahtanut itkuun.

Schwarz olisi myöskin kernaasti purskahtanut suuttumuksesta itkuun.

— Näetkös, — jatkoi Augustinowicz, joka kerran puheen päästä kiinni saatuaan ei hevin hellittänyt, — tuo Pelski esittää liukkaasti osaansa. Hän huomauttaa alinomaa Marieta loistavasta menneisyydestä, kreivinarvostaan ja ylhäisistä suhteistaan. Onhan Mariekin ylhäisönainen! Muistatko kuinka hän alussa pyrki suhtautumaan meihin ylimielisesti. Muistatko kuinka paljon vaivaa sait nähdä, saadaksesi hänet mukautumaan todellisuuteen? Toistan sinulle, että Pelski esittää osansa erinomaisesti; hän kukittaa Marien turhamaisuutta, kiihoittaa hänen uteliaisuuttansa, ja se pidättää tyttöä etäällä meistä.

Augustinowicz alkoi tuprutella renkaita ympärillensä ja puhkoi savupilviä sormellaan, ja Schwarz tuijotti itsepäisesti lattianauloja. Viimein hän kysyi:

— Oletko kertonut Marielle, että aion mennä Helenen kanssa naimisiin?

— En.

— Miksi et?

— Olen kertonut, että sinä valmistaudut tutkintoa varten ja että et sentähden voi käydä häntä tervehtimässä. Mielestäni on parasta, että sinun ja Pelskin välinen taistelu tapahtuu ainoastaan tytön omassatunnossa. Naimisiinmenosi on seikka, joka vain ratkaisisi asian Pelskin hyväksi.

Schwarz lähestyi häntä, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käheällä äänellä:

— Kuule! Entä jos minä suoriudun voittajana tuosta taistelusta?

— Mene hiiteen siitä puristamasta käsivarttani. Minä kysyn sinulta samaa: entä jos sinä suoriudut tuosta taistelusta voittajana?

He tuijottivat toisiaan silmiin ja vihan tuli liekehti kummankin sydämessä. Viimein Schwarz hellitti Augustinowiczin käsivarren, istuutui vuoteelle ja painoi päänsä alas. Augustinowicz silmäili häntä ensin ankarasti ja sitten vähitellen lempeämmin; sittenhän lähestyi Schwarzia, kumartui hänen puoleensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

— Vanha ystävä, — sanoi hän lempeästi. Schwarz vaikeni.

— Kas niin, ystäväni, älä viitsi kiihoittaa itseäsi. Jos sinä voitat, elää Marien kuva sydämessäsi ikuisesti pyhimyksen kaltaisena. Ja minä olen sanova hänelle: "Valkeuden enkeli, käy uskollisesti eteenpäin velvollisuuden tietä, jolle Schwarzkin jo on astunut."

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Helene ei voinut uskoa onneensa. Menneisyyden myrskyt olivat vaimenneet, hänen elämänsä synkkä yö oli viimein päättynyt ja uusi aamu oli sarastanut. Tuosta nuoresta naisesta, joka ei tähän saakka ollut uskaltanut ajatella tulevaisuutta, tuosta poloisesta, jota kohtalon kaikki tuulet olivat tuivertaneet, oli nyt tuleva rakastamansa miehen laillinen puoliso. Rauhallinen, säännöllinen ja kunniallinen elämä täynnä velvollisuuksia ja rakkautta, avautui nyt hänelle.

— Onko mahdollista, että moista elämää saattaisi seurata tällainen? En ole tällaista ansainnut! — kuiskasi hän Schwarzille, tämän asettaessa kihlasormuksen hänen sormeensa. — Ei, en ole tällaista onnea ansainnut!