Part 5

— No, Augustinowicz, herää toki, sinä laiskajaakko! — huudahti hän iloisesti. — Ja kerro, tuhat tulimmaista, mistä sinä olet löytänyt tuon ruusunpunaista päivänvarjoa kantavan valkoisen olennon, jonka kanssa eilen kävelit?

— Näitkö sinä hänen kasvonsa? — kysyi Augustinowicz haukotellen.

— Tietysti minä näin! Punainen retiisi, joka juuri on työntynyt ylös mullasta. Ja entä äiti sitten, aivan kuin rehevä tupakan taimi! Hyvä, sinä olet pikiintynyt, poikaseni?

— Ikävä kyllä, ja ilman mahdollisuuksia. He ovat hyvin varakkaita.

— Kumpikin? Paljonko on tyttärellä?

— Kukapa sen tietää! Sitäpaitsi voi hän jonakin kauniina päivänä tulla vielä rikkaammaksi.

— Mitä sinä sanot?

— Juuri niin, äiti on tullut Kiowaan alkaaksensa oikeudenkäynnin, niin, arvaappas ketä vastaan. Naapuriamme, tuota ylhäällä asuvaa vanhaa kreiviä vastaan, joka on hänelle 10,000 ruplaa velkaa.

— Mistä sinä tiedät kaiken tuon? Oletko tuntenut heidät jo kauan?

— Eilisestä lähtien; tapasin heidät sattumalta kadulla. Tyttö kääntyi puoleeni, kysyen tietä. Minne he aikoivat, sitä en muista, mutta kun ilma oli niin kaunis, niin pyysin saada tehdä heille seuraa. Eukko oli oikea juorukello. Seuraavassa kadunkulmassa tiesin jo keitä he olivat ja missä tarkoituksessa he olivat tänne tulleet. He kysyivät, tunsinko minä herra kreivin. Vastasin heille luonnollisesti, että aterioin joka päivä hänen luonansa, ja lupasin panna koko vaikutusvaltani liikkeelle, saadakseni kreivin taivutetuksi maksamaan velkansa. Mainitsin heille lisäksi, että olin muun muassa lääketieteen tohtori ja ylipäänsä kaikkien tieteitten ja taiteitten tohtori. Ja silloin ehätti eukko lavertelemaan minulle kaikki niinhyvin omansa kuin tyttärensäkin vaivat ja vammat. Lupasin käydä tänään heidän luonansa, tutkia heidät ja määrätä heille lääkkeitä.

— Sinä koiranleuka! Ja mitä tytär tuohon kaikkeen sanoi?

— Hän punastui yhä entisestään, nauroi pilapuheilleni ja huomautti lopulta myöskin puolestansa, etten unohtaisi käydä heidän luonansa.

— Ja mitä sinä aiot tehdä?

— Mitäkö aion tehdä? Aion käydä heitä katsomassa. Sitten määrään heidät molemmat menemään naimisiin.

— Itsellesi valitset luonnollisesti nuoremman heistä!

— Hyvänen aika! Ihminen alkaa jo vanhentua ja kaipaa mukavaa, porvarillista elämää. Kohta kai saamme toivottaa sinullekin onnea.

— Olen jo kerran pyytänyt sinua, olemaan koskettelematta Helenen ja minun välistä suhdetta!

— Hyvä, mutta sallit kai minun huomauttaa sinulle, että rouva Potkanska on nyt kauniimpi kuin koskaan ennen?

— Vaiti! — huudahti Schwarz, koettaen salata riemua, jonka tämä huomautus hänessä aiheutti.

Samassa astui huoneeseen Wassilkiewicz.

— Poikkesinpa ohimennen tänne luoksesi, — sanoi hän Schwarzille; — Karl odottaa tuolla alhaalla, lähdemme yhdessä luennolle. Mutta kuulehan, Schwarz, minulla on jotakin sydämelläni ja nyt tahdon ilmoittaa sen sinulle. Pari sanaa vain: En tahtonut aluksi sekaantua rakkausasioihisi, mutta nyt en voi enää kauemmin vaieta. Sano minulle, mitä aikeita sinulla on Helenen suhteen?

Schwarz laski nopeasti piipun kädestänsä pöydälle, katsoi terävästi Wassilkiewicziin ja sanoi:

— Kysymys kysymyksestä! Sano minulle, mitä sinua liikuttaa minun suhteeni Heleneen?

Wassilkiewicz rypisti otsaansa, mutta hillitsi itsensä ja sanoi levollisesti:

— Kysyn sitä sinulta toverina meidän kaikkien puolesta. Helene ei ole niitä naisia, joita toisena päivänä rakastetaan ja toisena hyljätään. Sitäpaitsi on Potkanskyn muisto meille kaikille vielä siksi kallis, että jokainen hänen vanhoista ystävistänsä voi kohdistaa sinuun moisen kysymyksen sekä vaatia siihen vastauksen. Schwarz nousi säihkyvin silmin ja huudahti:

— Entä, jos kieltäydyn siihen vastaamasta? Kenelläkään ei ole minkäänlaisia oikeuksia Heleneen, enkä minä salli kenenkään tunkeutua meidän väliimme!

Wassilkiewicz näytti myöskin menettävän malttinsa, ja hän vastasi töykeästi:

— Olet siis luullut, että me sallisimme kenenkä elostelijan tahansa leikitellä hänen kanssansa, kysymättä kuinka asia on päättyvä. Se olisi kyllä sinulle ja sinun kaltaisillesi varsin mukavaa. Mutta tiedä, että sinun on vastattava meille Potkanskyn lesken kunniasta ja että jokainen meistä on valmis vaatimaan sinut tilille.

Seurasi hetkisen vaitiolo. Molemmat ylioppilaat seisoivat kuin hyökkäykseen valmiit vihamiehet. Viimein Schwarz kuitenkin hillitsi itsensä ja sanoi vihasta värähtelevällä äänellä:

— Kuule, Wassilkiewicz, jos joku toinen olisi sanonut minulle nuo sanat, niin hän olisi aikoja sitten löytänyt itsensä portaitten alapäästä. En ole niitä, jotka antavat komennella itseänsä ja sallivat sivullisten sekaantua yksityisasioihinsa. Mutta sinun suhteesi teen poikkeuksen tämän kerran. Sanon sinulle kerta kaikkiaan, että minulla yksin on oikeus valvoa Helenen kunniaa ja olen tilintekovelvollinen ainoastaan itselleni ja että sekä sinä että toverisi loukkaatte Heleneä mitä syvimmin, ryhtyessänne puolustamaan häntä kuin mitkäkin teatterisankarit. Muuta minulla ei ole sinulle sanottavana. Hyvästi!

Wassilkiewicziä odotti ulkopuolella hänen ystävänsä Karwowsky.

— No, käskikö hän sinun mennä hornaan? — kysyi tämä.

— Käski!

— Sanoinhan sen sinulle.

— Niinpä niin.

— Sait ansaitsemasi palkan. Poika on aika jukuripää, ja jos häntä lähestyy siinä äänilajissa, niin voi jo etukäteen arvata kuinka asia päättyy.

Hetkistä myöhemmin kiiruhti Schwarz Helenen luo. Hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa. Wassilkiewiczin sekaantuminen asiaan oli saattanut hänet suunniltaan, ja hänellä oli merkillinen tunne siitä, että tämä sekaantuminen enemmän loitonsi häntä Helenestä kuin lähensi häneen.

Kun Schwarz saapui nuoren rouvan asunnolle, tapasi hän oven lukittuna. Palvelustyttö ilmoitti rouvan kyllä olevan kotona, mutta sanoi, että hän ei tietänyt mitä rouva teki. Hän aukaisi hiljaa oven ja tapasi Helenen nukkumassa tuolilla. Schwarz pysähtyi ovelle ja katseli kauan nukkuvaa naista. Helenen piirteissä oli lapsellista viehkeyttä ja hänen povensa nousi ja laski säännöllisesti silkkipuseron alla. Aistin huuma heräsi Schwarzin rinnassa, äsken riehunut viha vaihtui nyt aivan toisenlaiseen tunteeseen. Kauan hän katseli tuon poven tasaista nousua ja laskua ja haaveksi saavansa vaipua sille hellään suloiseen uneen. Viimein hän laskeutui polvilleen Helenen viereen ja painoi suudelman hänen riippuvalle kädellensä. Nuori nainen havahtui, avasi silmänsä ja hymyili herttaisesti kuin lapsi, jonka hellivän äidin suudelma vastikään herätti.

Schwarzin hyväilyyn oli nyt ensikerran yhdistynyt aistillisuutta. Tähän saakka oli hän suhtautunut Heleneen, ellei juuri kylmästi, niin ainakin pidättyvästi, mutta epämiellyttävä kohtaus Wassilkiewiczin kanssa oli nyt herättänyt hänessä voimakkaan halun heittäytyä ystävättärensä syliin ja etsiä sieltä unhoa ja lohdutusta. Naisen lumousvoima oli viimein saanut hänet valtoihinsa.

Hän oli vielä liian kiihoittunut, voidakseen puhua ystävättärellensä katkeruudesta, joka täytti hänen sydämensä. Hän kohotti päänsä, katsoi Heleneen ja sanoi:

— Armaani, rakastan sinua koko sielullani, mutta ihmisten ilkeämielisyys loukkaa itserakkauttani ja saattaa minut epäluuloiseksi itseäni kohtaan. Minun täytyy löytää rakkaudesta uusia voimia. Helene, luota minuun ja rakasta minua.

— Mitä tarkoitat, rakkaani? En ymmärrä sinua! Schwarz tarttui Helenen käteen ja jatkoi lempeällä äänellä:

— Ja oikeastaan sinun pitäisi ymmärtää minua. Luulen, että rakkauteni sinuun ja haluni tehdä sinut onnelliseksi eivät ole vähäisemmät kuin Potkanskynkaan. Mutta minun ja hänen välillä on suuri ero. Hän oli ylhäisen herran poika, saattoi heti ojentaa sinulle kätensä ja tarjota sinulle tilaisuuden hyvinvointiin ja ylellisyyteen. Minä sensijaan olen työmiehen poika ja minun on vielä kauan tehtävä työtä, saadakseni luoduksi perustan meidän yhteiselle onnellemme. En hylkää sinua koskaan, sen vannon; mutta en myöskään tahdo, että sinä, vaimonani ollessasi, joutuisit kokemaan samaa tylyä, kylmää todellisuutta, josta Potkansky sinut totutti pois. Pyydän siis, että luotat minuun ja rakkauteeni. — Helene, puhu, vastaa minulle.

Helene ei vastannut, vaan astui Schwarzin luokse, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja katsoi häntä lapsellisella luottamuksella silmiin.

— Tässä on vastaukseni, — sanoi hän, ja heidän huulensa yhtyivät pitkään suudelmaan.

Sitten Schwarz jatkoi:

— Ehkä tämä on itsekkyyttä minun puoleltani; mutta annathan sen minulle anteeksi. En ole vallannut sinua hyvien töitten ja kärsimysten kautta, en ole oikeastaan tehnyt mitään sinun hyväksesi. Jos menisin naimisiin kanssasi, häiritsisi ylellinen loisto, jolla Potkansky sinut ympäröi, meitä aina, samoin Gustav-poloisen uhrin varjo. Helene, salli minun koettaa ansaita sinut; minulta ei puutu voimaa eikä tarmoa, ja luottamuksesi minuun on oltava luja.

Schwarz luuli menettelevänsä oikein puhuessaan näin, mutta syvimmässä sielussaan hän tunsi, että etupäässä itserakkaus oli saattanut nämä sanat hänen huulillensa. Itse asiassa ei mikään olisi estänyt häntä menemästä naimisiin Helenen kanssa, jos hän todella olisi sitä tahtonut. Helene rakasti häntä niin suuresti, että olisi hänen tähtensä kernaasti luopunut ylellisyydestä, jossa oli elänyt. Schwarz olisi voinut ottaa hänet luoksensa, hoivata ja pukea hänet. Eikö hän ollut tehnyt niin Augustinowiczillekin? Todellisuudessa hän puhui näin ainoastaan karkoittaakseen mielestänsä Wassilkiewiczin epäoikeutetut sanat. Mutta riippumattomuus oli hänelle kalliimpi asia, ja hänen nykyinen suhteensa Heleneen oli niin mieluinen, että hän ei tuntenut pienintäkään halua muuttaa sitä.

Kuitenkin hän rakasti Heleneä. Olisiko hän muuten niin kiihkeästi etsinyt hänen seuraansa ja niin mielellään suudellut hänen käsiänsä ja otsaansa! Mutta hänelle riitti se mikä hänelle suotiin, tai oikeammin sanoen, hänen vaistonsa saattoi hänet toivomaan vielä enemmän, ja päästäksensä toivomustensa perille oli hänellä kaksi tietä valittavana: toinen oli avioliitto ja toinen... toinen oli hetkellinen itseunhoitus, intohimon voitto kunniasta. Tämä tie oli vähemmin kaunis, niin, se oli suorastaan ruma, mutta nopeampi ja houkuttelevampi, Schwarz seisoi tienristeyksessä. Sanotaan ehkä, että kunnian mies ei saa epäröidä; mutta kunniallisinkin mies voi joutua houkutuksille alttiiksi ja unohtaa velvollisuutensa.

Millaiseksi Schwarzin kohtalo oli muodostuva, sitä ei hän, eikä kukaan muukaan voinut arvata.

KYMMENES LUKU.

Tullessaan samana iltana kotiin, kohtasi Schwarz portaissa vanhan kreivin ja hänen tyttärensä. Nuori nainen loi ohimennessään häneen merkillisen katseen, ja Schwarz luuli huomanneensa hänen kääntyvän katsomaan taaksensakin. Joka tapauksessa kuuli Schwarz hänen hetkistä myöhemmin sanovan isällensä:

— Siinä oli tuo nuori tohtori, joka asuu kerrosta alempana.

Nämä sanat tekivät Schwarzin onnelliseksi, sillä kreivin tytär oli kaunis, kauniimpi kuin mitä Schwarz oli mielessään kuvitellut.

Schwarzin asunnon ovi oli auki, talon ovenvartija oli tapansa mukaan jättänyt ylioppilaiden huoneen siivomisen illaksi. Schwarz käytti tilaisuutta hyväksensä, tiedustellakseen kreivistä ja hänen tyttärestänsä. Ovenvartija ei näyttänyt tuntevan erityisempää kunnioitusta heitä kohtaan, hän moitti heitä ylpeydestä ja epäsäännöllisestä vuokran maksamisesta.

— Hän käyttäytyy kuin mikäkin prinsessa, — sanoi ovenvartija nuoresta tytöstä. — Hän ei tee muuta kuin soittaa ja laulaa aamusta iltaan. Hän tietysti odottaa vaan miestä, mutta niitä ei ole niin vaan hyllyltä saatavissa.

Ja tuo kelpo mies varoitti Schwarzia tekemästä tuttavuutta heidän kanssansa.

— Ylpeitä kuin ruhtinaat, eikä pennin pyöreätä taskussa!

— Äiti kai on jo kauan ollut kuollut? — kysyi Schwarz.

— Kaksi vuotta. He olivat kyllä alussa rikkaita, mutta kreivi menetti sittemmin koko omaisuutensa viljakeinotteluissa. Hän perusti yhdessä muutamien odessalaisten pankkimiesten kanssa osakeyhtiön; hän aikoi veijata koko maailmaa, mutta joutuikin itse puille paljaille. Hän menetti koko omaisuutensa. Hänen vaimonsa oli paljon parempi ihminen, voipa sanoa, että hän oli oikein kelpo nainen, ja hän lienee kuollutkin surusta.

— Onko heillä sukulaisia tai tuttavia?

— Tuskin; heidän luonaan ei käy ketään. Jäätyään yksin valmisteli Schwarz teetä ja heittäytyi sitten täysissä pukimissa vuoteeseen odottamaan Augustinowiczia, mutta nukahti kuitenkin pian. Herättyänsä tunnin kuluttua oli huoneessa jo aivan hämärä; mutta Augustinowicz ei ollut vieläkään palannut.

Viimein hän tuli kuitenkin hyräillen hiljaa ja ollen mitä parhaimmalla tuulella. Hän tuli naisten luota, joihin hän oli edellisenä päivänä tutustunut. Äidin nimi oli Witzberg. Augustinowicz oli todellakin tutkinut heitä molempia omantunnon tarkasti sekä määrännyt tyttärelle tanssia ja äidille ratsastusta. Sitäpaitsi hän oli luvannut esitellä heille Schwarzin, josta hän oli kertonut heille koko joukon ihmeellisiä asioita.

— Tuo vanha nainen oli jo antanut lähettää kreiville haasteen, — jatkoi Augustinowicz, — Hän oli käynyt tänä aamuna heidän luonansa tuolla ylhäällä, mutta nuori kreivitär oli yksin ollut kotona ja tämä oli häntä suuresti miellyttänyt. Tuo pikku raukka oli joutunut aivan suunniltaan, saatuansa tietää käynnin tarkoituksen. Kysyin rouva Witzbergiltä, mistä syystä hän tahtoi saada takaisin nuo vaivaiset rahat, kun hän kuitenkin näytti olevan Kroisoksen vaimo. Hän vastasi minulle, että hänen miesvainajansa nimi oli ollut Kleofas eikä Kroisos, ja jatkoi sitten: "Jos rahat olisivat yksinomaan minun, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt ne epävarmojen saatavien joukkoon, mutta ne kuuluvat minun ainoalle lapselleni!" Hänellä oli tapana lausua nuo sanat "ainoalle lapselleni" aivan erikoisella tavalla, joka minua todellakin suuresti liikutti. Puristin vanhemman naisen kättä ja käytin samalla hyväkseni tilaisuutta suudellakseni tytärtä kädelle. Hänen etunimensä on Karoline, mutta perheen keskuudessa häntä sanotaan Malinkaksi; kaunis nimi, vaikkakaan en suuria perustele nimistä... Mutta, Schwarz, miksi olet niin kalpea?

— En voi oikein hyvin. Odottaessani sinua nukahdin hieman ja luulen, että en saa enää unta koko yönä! Anna minulle lasi teetä.

Augustinowicz kaatoi teetä lasiin, täytti piippunsa ja heittäytyi vuoteeseen. Schwarz sensijaan nousi ylös, työnsi nojatuolin kirjoituspöydän ääreen, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa. Mutta hetkisen kuluttua hän laski kynän kädestänsä; hän oli väsynyt ja kaikenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä. Hän nojautui taaksepäin, voidaksensa rauhassa ajatella. Joku toinen olisi hänen sijassaan antautunut haaveittansa valtaan, mutta Schwarzin mielestä oli kaikki haaveilu epäterveellistä ja hän tahtoi varoa sitä. Siksipä hän koetti, tapansa mukaan, luoda itsellensä kuvan menneisyydestä, katsella nykyisyyttä suoraan silmiin ja sen mukaan muodostaa päätöksensä tulevaisuudesta. Mutta kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta pyörivät ajatukset kuitenkin sekaisin hänen päässänsä. Nuoren kreivittären sanat johtuivat äkkiä jälleen hänen mieleensä. Tohtori! Hän ajatteli mitä velvoituksia ja millaista mainetta tuohon nimeen liittyisi, kun hän sen kerran saisi... Sitten ilmestyi äkkiä Helenen kuva hänen silmiensä eteen, ja hän tunsi rakkautensa jo olevan sidottu. Hänen sydämensä oli jo toisen, hänellä ei ollut enää oikeutta johdattaa itseensä toisten katseita, hän ei saanut enää vaivata päätänsä sillä mitä nuori, kaunis tyttö hänestä mahdollisesti ajattelisi.

Ensi kerran hänen täytyi myöntää itsellensä, että Helene saattoi tulevaisuudessa tulla hänelle suureksi esteeksi. Mitä ikään tulee, niin soveltuivat he kyllä hyvin yhteen; Helene oli 22 ja hän 25 vuoden ikäinen. Mutta mistä sitten johtui tuo ajatus, että Helene ennemmin tai myöhemmin muuttuisi hänelle taakaksi? Hänen omatuntonsa antoi siihen vastauksen: se johtui itsekkyydestä ja turhamaisuudesta. Tähän saakka hän ei ollut tuntenut muita naisia kuin Helenen, ja hän tahtoi oppia tuntemaan muitakin. Turhamaisuus herätti hänessä haluan saada valloittaa toisiakin.

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.

Schwarz ei rakastanut Heleneä. Ei ainakaan koko sydämestään; hänen tunteittensa yltäkylläisyydestä sai Helene ainoastaan pienen osan. Tästä ei Schwarz itse ollut selvillä, vaikka hän harkitsikin kaikkia asioita, joita hänen sielussaan liikkui. Hänellä oli epämiellyttävä tunne, käsittämätön pelko siitä, että tuon rakastavan, alttiiksi antavan naisen omistaminen estäisi häntä saamasta omakseen jotakin vielä kallisarvoisempaa, että se pakottaisi hänet luopumaan tulevista voitoista. Tuo poloinen nuorukainen ei käsittänyt lemmenvoittojen mitättömyyttä, hän ei käsittänyt, että niiden tähden ei kannattanut uhrata Helenen rakkautta. Mutta hänpä olikin vasta 25-vuotias ja elämänsä alkutaipaleella.

Hän istui siinä vaipuneena mietteisiinsä, joita säesti Augustinowiczin voimakas, raskas kuorsaaminen. Lamppu alkoi sammua. Juuri kun hän oli vaipumaisillaan unen horrokseen, alkoi yläkerroksesta äkkiä kuulua kovaäänistä melua.

— Kas vaan, eipä sielläkään vielä nukuta, — ajatteli hän itsekseen, ja hän muisti taas portaissa ohi kulkeneen nuoren kreivittären katseen. — Kuinka rauhallisesti tuollainen nuori tyttö uinuu! Kuinka oikein nuoria tyttöjä verrataankaan lintuihin! Mies ponnistelee, uurastaa ja mietiskelee, ja hän... hän tuolla ylhäällä on kaunis kuin lintunen... tahtoisin kerran nähdä tuon nuoren tytön nukkuvan... mutta on jo myöhäinen, kello on jo puoli kolme... Mitä nyt?

Yhdellä hyppäyksellä hän oli pystyssä.

Ulko-ovelle soitettiin. Schwarz meni lamppu kädessä aukaisemaan, ja hänen eteensä ilmestyi nuori kreivitär. Kalman kalpeana, hiukset hajallaan seisoi tämä kynnyksellä yöpuvussaan.

— Hyvä herra! — huusi hän; — tulkaa pian, isäni kuolee!

Mitään sanomatta Schwarz otti lääkärin työkaluja sisältävän laukun, herätti Augustinowiczin, käski hänen nopeasti pukeutumaan ja seurasi sitten nuorta tyttöä. Ensimäisessä huoneessa, johon hän astui, oli kreivittären pieni vuode; se oli täydellisessä epäjärjestyksessä, todistaen äkillisen mielenliikutuksen aiheuttamaa heräämistä. Viereisessä huoneessa lepäsi vanha kreivi lattialla. Hän hengitti kiivaasti, tai oikeammin hänen kurkkunsa korisi; hän oli menettänyt tajuntansa, hänen kasvonsa olivat sinertävät ja punainen vaahto kuohusi hänen suupielissään. Hän oli nähtävästi saanut äkillisen halvauskohtauksen.

Hetkisen kuluttua saapui paikalle myöskin Augustinowicz paljain jaloin ja kevyissä pukimissa. Nuorukaiset nostivat sairaan heti vuoteeseen, kiinnittämättä lainkaan huomiotansa nuoreen kreivittäreen, joka oli polvillaan vuoteen jalkopäässä. Sitten Augustinowicz ja Schwarz katsoivat toisiaan silmiin ja heidän katseensa riitti ilmaisemaan, että ei ollut enää olemassa minkäänlaista toivoa.

— Hyvä Jumala, jos kutsuisimme tänne vielä jonkun! — valitti nuori tyttö epätoivoisena.

— Nouda heti Skotnieki! — sanoi Schwarz; ja Augustinowicz syöksyi portaita alas, vaikka olikin varma siitä, että kreivi ei olisi enää hengissä hänen palattuaan lääkärin kera. Sillä välin antoi Schwarz, hetkeksikään mielenmalttiansa menettämättä, sairaalle ensi avun. Hän iski potilaan suonta ja hieroi voimakkaasti hänen jalkojansa, ja tuokion kuluttua oli vaara hetkeksi ohitse.

— Jumalalle kiitos, vielä on toivoa! — huudahti kreivitär.

Hetken kuluttua palasi Augustinowicz noutamansa lääkärin seurassa.

Tohtori Skotnieki selitti, että potilas oli toistaiseksi pelastettu, mutta lisäsi hänelle ominaisella suoruudella, että oli odotettavissa uusi kohtaus, joka päättyisi kuolemalla. Oli sentähden suotavaa, että joku valvoisi potilaan luona, eikä jättäisi häntä hetkeksikään yksin.

Molemmat ystävykset viettivät niinollen lopun yöstä kreivin vuoteen ääressä. Noin kello seitsemän aamulla sairas aukaisi silmänsä ja pyysi pappia. Augustinowicz läksi jälleen ulos ja palasi jonkun ajan kuluttua erään nuoren apulaispapin seurassa; tämä luki ensin muutamia rukouksia ja antoi sitten synninpäästön ja viimeisen voitelun. Sitten hän vetäytyi syrjään, ja täysin tajuissaan oleva potilas keskusteli Schwarzin kanssa, antoi siunauksensa tyttärellensä ja puhui tosi kristityn tavoin tulevasta elämästä. Ja näin kului koko päivä.

Iltapäivällä kehoitti Schwarz nuorta tyttöä käymään levolle pariksi tunniksi, sillä tuo poloinen saattoi väsymyksestä ja surusta tuskin pysyä pystyssä. Ensin kieltäytyi tyttö noudattamasta Schwarzin kehoitusta, mutta taipui kuitenkin lopulta. Ennen poistumistaan hän ojensi kätensä Schwarzille ja kiitti häntä.

Näin oli Schwarzilla ollut tilaisuus tarkastaa häntä aivan läheltä. Tyttö saattoi olla noin kahdeksan- yhdeksäntoista vuoden ikäinen, vaikkakin häntä saattoi kehittyneiden muotojensa puolesta luulla vanhemmaksikin. Hän oli keskikokoinen, hänen suunsa oli hieman suuri, mutta kauniisti muodostunut; älykkyyttä kuvastavat siniset silmät ja ihmeellinen musta tukka muodostivat erittäin miellyttävän sopusoinnun; kokonaisvaikutus oli kaikin puolin edullinen ja viehättävä. Kasvonpiirteet, pienet kädet, liikkeet, kaikki todistivat hänet todelliseksi aatelisnaiseksi.

Kreivi oli vaipunut uneen. Molemmat ylioppilaat istuivat väsyneinä ja ajatuksiinsa vaipuneina pöydän ääressä, jolla paloi kynttilä. Augustinowicz lopetti äänettömyyden:

— Kuulehan, kuinka tuon nuoren tytön käy sitten kuin...

Hän osoitti sairasta,

— Sitä minäkin tässä juuri ajattelen, — sanoi Schwarz; — kenties hänellä on sukulaisia, jotka...

— Mutta ellei niin ole.

— Senhän näemme sitten. He näyttävät olevan perin köyhiä. Ovenvartija kertoi, että he eivät ole vielä suorittaneet viimeistä vuokraansa. Luulen kuitenkin, että heillä on tuttavia, jotka...

— Olet oikeassa; asiaa voi ajatella sitten kuin niin pitkälle tulemme, — sanoi Augustinowicz, joka ei mielellään viipynyt kauan samassa keskustelunaiheessa.

— Maltappas, — virkkoi Schwarz, — sain päähänpiston. Ovenvartija kertoi, että kreivin luona ei koskaan käynyt tuttavia... mutta eihän tuo lapsi parka voi isänsä kuoleman jälkeen jäädä yksinkään! Kuulehan, ovatko nuo sinun uudet tuttavasi, Witzbergit, kunnon ihmisiä?

— Varmasti. He ovat itse hyvyys.

— Onko rouva Witzberg myöskin hurskas?

— Mitä suurimmassa määrässä. Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä kreivittären kanssa?

— Eikö olisi mahdollista saada tuo rouva taivutetuksi ottamaan nuoren kreivittären hoiviinsa?

— Hänhän on saapunut tänne Kiowaan, nostaaksensa oikeusjutun noita onnettomia vastaan.

— Sitä suuremmalla syyllä.

Sairas liikahti äkkiä, Schwarz loi nopean katseen vuoteeseen ja jatkoi sitten rauhallisesti:

— Vuokrakin on maksettava, mutta siihen on kyllä vielä aikaa; kenties vanhuksella on vielä jonkun verran varoja.

— Niin, vuokra, tuo inhoittava vuokra! — mumisi Augustinowicz unisella äänellä. — Mutta kun tuli puhe vuokrasta, niin kerron sinulle erään tarinan, muuten, totta totisesti, vaivun uneen. Minä, näetkös, en ole koskaan maksanut vuokraani; silloin kuin minulta on tultu sitä vaatimaan, olen säännöllisesti joutunut raivoon, ja suurin toiveeni on ollut joutua tekemisiin isännän kanssa, joka ei vuokraa aina vaatisi. Kerran kohtasinkin sellaisen. Asuin silloin erään pikkuvirkamiehen talossa; mies oli muuten hieman yksinkertainen. Eräänä iltana istuin talon puutarhassa, ja kun minulla ei ollut muuta tekemistä, niin tuijotin tähtiin. Kaikenkaltaiset ajatukset pyörivät päässäni; tulen aina haaveelliseksi, katsellessani tähtiä. Silloin saapui tuo tyhmeliini ja muistutti minua neljännesvuoden maksamattomasta vuokrasta. Nähdessäni hänen tulevan, nousin penkiltä, ojensin juhlallisesti käteni taivaan korkeutta kohti ja kysyin mieheltä salaperäisellä äänellä: "Näettekö tuon äärettömän avaruuden ja nuo miljoonat tuikkivat tähdet?" — "Kyllä, näen tuon kaiken", vastasi mies äänensävystäni hiukan pelästyneenä; "mutta..." — "Vaietkaa!" huudahdin minä vakavalla äänellä. Sitten taivutin jälleen pääni taaksepäin, tuijotin hetkisen avaruuteen, käännyin jälleen isäntäni puoleen ja sanoin: "Kurja tomukasa! Mitä merkitsee vaivainen viisi ruplaa tämän äärettömyyden rinnalla!"