Part 8

Kummastuneena katseli lapsi Geniata, jonka hän näki nojaavan puuta vastaan eikä ymmärtänyt, että Genia oli sidottu. Vähääkään arastelematta hiipi tyttö hänen puoleensa.

— Sinä siis minua huusit? — Näitkö, kuinka ilkeä mies tahtoi minut tappaa, ampua kuoliaaksi.

— Hiljaa nyt, lapsi? Emme vielä ole vaarasta päässeet, hän voi tulla takaisin. Voi, en voi syleillä sinua, olen sidottu.

— Sidottu? kysyi pienokainen, miks'et avaa nuoria?

— Kun en voi, vastasi Genia. — Katsoppas, kuinka käsivarteni ja jalkani ovat puun runkoon sidotut.

Voi, jos sormissasi olisi voimaa sen verran, että irrottaisit minut.

Lapset, jotka saavat pitää itsestänsä huolta, ovat tavallisesti paljoa käytännöllisempiä kuin ne, jotka ovat äitinsä hemmottelemia.

— Ehkäpä minä voin auttaa, huudahti pikku tyttö. Onhan minulla taskussa pieni veitsi, jolla leipää leikkaan. Ole hyvin hiljaa liikkumatonna, niin koetan nuoran katkaista.

Kuusivuotias lapsi meni puunrungon taakse, ja Genia tunsi kohta tuon pikku olennon käsien liikuttavan hänen käsiänsä.

— Nuora on niin kovaa, valitti lapsi, ja veitsi tylsä. Mutta odota! Ehkäpä paremmin onnistun hampaillani. Tiedä, että minulla on vahvat terävät hampaat, se johtuu siitä, että syön kovaa leipää...

Vaikka Genia oli surullisessa tilassa, täytyi hänen hymyillä.

— Nyt olet vapaa, nuora on jo poikki. Koetappas liikuttaa käsivarsiasi, niin saat nähdä... Kas vaan, kuinka se onnistuu. Ja nyt irrotan jalkasi.

Parin minuutin kuluttua oli Genia vapaa, sillä lapsen oli onnistunut avata solmut. Mutta nyt Genia kaatui maahan, sillä pitkällinen tuska oli voimat kokonaan lamauttanut.

Genia lepäsi siinä hetken liikkumattomana ja lapsi istuutui hänen viereensä, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi häneen vilpittömästi.

— Lapsi parka! sanoi Genia, vetäen pienokaisen lähemmäksi ja otti syliinsä. — Eikö sinulla ole vanhempia?

— Tarkotat varmaankin, onko minulla isä ja äiti? — Ei, niitä ei minulla koskaan ole ollut:

— Ei koskaan! — Geniata puistatti. Olento, jota ei isän silmä ole koskaan katsellut, jonka kiharoita äidin käsi ei ole koskaan hyväillyt — voi kuinka surkuteltava olikaan tuollainen köyhä, hyljätty ihmislapsi!

— Ja missä olet tähän saakka asunut? kysyi hän edelleen. — Jonkun luona on sinun kuitenkin täytynyt olla. Kuka antoi sinulle ruokaa, missä talossa oli vuoteesi?

— Vanha rouva antoi minun syödä sitä ruokaa, mitä hänelle kerjäsin. Mutta hän löi minua myöskin. Ja sitte joi hän niin paljon viinaa, että kerran hän jäi ojaan makaamaan maantien viereen, ja minä huusin, että hän nousisi ylös, mutta hän ei vaan kuullut puhettani.

— Ehkäpä oli hän kuollut! huudahti Genia peljästyneenä. Olisit mennyt hakemaan ihmisiä avuksi.

— Sen hän oli kieltänyt. En koskaan uskaltanut huutaa ihmisiä avuksi, kun hän oli juovuksissa ja kaatui, sillä hän sanoi, että ihmiset veisivät hänet työhuoneelle, jonnekka hän ei millään ehdolla halunnut. Kun hän jäi ojaan makaamaan, olimme matkalla Belgradiin. Hän sanoi, että minut siellä otettaisiin hyvin vastaan, siellä saisin kauniit vaatteet ja saisin ajaa vaunuissa, sitä varten lähti hän minua sinne viemään. Ja silloin ajattelin, että jos en heti pääsisi Belgradiin, annettaisiin vaatteet jollekin muulle lapselle, ja toinen tyttö saisi vaunuissa ajaa. Sen vuoksi juoksin heti tieheni ja annoin eukon ojassa maata.

— Entäs Belgradi sitten? — Kuinka siellä kävi?

— Siellä kuljeskelin yhtä mittaa ja kerjäsin, kunnes tuo häijy mies tuli ja sanoi, että veisi minut äitini luokse, otti minut mukaansa metsään, ja tuolla kalliolla hän tahtoi —

— Niin, siitä et tarvitse puhua, minä näin kaikki. Kiitos Jumalan, että hän pelasti sinut tuon miehen kynsistä.

Mutta sanoppas, eikö vanhalla rouvalla ollut mitään nimeä? Oliko hän sinun äitisi?

— Minun äitini? Ei, minä aina kutsuin häntä eukoksi ja muuta nimeä ei hän koskaan suvainnut. Minä en hänestä koskaan pitänyt enkä ole ollenkaan pahoillani siitä, että hän nyt ehkä lepää haudassa. Emmehän nyt mene hänen luoksensa. Olen ennemmin sinun luonasi, sinä olet niin kaunis ja niin kiltti.

Lapsi nojautui hellästi Geniaa vastaan, vavisten ajatellessaan, että ehkä taas täytyisi hänestä erota.

— Niin, sinun pitää pysyä luonani! huudahti Genia ja painoi suudelman hänen otsalleen. — Mutta joskaan eukolla ei ollut mitään nimeä, tahi sinä et sitä tuntenut, niin on kai sinulla joku nimi?

— Nimeni on Milana, vastasi tyttö. — Eikös monella Serbian tytöllä ole sama nimi, onhan se sievä nimi?

— Sangen sievä nimi, sanoi Genia. — Pidätkö minusta, pikku Milana?

Tämän kuullessaan heitti tyttö pienet käsivartensa pelastajansa ympäri, ikäänkuin olisi tietänyt, että hänen oli Geniata kiittäminen hengestään.

— Tule sitte! huudahti nuori paronitar. — Meidän täytyy lähteä, koettaa päästä tästä hirveästä metsästä ja löytää joku ihmisasunto. Täällä on niin kamalata. Ojenna minulle kätesi, Milana!

Mutta kun lapsen piti ojentaa Genialle kätensä, osotti se sen sijaan Genian selkää ja lausui:

— Mikä taulu siinä on? Siinä on jotakin kirjotettuna.

Ellei olisi ollut niin pimeä vanhojen tammien alla, olisi pikku Milana huomannut, että polttava puna kohosi hänen pelastajansa poskille. Nopealla liikkeellä tempasi Genia taulun irti ja viskasi sen metsikköön.

— Tule! huusi hän sitte lapselle melkeinpä ankaralla äänellä. — Löytyy ilkeitä ihmisiä täällä maailmassa. Sen olet jo saanut kokea ja minä myös.

He vaelsivat sitte yhdessä metsän läpi. Genia haki polkua, mutta ei voinut semmoista löytää. Tuntui kuin metsä ei ollenkaan olisi tahtonut loppua ja että vanhat puujättiläiset eivät olisi tahtoneet päästää tyttöä eikä lasta käsistään. Yhä uusia jättiläisiä kohtasi heitä ja seutu tuli yhä epätasaisemmaksi, yhä kallioisemmaksi, peljättävämmäksi.

Metsäpuro syöksyi alas pitkin vuoren seinämää ja vuodatti sisällyksensä kapeaan uomaan. Tätä pitkin he kulkivat.

Kapea aukko tuijotti heihin kallioiden välissä, mustana ja uhkaavana.

— Hyi, huusi pikku Milana vavisten.

— Siellä on varmaankin helvetin portti.

— Helvetti on ainoastaan siellä, missä löytyy ilkeitä ihmisiä, vastasi nuori paronitar. — Elä pelkää! Etkö näe, että tähti, joka tuolla ylhäällä loisti kauhusi hetkellä, vieläkin meitä seuraa...? Tule vaan mukanani solaan, Jumala on meitä oikein johdattava.

Niin he sitten menivät kallioiden väliseen solaan. Mutta tuskin he olivat muutamia minuutteja kulkeneet tuota synkkää polkua, kun äkkiä, ikäänkuin maasta nousten, useita rajunnäköisiä miehiä seisoi heidän edessänsä. Kiväärien piiput säkenöivät, eräs mies tähtäsi ja huusi korskeasti:

— Seis, ei yhtään askelta enää, muutoin ammun teidät!

— Ryöväreitä! huokaili Genia vapisevalla äänellä. Oi, Jumala, tuo vielä puuttui.

Mutta pian hän rauhottui, katsoi ryöväreitä suoraan silmiin ja sanoi:

— Saatte kernaasti tutkia vaatteeni, mutta ette löydä mitään arvokasta esinettä. Ja yksistään murhanhimosta ette toki meitä tappane. —

— Miehet neuvottelivat hetkisen. He puhuivat kieltä, joka ei tuntunut olevan serbiankieltä, ehkäpä se oli jotakin mongerrusta, jonka itse olivat keksineet, etteivät vieraat ihmiset heitä ymmärtäisi. Sitte sanoi yksi heistä:

— Vie heidät kapteenin luokse. Hän saa määrätä, mitä me niillä teemme! Kaikessa tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia ja välttää yllätystä.

— Neiti, sanoi sitte sama mies, vielä nuori ja päivettynyt, Genialle, — me emme ole mitään murhaajia, jotka vaan huvin vuoksi tapamme; siitä ei kapteenimme olisi mielissään.

— Mutta me emme voi päästää teitä vapaaksi, kun kerta olette tulleet piilopaikkaamme. Nyt sidotaan teidän silmänne ja viedään teidät kapteenin luokse.

Näin sanoen veti hän taskustaan mustan silkkihuivin, sitoen sen Genian silmille, joka ei myöskään vastustellut.

— Teidän kapteeninne ei liene enemmän kuin ihminen, sanoi Genia. — Ehkä on hän joku isä, ja silloin hän varmaankin meitä säälii. — No hyvä, viekää minut hänen luoksensa, minä tahdon puhua hänen kanssansa. Mutta mikä on hänen nimensä?

— Mikäkö hänen nimensä? huudahti nuori ryöväri, ja hänen äänessään oli ihastuksen kaikua. Hänen nimellään on Serbiassa peljättävä sointi, ja Belgradin äidit peljättävät hänen nimellään lapsiansa nukkumaan. Kapteenimme on nimeltään Banjaluki eli Mustien vuorten hallitsija.

KOLMASTOISTA LUKU.

Uhkarohkea yritys.

Nuori ryöväri otti pikku Milanan käsivarrelleen ja ojensi toisen kätensä Genialle.

— Elkää mitään peljätkö, neitiseni! sanoi hän kohteliaasti, jommoista ei olisi tuommoiselta mieheltä odottanut. — Meillä on jotenkin vaivalloinen tie kuljettavana, mutta johdan teitä varmasti.

Genia tunsi itsensä pois laahatuksi. Hänen sydämensä löi alussa tuskallisesti, sillä hän luuli, että uusi, hirvittävä kohtalo häntä odotti ja hän pelkäsi oudon miehen läheisyyttä.

Tuo rosvo kumminkin piti hyvin varovasti hänen kädestänsä ja kohteli häntä niin sääliväisesti, että hän kohta vapautui kaikesta tuskasta.

Kallioiden yli meni heidän tiensä yhä kauvemmaksi. Genia luuli kävelleensä neljännestuntia, kun saattaja hänelle äkkiä sanoi:

— Nyt pitää meidän astua rappusia alas. Astukaa varovasti porras portaalta. Ne ovat kallioon hakatut ja jotenkin kapeat. Pienokaisesta, joka on käsivarrellani, kyllä vastaan. Minä menen edeltä, jotta voin ottaa teidät kiinni, jos sattuisitte putoamaan.

Laskeutuminen alkoi. Kun Genia ei voinut mitään nähdä mustan siteen lävitse, täytyi hänen kulkea mitä suurimmalla varovaisuudella. Hän ensin koetteli jalkaterällään, mihin tulisi astua, ja sitte hän veti toisen jalan perästä, tuntiessaan, että seisoi varmalla pohjalla.

Ryöväri johti laskeutumista rohkaisevin sanoin. Geniasta tuntui, kuin astuisi syvälle maan sisään. Tuon tuostakin tuntui silmissä vähän valoisammalta, heikko hohto, leimuava valo tunkeutui siteen lävitse, ja pihkaisen puun haju tunkeutui nenään. Nähtävästi oli kallion seinämiin pistetty sytytettyjä päreitä, valaisemaan vaarallista tietä.

Kylmä ilma löi vastaan, ja juhlallinen hiljaisuus, joka alhaalla vallitsi, ilmaisi parhaiten, että nyt oltiin syvällä maan sisässä.

— Nyt ovat kallioportaat takanamme! huudahti nuori mies. — Nyt, neiti, antakaa tänne kätenne, niin pian olemme päämäärässämme perillä.

Taas kuljettiin eteenpäin ja tuntui Geniasta, kuin olisi nuori mies kuljettanut häntä sokkelossa, ristiin rastiin, ehkäpä aivan tahallisesti eksyttääksensä.

Yht'äkkiä hän pysähtyi ja otti pois siteen. Genia nyt havaitsi olevansa maanalaisessa luolassa, jonka katosta riippui vuotokiviä. Pisaroita putosikin tuon tuostakin ja jokainen auttoi muodostamaan osaksi katosta riippuvan pitkän, kapean kiven, osaksi toisen, lyhemmän, paksumman, joka nousi luolan pohjasta, mutta jotka jälkimmäiset olivat mukavuuden vuoksi enimmäkseen poishakatut tahi muodostetut tuoleiksi ja pöydiksi.

Vuotokivien muodostaman kahden pilarin väliin oli tämän maanalaisen asumuksen merkillinen asukas kiinnittänyt kirjavan esiripun.

Saattaja työnsi esiripun syrjään, ja heti jäi Genia liikkumattomaksi, huudahtaen ihmettelystä ja ihastuksesta.

Genia näki kuvan, jommoista vaan saduissa esitetään, ihmeen loistoisan kuvan.

Luola, joka siihen saakka oli ollut pitkä ja kapea, laajeni suureksi saliksi, jonka upea kaari veti vertoja mille temppeliholville hyvänsä. Kattoa kannatti kaksitoista pilaria, joista ei yksikään ollut vähemmän kuin kaksikymmentä metriä korkea. Soihtujen valossa, jotka olivat pilareihin kiinnitetyt ja levittivät punertavaa valoansa maanalaisessa luolassa, kimaltelivat kiteytyneet pisarat kuin miljoonat hohtokivet. Mahtavan salin sivuille oli luonto muodostanut pienempiä huoneita: nämä näyttivät etempänä olevien soihtujen valossa punasinerviltä.

Muutoin oli tämä merkillinen asumus myöskin sisustettu ylöllisyyttä lähenevällä huolellisuudella.

Turkkilaiseen malliin seisoi siellä täällä sohvia, joiden yli oli levitetty karhunnahkoja. Keskellä seisoi suuri ympyriäinen pöytä, kootakseen kaikki ryövärit sen ympärillä aterioitsemaan ja juominkeihin. Pilareille oli ripustettu vaakunoita ja voitonmerkkejä, ja seiniä koristivat kirjavat turkkilaismatot.

Myöskin peitti lattiata paksu, pehmeä matto, johon jalka painui.

Eräällä sohvalla lepäsi mustapartainen mies, jonka Genia heti otaksui kapteeniksi. Liikkeessä, minkä tämä teki noustessaan, ynnä ylpeässä katseessaan ilmeni runsaasti mahtavuudentuntoa ynnä itsetajuntaa.

Hänen vieressään oli kaksipiippuinen pyssy.

— Kenet olet tuonut luokseni, Aza? kysyi rosvopäällikkö, kun hän päätänsä pudistaen katseli tyttöä ja lasta. — Te näytte saaneen ihmeellisen saaliin.

— Säälikää meitä, kapteeni! sanoi Genia heittäytyen polvilleen Demeter Banjalukin eteen. — Mielelläni antaisin sinulle kaikki, mitä minulla on, mutta taskuni ovat tyhjät. Omituisen sattuman kautta jouduin metsään. Tapasin siellä tämän harhaantuneen lapsen ja päätin hakea ihmisasunnon saadakseni suojaa yöllä, jolloin sinun väkesi sai minut kiinni. Meistä ei teillä voi olla mitään hyötyä — antakaa meille vaan vapautemme.

Demeter veteli kädellään pitkää, mustaa partaansa.

— Te aioitte hakea ihmisasunnon? sanoi hän nauraen. — Täällä vuoristossa olisitte saaneet kauan kuljeskella, ennenkuin olisitte sellaisen löytäneet, sillä laajalta, niin kauvas kuin tämä metsä ulottuu, ei löydy pienintäkään majaa, lukuunottamatta vanhaa jahtilinnaa, joka on kuninkaan, ja sinne te ette olisi voineet päästä.

Me emme kumminkaan tee teille mitään pahaa, olkaa rauhallisia ja levätkää, sillä teidän täytynee olla sangen väsyneitä noin pitkän vaelluksen perästä. Kuules, Aza, mene noutamaan viiniä ja leipää, jotta Demeter Banjaluki voi näyttää vieraanvaraisuuttaan serbialaiseen tapaan.

Nuori rosvo toi, mitä pyydettiin, ja Geniaa ei tarvinnut monta kertaa käskeä. Istuutuen pöydän ääreen, joka oli keskellä salia, söi hän yhdessä Milanan kanssa leipää ja kylmää lihaa sekä joi viiniä päälle.

Rosvopäällikkö oli asettunut aivan Geniaa vastapäätä, mutta tämän syödessä hän ei sanaakaan virkkanut. Myöskään hän ei hetkeksikään lakannut katselemasta Genian ihastuttavia piirteitä, ja niin usein kuin tämä oli lasin tyhjentänyt, kaatoi Banjaluki lisää ja pyysi melkeinpä surunvoittoisesti valitellen:

— Älkää halveksiko leipää eikä viiniä rosvon talossa.

Voimakas viini, jota Milana ensi kertaa elämässään nautti, sulki pian hänen silmänsä ja lapsi nukahti pöytää vasten, pää painuen ristissä oleville käsivarsille.

Myöskin tunsi Genia itsensä sangen väsyneeksi ja pyysi rosvokapteenin vetäytymään syrjään.

— Kas tässä! sanoi päällikkö, viitaten erästä ovea, joka näkyi vuotokiviseinässä. Sitte hän avasi oven, ja Genia näki varsin hyvin sisustetun huoneen, missä oli tila karhuntaljoineen ja pehmeine patjoineen.

— Nuku rauhassa, kuin jos nukkuisit Abrahamin helmassa, sanoi Genialle Banjaluki. — Täällä olet hyvässä säilyssä ja kun taas näemme toisemme, niin saat huoleti lähteä matkallesi. — Usko minua, ryövärin asunnossa voi usein paljoa turvallisemmin sulkea silmänsä kuin Serbian kuninkaan linnassa. Kukapa tietää, lisäsi hän nauraen, nukkuuko kuningatar Draga tänä yönä niin makeasti ja häiritsemättä kuin sinä.

— Kiitos, vastasi Genia, ojentaen päällikölle kätensä. Jo ensi hetkestä tunsin sinuun luottamusta, mielelläni ja kiitollisuudella vastaanotan vieraanvaraisen tarjouksesi. Hyvää yötä!

Näin sanoen meni Genia, Milana käsivarrellaan, kalliokamariin, ja Banjaluki sulki perästä oven.

Minutiksi jäi hän seisomaan suljetun oven eteen. Hän ei kuunnellut, mutta näytti vaipuneen syviin ajatuksiin.

Pitkät, mustat, silkkimäiset kulmakarvat varjostivat hänen silmiään.

Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnan yli, ja rajuuden ja synkän päättäväisyyden jok'ikinen jälki oli hänen kasvoistansa kadonnut. Hänen piirteensä olivat päinvastoin saaneet lauhkean, haaveilevan ilmeen.

— Merkillistä! kuiskasi hän itsekseen. — Noin monen vuoden kuluttua — voiko se olla mahdollista?... Ei, ei voi olla — kuolonhiljaista on täällä sydämessäni; se ei voi kauvemmin rakastaa — kerran, eikä koskaan enää.

Äkillisellä, päättäväisellä liikkeellä kiskasi hän itsensä irti uneksivasta sureksimisestaan.

— Aza! huusi hän käskevällä äänellä.

Heti näyttäytyi nuori rosvo salissa ja kysyi kapteeninsa käskyjä.

— Ota minulle pukuvarastosta aatelispuku, ynnä kaikki mitä siihen kuuluu. Samalla kuin pukeudun, mene ylös satuloimaan kaksi parasta hevosta. Itsesi tulee sinun ottaa lakeijan puku ja valmistua mukaani lähtemään.

— Aiotko tänä yönä tehdä hyvän kaappauksen, kapteeni, kysyi Aza.

— Kyllä, poikani, vastasi Banjaluki. — Ja se saalis, jonka huomenna viemme kotiimme, on pitkiksi ajoiksi huolemme lopettava. —

Mutta mene nyt, elä kysy pitemmältä! Tiedäthän, että aina vastenmielisesti vastaan uteliaisiin kysymyksiin. Kiiruhda, poikani, meillä ei ole aikaa kadottaa.

Aza hävisi erääseen kamariin.

Kohta senjälkeen hän taas tuli näkyviin, tuoden herransa eteen useita pukineita.

Tämä riisui albanialaispukunsa ja pukeutui sen sijaan loistavaan pukuun, jota parempaa Belgradin etevinkään räätäli ei olisi kyennyt valmistamaan.

Demeterin notkea, komea vartalo teki nyt oivallisen vaikutuksen. Ja kun hän sitte painoi uusimuotisen hatun mustakiharaiseen päähänsä ja hitaasti veti silohansikkaat käteensä, niin ei kukaan ihminen olisi voinut aavistaa, että edessä seisoi Mustien vuorten rosvo, mies, jonka päästä hallitus oli luvannut kalliin hinnan, koska hän rohkeilla hyökkäyksillä ja kaikenmoisilla rikoksellisilla toimilla oli poliisia ja maan lakeja uhmaillut.

Ettei viranomaisten ollut onnistunut vangita Demeter Banjalukia, siihen oli helposti ymmärrettävät syynsä.

Väestö ei tukenut poliisin ponnistuksia tuon miehen vangitsemiseksi. Päinvastoin — Demeter Banjaluki saattoi suurella varmuudella siihen luottaa, että jokaisen köyhän mielien majassa, etenkin jokaisen talonpojan ja paimenen talossa, saisi osakseen ystävällistä kohtelua ja turvallisen piilopaikan.

Hän oli myöskin köyhien ystävä ja suojelija ja ainoastaan rikkaiden ruoska, jotka väärällä tavalla olivat omaisuutensa hankkineet, ja sellaisia löytyy kyllälti Serbiassa.

Sillä aikaa oli myöskin Aza päättänyt pukeutumisensa ja esiintyi nyt lakeijan ratsupuvussa niinkuin ylhäisen herran palvelija ainakin.

— Laajat nahkahousut soveltuivat mainiosti kastanjanruskeeseen tukkaan ja miellyttävään ulkomuotoon nähden.

Keltaiset saappaat säkenöivine kannuksineen sopivat jalkoihin kuin valetut, ja sininen frakkimainen takki kiiltävine hopeanappeineen näytti varsin somalta.

Demeter Banjaluki käski saattajansa odottaa vielä hetkisen ja meni sivuhuoneeseen noutamaan oivallisia aseita.

Olipa sillä monellaisia aseita: mitä uusimpia kivääreitä, pistooleita ja revolvereita, osaksi hopealla silattuja, osaksi norsunluulla koristettuja. Miekkoja ja sapeleita, tikareita — kaikellaisia murha-aseita oli Demeter koonnut, eikä ollut vähän ylpeä kokoelmastansa, sillä suurimmaksi osaksi oli hän aseensa voittanut rehellisessä taistelussa, ottanut ne voitetuilta vastustajilta.

Mutta Banjaluki otti nyt mukaansa hadjaarin, jonka kätki takkinsa alle. Tätä asetta hän parhaiten ymmärsi käyttää ja se saattoi tulla hänen vihollisillensa kaikista peljättävimmäksi. Tätä asetta käyttäen hän saattoi yhdellä ainoalla liikkeellä repiä vastustajansa ruumiin auki alhaalta ylös rintaa myöten, niin että vastustajan ehdottomasti täytyi maahan vajota.

Sitte hän meni pienelle kaapille, jonka avasi pienellä avaimella, otti esille yhden vähäisistä pulloista, jotka olivat täytetyt valkoisella, vaaleanvihreällä tahi ruusunpunaisella nesteellä, pullon, joka ei ollut suurempi kuin sormustin, ja pisti sen taskuunsa.

Sitte hän kaapin lukittuaan palasi Azan luoksi.

Tämän hän käski seuraamaan, jonka jälkeen molemmat nousivat kallioon hakatuita portaita myöten, jotka johtivat vuoressa olevaan käytävään, minne Banjalukin ryövärijoukko oli kokoontunut.

Banjaluki viittasi luokseen harmaapartaisen vanhan miehen ja sanoi hänelle kuiskaten:

— Mahommed, alhaalla asunnossani oleskelee nuori, vaaleaverinen tyttö ja pieni lapsi. Sinä vastaat minulle siitä, ettei poissaollessani hiuskarvaakaan häviä heidän päästänsä. Sinä annat niille, mitä haluavat, ja huolehdit siitä, ettei niiltä mitään puutu. —

Jos tyttö tahtoo poistua, niin anna hänen ymmärtää, ettei se käy päinsä, ennenkuin olen palannut. Muutoin toivottavasti palaan viimeistäänkin huomisaamuna. — Pidä joukko kurissa eläkä lähde luolasta! — Aza! Taluta tänne hevoset!

Paria minuuttia myöhemmin nousi Demeter Banjaluki mustan juoksijan selkään.

Kapteeni otti vielä kerran kädenliikkeellä jäähyväiset tovereiltansa ja ratsasti tiehensä.

Aza pysyttelihe aivan hänen perässänsä. He ratsastivat useita tunteja sanaakaan keskenänsä vaihtamatta.

Belgradin tornit tulivat vihdoin näkyviin.

Aza karahutti Banjalukin sivulle ja kysyi:

— Lähdemmekö Belgradiin?

— Kyllä, pääkaupunkiin, vastasi Demeter. — Viemme hevosemme "Zum Bojaren" majatalon talliin. Mandelblüt juutalaiseen voin täysin luottaa. Itse me lähdemme rautatien asemalle. Kuulitko, eikö tuomiokirkon kello lyönyt yksitoista? Keskiyönä täytyy meidän olla asemalla.

— Ole varovainen, kapteeni, pyysi Aza. — Tiedäthän, että päästäsi on luvattu hyvä hinta, ja Belgradin poliisi...

— On sokea ja kuuro, milloin vaan Demeter Banjaluki niin tahtoo! keskeytti häntä rosvopäällikkö käden liikkeellä. — Elä pelkää, minulle ei mitään pahaa tapahdu, mutta minä olen tänä yönä lyövä elämäni suurimman valtin pöytään, riistän kruunun, jota kuningas vielä eilen tuomiokirkossa päässään kantoi. Jaa, Serbian säteilevä kuningaskruunu on oleva — minun!

Ikäänkuin tuon ylpeän ajatuksen kiihottamana lensi musta ori tietä pitkin, niin että Aza tuskin perässä pysyi.

Suorana, ryhdikkäänä istui Demeter Banjaluki satulassansa ja katseli yli Belgradin terävillä silmillään, ikäänkuin olisi lähtenyt Serbian pääkaupunkia vallottamaan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Belgradin tiedonantorekisteri.

Sinä olet siis aivan varma asiastasi, Benjamino? Sinä seurasit kuningatarta, kun hän hääpidoista lähti ja hävisi melkein koko tunnin ajaksi?

Kuningas Aleksanteri pakottautui näyttäytymään tyvenenä, tehdessään tämän kysymyksen kamaripalvelijalleen, joka makuuhuoneessa juuri oli kuninkaan yöpuvun kuntoon laittanut. Mutta se suurimmassa määrässä kiihtynyt ääni, jolla tämä lausuttiin, ilmaisi aivan päinvastaista, siitä saattoi päättää, että nuoren hallitsijan sielussa raivosi kärsimysten myrsky.

— Teidän majesteettinne, vastasi Benjamino, nuori italialainen, tuskin kuningasta vanhempi, johon Aleksanteri kerran Italianmatkallaan oli mieltynyt, — teidän majesteettinne, sieluni autuuden kautta vannon, että se on totta. Minä hiivin kuningattaren perässä ja näin hänen katoavan pienen portin taakse, joka johtaa linnoitukseen.

— Haa, linnoitukseen — ja mitä hän sieltä etsi? Kuningatar, joka hääpäivänänsä varastautuu puolisonsa sivulta — on sekin varsin merkillistä! Mutta ehkäpä hyvä sydämensä siihen pakotti, ehkäpä hän tahtoi onnettomille viedä lohdutusta ja apua?

— Kaikille onnettomille, jotka linnoituksessa nääntyvät — se ei kumminkaan ole ajateltavissa! jatkoi Benjamino, merkitsevä hymyily viekkailla kasvoillaan. — Mutta että hänellä oli asiata jollekin vangille — se on varmaa.

Aleksanteri tempasi kamaripalvelijalta silkkisen yötakin ja viskasi sen lattialle. Sitte tarttui hän Benjaminoon, veti hänet luoksensa ja kaivaen katseensa kamaripalvelijansa silmiin, huusi hänelle:

— Sinä puhut arvoituksilla, Benjamino! Varo itseäsi, kuningas ei tarvitse ratkaista arvoituksia, hänelle ei saa mitään olla salattuna. Sinä tiedät enemmän kuin tahdot sanoa. Niin sano sitte: ketä puolisoni Draga tuona iltana kävi maakuopassa tapaamassa?

— Teidän majesteettinne, sanoi italialainen, heittäytyen kuninkaansa jalkojen eteen, — tiedän kyllä, että tällä hetkellä ehkä kadotan hyvän herrani armon. Mutta minä vannon, että ainoastaan uskollisuuteni kuningastani kohtaan pakotti minua hiipimään kuningattaren perässä. Kuulin, muurin syvennykseen kätkeytyneenä, kuinka hän käski vankilanpäällikön avata sen kopin, missä Stefan Naumovitsch oli suljettuna.