Part 6

— Herra, sanoi vihdoin talonpoika, siellä nukkuu jo eräs vieras. Se on tyttö, jonka vaimoni pelasti Belgradissa, juuri kuin santarmit yrittivät vangita hänet. Tyttö juoksi juuri Stefan Naumovitschin luokse, nähtävästi hänet vapauttaakseen.

— Nähtävästi... vapauttaakseen? sanoi eversti vastenmielisellä äänellä, rypistäen kulmakarvojaan. — Tiedättekö sitte, että tuo tyttö todellakin tahtoi vapauttaa Stefan Naumovitschin? Kuka hän muutoin on?

— Me emme ole kysyneet hänen nimeänsä, vastasi Karla. — Tiedättehän, että serbialainen vieraanvaraisuus käskee meidän niin tekemään. Me annamme mielellämme vieraalle leipää, suolaa ja vuoteen, ja vieras sanokoon nimensä, jos tahtoo, jollei — niin hän poistuu tuntemattomana, levättyänsä.

— Varsin kaunis tapa, sanoi eversti Maschin, — mutta tässä tapauksessa jotenkin epäkäytännöllinen. Meidän päivinämme, jolloin paljon löytyy petosta ja uskottomuutta, täytyy tietää, kenen kanssa on tekemisissä, enkä minä voi oleskella talossa, jossa löytyy ihminen, jota en oikein tunne ja johon en oikein voi luottaa.

— Kiiruhda, Karla, juokse vinttikamariin ja kysy tytöltä, kuka hän on! —

Kohta nousi emäntä ja kiipesi portaita ylös Genia von Sandorfin kamariin.

Hiljaa, jottei nukkunutta herättäisi, astui hän kuun valaisemaan huoneeseen.

Siinä lepäsi nuori tyttö suloisessa unessa, pää ristissä olevilla käsivarsilla.

Syvä, säännöllinen hengitys kohotti ja laski hänen rintaansa. Punaiset huulet olivat puoleksi avoinna, ja tuntui kuin hän unissaan olisi kuiskannut rakastetun nimen.

Nähdessään tämän ihmeellisen näyn, ei emäntä raskiniut tyttöä herättää.

— Miksi hänet herättäisin? sanoi hän itsekseen.

— Ehkäpä hänen vaatteistaan löydän paperin, joka voi everstille selvittää hänen nimensä.

Hiljalleen hän nosti tuolilla riippuvata hametta ja havaitsi pian taskusta kukkaron, jonka hän antoi eversti Maschinille.

— Hän nukkuu, sanoi Karla lempeällä äänellä, — en tahtonut häntä herättää. Mutta ehkäpä kukkarosta löydätte jotakin, joka selvittää hänen nimensä.

Eversti Maschin avasi kukkaron, josta löysi käymäkortin.

Heitettyään siihen silmäyksen, huudahti hän hämmästyneenä:

— Paronitar Genia von Sandorf! Onhan se tunnettu aatelissuku, joka muistaakseni asuu Wienissä. Aivan oikein! Kas tuossa on myöskin itävaltalainen raha! Paronitar von Sandorf on siis teidän vieraananne. No, minä ajattelen, ettei tuo tyttö ole minulle vaarallinen, jotenka voimme vaaratta mennä levolle.

Kohta sen jälkeen sammutettiin lamppu Jovan Raclacin talossa. Isäntä ja emäntä asettuivat keittiöön nukkumaan, annettuaan hyväntekijälleen leveän vuoteensa. Ja sen kauhean kohtelun jälkeen, jota eversti Belgradissa oli saanut kokea, olikin pehmeä vuode hänelle parasta, mitä saattoi tulla hänen osaksensa.

Aurinko oli jo jotenkin korkealle kohonnut, kun eversti heräsi.

Jovan seisoi hänen vuoteensa vieressä ja osotti serbialaista talonpojan pukua.

— Herra, teidän täytyy paeta, sanoi Jovan, — ja mitä pikemmin. Olen kuullut ihmisten Belgradissa puhuvan, että koko maassa etsitään salaliiton tehneitä. Sentähden täytyy teidän heti paeta pelastuaksenne.

Eversti Maschin puki heti ylleen ne vaatteet, jotka Jovan hänelle osotti, ja käski tämän heti polttamaan tuon kuluneen, rääsyisen univormun.

— Ja nyt tahtoisin hiukan syödä, lisäsi hän, — sitte koetan päästä Saven yli Semliniin.

— Kyllä se käy hyvin päinsä, arveli Jovan, samassa kuin Karola astui huoneeseen, lausuen "hyvää huomenta!" ja laittoi sitte arvokkaalle vieraalleen aamiaisen pöydälle. — Minä soudan Semliniin, kaloja kaupitsemaan, ja te voitte painautua venheen pohjalle. Minä peitän teidät sitte oljilla, ja sillä tavalla te toivottavasti vältätte vainukoirat.

— Entäs neiti von Sandorf? kysyi eversti Maschin, istuutuen pöydän ääreen ja ryypäten lämmintä maitoa. — Kuinka on hänen laitansa?

— Oi, tuo lapsi parka vielä nukkuu. — Ajattelin, että antaa lapsen nukkua! Kukapa tietää, mitä huolia ja suruja hän näin voi unhottaa!

- Sanokaa hänelle minulta terveisiä! vastasi eversti Maschin. — Sanokaa hänelle... Kas, mitä kuulen? Rummun lyöntiä! Suuri ihmisjoukko vyöryy alas Tonavan satamaan... Herra Jumala, etsivätkö he minua!... Jovan, Jovan! Nopeasti... kätkekää minut... muutoin olen minä auttamattomasti hukassa!

— Istukaa hiljaa! sanoi Jovan, joka oli mennyt ikkunan luokse ja varovasti tarkasteli uutimien lomitse alas tielle päin. — Minä en luule, että everstiä etsitään rummun lyönnillä ja torven toitotuksella. Muuta se merkitsee.

Ulkopuolella rämisi rumpu satamassa, torvi antoi merkin, joka kehotti levollisuuteen ja sitte tuli hiljaista.

Kolme ihmistä, jotka seisoivat kuumeentapaisesti henkeänsä pidättäen uutimien takana, kuuli silloin kuuluttajan kovalla äänellä huutavan:

— Hänen kuninkaallisen majesteettinsa, Serbian Aleksanterin nimessä! Häpeällinen salaliitto on tullut ilmi. Kurjat ihmiset ovat liittoutuneet vainuakseen rakkaan kuningattaremme Dragan henkeä.

Mutta Jumala on tahtonut, etteivät heidän häijyt aikeensa ole saaneet toteutua. Oikealla ajalla on hänen majesteettiansa kuningatarta kirjeellä varotettu, jonka muuan nuori tyttö heitti hänen vaunuihinsa, kun kuningaspari oli menossa tuomiokirkkoon.

Kuningatar tahtoo nyt kiittää tätä tyttöä, pelastajaansa, ja kuninkaallisesti häntä palkita siitä suuresta palveluksesta, jonka hän täten on tehnyt kuningasperheelle ja koko maalle. Sentähden nyt koko maassa etsitään Genia von Sandorfia ja kehoitetaan ilmoittautumaan Belgradin kuninkaan palatsissa, vastaanottamaan sitä kunniaa ja rikkautta, minkä kuningattaren kiitollisuus on hänelle määrännyt.

Uudelleen rämisi rumpu ja torvi toitotti, mutta talonpojan tuvassa kaikui kolme kauhun huutoa, kolme vihan purkausta.

— Kuulitteko oikein sen nimen, jonka mies ulkona huusi? kysyi eversti Maschin käheästi ja kasvot valkeina kuin liitu. — Kuulinko oikein... vai oliko se erehdys? — Eikö hän sanonut ..

"Genia von Sandorf", huusi taas kuuluttaja, "kehotetaan ilmottautumaan Belgradin kuninkaallisessa linnassa itse kukin, joka voi antaa valaistusta siihen, missä kuningattaren pelastaja oleskelee, kehotetaan mitä pikemmin ilmottamaan siitä kuningattaren ylihovimestarille ja saa runsaan palkinnon. Kauvan eläköön hänen majesteettinsa Serbian kuningas Aleksanteri, kauvan eläköön hänen majesteettinsa kuningatar Draga! Jumala suokoon heille pitkän ja onnellisen hallituksen!"

Uudelleen kuului rummun kumea pärinä ja torven kimeä toitotus, sitte taas kuuluttajan ääni ja heidän takanansa vyöryi ihmisjoukko.

— Hän se on! huudahti eversti Maschin, katsoen tuimasti Jovaniin ja Karlaan. — Hän on petturi, joka on saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Ja häntä te pidätte huoneessanne.!

— Oi, herra, vastasi Jovan, lyöden nyrkkinsä pöytään, niin että tämä oli haljeta, — jos olisimme aavistaneet, että tämä tyttö oli petturi, niin olisimme hänet ennemmin hukuttaneet Tonavaan kuten kissanpojan, siinä paikassa, missä virta on syvin.

— No, mikä ei ole tapahtunut, se voi vielä tapahtua! sanoi Karla, ja hänen silmänsä, jotka aikaisemmin leppeästi katselivat nukkuvata Geniata, säihkyivät nyt vihaa ja inhoa. — Se, joka on hyväntekijämme turmioon syössyt, on meidän verivihollisemme, ja serbialainen tappaa vihollisensa, missä ikänänsä hänet kohtaa!

— Jaa, hänen täytyy kuolla, tuon petturin! huudahti eversti Maschin, kulkien suurin askelin edestakaisin huoneessa. — Minulla on velvollisuuksia itseäni kohtaan, onnetonta ystävääni Stefan Naumovitschia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita Draga, tuo hirviö kuningasistuimella, jahtaa kuin villieläimiä. Hyvästi Jovan, hyvästi Karla, minä kyllä yksinäni pyrin Saven ylitse, jos vaan saan käyttää sinun venhettäsi. Teidät jätän sillä toivomuksella, että muserratte petturin, joka on tuolla vinttikamarissa.

Tuo tyttö luuli varmaankin tulevansa onnelliseksi, kun syöksi rehellisiä, isänmaatansa rakastavia ihmisiä onnettomuuteen ja turmioon! Mutta hän on havaitseva, että on väärin laskenut, nyt päinvastoin hänelle hauta avautuu. Hyvästi! Minä en tahdo tietää, millä tavoin hän on kuoleva, mutta kuolla hänen täytyy, Jovan, sillä muutoin et ole Serbian ystävä etkä minun!

Eversti Maschin ei odottanut vastausta. Hän painoi leveälierisen hatun syvälle päähänsä, otti tukevan kepin käteensä ja kiiruhti ulos.

Akkunasta näki talonpoika vaimoineen, kuinka hän juoksi venheelle, irrotti sen rannasta ja souti Tonavata pitkin ylös Saven suulle.

Jovan ja Karla neuvottelivat nyt kuiskaten, vetäytyen keittiöön, huoneeseen, missä heitä kaikista vähimmin kuultaisiin.

— Hän on ansainnut kuoleman, sanoi Jovan, se on selvä, ja ainoastaan siksi, että hyväntekijämme niin tahtoo, täytyy meidän toimittaa tuo tyttö pois tieltä! Mutta on toki hirveä asia, kylmäverisesti ottaa ihminen hengiltä, vieläpä tyttö.

— Kas kuinka te miehet sentään aina olette heikkoja, vastasi Karla heti. — Onko hän jo sokaissut sinutkin enkelimäisellä ulkomuodollaan! Näetkös, Jovan, vielä tunti sitte olisin tuon tytön tähden mennyt vaikka tuleen. Ja kun hän nukkui edessäni silmät ummessa, hymyily ruusuisilla huulillansa, sanoin minä itsekseni: Kuin Jumalan enkeli olet sinä tänne maan päälle laskeutunut, ollaksesi ihmisparkojen loistavana esikuvana.

Mutta juuri siitä syystä vihaan häntä nyt sitä enemmän. Elä ole raukkamainen, Jovan, tehdään yhdessä loppu tästä surkeudesta!

— Mutta kuinka se käy päinsä? keskeytti Jovan.

— Olethan juuri kuullut, että hänellä on hyvin suuri arvo hovissa. Kuningatar tahtoo palkita hänet, ja jos vaan tiedoksi tulee, että me olemme hänet tappaneet, niin olemme hukassa.

— Kuinka se tulisi tiedoksi, vastasi Karla, jos vaan olemme varovaisia?

Emme tapa häntä täällä kotona, vaan tuolla vuorilla. Laitamme kuntoon suukapulan ja vahvan nuoran, sitte hyökkäämme hänen kimppuunsa hänen nukkuessansa ja viemme sidottuna vuorille.

— Entäs siellä ulkona? kysyi Jovan tuskallisesti.

— Mitä tahdot hänelle siellä tehdä? Elä vaan, Jumalan tähden, vuodata verta!

— Äh, vastasi Karla. — Emmehän me itse tarvitse häntä tappaa, vaan jätämme hänet susien ja nälän tapettavaksi, taikka villimehiläisten syötäväksi, joita runsaasti vuorilla löytyy. Sidomme hänet puuhun, niin ettei voi juosta tiehensä ja jätämme hänet sitte oman onnensa nojaan.

— Se on hyvä keino, sanoi talonpoika päättävästi. — Sinä olet viekas, kekseliäs nainen, sinä Karla. Reippaasti vaan toimeen! Hyväntekijämme on oleva meihin tyytyväinen.

Vinttikamarissa, johon aurinko paistoi, vuodattaen kirkasta valoansa Genian vuoteelle, tämä juuri heräsi.

Hänen täytyi hetkisen miettiä, missä oikeastaan oli, ja kun eilispäivän hirveät tapaukset vähitellen tulivat hänen sielussansa todellisuudeksi, levitti hän käsivartensa ikäänkuin toivorikkaana ja huudahti, raskaitten kyynelten poskille valuessa:

— Stefan Naumovitsch parka! Millainen on sinun yösi ollut? Oi, minä olen nukkunut pehmeällä vuoteellani, mutta sinä kivilattialla kopissasi! Minä olen levännyt hyvien ihmisten suojassa, mutta sinun untasi ovat varmaankin murhaajat häirinneet, ja tällä hetkellä ehket enää olekaan elävitten joukossa.

Ja minä syöksin sinut turmioon tuolla onnettomalla kirjeellä!

— Kuuletko, Karla? kuiskasi talonpoika, joka vaimoineen seisoi Genian oven edessä kuunnellen — Hän ei itsekään sitä kiellä, hän on todellakin hänet pettänyt!

— Hän on alhainen letukka, kuiskasi Karla inholla, — tee hyvä työ, Jovan, — Jumalalle otollinen työ!

— Onko ovi lukittu? kysyi Jovan.

— Ei, hän ei ole sitä salvannut. Ilmeisesti on hän meillä tuntenut itsensä turvalliseksi; sen parempi, sitä helpompi meillä on käydä hänen kimppuunsa.

Genia nousi vuoteelta vähääkään aavistamatta, että oven ulkopuolella turmio väijyi. Hän pakotti itsensä olemaan tyvenenä, mutta antoi tällä hetkellä itsellensä lupauksen, ettei ennen jättäisi Serbiata kuin olisi saanut varmuutta Stefan Naumovitschin kohtalosta. Ehkäpä vielä olisi mahdollista pelastaa hänet. Siinä tapauksessa hän käyttäisi kaikki voimansa, pelastaaksensa hänet niistä kahleista, joilla kurja kuningatar oli hänet antanut sitoa; oman henkensä hän mielellään uhraisi...

Ovi lensi auki, ja Jovan ja Karla syöksyivät sisään.

— Jumalan tähden... mitä tämä merkitsee? sammalti Genia peljästyneenä, vavisten koko ruumiissansa, samassa kuin hän tempasi peitteen ja kääri sen ympärilleen. — Mitä te tahdotte?... Miksi minuun niin kauheasti tuijotatte?... Haa, nuo eivät olekaan samoja ihmisiä, jotka eilen näin... Kuinka olette yöllä noin muuttuneet? Herra Jumala, mitä pahaa olen sitte tehnyt?

— Muista Stefan Naumovitschia! huusi Karla hänen korvaansa. Muista eversti Maschinia ja muita, jotka olet turmioon syössyt, sinä kirottu saksalainen! Sinun täytyy kuolla!

Onneton tyttö ei kyennyt sanaakaan lausumaan, Stefan Naumovitschin nimi kokonaan sulki hänen huulensa, sillä tunto sanoi, että hän hirvittävän erehdyksensä kautta oli Stefanille valmistanut perikadon. Mutta ei hänelle annettu aikaa puolustautua, vaikka hän olisi tahtonutkin, sillä Karla jo kävi häneen käsiksi.

Voimakas talonpoikaisnainen sysäsi tuon hennon olennon taaksepäin, niin että tämä joutui selälleen vuoteen reunaa vastaan.

Minuuttia myöhemmin oli kaikki tehty. Genian kädet ja jalat oli sidottu ja suuhun pantu kapula, joka esti häntä päästämästä heikointakin hätähuutoa.

Serbialaisnainen kumartui hänen ylitsensä ja kaivoi katseensa Genian silmiin, jotka olivat täynnä kyyneleitä.

— Nyt saat hengelläsi maksaa, mitä olet Serbiata vastaan rikkonut. Me viemme sinut ulos Mustille vuorille, sidomme sinut puuhun ja sitte saavat sudet sinut raadella ja villimehiläiset pistää sinua niin, että menetät järkesi ja lopulta menehdyt. Siten rankaisee serbialainen petturin.

Genia sulki silmänsä ja kuolon tuska valtasi hänet.

- Minä kuolen, oli hänen viimeinen ajatuksensa, samoinkuin Stefan on kuollut, ja onnellista se onkin, sillä mitäpä on elämä minulle enää ilman häntä!

KYMMENES LUKU.

Kuningatar Dragan tunnustus.

Rahaa, sisar kulta... tänne rahaa! Kun on kerran kuningattaren veli, niin täytyy olla taskut täynnä rahaa.

Nicodem Lunjevica se oli, joka lausui nämä sanat sisarelleen Dragalle, heidän yhdessä kävellessään puistossa, joka oli kuninkaallisen linnan takana.

Kuningatar otti taskustaan rahalompakon ja ojensi sen Nicodemille.

— Siinä on 5,000 guldenia, sanoi hän. — Siinä on kaikki, mitä minulla tällä hetkellä on. Vannon, ett'ei minulla itselläni ole enempää.

— Ohoh, sinulla... Serbian kuningattarella, jonka ei tarvitse muuta kuin ottaa molemmin käsin vaikka miljooneja...

— Kyllä minä otankin, veliseni, se on varma, vastasi Draga ja ivahymy väreili hänen huulillaan. — Mutta minun täytyy menetellä varovasti, täytyy hankkia ensin ystäviä itselleni ja näytellä kuninkaalle alistuvaisen ja kunnioittavan osaa.

Eipä ollut todellakaan helppoa ylläpitää mainetta, että olin hieno nainen, kun se tomppeli jätti minut leskeksi. Minulla ei ollut muuta kuin kaksi tyhjää kättä ja jos olisin kuullut äitini ja sisareni neuvoja, niin olisin myynyt itseni parista frangista.

Mutta minä olin viisaampi, kuin kaikki muut yhteensä. Minä tiesin, että se päivä oli tuleva, jolloin Aleksanteri tekisi minut kuningattareksi! Ja se päivä on nyt tullut, minä olen tullut päämaaliini.

— Niin, nyt olet sinä, tuhat tulimmaista, tullut päämaaliisi! vastasi Nicodem ja heitti papyrossinsa maahan. — Enkös minä ole uskollisesti sinua auttanut, häh? Hyvät työt ansaitsevat aina palkkansa...

— No, olenhan minäkin kohottanut sinut vahtimestarista luutnantiksi ihan kädenkäänteessä! tokasi Draga. — Olenhan aina noudattanut mielitekojasi ja täyttänyt taskusi rahoilla.

— Velkojani ahdistelevat minua nyt, juutalaiset, joilta olen lainannut, tahtovat nyt omansa takaisin, kun sinusta on tullut kuningatar; olen jo tarpeeksi syöttänyt heitä kauniilla lupauksilla, ja nyt tarvitsen satatuhatta frangia.

Draga seisoi hetken hiljaa ja mietti itsekseen. Hänen silmänsä olivat kiinni, rintansa aaltoili sisällisestä liikutuksesta; näytti siltä, että hän tällä hetkellä taisteli itsensä kanssa ja aikoi tehdä jonkun suuren päätöksen.

— Mennään tuonne kioskiin! kuiskasi hän veljelleen. — Minun täytyy puhua yksin sinun kanssasi, ett'ei kukaan saa kuulla, mitä minulla on sanottavaa; täällä saattaisi olla kuuntelija jonkun puun takana, mutta tuolla kioskissa saamme olla huoletta.

Draga ja Nicodem astuivat nyt pieneen turkkilaiseen kioskiin. Se oli siinä vielä niiltä ajoilta, kun maa kuului turkkilaisille, ja kun ei siinä ollut ikkunoita, sillä valo tuli himmeäksi hiotusta lasista katossa, niin oli se omiansa salaisille keskusteluille.

Draga istuutui heti tultuaan turkkilaiselle sohvalle, Nicodem jäi seisomaan sisarensa eteen, miekkaansa nojaten. Hän katsoi odottavasti sisareen, sillä hän huomasi, että tämän mieli oli kuumeen tapaisessa kuohussa.

— Veli, sai Draga sanotuksi ja hänen äänensä kuului vaan kuiskaukselta tuossa pienessä huoneessa, tänään tahdon ensi kerran osoittaa sinulle, että pidän sinua parhaimpana ystävistäni, tahdon uskoa sinulle salaisuuden, jonka tietää vaan kaksi henkeä, minä ja se mies, jota se koskee.

Mutta, ennenkuin puhun, täytyy sinun vannoa vala, ett'eivät huulesi koskaan aukene salaisuuttani ilmaisemaan.

— Pitääkö minun sitte todellakin vannoa? kysyi Nicodem. No niin, kunniani kautta, sieluni autuuden kautta pidän salaisuutesi ikuisesti haudattuna syvällä sydämessäni.

— Olin aivan köyhä, kun tuo ihminen kuoli, jonka kanssa äitini hommasi minut yhteen — saadakseen ehkä muutaman kolikan, jolla voisi ostaa viinaa itselleen, sillä tiedäthän, Nicodem, että äitimme oli auttamattomasti juoppouteen vaipunut...

— Oli, keskeytti Nicodem sisarensa ivallisella äänellä — sano pikemmin, että hän on...

— Hiljaa, Jumalan tähden, hiljaa! huudahti Draga ja ojensi rukoillen kätensä edessään seisovaa Nicodemia kohti. — Äitimme on kuollut — hänen täytyy olla meille kuollut. Oi, ei koskaan olisi kuningas voinut ottaa minua puolisokseen, jos emme jo ennakolta olisi kaikkialle levittäneet sitä tietoa, että eukko oli kuollut.

— Mutta sitä ei hän nyt kuitenkaan ole, sanoi Nicodem. Irtolaisnaisena kulkee hän ympäri Serbiaa ja kuka tietää, missä kapakassa hän nytkin makaa pöydän alla, viinaan kuolemaisillaan.

— Niin, mitä se meitä liikuttaa! sanoi Draga kylmästi ja sydämettömästi. Tämä nainen ei ole enää olemassa minulle ja vaikka hän jossain syrjäkapakassa kertoisi, että hän on kuningatar Dragan äiti, niin sanoisin hänelle vasten silmiä, että hän valehtelee ja antaisin hänet mielivikaisena sulkea hullujenhuoneeseen.

Äänettömällä nyökkäyksellä osoitti Nicodem hyväksyvänsä tämän tuuman. Sen sijaan sanoi hän, kierrellen vaaleanpunaisia viiksiään:

— Jatka, sisar kulta, aioit varmaan uskoa minulle elämäsi salaisuuden!

— Niin, elämäni salaisuuden! kuiskasi Draga. — Ei kukaan voi aavistaa, kuinka se on kiusannut minua aina siitä päivästä lähtien kuin se tapahtui, ja vielä tälläkin hetkellä se minua tuskittaa. Olin rutiköyhäksi tullut mieheni kuoleman jälkeen, mutta minulla oli onnea. Kuningatar Natalia sai kuulla hätäni. Hän oli hyväsydäminen, ja kun eräänä päivänä polvistuin hänen edessänsä, hänen kirkkoon mennessä ja ojensin hänelle anomuskirjan, keskusteli hän minun kanssani pitemmän aikaa. Ja lähdettyään hänen luotansa, sain nimityksen hänen hovinaisekseen...

— Sinua ei silloin vähän kadehdittu, rakas sisar, sanoi Nicodem, sillä silloinhan elämänurasi alkoi.

— Silloin alkoi myöskin minun tuskani, vastasi Draga, ja hänen tummat silmänsä leimusivat. — Minä vannon sinulle veliseni, että kun tulin hoviin, olin vielä — neitsyt. Niin, katso vaan minuun kummastuneena, leski ja kumminkin neitsyt! Sillä en koskaan ollut Maschinin todellinen vaimo, en koskaan ollut hänen kanssaan lähemmässä yhteydessä. Sentähden olinkin säilyttänyt neitseellisen kauneuteni, enkä koskaan ollut niin toivottu, kuin _hän_ — ensikerran minut näki.

— Kuka? kysyi Nicodem, kumartuen sisarensa puoleen. Draga avasi huulensa, tahtoi puhua, mutta ei saanut sanaakaan suusta, väristys valtasi hänen ruumiinsa, hän hypähtyi äkkiä, katseli tutkivin silmin ympärilleen kioskissa, ja heittäytyen veljensä syliin sai hän vaan vaivoin sanotuksi:

— En uskalla nimeä mainita — tästä ainoasta sanasta riippuu Dragan koko onni — voi minua, jos Aleksanteri joskus saisi salaisuuteni tietää, jos nyt, juuri nyt petturi kuulisi meidän puheemme...

— Ei täällä ole ketään petturia! vastasi Nicodem, antaen silmäystensä kulkea kioskin yli. — Puhu siis, sisar, täällä sinua kuulee ainoastaan Jumala ja minä, sinun uskollinen veljesi!

Huokaus kohosi Dragan rinnasta, sitte hän punastui, sillä ne muistot, jotka samalla heräsivät hänen sielussansa, saattoivat häpeän punan hehkumaan hänen poskillansa.

— Minä olen pettänyt kuningatar Natalian, joka oli minun hyväntekijäni, lausui hän murtuneella äänellä, katseensa lattiaan luoden. — Olen palkinnut hänet kiittämättömyydellä, mutta taivaan Jumala on todistajani, etten muuta voinut tehdä. — Täällä kioskissa, seitsemän vuotta sitten — tällä sohvalla istuin haaveksien kirjaa lukien, ja ulkona puistossa lepäsi heinäkuun viileys... silloin yhtäkkiä ovi avautui, ja mies astui sisään — hän huomaa minut, näkee minun olevan yksinäni, hän päästää riemuhuudon, ja seuraavana hetkenä on hän kietonut käsivartensa ympärilleni ja suudelmillaan melkeinpä tukehuttanut minut ja silloin — silloin olin kuningas Milanin rakastajatar.

Draga vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa sen tyynyihin. Vieläpä tunnoton Nicodem seisoi siinä minutin hämmästyneenä, mutta sitte hänen sinisiin silmiinsä tuli viekas ilme, ja hän tukahutti hymyilyn.

— Vapauta minut, veljeni, jatkoi Draga, — kertomasta, mitä sitte tapahtui. No niin, suhteeni kuninkaaseen ei jäänyt ilman seurausta. Pysyttelin kätkössä, niin kauan kuin mahdollista, sitte sanoin, että minun täytyi lähteä kotiin hoitamaan sairasta äitiäni, jätin hovin ja syvimmässä salaisuudessa synnytin tytön. Annoin hänelle nimeksi — Milana.

— Toivottavasti hän kuoli? kysyi Nicodem. — Sillä tosiaankin tuo tyttö voisi tuottaa sinulle koko joukon ikävyyksiä.

— Ei hän kuollut, enkä minä antanut hänen kuolla, vastasi Draga. — Minä rakastin sitä, sillä minä olin sen tuskalla synnyttänyt, minä rakastin tuota pientä olentoa, sillä minä sanoin itselleni: Kun tulen vanhaksi, eikä minulla enää ole yhtään ystävää, kun kaikki luopuvat minusta, silloin — silloin tahdon olla äitinä, lapseni rakkaudessa tahdon peilailla, hänen iloisessa puheessansa ja naurussansa etsiä lohdutusta, silloin tahdon alkaa uutta elämätä, kunniallista, parempaa elämää.

Niin ei kumminkaan saanut tapahtua. Turhamainen sydämeni ei tyytynyt lastenkamarin hiljaiseen riemuun. Istuessani pienen olennon kätkyeen ääressä, kuulin valssin hurmaavia säveleitä, joita ehkä juuri silloin kaikui hovin saleissa, näin komeita herroja, hovin upeuden ja kaiken ihanuuden. Tuo veti minut takaisin sinne, missä parhaimmat voittoni saavuttaisin, ja — minä jätin äitimme toimeksi, hänen, joka yksin tiesi salaisuuteni, lähettää lapsi jonnekin maalle hyvien ihmisten hoidettavaksi. Minä lupasin hoidosta suorittaa oikein ruhtinaallisen palkkion.

En koskaan ole sitä hetkeä unhottava, jatkoi Draga hellällä äänellä, joka oli hänessä jotakin varsin harvinaista, — kun otin lapseltani jäähyväiset. Minä hyväilin ja suutelin sitä ja sidoin sen kaulalle silkkinauhan, johon kiinnitin kultasormuksen sinisine päärlyineen, saman sormuksen, jota lapsena ollessani olin pitänyt. Sitte annoin äitimme matkustaa lapsen mukana ja palasin itse hoviin.

Äiti vakuutti minulle sittemmin, että oli hankkinut lapselle hyvän kodin, kumminkaan ei hän tahtonut sanoa, minnekkä oli lapsen vienyt, vaan väitti, että hänen täytyi sormet ristinkuvalla vannoa talonväelle, ettei kenellekään ihmiselle ilmaisisi heidän nimeänsä, sillä he tahtoivat kasvattaa lasta omanansa. Ne rahat, jotka äidille annoin, tuskin koskaan ovat tulleet kasvatti vanhempain käsiin, vaan minä aavistan, että äiti on ne juonut suuhunsa. Kuningas Milanille sanoin, että lapsi oli kuollut.

— No, etkö sitte koskaan enää ole kuullut lapsesta? kysyi Nicodem. — Sehän oikeastaan olisi paras ratkaisu.