Part 7

— Niin, ehkä se olisi ollut parasta, vastasi Draga, pyyhkien silmiään. — Ja minä jo luulin, että tuo pieni olento tosiaankin oli löytänyt oikean kotinsa taivaassa, missä orvoilla lapsilla on paras olla. Niin minä luulin, Nicodem, eilispäivään saakka, jolloin vihkimiseni tapahtui.

Tämän sanoessaan hypähti Draga sohvalta, meni aivan veljensä lähelle, pani molemmat käsivartensa hänen hartioilleen, katsoen häneen epävarmasti ja sieluntuska silmissä hän jatkoi: Eilen — näin minä lapseni jälleen. Se äkkiä polvistui edessäni, kun kuninkaan rinnalla astuin tuomiokirkosta, Serbian otsakoriste kulmillani ja kuninkaan sormus sormessani. Hän rukoili minulta leipäpalasta, minä käännyin ympäri — voi kauheata, sehän oli oma lapseni, joka polvistuen kohotti pienen kätensä minua kohti ja antoi pienen sormuksen sinisine päärlyineen hohtaa loisteella, joka koski sydämeeni tavattoman kipeästi. Oi, ilman tuota sormustakin olisin lapseni tuntenut. Sillä hänellä on minun piirteeni ja puhuu minun äänelläni, ja minun rinnassani alkoi sydän rajusti sykkiä, kaikki vereni tunkeutui sydämeen, enkä minä tietänyt, tulisinko mielipuoleksi pelosta vai sulkisinko lapsen syliini. Kohta musteni silmissäni, minä pyörryin ja tajuttomana vaivuin kuninkaan syliin.

Ja nyt, veljeni, rukoilen minä sinua, jatkoi Draga, kohottaen veljeänsä kohti ristiin pannut kätensä, — vapauta minut tuosta hirveästä kuumeesta, joka yöt päivät minua vaivaa, kun tiedän, että lapseni vielä elää. Sen täytynee vielä olla Belgradissa, se ehkä kaduilla harhailee. — Veliseni, hae se käsiisi ja kun olet sen löytänyt, niin...

— Ja kun minä olen sen löytänyt, kysyi Nicodem viekkaasti, — mitä sitte... kaunis kuningatar?

— Kätke se sitte, minä kyllä päätän mitä lapselle teemme, vastasi Draga.

— Hyvä, sanoi Nicodem, — minä kyllä vapautan sinut lapsesta, voit luottaa minuun täydellisesti, mutta ilman palkkaa ei tehdä mitään työtä! Kuuleppas, sisar kulta, tässä on minulla oivallinen tilaisuus kerta kaikkiaan päästä pulasta — maksa minulle 500,000 frangia, silloin et tarvitse lastasi pelätä.

Draga otti askeleen taaksepäin. Hän rypisti kulmakarvojaan ja niiden alta hän heitti veljeensä musertavan katseen.

— Vai sentähden olet minun antanut paljastaa salaisuuteni! huudahti hän kiukusta vapisevalla äänellä. — Siksi vannoit minulle valasi, — että nyt pitäisit minua ruuvipenkissä! Pois tyköäni, sinä ilkeä konna!

— Kuningattaren veljenä voin myöskin sallia olevani konna, nauroi nuori upseeri hänelle vasten naamaa. Muutoin, sisar kulta, älkäämme kauemmin riidelkö. Minä tarvitsen 500,000 frangia, pieni ranskalainen nainen on näet pannut pääni pyörälle. Ja tuo suloinen olento tahtoo — kultaa. Jollet maksa puolta miljoonaa, minkä tarvitsen, niin kyllä saan sen kuningas Aleksanterilta; en tarvitse muuta, kuin kerron hänelle pienen hauskan jutun hänen kuninkaallisesta isästänsä ja kauniista Draga nimisestä hovinaisesta...

— Sinä katala! huusi Draga. — Tahdotko nyt hävittää sen, minkä vaivalla olen rakentanut? Mieletön, sinähän hävität oman onnesi!

— Mahdollista, vastasi Nicodem, kevytmielisesti kohauttaen olkapäitänsä, — mutta 500,000 frangia minä tarvitsen — ja sinun pitää ne minulle hankkia, sisar kulta.

— Armeliaisuutta, Nicodem! huusi Draga ja väänteli käsiään — Minä en voi sinulle antaa rahoja, vaikka tahtoisin. Elä meitä molempia perikatoon syökse! En mitenkään uskalla puhua Aleksanterin kanssa tuommoisesta summasta — en ainakaan nyt, kun vasta on toinen päivä naimisemme jälkeen. Etkö siis älyä, että minulta pyydät mahdottomia!

— Ei mikään ole mahdotonta, kun vaan kuningatar sen tahtoo, jatkoi Nicodem, äänessä taipumaton uhma. — Minä annan sinulle hyvän neuvon, kuiskasi hän Dragan korvaan. — Päätä vaan, niin omistat miljoonia! Muutoin pitäähän sinun käsittää, että taskusi tulee olla mynttiä täynnä, jotta olisit varma kuninkaallisen hovin kaikkien olentojen uskollisuudesta. Kullalla heidät kaikki saadaan ostetuiksi. Sirottele siis kultaa ympärillesi, sisar kulta, niin kyllä sitte myös kultaa ansaitset.

— Sirottele kultaa ympärillesi? — Jaa, olisihan oivallista, jos sen voisin tehdä, kuiskasi Draga, mutta en nyt älyä yhtään keinoa, miten kultaa haltuuni saisin.

Silloin tarttui Nicodem sisarensa käteen ja veti hänet lähelle itseänsä.

— Etkö nähnyt Aleksanterin päässä ihanata kruunua, sanoi Nicodem kuiskaten, — silloin kun Aleksanteri seisoi alttarin edessä? — Minä vannon sinulle, etten hetkeksikään kääntänyt katsettani tuosta kruunusta, en nähnyt mitään muuta kuin juveleja, rubineja, sahreja, ametisteja, — oi, mikä suunnaton rikkaus! Ja silloin minä ajattelin — tuhat tulimaista, mitä varten siinä juuri tarvitaan oikeita kiviä. Voi sitä rahan paljoutta, mikä saataisiin, jos noiden oikeiden kivien sijaan pantaisiin väärät! —

— Sinä olet suuri lurjus, Nicodem! huudahti Draga vavisten, mutta samalla myöskin ahneus leimahti hänen silmissänsä. — Niin, sinä olet oikeassa, vääriä kiviä oikeiden sijaan! Mutta, missä saadaan tuo työ tehdyksi? Ei ainakaan täällä, sillä silloin tulisimme kiikkiin. — Mitä sanoitkaan, Nicodem? — Haa, tuon tuuman on itse paholainen päähäsi pannut! Me muutamme Serbian kuningaskruunun rahaksi ja niillä me lahjomme Belgradin ja koko Serbian!

— Nyt sinusta pidän, sisar, huudahti Nicodem inhottavasti nauraen. — Ja jos olet viisas, niin ryhdymme heti toimeen!

— Jaa, jo ensi yönä! vastasi Draga yhtä kiihkeänä kuin veljensä.

— Minä jätän sinulle kruunun, vaikkapa minun täytyisi varastaa se Aleksanterin päästä, mutta se on hyvässä säilyssä, valtaistuinhuoneen rautakaapissa, johon yksin Aleksanterilla on avain, ja se on hänellä aina mukanansa.

— Sinun täytyy se varastaa ja sitte jättää kruunu minulle! Missä odotan sinua?

— Tässä kioskissa, keskiyön aikaan.

— Hyvä, ja niin pian kuin Serbian ihana kruunu on käsissäni, vien sen Wieniin. Siellä irroitan kivet ja annan taitavan kultasepän yöllä kiinnittää väärät mutta oikeat — ne muutan minä rahaksi ja annan ne kaikki sinulle, lukuunottamatta puolta miljoonaa, jotka sinun pitää minulle antaa.

- Oikeinpa vapisen ajatellessani, että matkalla joku voi sinulta kruunun varastaa, sanoi Draga. Mitä tietä aiot matkustaa?

— Minä matkustan Budapestin kautta Wieniin ja koko matkalla en jätä vierestäni kruunua, jota aion säilyttää nahkalaukussani. Ha, ha, tahtoisinpa nähdä, uskaltaako joku riistää sen minulta.

Tuskin oli hän nämä sanat sanonut, kun Draga äkkiä säpsähti. Hän tarttui lujasti kiinni Nicodemiin ja katseli tuskallisesti tutkistellen ympäri huonetta.

— Kuinka on sinun laitasi? kysyi Nicodem.

— Ei mitään, oi, ei se ole mitään! vastasi Draga. — Minä luulin vaan, — kiihottuneet hermoni vaan minulle uskottelivat. Olin kuulevinani pilkkanaurua.

— Taisin itse nauraa, vastasi Nicodem. Kaikessa tapauksessa voit olla aivan tyyni. Olemmehan täällä aivan yksin. Siis — keskiyönä odotan sinua täällä, sisar kulta.

— No, entäs lapsi sitte? kysyi häneltä Draga. — Kuinka on käypä pikku Milanan, tuon synnin ja tuskan lapsen?

— Siitä kyllä otan selvän ennen lähtöäni; ei ollenkaan ole Belgradissa vaikeata päästä lasten jälille, jotka orpoina vetelehtivät kaduilla ja saavat kerjuulla elättää henkensä. Kun vaan saan lapsen käsiini, vien sen mukanani Wieniin, ja siellä kyllä siitä pääsen erilleni, niin ettet enää tarvitse kuulla lapsesta puhuttavan.

— Hyvästi sitte, veljeni! sanoi Draga. — On jo aika palata kuninkaan luokse. Hän minua kiihkeästi rakastaa, sentähden hän myöhemmin täyttää jok'ikisen toivomukseni, jonka hän lukee silmistäni. — Minä en pelkää mitään, Nicodem, me seisomme lujalla pohjalla, niin lujalla, etteivät Mustat vuoret voi lujemmin seistä! Pysy minulle uskollisena, niin olet kaikki saavuttava, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa.

Draga puristi vielä kerran hänen kättänsä, vaikkapa hiukan vastahakoisesti, sillä hän muisti äkkiä, kuinka tuo kurja oli uhannut ilmaista hänen salaisuutensa. Seuraavassa hetkessä oli hän lähtenyt kioskista. Nicodem, joka vielä viipyi hetkisen, kierteli tyytyväisenä viiksiänsä ja sytyttäen paperossia hän mutisi:

— Todellakin nyt saan viettää ihania päiviä kauniissa keisarikaupungissa sinisen Tonavan varrella! Pikku Ninette, kaunis ranskattareni, joka jo parin viikon ajan on täällä Belgradissa majaillut, lentää, kohta kaulaani ihastuksesta, kun hänelle kerron, että hän nyt on saava kaikki, mitä ikänä haluaa.

— Onpa todellakin edullista olla kuningattaren veljenä!

Ja ole vaan tyven, pikku sisar, ole vaan tyven. Nuo puoli miljoonaa frangia on vasta alkua. Minä kyllä vielä monta kertaa olen iskevä suontasi, kunnes ei enää pisaratakaan verta lähde. Nyt on minulla sinut kynsissäni, salaisuudellasi olet heittäytynyt minun valtaani! — Mitä hän sanoikaan lähtiessään? Kaikki olen saavuttava, "kaikki, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa!" Ha, ha, miksi en minä voisi tulla Serbian kuninkaaksi, kun Aleksanteri, tuo kurja, ei enää ole olemassa?...

Jaa, tuo on päämääräni, johon Dragan täytyy minut kohottaa! — Nicodem I... Eläköön Serbian tuleva kuningas — hurraa!

Näissä kunnianhimoisissa aikeissa lähti Dragan yhtävertainen veli kioskista, joka nyt oli aivan autio ja tyhjä.

Eksynyt mehiläinen surisi huoneessa turhaan pyrkien ulos vapauteen. Villit köynnösruusut, jotka kiemurtelivat lasisen katon ylitse, nostivat ikäänkuin kuunnellakseen pieniä vaaleanpunaisia kukkapäitään.

Mutta ei, — vielä toinenkin ääni kuului, ääni kuten petoeläimen, joka on kauvan ollut vankeudessa, vapautuu kahleista ja nousee ylös — ja tuolta sohvan alta tulee näkyviin ihmisen pää, kasvonpiirteet terävät ja rohkeat, tukka ja parta mustat, hoikka miehekäs ruumis ryömii esiin piilostaan, jossa se on liikkumatonna maannut useita tunteja. Hän venyttää itseään, ja kalpeat huulensa vetäytyvät pilkkanauruun.

Ruskea, miehekäs nyrkki tarttuu miekan kahvaan, jota kantaa albanialaispukuun puettu mies ja terävä ääni lausuu:

— Serbian kruunu! — Ei, et sinä vielä ole tuhlannut sen raha-arvoa. — Tuhat kertaa ennemmin saa se sitte joutua minun — Demeter Banjalukin — käsiin!...

YHDESTOISTA LUKU.

Ei sinun pidä tappaman!

Synkkinä kohoavat vuorten mustat kalliot Serbian ikivanhoissa tammimetsissä kuin mykät vahdit, valmiina musertamaan jokaisen, joka vaan uskaltaisi tehdä väkivaltaa tuolle pyhälle puulle.

Yö levittää synkän vaippansa yli jylhärotkoisen maiseman. Tuulenpuuska suhisee puiden oksissa — on kuin suuri huokaus tunkeutuisi metsän syvyydestä.

Kuu kätkeytyy pilvien taakse, jotka äärettömän peitteen tavoin riippuvat repaleisina taivaalta. Ei yksikään tähti loista, ja vain joskus lammikossa säkenöi virvatuli, tanssien suon ylitse ja häviten.

Tuolla synkässä vuorimetsässä nojautuu puuta vasten — Genia von Sandorf. Hänen kalpeat kasvonsa on kärsimys rumentanut, suuret silmät puhuvat sanomatonta sieluntuskaa. Hän nytkähtelee pelosta, kun sisilisko hypähtää kuivilla lehdillä tahi orava kiitää ylös puuhun aivan hänen vieressänsä.

Ikivanha tammi, jonka rosoista runkoa vastaan kaunis, nuori tyttö lepää, kumartaa Genian pään ylitse ikäänkuin surevia oksiansa.

Vanha tammi on ollut hirveän ilkityön todistajana, se on itsekin siihen saanut ottaa osaa. Sen on täytynyt nähdä kuinka Jovan ja Karla eversti Maschinin toimesta kostivat luullulle petturille, sillä tammeen oli tyttö sidottu kolmenkertaisilla kahleilla.

Hänen käsivartensa ovat pitkin runkoa kurotetut, mutta kädet ovat kumminkin nuoralla toisiinsa sidotut. Myöskin ovat jalat tammeen sidotut ja sitäpaitsi ihmiset ilkeydessään sitoivat vyötäryksen tammeen vahvalla nuoralla.

Turhaan oli Genia rukoillut Jovaa ja Karlaa irrottamaan hänet, mutta hän tuskin oli kyennyt sanaakaan sanomaan.

— Petturi, oli Jovan hänelle huutanut, parempaa kohtaloa et ole ansainnut! Karla taas sylki häntä silmiin ja halveksien lähti hänen luotansa.

Ja kumminkaan he eivät olleet huonoja ihmisiä, he vaan arvelivat toimivansa kuin rehelliset, oikeat serbialaiset ainakin, kun olivat siitä vakuutettuja, että tuo suloinen olento oli häväissyt Serbian kunniata ja syössyt eversti Maschinin ja muut upseerit, jotka eilen vangittiin, turmioon.

Nuo peljättävät ihmiset poistuivat ja jättivät Genian metsän synkkään yksinäisyyteen ja kaikkiin vuoriseudun kauhuihin, jotka päivällä kätkeytyvät puiden taakse, väijyvät kallioiden onkaloissa, mutta öisin kuljeskelevat aavemaisina olennoina.

Kaksitoista pitkää tuntia oli Genia ristillään kitunut, on nimittäin hänelle lohduttavaista saada verrata kärsimyksiään Vapahtajan kärsimyksiin, joka hänkin oli syyttömänä ristinpuulla kärsinyt. Niin luuli Geniakin kuolevansa.

Turhaan hän vielä kerran koetti irrottaa kahleitansa, mutta oi, ne ovat siksi vahvat, ettei hän heikoilla voimillansa kykene vapautumaan ja odottaa vaan kuolemata.

— Oi, jospa kuolema tulisi minut vapauttamaan! uikuttaa hän. — Mitä sanonkaan! Ei, rakas Jumala, vapauta Stefan ja anna minun kuolla hänen puolestansa! Ja kumminkin tahtoisin niin mielelläni kuolla, jatkoi hän, samalla kuin kyyneleet pusertuivat hänen silmistänsä, — elää todistaakseni syyttömyyteni, sillä minä en tahdo, että Genia von Sandorfin nimi ikuisesti kirouksella mainitaan. Jo tahtoisin seistä niiden ihmisten edessä, jotka ovat minut petturiksi leimanneet. Voi, minkä kauhean laudanpalasen sitoivat selkääni! Miks'et myrskytuuli irrota sitä, miks'et poista minusta häpeän tahraa.

Laudanpalasen? — Jova ja Karla olivat hänen selkäänsä sitoneet laudanpalasen ja siihen kirjottaneet:

"Noin kuolee Serbian petturi, noin kuolee kuningatar Dragan elukka! Kirottu olkoon Genia von Sandorf — hän on kohtalonsa ansainnut.

Joka tämän ruumiin tapaa, kulkekoon ohitse rukousta lukematta, jättämättä häntä maan haltuun!

Raadelkoot Mustien vuorten korppikotkat petturin ruumiin!"

Monta monituista kertaa oli Genia koettanut irrottaa tuota häpeällistä taulua.

Nytkin hän painoi päänsä alas ja koetti hampaillaan tavottaa nuoraa, sen poikki purrakseen ja siten pudottaakseen taulun maahan.

Mutta Jovan Radac oli kyllä huolta pitänyt siitä, että tämä oli mahdotonta, ja epätoivossa nyyhkyttäen täytyi Genian taaskin luopua yrityksestänsä. Tässä tilassa lensivät hänen ajatuksensa vanhempainsa kotiin.

— Oi Jumala, mitä hän oli tehnyt? Eikö hän itsessään tehnyt muuta rikosta vanhempiaan kohtaan, kun hän äänettömänä, salaa hiipi pois heidän luotansa. Vain pienen kirjelapun oli hän jättänyt jälkeensä, pyytäen siinä, ettei isä eikä äiti olisi huolissaan hänen kohtalostaan. Hän kyllä palaisi, kun oli täyttänyt aiotun tehtävänsä.

Kuinka nyt vanhemmat mahtoivat epätoivoisina etsiä häntä!

Mutta, millä kauhulla täyttyisi heidän sydämet, jos he vaan aavistaisivat, miksi heidän rakkaan lapsensa kohtalo oli muodostunut! —

Ollessaan puuhun sidottuna oli Genia yhtämittaa huutanut apua. Mutta, kukapa olisi häntä täällä kuullut? Kuuleppas! — Kovaa haukuntaa kuuluu kallion takaa, jonka hän aivan selvästi voi erottaa koko alastomuudessansa. Ei mitenkään koira voinut noin haukkua. Susi noin haukkui, ruskea susi, joka vieläkin oleskelee Serbian metsissä ja hämärässä jättää luolansa, lähteäksensä saalista etsimään.

Veri hyytyi Genian suonissa, ja hiukset yrittivät pöyristyä, kun hän huomasi jättiläismäisen suden katselevan pelokkailla silmillään ja sitte suurin hyppäyksin juoksevan takaisin metsään.

— Taivaan Jumala, elä anna suden raadella minua, rukoili Genia tuskasta mielettömänä. — Hän kuuli pensaissa ratisevan. Ehkäpä tunkeutui susi sitä tietä, ehkäpä se vainui saalistansa. Ehkäpä —

— Kaikkivaltias Jumala, huudahti hän, nähdessään suden punertavat silmät suuntautuvan häntä kohden, sillä suden suippo pää pistäytyi nyt esiin pensaista, jotka olivat ainoastaan kymmenen askeleen päässä.

Varovasti katsoi susi häneen tullakseen vakuutetuksi, saattoiko uhri puolustautua, sillä pedot ovat samalla suuria pelkureita, pelkäävät keppiä yhtä paljon kuin miekkaa tahi kuulaa.

Mutta, voi, Genia ei kyennyt puolustautua, sillä kädet ja jalat olivat sidotut, ja hän oli auttamattomasti jätetty oman onnensa nojaan.

Laiha, takkuinen eläin kohottautui kyykkyasennostaan. Se tuli häntä kohden ja teki puun ympäri yhä ahtaampia kierroksia.

Genia tunsi, kuinka tuskan hiki tihkui otsasta, kuinka jalat vapisivat ja jo puutuneet käsivarret värähtelivät. Ja yhtä kaikki hän vielä kerran epätoivon koko voimalla yritti katkaista nuorat. Sillä hän tahtoi paeta, pelastautua uuden vihollisen kynsistä...

Mutta juuri kuin susi aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, terävillä hampaillaan puremaan poikki hänen kurkkunsa, kaikui äkkiä ihmisääni pensaikosta, ja samassa silmänräpäyksessä viskautui peto syrjään ja pakeni pelokkaana.

— Ihmisiä, ihmisiä! riemuitsi Genia sydämessänsä. — Vihdoinkin tulee apu! Sinä taivaan hyvä Jumala, minä kiitän sinua, ettet ole hyljännyt lastasi, kääntänyt kasvojasi tyköäni!

Nyt minut vapautetaan, ja minä tulen pelastetuksi, jotta taas vuorostani voin pelastaa Stefan Naumovitschin.

Pensaat väistyivät tieltä, ja pieni mies, pitkään vaippaan puettu, esiintyi.

Jo tahtoi Genia rukoilla häneltä apua, kun äkkiä ajatus antoi hänelle paremman neuvon.

Ei, ensin tahtoi Genia tietää, mikä tarkotus oli miehen tuonut metsään.

Olikohan tuo hyvä ihminen? Tahtoiko tuo todellakin häntä auttaa epäitsekkäästä vai vaatisiko jälkeenpäin avustansa hirvittävän palkan?

Sekuntia myöhemmin hengitti hän taas vapaammin, sillä hän näki, että tuo mies ei ollut yksin, vaan talutti pientä lasta, ja missä lapsi on mukana, siellä — niin arveli Genia — ei inhimillinen kehnous voi vehkeillä, silloin vaan lempeät rakkauden tunteet vallitsevat.

Sillä kukapa ei lasta rakastaisi, ja kukapa sen nähden tahtoisi tehdä halpamielisesti?

Lapsi, jota vaippaan puettu mies talutti, oli pieni, rääsyinen tyttö.

Kuuvalo, joka nyt pilkisti puiden lehtien lomitse, salli Genian jotenkin hyvin havaita molemmat olennot.

Mitäpä mies aikoi tehdä lapselle metsässä? Miksi oli hän tuonut lapsen mukanaan tähän autioon seutuun?

Genia pidätti henkeänsä, ettei ilmaisisi itseänsä, hän painautui vieläkin lähemmäksi tammea, ettei vaan näyttäytyisi kuunvalossa.

Mies kulki hänen ohitsensa, lapsi noin viidentoista askeleen päässä. Kaikeksi onneksi ei mies Geniata huomannut.

Genia saattoi nähdä ainoastaan miehen kasvon piirteet sivulta päin. Kasvot olivat nuorekkaat, vaaleitten viiksien koristamat.

Samassa silmänräpäyksessä kun he kulkivat Genian ohitse, kuuli tämä, kuinka lapsi sanoi miehelle:

— Minnekkä viet minut? Emmekö vielä ole saapuneet äidin luokse? Lupasithan viedä minut äidin luokse!

— Tuonne kalliolle meidän ensin täytyy tulla, vastasi mies, äänessään vastenmielinen sointu. — Sitte olet äitisi luona.

Genia tunsi pistoksen sydämessään.

Sanat kuuluivat niin pilkallisilta miehen huulilta. Eikä hän arvellut ensimäistä kertaa kuulevansa tuota ääntä.

Hän tiesi vieläpä aivan varmasti kuulleensa tuon ylpeän äänenpainon. Mutta missä — missä? Tällä hetkellä oli hänen mahdotonta sitä muistaa, hetkellä, jolloin raju mielenliikutus täytti hänen rintansa.

Että mies oli valheen lausunut, siitä oli Genia heti vakuutettu, sillä kallion takana ei ollut yhtään ihmisasuntoa, missä tytön äiti olisi asunut.

Genia näki, kuinka mies nousi ylös kalliota lapsen kanssa. Hän luuli ensin, että mies taas laskeutuisi kallion toiselle puolelle, mutta kalliolle hän jäikin seisomaan.

Kuu pilkisti pilvien takaa ja valaisi aavemaisella, kalpealla valollaan kamalata, synkkää kalliota ja miehen sekä lapsen piirteet selvästi kuvastuivat tummalla pohjalla. Tuuli ikäänkuin nyyhkytti ja valitteli puiden oksissa ja lehdissä.

Genia tunsi rajua tuskaa sydämessänsä, häneen ei koskenut enää oma kohtalonsa, vaan tuon pienen tytön, joka kalliolla seisoi oudon miehen vieressä. Pöyristys valtasi hänen mielensä. Hän ei tietänyt miksi, mutta yht'äkkiä hän rukoili Jumalaa sydämessänsä, auttamaan tuota lasta ja armahtamaan.

Seuraavien minuuttien kuluessa täytyi hänen aavistustensa toteutua. Hän näki nimittäin, kuinka mies äkkiä tarttui tytön molempiin käsiin ja pakotti hänen laskeutumaan polvilleen.

— Polvillesi! sanoi mies käskevällä äänellä peljästyneelle lapselle, joka kauhusta ei kyennyt sanaakaan virkkamaan. — Rukoile nyt viimeinen rukouksesi, sillä sinun täytyy kuolla!

— Armelias Jumala! kuiskasi Genia. Tuo peto, kurja aikoo murhata suojattoman lapsen! Voiko ihminen katalampaa tekoa tehdä!

— Ja miksi minun täytyy kuolla? kysyi pikku tyttö vapisevalla äänellä, enhän minä mitään pahaa ole tehnyt.

— Elä kysy! ärjäsi mies. Sinun täytyy kuolla, koska olet toisten tiellä. Ei tässä tarvita pitkiä puheita, saat kuulan otsaasi ja sitten sysään sinut alas kalliolta. Laskeudu polvillesi aivan kallion reunalle, tuonne ulommaksi!

Tuskasta väristen ryömi lapsi parka, jonka suloiset, mustien kiharoiden ympäröimät kasvot Genia nyt aivan selvästi saattoi erottaa, kallion jyrkimmälle reunalle, yhä heittäen aran katseensa murhaajaan, joka oli heittänyt vaipan päältänsä. Voi, tuo mies ei ollutkaan tavallinen kuljeksiva ryöväri, vaan upseeri.

Äkkiä älysi Genia, missä hän oli aikaisemmin nähnyt nuo ylpeät, julkeat kasvot vaaleanpunaisine viiksineen.

Tuo oli sama upseeri, joka mustalla oriilla oli ajaa karauttanut tuomiokirkolle, Stefan Naumovitschia vangitsemaan. — Hän oli Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, ja sama mies aikoi nyt tehdä lapsenmurhan! Tuon lapsen laita mahtaa olla hyvin kummallista, arveli Genia.

Genia kuuli revolverin hanan napsahtavan kohotessa ja näki murha-aseen suuntautuvan lapsen otsaa kohden. Saattoi olla varma siitä, että kuula kyllä lopettaisi lapsen päivät.

Pikku tyttö purskahti äkkiä suonenvedontapaiseen itkuun. —

Enhän minä ole mitään pahaa tehnyt! huusi hän toistamiseen. — Minä pyysin sinulta vaan palasen leipää, sillä minun oli nälkä. Ja sinä sen sijaan kysyit, mistä sormuksen olin saanut, joka minulla oli sormessani. Sanoinhan minä, etten sitä ole varastanut, vaan on se minulla ollut niinkauvan kuin muistan. Voi, elä tapa minua, rakas upseeri, elä tapa minua!

Nicodem Lunjevica ei vastannut lapsen sydäntäsärkevään rukoukseen. Vielä sekunti, ja tuo ilkityö olisi ollut valmis.

Genia joutui kokonaan tunteittensa valtaan, omaa kuolemataan pelkäämättä hän huusi kovalla äänellä, joka hirvittävänä kaikui synkässä metsässä:

— Varo, Nicodem Lunjevica, ei edes sisarensa purppura kykene peittämään tuota viatonta verta, joka takertuu käsiisi! Varo, sillä joka lapsen murhaa, on kirottu.

Kirottu! toisti kaiku kamalasti. Ja kirottu! vastasi metsä kaikkinensa.

Silloin vaipui Nicodemin käsi, joka juuri oli ollut valmiina laukaisemaan. Hän katseli arasti ympärilleen ja juoksi sitte kiireimmän kautta kallion toiselle puolelle ja hävisi nopeampaan kuin Genia edes saattoi ajatella olevansa onnellinen, kun oli ihmishengen pelastanut, hän, joka itse oli avuton, puuhun sidottuna, oli saavuttanut loistavan voiton pimeyden vallasta.

Lapsi oli vielä polvillaan, hän ei vielä ollut selvillä siitä, mitenkä peljättävä murhamies äkkiä oli hävinnyt.

Lapsi piti kumminkin yhä vielä kätensä ristissä ja katseli taivasta kohden, missä — Genia oli näkevinään siinä Jumalan antaman merkin — ystävällinen, kirkas tähti näyttäytyi.

KAHDESTOISTA LUKU.

Mustien vuorten ryövärien joukossa.

Lapsi, lapsi! huusi nyt Genia ilosta vapisevalla äänellä, antaessaan sille niin ystävällisen ja hellän soinnin kuin mahdollista, ettei vaan peljättäisi pienokaista. — Lapsi, tule tänne, tule tänne, minä odotan sinua!

Pikku tyttö nousi ylös ja katseli ympärilleen. Hän nähtävästi ei voinut kuulla, mistä ystävällinen ääni kuului.

— Kuka minua huutaa? kysyi tyttö. — Hyvät, siivot ihmisetkö? Oi, täällä metsässä on niin synkkää ja kalliot ovat jyrkät.

Astu varovasti alas, suloinen lapsi! kehotti häntä Genia hellästi kuin äiti. Elä putoa! Tule tänne, täällä minä olen tässä puussa.

Pikku tyttö oli kulkenut Genian ääntä kohden. Hän oli poistunut kalliolta ja kiireesti hän nyt hiipi tummien jättiläispuiden ohitse sille paikalle, missä Genia oli.

Vielä kerran huusi pikku tyttö:

— Missä sinä olet, lempeä ääni?

Genia vastasi:

— Täällä, täällä olen! Oi Jumalani, sinä olet pelastettu, lapsukaiseni, ainakin kaikkein pahimmasta.