Part 9

— Entä Pelski? — kysyi hän kuivasti.

— Hän ei ole vielä tunnustanut!

— Tietääkö Marie kaikki mitä minulle on tapahtunut?

— Schwarz!

— Sano.

— Hän ei tiedä mitään, en ole sanonut hänelle mitään.

— Miksi et?

— Augustinowicz epäröi hetkisen.

— Kuule, ystävä, — sanoi hän viimein, — olen aina ajatellut, että sinun olisi palattava jälleen hänen luoksensa.

Augustinowiczin viimeiset sanat osuivat suoraan Schwarzin sydämeen. Palata Marien luo oli samaa kuin hyljätä Helene, tehdä hänet kunniattomaksi, surmata hänet ja tuottaa itselleen sanomattomia omantunnontuskia. Mutta Schwarzille itselleen se merkitsi onnen ja elämän jälleen saavuttamista. Kokonainen maailma erilaisia ajatuksia liikkui hänen aivoissaan, ja taistelu hänen sisällään kävi entistä voimakkaammaksi.

Äkkiä nousi Schwarz jälleen seisomaan; hänen silmiensä loisto oli sammunut ja syvä vako ilmestyi hänen otsalleen.

— Augustinowicz, — huudahti hän, — sinun on lähdettävä Witzbergien luo ja kerrottava Marielle, että minä menen naimisiin, että minut vihitään kolmen viikon kuluttua ja että en enää koskaan palaa hänen luoksensa, en koskaan, kuuletko, en koskaan!

Augustinowicz otti hattunsa ja läksi. Malinka otti hänet vastaan ja Marie, joka oli kätkeytynyt viereiseen huoneeseen, kuunteli heidän keskusteluansa.

— Kuinka oikein teitte, kun tulitte! — huudahti Malinka Augustinowiczille iloisesti, puristaen hänen kättänsä.

— Minulla on niin paljon, paljon kerrottavaa teille.

— Niin minullakin, — sanoi ylioppilas, — minulla on myöskin paljon kerrottavaa teille. Ensiksikin saavun tänne lähetettynä.

— Schwarzinko lähettämänä?

— Niin, Schwarzin.

— Voiko hän paremmin?

— Hän on yhä vielä sairas... Entä Pelski, onko hän käynyt?

— On, ja juuri hänestä tahdon teille puhua.

— Minä kuuntelen, neiti Malinka.

— Hän on tänään pyytänyt Marien kättä.

— Ja Marie?

— Hän antoi rukkaset. Voi, herra Augustinowicz, hän rakastaa ainoastaan herra Schwarzia ja tahtoo kuulua vain hänelle, tuo rakas, kelpo Marie.

Augustinowicz seisoi hetkisen äänettömänä, sitten hän sanoi verkkaan, vapisevalla äänellä:

— Hän ei tule koskaan kuulumaan herra Schwarzille.

— Mitä te sanoitte?

— Schwarz on jo antanut sanansa, hän menee naimisiin.

Äkkiä avautui viereisen huoneen ovi ja Marie astui sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui loukattu ylpeys.

— Malinka! — huudahti hän, — minä pyydän, ei useampia kysymyksiä; herra Augustinowicz on jo tehnyt tehtävänsä. Miksi antaisimme enempää nöyryyttää itseämme ja kuuntelisimme häntä?

Näin sanottuaan tarttui Marie ystävättärensä käteen ja veti hänet miltei väkisin huoneeseensa.

Augustinowicz katsoi heidän jälkeensä, pudisti päätänsä ja sanoi itsekseen:

— Hän on todellakin oikeassa, ymmärrän hänet. Mutta Schwarz on myöskin oikeassa. Kuitenkin rauta on taottava silloin kuin se on kuuma.

Hetkistä myöhemmin ilmestyi hän Pelskin asuntoon ja antoi nuorukaiselle tiedon iskusta. — Todella kova onni vainoo häntä, — sanoi hän lopuksi. Schwarz ei voinut menetellä toisin. Ettekö tekin ole samaa mieltä, herra kreivi?

— Hän on toiminut parhaansa mukaan.

— Kuitenkin ihmettelen, mikä on saattanut teidät, hyvä herra, tulemaan luokseni tuosta kaikesta kertomaan.

— Älkää siitä huolehtiko. Ainoastaan yksi kysymys vielä. Luuletteko, että neiti Marie menetteli jalosti, torjuessaan teidän tarjouksenne?

— Sallikaa minun olla siihen vastaamatta.

— Jos niin tahdotte. Mutta olkaa huoleti, minulle on neiti Marie täysin välinpitämätön. Tiedän vaan, että nyt, kun Schwarz on vetäytynyt syrjään, on nuoren tytön tulevaisuus muodostuva hyvin synkäksi. Ja kun te olette hänen serkkunsa, niin... minä valitan...

— Mitä te valitatte?

— Sitä, että te ette ole malttanut siirtää huomiseen kosimistanne.

Pelski käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessa ja mumisi itsekseen käsittämättömiä sanoja.

— Viimeinen pyyntö, hyvä herra, — virkkoi Augustinowicz; — toivon, ett'ette mainitse kenellekään käynnistäni luonanne, varsinkaan Witzbergeille.

— Älkää olko huolissanne.

— Sitä ainoastaan pyydän teiltä, en mitään muuta. Ja nyt, jääkää hyvästi!

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Seuraavana päivänä sai kreivitär Marie kaksi kirjettä. Toinen oli Pelskiltä, toinen Schwarzilta.

"Neitiseni", — kirjoitti Pelski, — "huoli, jota odottamaton vastauksenne minulle tuotti, ei suonut minulle voimia lähemmin ajatella, mitä Teille sanoin. Torjuin ystävyyden, jonka Te minulle tarjositte, ja valitan sitä syvästi. Menemättä menettelynne syihin, tahdon mainita, että huomaan Teidän seuranneen sydämenne ääntä. Toivon, että säästyisitte pahoilta pettymyksiltä. Jos mies, jonka Te olette itsellenne valinnut, rakastaa Teitä niinkuin minä olen Teitä rakastanut, niin voin olla onnenne suhteen levollinen. Jumala varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa hänestä tai syyttämästä häntä. Minä pyydän, säilyttäkää kallis ystävyytenne minua kohtaan, se on tästälähin oleva elämäni ainoa onni."

Samana päivänä vei Augustinowicz Schwarzin kirjeen Marielle, joka ei kuitenkaan ensin aikonut sitä avata.

— Älkää kohdelko häntä noin, — sanoi Augustinowicz. — Voi olla, että ystäväparkani juuri tällä hetkellä...

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä ja ainoastaan suurella vaivalla hän saattoi jatkaa-.

— Veimme hänet viimeyönä sairaalaan.

Marie kävi kalmankalpeaksi ja oli vähällä pyörtyä. Ainoastaan suurella vaivalla hän saattoi säilyttää mielentasapainonsa, ja hänen koko olemuksensa vapisi kuin haavanlehti. Koettipa hän kuinka paljon tahansa vastustaa tunnettaan, niin hän ei voinut sille mitään, että hän rakasti yhä Schwarzia.

Hän otti kirjeen Augustinowiczin kädestä ja luki seuraavaa.

"Hyvä neiti. Olen pakoitettu luopumaan kädestänne, mutta kunnioitustanne en silti tahdo menettää. Lukekaa ja tuomitkaa. Muuan kuoleva ystävä uskoi suojelukseeni erään naisen, jota hän rakasti kärsivän sydämensä koko voimalla. Tuon rakkauden ryöstin minä häneltä tahtomattani. Ystävän kuoleman jälkeen tutustuin lähemmin tuohon naiseen ja kuvittelin rakastavani häntä. Onnettomuudeksi sanoin sen hänelle, ja nyt, hyvä neiti, tapahtui se, minkä kai jo tiedätte. Koetin kauan salata itseltäni intohimoista rakkauttani Teihin. Kuinka minä olenkaan kärsinyt! Te antaisitte minulle kaikki anteeksi, jos Te tietäisitte, kuinka paljon olen kärsinyt. Kun omatuntoni jälleen havahtui ja kun vihdoinkin tuli hetki, jolloin minun oli tehtävä päätös... niin, sanokaa itse, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olin vannonut kuolevalle ystävälle, olin antanut sanani naisparalle, ja kaikki muu, paitsi sydämeni, pakoitti minua luopumaan Teistä. Antakaa minulle anteeksi, jos voitte. Augustinowicz sanoo, että olen sairas... todennäköisesti ajatukseni ovatkin sekaisin; veri polttaa suonissani kuin tuli. Yksi seikka on minulle nyt kuitenkin selvempi kuin koskaan ennen, nimittäin se, että rakastan Teitä, että rakastan Sinua, taivaallinen olento, jumalallinen Marieni!"

Jokainen ylpeyden ja vihan väre hävisi Marien kasvoilta olemattomiin.

— Herra Augustinowicz, — virkkoi hän, — sanokaa ystävällenne, että hän on menetellyt niinkuin hänen oli meneteltävä.

Augustinowicz heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huudahti:

— Antakaa anteeksi minullekin, olen ollut epäoikeudenmukainen teitä kohtaan, olen tuominnut teitä väärin; mutta enhän todellakaan tietänyt, että maailmassa olisi olemassa sellainen enkeli kuin te.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Lähdettyään Witzbergien luota suuntasi Augustinowicz askeleensa suoraa päätä sairaalaan, missä hän vietti koko yön.

Schwarz oli todellakin hyvin sairas. Hänen heikentyneeseen ruumiiseensa oli tarttunut kuumetauti, joka sai pahan käänteen. Keskiyöllä alkoi sairas hourailla; hän huitoi käsillään, huusi ja keskusteli näkymättömien vastustajien kanssa sielun kuolemattomuudesta. Ilmeisesti hän pelkäsi kuolemaa, sillä usein kuvastui syvä tuska hänen kasvoillansa; toisinaan hän taas lauloi itsekseen iloisia lauluja; sitten vaipui hän jälleen unelmiin ja soperteli vaivoin hajanaisia sanoja.

Augustinowicz, jota edellisen päivän mielenliikutus oli syvästi järkyttänyt, kuunteli näitä kohtauksia kauhistuneena. Hän laski minuutteja päivännousuun ja katsahti loppumattomasti ikkunaan, joka pysyi itsepintaisesti tummana. Yö oli ulkona musta kuin sysi ja kevyt sade synnytti ikkunaruutua vasten lyödessään yksitoikkoista, surullista melua tuossa pienessä huoneessa.

Pitkiin aikoihin, tuskinpa vuosikausiin ei Augustinowicz ollut ollut niin synkällä mielellä kuin nyt. Kyynärpäillään polviin tukien ja kasvot käsiin kätkettynä hän syvää tuskaa tuntien mietti viimeisten päivien tapahtumia. Kohottaessaan päänsä oli hän usein näkevinään kuoleman varjon ystävänsä kalvailla, laihtuneilla kasvoilla. Varmasti oli tuo nuori, työteliäs ja toimelias mies pian jättävä tämän maailman. Mahdollisesti kestäisi näytelmä vielä viikon päivät, ehkäpä kuukaudenkin, mutta päätös oli kuitenkin oleva sama. Ja mitä sitten tapahtuisi?

Augustinowicz oli koko yön vaipuneena synkkiin mietteisiinsä. Ikkunaan ilmestyi jo harmahtava kajastus; päivä alkoi nousta. Augustinowicz mietti vuoteessa istuen, kuinka hänen oli käyvä, jos hänen ainoa ystävänsä, jota hän todella rakasti, vaipuisi hautaan. Huonetta valaisevien kynttelien loimu oli vähitellen kadottanut punaisen hohteensa; jo häipyivät esineiden varjot ja sairaanhoitajattarien askeleet alkoivat kajahdella ympärillä. Kello kahdeksan aikaan saapui lääkäri.

— Kuinka on potilaan laita? — kysyi hän.

— Huonosti, — vastasi Augustinowicz.

Lääkäri rypisti otsaansa, lähestyi vuodetta ja tunnusteli Schwarzin valtasuonta.

— No, mitä arvelette? — kysyi Augustinowicz.

— Mitäkö arvelen? Asiat ovat huonosti, kovin huonosti.

Hän pudisteli päätänsä, kirjoitti lääkemääräyksen ja poistui.

Päivä kului verrattain rauhallisesti, mutta iltapäivällä huononi potilaan tila; keskiyön aikaan hän oli kuolemaisillaan. Augustinowicz itki kuin lapsi ja löi päätänsä seinään. Jälleen vietti hän koko yön ystävänsä luona. Aamupuolella hän oli havaitsevinaan paranemisen oireita, mutta, ikävä kyllä, pettyi, sillä kun lääkäri aamulla kohotti potilaan peitettä, näkyi hänen rinnassaan valkoisia ja punaisia pilkkuja, jotka ovat luonteenomaisia vaarallisimman lavantaudin merkkejä. Jälkeen puolenpäivän saapui rouva Witzberg tiedustelemaan potilaan tilaa, mutta Augustinowicz ei laskenut häntä potilaan huoneeseen. Augustinowiczin vääntyneet kasvot pelästyttivät kovin tuota kelpo naista.

— Onko hän kuollut? — kysyi hän.

— Ei, mutta hän kuolee, — vastasi Augustinowicz.

Hetkistä myöhemmin valmistautui sairaalan sielunpaimen antamaan potilaalle viimeisen voitelun. Augustinowiczilla ei ollut voimia olla läsnä tässä toimituksessa. Ensi kerran kahteen vuoteen läksi hän ulos päämäärättömänä juoksemaan pitkin Kiowan katuja. Hänen täytyi saada koota ajatuksensa ja hengittää raitista ilmaa. Hänestä tuntui aivan kuin hänen järkensä olisi ollut menemässä sekaisin. Pari, kolme kertaa kääntyi hän jälleen sairaalaa kohti, ja äkkiä hänet valtasi pelko, että hän saapuisi liian myöhään; mutta sitten hän jälleen rauhoittui ja jatkoi matkaansa. Äkkiä hän sai päähänpiston. Kävellessään siinä pitkin katua, muisti hän, että Helene asui aivan läheisyydessä. — Minäpä menen hänen luoksensa, — ajatteli hän, — otan hänet mukaani ja vien hänet Schwarzin luo sanomaan viimeiset jäähyväiset. — Hetkistä myöhemmin oli Helene polvillaan Schwarzin vuoteen ääressä. Hän piti kiinni potilaan molemmista käsistä, nojasi päätänsä vuoteeseen ja nyyhkytti epätoivoisena. Ja niin kului pitkä ja kauhistuttava yö, jolloin Schwarzin elämä oli joka hetki hiuskarvan varassa.

Kolmantena päivänä saavutti tauti viimein käännekohtansa, jonka jälkeen potilas tunsi itsensä huomattavasti paremmaksi. Hänen vuoteensa ääressä istuivat Helene ja Augustinowicz, jotka näyttivät kokonaan unohtaneen muun maailman. Hekin näyttivät aivan kuin Schwarzkin, palanneen jälleen elämään. Pieninkin rauhoittuva oire saattoi heidät riemusta säteilemään. Pian tuli Schwarz jälleen — ensi kerran sitten sairaalaan jouduttuaan — tuntoihinsa. Sattumalta oli Augustinowicz poissa huoneesta, ja potilaan katse osui, silmäluomensa kohoitettuaan, ensiksi Heleneen. Hän katsoi häntä hetkisen ja kesti tovin ennenkuin hän sai kootuksi ajatuksensa. Sitten hän tunsi Helenen ja hymyili hänelle. Tuo hymy oli tosin pakoitettua ja surullista, mutta se saattoi ilonkyyneleiden vuotamaan Helenen silmistä.

Kuitenkin oli Augustinowicz palattuaan huomaavinaan, että Helenen läsnäolo kiihoitti potilasta. Schwarzin katse oli yhä kiintynyt häneen ja seurasi jokaista hänen pienintäkin liikettänsä, huulien vavahdellessa alinomaa. Augustinowicz pelkäsi uuden kohtauksen olevan tulossa. Iltapuolella kohosi kuume niinkuin tavallista, kuitenkin vaipui Schwarz rauhoittavaan uneen, ja Augustinowicz kehoitti Heleneä palaamaan kotiinsa. Nuori rouva, joka muuten aina oli niin lempeä ja taipuvainen, kieltäytyi nyt kuitenkin jyrkästi lähtemästä, sanoen päättäväisesti:

— Minä en jätä häntä silmänräpäykseksikään. Augustinowicz istahti jakkaralle huoneen peränurkkaan.

Hän koetti ajatella lähestyvää tutkintoansa, mutta hänen päähänsä alkoi koskea, silmäluomet värähtelivät, pää vaipui alas ja hän nukahti, mutta havahtui kohta jälleen.

— Nukkuuko hän? — kysyi hän, katsahtaen Schwarziin.

— Hän näyttää hiukan kiihoittuneelta, mutta nukkuu kuitenkin, — vastasi Helene.

Augustinowicz vaipui jälleen unenhorrokseen, mutta havahtui äkkiä Helenen voimakkaaseen huutoon. Potilas oli ankaran kuumepuuskan vallassa kohottautunut vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat punaiset, silmät loistivat, ja hän työnsi pois käden, jonka Helene hänelle ojensi.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi Augustinowicz. Hän näki kuinka Helene vapisi koko ruumiiltaan.

— Sääli minua... älä minua kiusaa! — ähkyi Schwarz kuumeisella äänellä. — Niin, minä tiedän, että sinä olet surmannut Gustavin ja tahdot ottaa minutkin hengiltä!

Nääntyneenä vaipui hän jälleen vuoteeseen ja sopersi:

— Marie, rakas Marie, tule auttamaan! Augustinowicz tarttui Helenen käteen ja veti hänet pois huoneesta. Kun hän hetkisen kuluttua palasi, oli hän kalmankalpea ja suuret hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan.

Tuo olento ei häntä surmaa! — mumisi hän itseksensä.

* * * * *

Helene palasi epätoivoissaan ulos. Schwarzin sanat olivat paljastaneet hänelle monta seikkaa, joista hän ei tähän saakka ollut ollut selvillä. Päämäärää vailla samoili hän yöllä pitkin katuja. Ajatukset polttivat hänen päässänsä kuin tuli, tai oikeammin, hänellä ei ollut enää mitään ajatuksia, ja rautainen ratas repi hänen aivojansa.

Tuhannet lamput valaisivat kauniisti kaupunkia. Kaikista ikkunoista loisti suloinen valo, joka lisäsi illan rauhallisuutta. Helene jatkoi jatkamistaan matkaansa. Ihmiset tungeskelivat kaduilla, toiset kääntyivät katsomaan taakseen nuorta rouvaa, lähestyipä eräs ylioppilas nauraen häntä, mutta poistui heti kauhistuneena, kohdattuaan hänen katseensa. Ja hän riensi yhä eteenpäin.

Viimein muuttuivat kadut kujiksi, ja kaikkialla oli autiota ja tyhjää. Nyt ei näkynyt enää valaistuja ikkunoita; ihmispoloiset, jotka täällä asuivat, nukahtivat päivän mukana ja kärsivät samaten. Siellä täällä lepatti katulyhdyn liekki ja askeleiden kaiku kumahteli hiljaisuudessa.

Yö oli kostea, mutta lämmin, ilmassa oli jotakin painostavaa. Dnjepr-joelta puhalsi lauha tuuli ja kostea sumu laskeutui Helenen vaatteille ja hiuksiin.

Nuori nainen riensi yhä vaan eteenpäin. Hänestä tuntui kuin taivaan tuli olisi laskeutunut hänen päähänsä rintaansa ja koko ruumiiseensa. Pienet tulenlieskat tanssivat hänen silmissään ja nuo lieskat saivat vuorotellen Gustavin ja Schwarzin muodon. Eteenpäin rientäessään oli hän kadottanut liinansa, ja kosteus irroitti hänen hiuksensa. Pari kertaa kompastui hän kiveen ja oli vähällä kaatua. Kuitenkin riensi hän yhä eteenpäin, tuntematta minkäänlaista rasitusta tai väsymystä, hän ei tuntenut enää muuta kuin tulen, joka häntä poltti.

Hänen silmänsä sumenivat ja jalkansa horjuivat, hän hengästyi, mutta riensi kuitenkin eteenpäin lian peittämänä. Maa hänen jalkojensa alla kävi yhä kosteammaksi. Jo kuului selvästi aaltojen loiskina, niiden levoton ja surumielinen laulu, ja pian oli Helene joen rannalla.

Siihen hän pysähtyi hetkeksi, sitten sulki hän silmänsä ja heittäytyi aaltoihin. Samassa kuului loiskahdus ja hiljainen, tukahdutettu huuto, onnettoman viimeinen huudahdus. Sitten vallitsi taas rauhallinen, synkkä, tähdetön yö.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Schwarzin tila parani päivä päivältä. Vielä ei saattanut sanoa, kauanko toipuminen veisi aikaa, siksi heikko hän oli, mutta että hän toipuisi taudista, siitä ei enää ollut epäilystä.

Augustinowicz teki voitavansa lyhentääksensä ystävänsä pitkiä sairaudenhetkiä, kuitenkaan ei hän voinut parhaalla tahdollaankaan saavuttaa entistä hilpeyttänsä. Viimeaikaiset kokemukset olivat tehneet hänet vakavaksi, vaiteliaaksi ja miettiväiseksi. Mikään ei enää kiinnittänyt hänen mieltänsä, eivät ihmiset eivätkä asiat. Sitten Schwarzin sairastumisen ei hän ollut käynyt kertaakaan Witzbergien luona, ja kun rouva Witzberg oli tyttärineen käynyt sairaalassa tiedustelemassa Schwarzin vointia, oli hän vaihtanut tuskin sanaakaan suloisen Malinkan kanssa. Mutta vielä merkittävämmät olivat ne muutokset, jotka viimeisen kuukauden aikana olivat tapahtuneet Schwarzissa ja hänen luonteessaan. Noustuaan tuon kauhistuttavan kuukauden jälkeen vuoteestaan, oli hän kirjaimellisesti muuttunut toiseksi ihmiseksi. Entisestä elinvoimasta, tarmosta ja luonteenlujuudesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja puhe vaivaloista ja epävarmaa. Vaikka Augustinowicz olisikin tahtonut lukea tämän tilan toipumisajan laskuun, niin täytyi hänen kuitenkin panna merkille ystävässään tapahtunut, syvällekäypä muutos, jota ei täydellinen parantuminenkaan voinut saada poistetuksi. Ennen kaikkea huomasi hän ystävänsä koko olemuksessa eräänlaisen välinpitämättömyyden ja masentuneisuuden, joka muodosti räikeän vastakohdan hänen entisen reippautensa ja elämänhalunsa välille. Näytti siltä kuin Schwarz olisi jälleen alkanut miettiä ja pohtia, kuitenkin asettuen tässä suhteessa aivan toiselle näkökannalle kuin ennen.

Kaikki tunne näytti hänestä kokonaan kadonneen. Hänen henkensä oli suurimmaksi osaksi saavuttanut takaisin entisen joustavuutensa, mutta ei ollut enää olemassa mitään, joka olisi kiinnittänyt hänen mieltänsä. Tuo miesparka oli ystävänsä silmissä surkea olento. Hän oli muuttunut kaljupäiseksi, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihtuneet ja hänen ennen niin tulisissa silmissään oli nyt sammunut katse. Levätessään vuoteessaan tai istuessaan nojatuolissaan oli hän usein tuntimääriä liikkumattomana ja tuijotti kattoon tai nukkui. Vieraskäynnit eivät tuottaneet hänelle virkistystä, vaan väsymystä. Kaikki tämä huolestutti kelpo Augustinowicziä mitä suurimmassa määrässä. Hän huomasi potilaan ruumiillisten voimien palaavan melko nopeasti, kun sitävastoin henkisessä tilassa saattoi tuskin huomata pienintäkään muutosta. Ylioppilas huokasi, ajatellessaan millainen Schwarz oli ollut ennen, ja hän teki kaikki minkä tehdä voi herättääksensä hänet, mutta kaikki hänen ponnistelunsa raukesivat tyhjiin.

Eräänä päivänä Augustinowicz istui ystävänsä vuoteen jalkopäässä ja luki ääneen "Kamelianaista". Schwarz lepäsi selällään ja tuijotti tavallisuuden mukaan kattoon. Hänen ajatuksensa olivat muualla tai sitten hän ei ajatellut mitään. Hetkisen kuluttua alkoi hänen kasvoillaan näyttäytyä väsymyksen merkkejä. Augustinowicz keskeytti lukemisensa.

— Sinä tahdot kai nukkua, ystäväni?

— En, mutta kirjasi ikävystyttää minua.

— Mutta se käsittelee sangen mielenkiintoista kysymystä. Sellaisten naisten kohtalo...

— Mitä sellaiset naiset minua liikuttavat! Augustinowicz vaikeni. Hetkistä myöhemmin kysyi Schwarz:

— Entä Helene, onko hän käynyt täällä?

— Kyllä, ystäväni, — vastasi Augustinowicz kauhean hämmästyksen vallassa.

— Vai niin, entä nyt?

— Nyt... nyt... nyt hän on sairas... kovin sairas.

Schwarzin kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään. — Mikä häntä sitten vaivaa? — kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.

— Hän... kuuntele, tahdon sanoa sinulle totuuden, mutta älä pelästy.

— Mitä sitten?

— Helene on kuollut... hän on hukkunut.

Tällä kertaa värähtelivät Schwarzin kasvot ja hän kohottautui vuoteessaan.

— Vahingossa vaiko tahallisesti? — kysyi hän.

— Rauhoitu, ystäväni, tiedäthän, että sinä et saa kiihoittaa itseäsi.

— Kerron sinulle kaikki myöhemmin.

Schwarz antoi päänsä vaipua jälleen pielukselle, kääntyi seinään päin, eikä sanonut enää sanaakaan.

Pari kolme päivää myöhemmin astui sairaanhoitajatar huoneeseen ja ilmoitti Augustinowiczille, että muuan rouva Witzberg pyysi saada puhutella häntä.

Augustinowicz läksi heti käytävään, missä tapasi vanhan rouvan.

— Mistä on kysymys? Onko joku taas sairastunut? — kysyi nuori mies.

— Ei, ei...

— Mitä sitten?

— Marie on matkustanut pois.

— Pois?

— Eilen illalla. Aioin tulla heti kertomaan asiasta teille, mutta Malinka oli niin lohduton, ett'en voinut jättää häntä yksin.

— Mitä tuo matkustaminen merkitsee?

— Veisi liian paljon aikaa kertoa kaikki. Tehän tiedätte, että kreivi Pelski kävi noin kuukausi sitten uudestaan pyytämässä Marien kättä. Poikaparka on rakastunut häneen mielettömästi. Marie torjui kuitenkin toistamiseen hänen tarjouksensa, selittäen ett'ei hän voi mennä naimisiin ilman rakkautta. Tyttö parka! Kuinka hän onkaan kärsinyt Schwarzin sairauden aikana. Mutta palatkaamme asiaan. Herra Pelski, joka on todella kunnon mies, on hankkinut Marielle toimen Odessassa. Ajatelkaa hämmästystäni, kun Marie saapui luokseni ja ilmoitti kuukauden kuluttua matkustavansa; ja nyt, kun Schwarzkin on jo parantunut, ei hän tahdo enää olla meidän vaivoinamme, vaan lähtee itse ansaitsemaan leipänsä. Hän luulee olevansa meille vaivaksi! Mehän olemme hänelle kiitollisuudenvelassa. Olisiko Malinka ilman häntä oppinut kaikkea sitä minkä hän nyt tietää, olisiko hän oppinut yleisiä seurustelutapoja? Ja hän oli meille niin rakas. Pidin häntä kuin omana lapsenani.

Tuo kelpo rouva vuodatti katkeria kyyneleitä, ja Augustinowiczkin oli vähällä purskahtaa itkuun nähdessään hänen epätoivonsa. Hetkisen kuluttua hän virkkoi:

— Ei, ei, kunnioitettava rouva Witzberg, älkää moittiko Marieta. Ymmärrän hänen tekonsa täydellisesti. Ottaessanne hänet luoksenne, oli hän ainoastaan oikukas lapsi, joka kuvitteli, että hänen kreivitärarvonsa avaisi hänelle ovet kaikkialle ja tuottaisi hänelle arvonantoa ja kunnioitusta. Nyt hän ei kuitenkaan ole enää sama.

Rouva Witzberg keskeytti hänet ja kysyi:

— Olenko koskaan moittinut häntä?

— Siitähän ei ole kysymys. Tiedän kuinka vaikea teidän on erota hänestä, ja minä valitan, että en aikaisemmin tietänyt hänen päätöstänsä, sillä henkilöä, jonka kanssa Schwarz aikoi mennä naimisiin, ei ole enää olemassa.

— Onko hän kuollut?

— On, hän on kuollut. Toisekseen ei Marien lähtö tuota Schwarzille mitään pahoja seurauksia. Hän ei ole vielä suorittanut viimeistä tutkintoansa; tällä hetkellä hänen on ajateltava ainoastaan tohtoridiploomiansa, sillä ainoastaan siinä on hänen tulevaisuutensa turva. Mutta kun hän on jälleen toipunut, kun hän on suorittanut tutkintonsa ja saanut taatuksi itselleen varman taloudellisen pohjan, silloin etsii hän jälleen Marien, olipa tämä sitten missä tahansa. Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika. Niin, uskokaa minua, Marie on menetellyt aivan oikein. Schwarz on entistä enemmän kunnioittava häntä.

Jäätyään yksin pudisti Augustinowicz päätänsä ja virkkoi itseksensä:

— Tyttö on kaksi kertaa torjunut Pelskin tarjouksen ja tahtoo tehdä työtä ansaitakseen leipänsä. Schwarz, Schwarz, mitä merkitsee kaikki maailman kärsimykset, kun viimein pääsee tuollaisen aarteen omistajaksi!

Sitten hän palasi jälleen sairaan luo.

— Mitä rouva Witzberg tahtoi? — kysyi Schwarz välinpitämättömällä äänellä.

— Marie on matkustanut Odessaan, missä hän on saanut toimipaikan, — vastasi Augustinowicz.

Schwarz sulki silmänsä, lepäsi hetkisen liikkumattomana ja mumisi sitten itsekseen:

— Tyttö parka! Uusi elämä on käyvä hänelle perin raskaaksi.

Augustinowicz puri hampaansa yhteen, eikä vastannut sanaakaan.