Part 6

Merkillinen korina keskeytti Augustinowiczin kertomuksen. Kreivi, jonka kasvot olivat muuttuneet sinerviksi, heittelehtihe tuskissaan sinne tänne ja hänen sormensa hypistelivät suonenvedontapaisesti peitettä; hän oli saanut toisen halvauskohtauksen.

Schwarz hypähti heti pystyyn ja tarttui sairaan käsivarteen.

— Iske pian suonta! — sanoi hän Augustinowiczille. Sitten seurasi hetken äänettömyys. Merkillistä, että samassa sammui kynttilä, joka oli kulunut loppuun. Onneksi oli yö kuitenkin valoisa ja kuunsäteet valaisivat huonetta. Ylioppilaiden onnistui iskeä sairaan suonta kouristuskohtauksista huolimatta. Ohut terä tunkeutui suoneen, mutta pisaraakaan verta ei ilmestynyt.

— Nyt on kaikki lopussa, mistään ei ole enää apua! — sopersi Schwarz värähtelevällä äänellä, ja suuret hikikarpaleet helmeilivät hänen otsallaan.

— Hän syntyi, eli ja kuoli, — sanoi Augustinowicz mahdollisimman välinpitämättömällä äänellä.

— Me olemme tehneet velvollisuutemme ja voimme nyt kaikessa rauhassa mennä levolle.

YHDESTOISTA LUKU.

Kreivin kuoleman jälkeisenä päivänä kävi Schwarz rouva Witzbergin luona.

Kautta rantain nuorelta kreivittäreltä tiedusteltuansa, hän oli saanut tietää, että vainaja ei ollut jättänyt tyttärellensä juuri mitään ja että tällä ei ollut ketään, jonka luona olisi saanut turvan, sekä lisäksi sen, että tyttö ei alaikäisenä saanut hallita edes sitä vähääkään, minkä omisti. Kaiken tämän johdosta oli Schwarz kääntynyt tuon vanhan naisen puoleen.

Jouduttuaan rouvan kanssa kahdenkesken, selitti Schwarz hänelle vakavasti, että hän, rouva Witzberg, oli välillisesti syypää kreivin kuolemaan, sillä uhkaava uusi oikeudenkäynti oli murtanut miehen. Sentähden — sanoi Schwarz — oli hänen, rouva Witzbergin, velvollisuus hyvittää tietämättänsä aiheutunut paha, ottamalla uhrinsa tytär hoiviinsa.

Pyylevä rouva, joka itse asiassa oli varsin hurskas ja helläsydäminen nainen, kauhistui kerrassaan. Mutta Schwarz selitti hänelle valtioviisaasti kuinka suurta etua koituisi hänen omalle tyttärellensä, saadessaan seurustella hyvin kasvatetun, jalosukuisen neidon kanssa.

Rouva Witzberg oli joka suhteessa mitä kunniallisin nainen, vaikkakin älyltänsä hieman keskinkertainen ja maailmankatsomukseltaan vieläkin keskinkertaisempi. Jo Augustinowicz oli hänen mielestänsä hienouden ja kohteliaisuuden perikuva, mutta Schwarz teki häneen kerrassaan suurenmoisen vaikutuksen heti ensi näkemältä. Hän ei voinut olla lausumatta julki ihastustansa siitä, että niin "ylhäiset" nuorukaiset kunnioittivat häntä käynnillänsä.

Hänen tyttärensä, nuori Malinka, muistutti häntä monessa suhteessa. Hän yhtyi Schwarzin pyyntöön, eikä tyytynyt ainoastaan siihen, että nuori kreivitär otettiin heidän luoksensa asumaan, vaan tahtoi lisäksi, että he välttämättä jäisivät Kiowaan asumaan. Vanhan rouvan aikomus kävi yhteen tämän kanssa. Olihan hänen tyttärensä yhdeksäntoistavuotias, siis juuri siinä iässä, jolloin on tutustuttava maailmaan. Heidän varallisuutensa ei estänyt heitä toteuttamasta aiettansa. Witzberg-vainaja, joka oli ollut tullivirkamiehenä Preussin rajalla, oli ollut rehellisen ja kelpomiehen maineessa ja hänen virkaveljensäkin olivat sanoneet, että vielä vuosisatoja jälkeenkin päin puhuttaisiin hänen rehellisyydestänsä; mutta kaikesta rehellisyydestänsä huolimatta oli Kleofas Witzberg jättänyt murehtivalle leskellensä 500,000 ruplan omaisuuden, joka olisi pian voinut kohota miljoonaan, ellei kohtalo olisi niin varhain katkaissut tuon kunnon virkamiehen elämänlankaa. Hänen kokoon haalimansa omaisuus ei suinkaan ollut jäänyt huonoihin käsiin. Leski ja tytär, jotka eivät milloinkaan olleet uneksineet tulevansa niin rikkaiksi, tahtoivat kernaasti harjoittaa hyväntekeväisyyttä rikkauksillansa. He koettivat lievittää hätää ja puutetta missä tahansa sellaista ilmenikin; he tekivät runsaita lahjoituksia kirkolle ja täyttivät parhaansa mukaan kristilliset velvollisuutensa.

He ottivat nuoren kreivittären vastaan sydämellisesti ja avosylin aivan kuin hän olisi ollut läheinen sukulainen. Varsinkin Malinka, joka oli lapsellinen ja helläsydäminen tyttö, tunsi todellista kiintymystä tuohon ylhäiseen orpotyttöön. Hän osoitti kaikin tavoin hänelle ystävyyttänsä, lohdutti häntä parhaansa mukaan ja oli väsymätön kaikessa, ja toivo päästä kerran hänen uskotuksi ystävättäreksensä täytti hänen sydämensä ylpeydellä ja ilolla. Ja näin oli Schwarz toimittanut nuorelle kreivittärelle suojan ja turvan, jota parempaa tytön omat sukulaisetkaan eivät olisi voineet tarjota.

Mutta nuori kreivitär oli myöskin sellainen, että hän ei voinut herättää muuta kuin mieltymystä kaikissa, jotka joutuivat hänen kanssansa tekemisiin. Syvästä surustansa huolimatta hän oli selvillä tilanteesta ja osoitti suurta kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä, joka hänen osaksensa tuli.

Kyyneleet silmissä hän oli kiittänyt Schwarzia kädestä pitäen ja tämä oli vaistomaisen tunteen pakoittamana vienyt tuon käden huulillensa.

— Tahtoisin todellakin itkeä joka kerran, kun hän katsoo minuun, — sanoi Augustinowicz; — ja paholainen minut vieköön, ellei hän ole sata kertaa kauniimpi minua!

KAHDESTOISTA LUKU.

Mariella, kreivin tyttärellä, oli ollut jotakuinkin iloton nuoruus. Isänsä eläessä hän oli tuntimääriä istunut pienessä huoneessaan, ainoana huvinaan varpusten katseleminen naapuritalon katolla. Vanha kreivi saapui useimmiten iltamyöhällä kotiin, tuloksettomien ponnistusten harmistuttamana ja uuvuttamana, ja viritti loppumattomia valitusvirsiä kohtalon puolueellisuudesta ja kovuudesta. Mutta kyllä häntä seurasikin huono onni. Miehuusvuosinaan hän oli tunnettu tarmokkaaksi ja toimeliaaksi mieheksi ja hänen lempiunelmansa oli ollut saada esimerkillään puolalaiselle aatelistolle todistaa, kuinka se saattaisi nuortua, jos se seuraisi aikansa rientoja. Mutta nämä kunnianhimoiset ponnistukset eivät johtaneet muuhun kuin siihen, että hän menetti koko omaisuutensa. Hän oli kyllä saavuttanut suuren elämänkokemuksen ja ihmistuntemuksen, mutta saavuttanut ne liian myöhään, hän olisi kernaasti vaihtanut kaiken tuon muutamaan tuhanteen ruplaan. Nämä kovat kokemukset olivat synnynnäisen aatelisylpeyden ohella katkeroittaneet hänen mielensä ja tehneet hänet ankaraksi itseään ja toisia kohtaan.

Hänen sukunsa, joka oli laaja ja sangen rikas, oli lopettanut kaiken yhteyden hänen kanssansa, tai oikeammin hän oli tehnyt sen, säästyäksensä kaikelta surkuttelulta ja sääliltä.

Jospa hänellä olisi edes ollut poika! Nuori kotka olisi lentänyt pesästään uusin voimin ja kiitänyt läpi kaikkien ilmapiirien! Mutta onnettomuudeksi oli kohtalo suonut hänelle tyttären, josta ei voinut toivoa mitään. Marie jäisi vanhaksineidoksi tai menisi isänsä kuoltua naimisiin ensimäisen vastaantulijan kanssa. Ja niin oli vanha kreivi jo alkanut miltei vihata tytärtänsä.

Tytär sitävastoin oli rakastanut häntä koko sydämestään; hän oli rakastanut isäänsä, koska tämä oli vanha ja onneton ja koska hänellä ei ollut ketään muuta, jota olisi rakastanut; hän oli rakastanut vanhusta, koska tämä edusti viimeistä lukua kauniissa romaanissa, jonka hän mielikuvituksessaan eli yhä uudestaan ja uudestaan. Satoja kertoja oli vanhus yksitoikkoisella äänellänsä toistanut kertomuksen esi-isiensä sankaritöistä, ja nuoren tytön sielu oli tottunut elämään menneisyyden muisteloissa. Hän oli vähitellen luonut ympärillensä puoleksi taru- ja satumaailman. Yhä uudestaan ja uudestaan hän näki mielikuvituksensa kultaiselle taustalle ilmestyvän uusia sankarihahmoja, milloin hopeavarusteisen ritarin, milloin korskean miekkamiehen, uljaan, taisteluvalmiin sankarin, joka pelasti isänmaansa, karkoitti raakalaislaumat takaisin aroille ja palasi riemusaatossa juhlallisesti koristettuun kaupunkiin. Nuoren neidon tavallisia haaveita! Ja koko maailman puhuessa tuon nuoren sankarin urotöistä, lepäsi tämä, enemmän rakkautta kuin verta janoavana polvillaan, erään nuoren, valkopukuisen neidon edessä. Ja tämä nuori neito oli hän, Marie, ja tuo sankari joku kuninkaallinen prinssi, kunniakkaan suvun viimeinen jälkeläinen.

Tällaisia haaveili nuori tyttö isänsä kertoessa hänelle esi-isiensä urotöistä. Mutta kun vanhus oli päässyt kertomuksensa loppuun, ja äkkiä havaitsi nykyisen tilanteen, mumisi hän surullisella äänellä: "Minun syyni, minun syyni!" Silloin Marie kietoi lempeästi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi mitä hellimmällä äänellä: "Ei, isä, ei se ole sinun syysi, ja kaikki on vielä muuttuva entisellensä!"

Mutta entiset ajat eivät palanneetkaan; vanhus kuoli, eikä ylhäis-syntyistä ritaria kuulunutkaan, ei ilmestynytkään sankaria, joka olisi ottanut orvon tyttöraukan suojelukseensa.

Henkilössä, joka oli ilmestynyt, ei ollut nimeksikään ritarillisuutta. Tuosta kuhmuraisesta, leveäsuisesta, nelikulma-otsaisesta, jäyheätekoisesta talonpoikaispäästä ei ollut kultaisen töyhtökypärän kantajaksi. Todennäköisesti ajatteli tuo pää kaikkea muuta, mutta ei raakalaislaumojen tarkoittamista. Joka tapauksessa oli Schwarz nuoren kreivittären mielestä odottamaton, harvinainen ilmestys. Tämä mies ei puhunut, vaan toimi. Joka päivä huomasi neito uusia todistuksia hänen varmasta, älykkäästä päättäväisyydestään ja tarmokkuudestaan, havaitsipa hän tuossa nuoressa miehessä todellista miehekkyyttäkin, joskin tämä miehekkyys oli aivan toisenlaista kuin se, mikä oli ilmennyt ristiretkien aikuisissa tarinoissa. Otettuansa nuoren tytön asioiden huollon käsiinsä oli Schwarz jo heti ensi päivinä saavuttanut erinomaisia tuloksia, kun sitävastoin vanhan kreivin ponnistukset olivat aina rauenneet tyhjiin. Yhdessä viikossa oli Schwarz saanut aikaan enemmän kuin vanha kreivi monessa vuodessa. Hän havaitsi, että orpo tyttö ennen kaikkea tarvitsi pienoisen rahaerän, saadaksensa välttämättömät tarpeensa tyydytetyiksi, tarvitsematta nöyrtyä turvautumaan vieraitten henkilöiden apuun, joidenka luona hän asui. Luonnollisesti oli ajatus, että hän olisi rouva Witzbergistä riippuvainen, nuorelle tytölle kauhistuttava, ja hän oli äärettömän kiitollinen Schwarzille, joka oli oivaltanut hänen tuskansa. Asianajajan myötävaikutuksella onnistui nuoren ylioppilaan muuttaa kreivin omaisuus rahaksi, niin että Marie kuukauden kuluttua isänsä kuolemasta omisti 4,000 ruplaa. Mihin Schwarz vain ryhtyi, oli hänellä aina onni myötä, päinvastoin kuin mitä kreivillä oli ollut. Nuori tyttö huomasi tämän heti ja hänen mielestänsä hänen isänsä olemus oli edustanut ylhäisöä, kun nuori ylioppilas sitävastoin edusti alhaisoa.

— Kuinka kauheita nuo ihmiset ovat, — ajatteli hän. — Heille ei ole olemassa mitään esteitä. Kuinka epäviisasta oli isältäni ryhtyä kilpailemaan heidän kanssaan.

Eräänä päivänä hän tiedusteli varsin hienotunteisesti Schwarzin menneisyyttä, ja tämä vastasi miltei töykeästi:

— Isäni oli seppä!

Marie ihmetteli suuresti kuinka Schwarz saattoi sellaista tunnustaa. Hän arveli, että nuoren miehen olisi pitänyt olla edes sen verran hienotunteinen, että olisi salannut moisen kauhean tosiasian, ja Schwarzin vastaus oli kuin vasaranisku hänen nuorelle, haaveilevalle sydämellensä. Hän kuvitteli ainakin alkuaikoina, että nuori ylioppilas ja molemmat Witzbergit kunnioittaisivat hänessä vanhan, arvokkaan suvun jälkeläistä ja että siihen ystävällisyyteen, jota häntä kohtaan osoitettiin, ei ollut niinkään vähäisenä syynä hänen kreivinkruununsa. Mutta pian hänen täytyi myöntää täydellisesti erehtyneensä ainakin Schwarzin suhteen.

Nuori ylioppilas lausui sanan "kreivi" aivan samoin kuin esimerkiksi sanan "liettualainen", "porvari" tai "talonpoika", antamatta sille erityisempää arvoa. Vieläpä hän suhtautui kreivittäreen jonkinmoisella ylpeydellä ja alentuvaisuudella, joka oli kaukana kaikesta mielistelystä. Hän oli orpoa kohtaan sävyisä ja hellä, mutta kohteli häntä kuin voimakas heikompaa, kuin kypsynyt mies lasta. Kuinka suloista Marien olikaan olla hänen turvissaan. Hänellä oli tunne, että Schwarzille ei mikään ollut mahdotonta ja että hän saattoi nukkua rauhassa niinkauan kuin Schwarz häntä suojeli.

Siitä huolimatta joutui hän pari kolme kertaa tutustuttamaan nuorukaista luonteensa toiseen puolen. Eräänä iltana hän tyhjensi Schwarzille kaikki kirjalliset ja filosofiset tietonsa, johonka tämä hellävaroen vastasi, kumoten kaikki hänen väitteensä, niinkuin opettaja oppilaansa, mikä neitosta yhä vaan kiihoitti. Nuorukainen todisti hänen erehdyksensä ja täydensi ja oikaisi hänen mielipiteitänsä, joilla hän oli tahtonut häikäistä. Eräänä toisena kertana kun molemmat ylioppilaat olivat läsnä, Marie istahti pianon ääreen ja soitti vaikean rapsodian: mutta kun hän oli lopettanut, istui Schwarz samalle tuolille ja soitti vielä loisteliaammin kappaleen. Tuo nuori mies osasi todellakin kaikkea!

Kun nuori kreivitär samana iltana meni huoneeseensa, oli hän vähällä purskahtaa itkuun, ja nämä lapselliset mielenliikutukset kiihoittivat häntä siihen määrin, että hän oli melkein unohtamaisillaan surunsa. Siitä huolimatta hän rakasti isäänsä yhtä kiihkeästi kuin ennenkin ja muisto hänen kuolemastaan piti häntä yhä mitä suurimman epätoivon vallassa. Mutta hän oli nainen, ja tuskinpa on olemassa ainoatakaan nuorta naista, joka ei — syvimmässä surussaankin — olisi jonkun verran taipuvainen turhamaisuuteen.

Näin siis syntyi hiljainen ja salainen taistelu nuoren kansanmiehen ja hänen suojattinsa välillä ja tämä taistelu antoi Marielle paljon miettimisenaihetta, mutta Schwarzille se oli vieläkin vaarallisempaa kuin hänelle. Kreivitär ei ollut pystynyt sokaisemaan häntä syntyperällään ja tiedoillaan, mutta siitä huolimatta hänessä oli herännyt vilkas mielenkiinto neitoa kohtaan.

Schwarz katseli häntä kuin heikkoa, hentoa lasta, jonka olemassaolo oli hänen käsissään. Hän oli alituisesti Marien seurassa ja laiminlöi kokonaan Helenen, käyden tämän luona vain aniharvoin. Hän mietti vain millä voisi ilahduttaa pikku kreivitärtä ja muodostaa hänen elämänsä helpoksi ja mukavaksi. Taistelu nuorten välillä kävi päivä päivältä yhä selvemmäksi tai oikeammin kehittyi yhä voimakkaammaksi molemminpuoliseksi mieltymykseksi. Nuori kreivitär arveli, että Schwarz nöyrtyisi nyt kauniisti hänen edessään ja laskisi talonpoikais-sydämensä hänen jalkojensa juureen. Tämä oli kuitenkin vain sekavaa haaveilua, niinkuin asianlaita oli samanlaisissa tapauksissa ollut hänen isänsä edessäkin; mutta tietämättään ja tahtomattaan ajatteli hän päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän tuota nuorta ylioppilasta. Eikä ihmekään, sillä olihan hän vasta kahdeksantoista vuotias, eikä tietänyt elämästä kerrassaan mitään, mutta hänen päänsä oli kuitenkin tulvillaan jos jonkinlaisia haaveita.

Muuten häneltä ei puuttunutkaan tilaisuutta saada alituisesti ajatella uutta ystäväänsä. Schwarz oli ottanut huolehtiaksensa hänestä kaikin tavoin, ja rakkaus ja kiitollisuus, jota hän nuorukaista kohtaan tunsi, opettivat Marieta pitämään häntä päivä päivältä yhä suuremmassa arvossa. — Voisiko hän rakastaa minua? — kysyi hän itseltänsä iltaisin, ajatellen Schwarzin hänelle puhumia sanoja ja katseita, joita tämä oli häneen luonut. Usein vastasi hän itselleen arasti: — Kyllä, hän rakastaa minua! — Mutta silloin kuiskasi ääni hänen korvaansa vielä kovemmin: — Onko se myöskin totta? — ja hän lisäsi hiljaa: — Jospa hän vain voisi minua rakastaa!

KOLMASTOISTA LUKU.

Päivät, kuukaudet kuluivat; Schwarz saapui joka ilta Witzbergien luo, ja kuten kreivitär Mariessa, oli hänessäkin tapahtunut suuri muutos. Marie ei ollut Schwarzin mielestä enää mikään lapsi; hän oli muuttunut nuoreksi naiseksi, kauneimmaksi ja täydellisemmäksi minkä maa päällään kantoi. Katseet, jotka hän neitoon loi, eivät enää olleet, niinkuin aikaisemmin, rauhalliset ja kirkkaat. Aikaisemmin hän olisi tahtonut painaa hänet rintaansa vasten, tuudittaaksensa ja laulaaksensa hänet uneen niinkuin pienen lapsen; nyt hän ei voinut koskettaa neidon kättä, tuntematta päästä jalkoihin saakka kulkevaa väristystä. Hän rakasti tyttöä kaikesta sydämestänsä, ja myöskin tämän ajatukset ja haaveet kohdistuivat yksinomaan nuorukaiseen. —

— Jos sinä jonakin päivänä rakastuisit, Malinka, niin mitä silloin tekisit? kysyi eräänä päivänä Marie.

— Kallis Marie, olisin hyvin onnellinen ja rakastaisin tulisesti. Ja katsos, Marie, taivaan sallimuksesta rakastuisi _hänkin_ minuun.

— Niin, mutta jos hän ei rakastuisi sinuun? Neiti Witzberg tarttui molemmin käsin otsaansa.

— En tiedä mitä silloin tekisin, mutta minä luulen, että sellainen on mahdotonta... rakastaisin häntä niin... niin... Jumalani, en voi sanoa sinulle kuinka äärettömästi häntä rakastaisin!

Hän kietoi käsivartensa ystävättärensä kaulan ympäri, painoi häntä rintaansa vasten ja tuhlasi hänelle hellyydenosoituksia.

— Malinka! — huudahti Marie värähtävällä äänellä.

— Rakas Marie!

— Malinka, minä rakastan!

— Niin, Marie, tiedän sen! —

— Kuulehan, vanha ystävä, — kuului samassa Augustinowiczin ääni Schwarzin huoneesta.

— No, mitä nyt?

— Eipä juuri mitään. Näinpähän vaan, kuinka sinä äsken suutelit neiti Marien harsoa... Jos sellainen sinua miellyttää, niin tuolla on vanha kaulahuivini, jolle voit myöskin tuhlata hellyydenosoituksiasi. Se on hiukan rikkinäinen, mutta ei suinkaan se mitään tee, saat kernaasti ottaa sen... Niin, vanha ystävä, ymmärrän kyllä mitä tuo kaikki merkitsee... tyhmä Witzbergin eukko ei sitä ymmärrä, mutta minä ymmärrän.

Schwarz ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa käsillään. Augustinowicz katseli häntä hetkisen vaienneena, tömisteli sitten jalkojaan pöydän alla ja mumisi liikutetulla äänellä:

— Kas niin, vanha ystävä!

Schwarz vaikeni yhä. Silloin Augustinowicz meni hänen luoksensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

— Kuulehan, vanha ystävä, älä viitsi kiusata itseäsi, älä tee itseäsi sairaaksi! Vastaa minulle: Kärsitkö sinä Helenen tähden?

Schwarz pudisti päätänsä.

— Kärsit, sinä kärsit Helenen tähden. Mutta, ystäväni, rohkaise itseäsi. Tapahtunutta ei enää saa tapahtumattomaksi.

Schwarz nousi; varma päätös näkyi hänen silmistään, ja vaikka hänen kasvoillaan kuvastuikin ankara tuska, saattoi kuitenkin havaita, että hänen sielussaan oli tapahtunut taistelu, josta hän oli suoriutunut voittajana. Hän puristi voimakkaasti Augustinowiczin kättä ja sanoi:

— Lähden hänen luoksensa.

— Kenenkä?

— Helenen.

Augustinowicz ponnahti pystyyn.

— Niin, — jatkoi Schwarz. — Olen jo kylliksi epäröinyt ja valehdellut. Lähden pyytämään Heleneä vaimokseni.

Näin sanottuaan Schwarz poistui huoneesta.

Augustinowicz katsoi hänen jälkeensä, pudisti päätänsä ja mumisi:

— Noita ihmisiä, noita ihmisiä!

Sitten hän täytti jälleen piippunsa, heittäytyi vuoteeseen ja alkoi entistä innokkaammin tupruttaa sauhua ilmaan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Helene ei ollut kotona. Schwarz päätti jäädä häntä odottamaan ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin hänen pienessä salissaan.

Hän oli vannonut tekevänsä lopun siitä kierosta asemasta, johonka hän oli joutunut, ollessaan yht'aikaa sekä Helenen suojelija että kreivitär Marien huoltaja ja neuvonantaja. Mutta hän oli pakoitettu myöntämään itselleen, että se oli hänelle kiusallinen uhri. Se tuotti hänelle suurta tuskaa, melkein ruumiillista kärsimystä; ja aikoessaan nyt pyytää Helenen kättä, tunsi hän melkein vihaavansa häntä. Hänen sydämensä ja ajatuksensa kuuluivat toiselle. Marieta hän rakasti koko hänen kaltaiselleen, tarmokkaalle, näennäisen kylmälle luonteelle ominaisella, hehkuvalla intohimolla.

Hän aikoi pyytää Helenen kättä ja tiesi kuitenkin edeltäkäsin kuinka raskaaksi tämä uhri hänelle kävisi. Lieneekö miehelle mikään kiusallisempaa kuin sanoa naiselle rakastavansa tätä, vaikka asianlaita ei niin ole. Tähän valheeseen on miehen vaikeinta taipua.

Schwarz oli kyllä rakastanut Heleneä, mutta niin sanoaksemme puolin sydämin. Hän oli rakastanut häntä niinkuin rakastetaan ensimäistä naista, joka elämän polulla kohdataan; ja nyt hän ei rakastanut häntä enää. Hän oli lakannut rakastamasta Heleneä jo ennenkuin oli rakastunut Marieen; samana päivänä kuin hän oli saanut tyydyttää aistinsa ja sydämensä uteliaisuuden, oli rakkauskin kadonnut. Huomattuansa sen ensi kerran, ja uuden rakkauden sytyttyä rinnassaan, valtasi Schwarzin sydämen syvä kauhu. Hän oli pelännyt tunnustaa itsellensä tämän uuden rakkauden, hän oli koettanut tukahduttaa sydämensä äänen, unohtaa nykyisyyden ja sulkea silmänsä tulevaisuudelta. Mutta tätä vapaehtoista sokeudentilaa ei voinut kestää kauan. Augustinowicz oli tavanmukaisella suorasukaisuudellaan tehnyt siitä lopun ja pakoittanut hänet katsomaan todellisuutta suoraan silmiin. Empiminen ei nyt enää tullut kysymykseen, Schwarzin täytyi vihdoinkin uhmata taistelua ja lähteä viivyttelemättä Helenen luokse.

Mutta niin lyhyt kuin taistelu olikin ollut, se oli syvästi vaikuttanut Schwarzin sieluun. Hän tunsi polttavaa kuumetta suonissaan, eikä voinut koota eikä hallita ajatuksiansa. Tuhansia erilaisia kuvia, tuhansia suloisia muistoja kulki hänen sielunsa silmien ohitse. Hän näki suhteensa Marieen pienimpiä yksityis-seikkoja myöden ja suuressa mielenkiihkossaan hän uskoi lujasti, että Marie vastasi hänen rakkauteensa... — Tuhoan siis hänenkin onnensa; onko minulla siihen oikeutta? — Hän toisti lakkaamatta itselleen saman kysymyksen, ja lakkaamatta täytyi hänen ponnistaa koko tahdonlujuutensa, uskotellakseen itselleen, ett'ei hänen ja kreivittären välillä ollut minkäänlaista sidettä, kun sitävastoin hänen ja Helenen välillä oli velvollisuus.

— Mikä surullinen, raskas ja inhoittava velvollisuus, — ajatteli hän. Velvollisuus, joka pakoitti hänet teeskentelemään ja painoi valheen leiman koko hänen tulevaan elämäänsä. — Huonoko hyvän jälkeen, oliko se mahdollista? — kysyi hän itseltään.

— Oli jo tullut hämärä, eikä Helene ollut vieläkään saapunut kotiin. Schwarz arveli hänen menneen hautuumaalle, ja tietämättä miksi, kiusasi tämä ajatus häntä mitä suurimmassa määrässä.

Hän sytytti kynttilän ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Äkkiä osui hänen katseensa Potkanskyn kuvaan.

Schwarz oli aina tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä Helenen miestä kohtaan, joka oli ollut hänelle tuntematon. Nähdessään jälleen nuo kauniit, hymyilevät kasvot, tunsi hän vihan nousevan sydämeensä.

— Olen Helenelle ainoastaan jäljennös tuosta kuolleesta, — ajatteli hän. Mutta siinä hän täydellisesti erehtyi, sillä Helene oli jo kauan sitten luopunut rakastamasta häntä hänen yhdennäköisyytensä vuoksi Potkanskyn kanssa. Helene rakasti häntä hänen itsensä tähden. Mutta Schwarzia tyydytti etsiä kaikenlaisia tekosyitä, saadaksensa oikeutuksen mielipahallensa Heleneä kohtaan. Hän sanoi itsellensä, että uhri olisi vähemmän raskas, jos ei Helene olisi jo ollut toisen miehen vaimo ja jos hänellä ei olisi ollut lasta tuon toisen kanssa.

— Minäkin tahdon lapsen, — sanoi hän itseksensä, — pojan, josta tahdon kasvattaa tarmokkaan, kelpo miehen... mutta miksi ei Mariesta voisi tulla tuon lapsen äiti?

Hermoväristys puistatti hänen koko ruumistansa ja hikihelmet kihosivat hänen otsallensa. Hän heittäytyi nojatuoliin ja jäi siihen tunnin ajaksi istumaan. Ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Mene tiehesi, älä odota kauempaa; unohda Helene, sääli itseäsi." Mutta hän jäi paikalleen istumaan ja odottamaan Heleneä. Hän olisi odottanut vaikka seuraavaan aamuun asti.

Viimein Helene palasi kotiin. Hän oli kokonaan mustiin puettu; sentähden hänen kasvonsa näyttivät entistä kalpeammilta ja hiuksensa entistä vaaleammilta. Huomattuaan Schwarzin hän hymyili arasti, mutta samalla kuvastui suuri riemu hänen kasvoillansa, sillä Schwarz oli viime aikoina ollut harvinainen vieras hänen luonansa. Siitä huolimatta Helene ei rohjennut moittia häntä, mikä olikin sangen harkitusti tehty, huomioonottaen Schwarzin nykyisen mielentilan; myöskään hän ei uskaltanut laskea jälleennäkemisen riemua täydellisesti valloilleen, sillä olihan tuon käynnin tarkoitus hänelle vieras. Kuitenkin Helene tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hellästi ja nöyrästi. Surullinen hymy suupielissään ja kysyvä katse suurissa, tummissa silmissään oli tuo rakastava nainen todella vastustamaton. Schwarzinkin sydän heltyi. Äkkiä hän tarttui nuoren rouvan käteen ja painoi sen huulillensa: