Part 5

Albaanilainen nosti ylös vapaan vasemman kätensä valaa vannoakseen; vakavalla, juhlallisella äänellä hän sanoi:

— Stefan Naumovitsch, minä vannon säilyttäväni tämän hopeakotelon, kunnes sinä sen takaisin vaadit. Mutta, jos kuulen puhuttavan kuolemastasi, niin jätän sen kuningas Aleksanterille. Koirat nuolkoot vertani ja raatokotkat repikööt ruumiini, jos valani rikon!

— Ota se siis ja pakene aarteinesi, niin pian kuin venheesi sinut kerkiää kuljettaa!

Tämän sanottuansa päästi Stefan kotelon kädestänsä. Ryöväri otti sen taitavalla kädenliikkeellä ja kätki sen povelleen, punasen paitansa alle.

— Hyvästi sitte, Stefan Naumovitsch, sanoi Demeter Banjaluki, lämpimästi puristaen koppivangin kättä. — Huomispäivän yönä ja kahdeksana seuraavana yönä kuljen minä venheelläni samaa tietä näiden akkunain alatse. Jos silloin vielä elät, niin puhuttele minua!

Laukaus pamahti, kuula lensi yli ryövärin vasemman olkapään ja putosi veteen.

— Kas vaan, se koski minua, huudahti Demeter Banjaluki; — ovat varmaankin nähneet minut tuolta tornin huipulta ja luulevat, että olen tullut sinua pelastamaan. Ikäänkuin olisi helppo asia murtaa jättiläismuurit tahi viilata poikki rautatankoja. Mutta, minun täytyy pois, en uskalla odottaa yhtä kuulaa lisäksi, se saattaisi paremmin sattua. Jää siis hyvästi, ja Jeesus vieköön sielusi Jumalan tykö.

KAHDEKSAS LUKU.

Kuristettuko?

Ryövärin kasvot hävisivät akkunasta, Stefan kuuli airon loiskimista, ja nopeasti kiiti venhe pitkin vankilan muuria, katon räystään alla hakien suojaa kuulilta, jotka mahdollisesti vielä lähetettiin hänen peräänsä.

— Luulen nyt valinneeni parhaimman mahdollisen tien, mutisi Stefan itsekseen, vetäytyen takaisin koppiinsa — Demeter Banjaluki on kyllä näyttäytyvä varmemmaksi kuin Tonava, joka ikipäiviksi olisi kätkenyt kotelon hiekkaan tahi vienyt sen mukanaan merelle. Kaikessa tapauksessa olen minä, jos elää suodaan, helpommin saava sen takaisin... Taivaan Jumala, mitä tuo on?... Muurin takana, eversti Maschinin kopissa, ääniä... hätähuutoa... voi, siellä tapahtunee jotakin peljättävää!

— Stefan... Stefan Naumovitsch! huusi eversti Maschin niin kovalla äänellä, että Stefan melkeinpä luuli hänen olevan samassa kopissa. — Ne ovat täällä!... Ne ovat luonani, Stefan Naumovitsch! Ne ovat nyt tulleet!

— Ketkä?... Mitkä? huusi Stefan painaen itseänsä niin lujasti muuria vastaan, kuin tahtoisi ruumiillaan sen murtaa. — Kuka siellä on, everstini?

— Murhaajia!... Voi, kuningatar Draga on nopea toiminnassaan!... Mitä te tahdotte, letukan palkkaamat verikoirat? kuuli Stefan everstin huutavan, ja muutamien minuttien kuluttua: Kolme miestä yhtä vastaan... Oi, se on pelkurimaista! Onko kuningatar jo maksanut teille syntirahat!... Silmukka! Minut siis on kuristettava... Katalata...

Käheä, sydäntäsärkevä huuto seurasi näitä sanoja. Stefan raapi sormillaan muurin rakoja ja koetti repiä ulos kivet, sillä hän tahtoi auttaa päällikköään taikka myöskin kuolla hänen kanssansa; sillä miksi hän vielä eläisi tässä peljättävässä kuopassa, missä kuolema häntä väijyy joka nurkassa, — niin, kuolla hänen kanssansa; sillä mitä hyödyttää raastaa sormet verisiksi, jollei kumminkaan kykene irrottamaan noita kirotuita kiviä, ja nyt...

— Jää hyvästi, Stefan, ystäväni, jää hyvästi! kaikui nyt Stefanin korvissa ja kuului käheästi koriseva ääni. — Toisessa maailmassa näemme toisemme... Kirottu ole sinä, purppuraan puettu letukka!... Sinun kruunuusi on tarttunut häpeä ja kauhu...

- Hellittäkää, te konnat, hellittäkää! huusi Stefan raivostuneena. — Jos te olette ihmisiä, joilla ruumiissa on inhimillisiä tunteita, niin älkää ryhtykö tuohon häpeällisimpään, katalimpaan tekoon, mitä maan päällä voi ajatella! Eihän tämä mies ole teille koskaan pahaa tehnyt ja yhtäkaikki tahdotte hänet tappaa.

— Pidä sinä huolta itsestäsi, kohta on sinun vuorosi, vastasi yksi murhaajista, ja tämän jälkeen seurasi kumea jymähdys, tuskallinen korahdus.

Sitte kuuli Stefan, kuinka jotakin ruumista laahattiin pitkin kivilattiaa, ovi avattiin ja taas suljettiin, ja sitte oli kaikki kuolon hiljaista Belgradin hirvittävimmässä vankilassa. —

Stefan purskahti katkeraan itkuun ja vaipui lattialle; hän ei hävennyt kuumia kyyneleitänsä.

Ne koskivat hänen ystävätään, päällikköä, mutta samalla myöskin onnetonta maata, missä noin raukkamainen ja häijy verityö saattoi tapahtua. Sillä Stefan ei epäillyt, että nuo pedot olivat kuristaneet hänen ystävä parkansa ja että he paraillaan kaivoivat saaliinsa maahan, johonkin vankilan nurkkaan... tahi ehkäpä viskasivat Tonavaan.

Ja milloin... milloin sama kohtalo kohtaisi häntä?

Oi, hänet valtasi palava levottomuus, hän melkeinpä toivoi, että kurjat pyövelit heti tulisivat, kuristamaan hänetkin niinkuin eversti Maschinin.

Miksi pitäisi hänen, Stefanin, yhä vaan kärsiä, miksi ilveillä tyhjillä toivomuksilla, joihin heikko niin mielellään takertuu sielunsa koko jälellä olevalla voimalla?

Ei, ei, jospa loppu jo tulisi!... Ennemmin kuolema kuin olla kauemmin hirmuisten sieluntuskien kiduttamana!

— Voi... oliko hän kuolemata turhaan kutsunut? Tuliko se... tuliko se jo tällä hetkellä?...

Askeleita kuului, jotka ovea lähenivät, vankilan päällikön avaimet kalisivat, ovi avautui — lyhdyn valo valaisi kopin, ja sitte ääni lausui:

— Tirehtori olkoon hyvä ja poistukoon! En pelkää viipyä yksin hänen luonansa. Jos teitä tarvitsen, niin teitä huudan.

Nämä sanat kuullessansa Stefan säpsähti ja nykähytti ruumistansa, ikäänkuin piiskan isku olisi häneen sattunut. Hän kavahti sitte pystyyn sen verran, että jäi polvilleen.

Sitte hänen käsivartensa lensivät levälleen, kun hän oli näkevinään ikäänkuin taivaallisen näyn.

Rehevän kaunis nainen, kietoutunut pitkään vaippaan, läpinäkymätön huntu silmillä, oli astunut hänen koppiinsa ja seisoi selkä rautaovea vastaan.

Naisen ei tarvinnut huntua kohottaa...! Naumovitsch tunsi tämän äänen tuhansien joukossa, hän oli kuullut sitä kylliksi usein, vielä oli se kerran kuiskannut hänen korvaansa suloisia rakkauden sanoja.

Mutta oliko Stefan sitte mieletön, saattoiko hän todellakin uskoa, että tuo nainen uskaltaisi astua alas hänen koppiinsa, pelkäämättä surman iskua?

Haa, jos se oli sama nainen, niin todisti se ainakin, että hän oli yhtä rohkea kuin turmeltunut sielunsa ja ruumiinsa puolesta.

— Minä se olen, lausui hunnullinen nainen. — Et näe mitään utukuvaa edessäsi, minä se olen, kuningatar Draga, jota kerran nimitit omaksi Dragaksesi. Viimeiset sanat lausuttiin varovasti kuiskaavalla äänellä.

Samalla huntu poistui silmiltä ja Dragan kalpeat, lumoavan kauniit kasvot tulivat näkyviin.

Vanki nousi seisoalleen; tuon naisen edessä ei hän tahtonut polveansa notkistaa, ei häntä jumaloidaksensa eikä armoa rukoillaksensa, jota kumminkin Draga ehkä luuli.

— Mitä on sinulla tekemistä täällä minun vankilassani? kysyi nuori upseeri kylmästi torjuvalla äänellä, mittaillen Serbian kaunista kuningatarta halveksivalla katseella. — Miksi olet hiipinyt pois kuninkaallisen rakastajasi vierestä, sen onnellisen miehen jonka olet lumonnut, hiipinyt pois hääjuhlasta, missä imartelijasi ja muut luontokappaleet osottavat sinulle kunnioitustasi? Tahdotko nauttia minun kurjuudestani? Ei, minä en ole mikään kurja raukka, sillä kärsin Serbian ja kostoni tähden!

- Sinun kostosi? lausui Draga melkeinpä lempeästi.

Mitä sitte olen tehnyt ansaitakseni sinun kostosi, Stefan Naumovitsch? Olenhan kerran sinua rakastanut, ja sinä lepäsit jalkojeni juuressa; mutta sitte kuningas minuun mielistyi, häntä en voinut vastustaa, hän on kaikkien meidän herramme, hänen tehtävänänsä on ainoastaan käskeä.

Käskeä? toisti Draga tuskan täyttämällä kysyvällä äänellä. — Ei sydäntäni, joka yhä vielä kätkee suloisen salaisuutensa. Vanno minulle, Stefan Naumovitsch, ettet koskaan nosta kättäsi kuningas Aleksanteria etkä minua vastaan, ja vielä tänä yönä olet vapaa, niin totta kuin minä olen Draga, Serbian kuningatar.

— Niin totta kuin kruunu kerran on putoava päästäsi ja pääsi samalla kertaa, vastasi Stefan, yhtä totta on, että taas olen kohottava käteni sinua vastaan, Draga Maschin, jos kerran pääsen vapaaksi.

Draga säpsähti, kun kuuli entisen nimensä; mutta se rakkaus, jota hän tunsi nuorta upseeria kohtaan, lannisti hänen ylpeytensä ja piti vieläpä hänen ylpeytensäkin aisoissa.

— Minä tiedän, miksi minulle noin puhut, huudahti Draga pilkallisella, voitosta varmalla hymyilyllä. — Sinä rakastat toista.

Kas, sinä kalpenet, Stefan Naumovitsch, satutin siis sinua keskelle sydäntä!

No, minä annan sinulle vielä vaikeamman iskun, minä irroitan tuon rakkauden sydämestäsi, niin että inholla rupeat ajattelemaan entistä rakastajatartasi.

Sanoppas, tunnetko tyttöä, nimeltä Genia von Sandorf?

— Kyllä hänet tunnen, ja sydäntäni särkee, kun kuulen tuon puhtaan nimen sinun huuliltasi.

— Puhtaanko nimen! toisti Draga pilkallisesti nauraen. — Pidätkö petturin nimeä puhtaana?...

Stefan Naumovitsch hoiperteli taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut piiskan iskun; peljättävä aavistus täytti tällä hetkellä hänen sielunsa.

Kumminkin torjui hän tämän aavistuksen rakkauden koko voimalla, joka tahtoo suojella tyttöä jo yksistään epäluulon varjosta.

— Genia von Sandorf vietti edellisen yön "Zum Bojaren" ravintolassa, jatkoi Draga, kaivaen katseensa nuoren upseerin silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen sielunsa syvimpään pohjaan. — Samassa talossa pidettiin teidän salaiset kokouksenne.

Juutalainen Mandelblüt, joka on vangittu, on tunnustanut kaikki.

Ainoastaan Genia von Sandorf saattoi kuulla teidän keskustelunne; hän on sen tehnyt, ja hän on teidät ilmi antanut.

Tässä näet kirjeen, minkä hän heitti kuninkaan vaunuihin, kun olimme menossa tuomiokirkkoon.

Mieletön, joka halveksit kuningattaren rakkautta vakoojan tähden, joka on saattanut teidät kaikki perikatoon.

Stefan peitti kasvonsa ja voimakas tuskanhuuto pääsi hänen rinnastansa.

— Taivaan Jumala! huusi hän murtuneella äänellä. — Tahdotko siis riistää minulta kaikki, viimeisenkin — viimeisen, mikä näytti minusta jalolta ja kauniilta? Genia petturi!

Häntäkö minun on siitä kiittäminen, että täällä vankilassa näännyn, että eversti Maschin mätänee jossakin haudan komerossa, että muut ystävät ehkä ovat yhtä kurjia kuin minä? —

Oi, olinpa mieletön narri, uskoessani, että täällä viheliäisessä maailmassa löytyisi enkeli! Ei, pahoja henkiä olette te kaikki, te naiset, ja voi sitä miestä, joka antaa teidän enkelinaamojenne pettää itseänsä!

Hitaasti vaipui Stefan polvilleen.

Hän itki katkerasti.

— Niinpä siis Stefan palaja entiseen rakkauteesi! kuiskasi hänen korvaansa Draga.

Kaunotar kumartui alas hänen puoleensa.

— Sano sana, vanno vala, niin vankilastasi kohoat kuningattaresi huoneeseen.

Kunnialla olen sinut koristava. Rikkaus ja onni tulevat sinun osaksesi, sillä nyt voin antaa sinulle runsain käsin.

Ja miksi en antaisi sille, joka on minulle rakkain, joka omistaa sydämeni?

Oi, mikä viekotteleva sointu olikaan hänen äänessänsä!

Hänen ruumiinsa suloinen tuoksu ympäröi Stefania, ja todellakin oli vanki paralle houkuttelevaista ett'ei ainoastaan päästä vapaaksi, vaan samalla tulla kuningattaren suosikiksi, salaiseksi rakastajaksi, joka häneltä saisi kaikki.

Lyhyen taistelun taisteli Stefan sielussansa.

Olihan hänkin vain ihminen.

Oi — hän tahtoi mielellään elää, sillä hän oli nuori.

Toisella puolen kauhea kuolema, toisella taas komea, ihana elämä.

Serbian ihanin nainen ja ruhtinaallinen kunnia!

Oi, Stefan tunsi, että viekotuksen raivottaret voimakkaasti raivosivat hänen sydämessänsä.

Sortuisiko hän nyt kiusaukseen? Myisikö sydämensä ja kätensä Dragalle ilkeän voiton tähden? —

Ei, hetkisen vaan kesti taistelua ristiriitaisten tunteitten välillä hänen rinnassansa, ja sitte oli hän tehnyt päätöksensä. Hitaasti hän oikasihe, kasvot kalpeina kuin kuolema, silmät kiiluen kuin kuumeessa.

— Turhaan, Draga Maschin, huusi hän kuningattarelle, heität kultaisen verkkosi minua pyydystääksesi... Ehkä olen mieletön, joka annan etusijan tuskalliselle kuolemalle onnen ja loiston rinnalla; mutta... minä olen serbialainen ja rakastan isänmaatani.

Kumminkin, minäkin kerran rakastin sinua, Draga, siihen aikaan kuin luulin, että olisit arvossa pidetty nainen. Nyt tiedän enemmän. Ruumiisi olet kuninkaalle myynyt kullan ja kunnian tähden.

Istukin sitte valtaistuimellasi, pukeudu purppuraan, peilaile vallassa ja ihanuudessa; mutta sydämesi, kuningatar Draga, on jäävä yksin ja rakkaudesta tyhjäksi. Sillä tuota kurjaa letukkaa, joka valtaistuimella istuu — ha, ha, häntäkö sinä rakastaisit, sinä, joka tarvitset miehen tukea, hänen kestävyyttä, rautaista päättäväisyyttä! Ei, ei, Draga, olet tunteva itsesi onnettomaksi sielusi sisimmässä, ja juuri sitä toivon, sen olet Serbian vuoksi täydellisesti ansainnut.

— Onko tuo siis viimeinen sanasi, Stefan Naumovitsch? Sinä siis minua halveksit?

— Kyllä sinua halveksin!

— Uskalikko, tuo sana tuottaa sinulle kuoleman! Mieletön, etkö tiedä, että yksi ainoa viittaus minun puoleltani on kylläksi tuomaan murhaajat tänne, kuristamaan sinut, niinkuin ne...

— Niinkuin ne kuristivat ystäväni, keskeytti Stefan, syvästi läähättäen — eversti Maschinin, entisen lankosi, Draga. Hän ei saanut elää, koska tiesi sinusta liian paljon, koska olisi voinut kertoa, kuinka sinun puolisosi...

— Kylläksi! huusi kuningatar Draga kirkuvalla äänellä. — Polvillesi, vasalli, seisotko kuningattaresi edessä!

Pää taaksepäin heitettynä seisoi Draga Naumovitschin edessä; rinta paisui kuninkaallista suuruutta, ja suuret silmät hehkuivat käskevää mahtavuutta.

Voi, Stefanin täytyi tällä hetkellä tunnustaa itsekseen, että tuo olisi todellakin maailman toivottavin nainen, jollei hänen sielunsa olisi turmeltunut, tuhansien syntien saastuttama.

— Ei, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar Draga, vetäytyen hitaasti ovea kohden. — Sinä et ole kuoleva, et vielä, sillä toivon, että vielä maltat mielesi. Jollet sitä tee, niin et polvillasi kunnioita minua kuningattarenasi ja sydämesi morsiamena, silloin täytyy sinun tässä kopissa nääntyä hirvittävällä tavalla. Tässä kopissa tulet kuin elävältä haudatuksi, ja kun sitte vuosikymmenien kuluttua vankilasi avaa porttinsa sinulle, silloin horjut päivän valoon harmaapäisenä ja kokoon kyyristyneenä — vanhuksena — voimattomana, jota kuningatar Dragan ei enää tarvitse peljätä. — Jää hyvästi, koeta vielä malttaa mielesi, ystäväni!

Seuraavassa hetkessä narisi rautaoven saranat, kuin unikuva oli Draga kadonnut, ja Stefan Naumovitsch tarttui molemmin käsin haavottuneeseen, kuumaan päähänsä ja huusi:

— Ei, ei, se ei ole totta, minä en ole vuosikymmeniä nääntyvä näiden säälimättömien kiviseinien välissä, sillä se hetki on tuleva, jolloin vankilani avautuu, kun Serbia on vapaa, ja silloin — silloin ei ole Dragaa olemassa.

YHDEKSÄS LUKU.

Petturiksi leimattu.

Naisen voimakkaat käsivarret olivat viime hetkessä temmanneet Genian kansanjoukosta tuomiokirkon edustalla, kun tuo onneton tyttö oli vähällä joutua santarmien käsiin.

Genia ei tietänyt, kuinka asia tapahtui; hänet temmattiin vastustamattomalla voimalla, ja hän kuuli tuon tuostakin lempeän äänen kuiskaavan korvaansa:

— Lapsi parka, miksi uhraudut hyödyttömästi? Seuraa minua, niin olet turvassa!

Genia, joka oli vähällä pyörtyä, saattoi vasta sitte selvitä, kun huomasi olevansa kahden hevosen vetämillä rattailla, jotka Belgradista etenivät.

Näissä vaunuissa istui hän serbialaisen maalaisnaisen vieressä, voimakkaan naisen, jommoisia kasvaa ainoastaan Balkanin auringon alla vuoriston raikkaassa ilmassa.

Nainen avarassa, punarantuisessa hameessaan, jota koristivat mustat samettiliivit valkoisissa hihoissaan, päähine päässä, näytti hyvinvoipaiselta. Samoin mies, joka istui matalalla ajurin penkillä, hilpeästi läiskytellen piiskaansa; hän tietenkin oli tuon maalaisnaisen aviomies.

— Seuraa meitä, lapsukaiseni, eläkä pelkää, sanoi yksinkertainen talonpoikaisnainen, kääntyen Genian puoleen. — Elä itke! Meillä saat asua, niin kauan kuin sinua haluttaa.

Olet kovasti ajattelematon lapsi, kun et pidä itsestäsi parempaa huolta. Riippui vaan hiuskarvasta, ettet joutunut poliisin käsiin. — No, minä kyllä asian ymmärrän. Tuo kaunis, nuori upseeri, joka vangittiin, epäilemättä omisti sydämesi. — Näetkös, heti kun tulin tätä ajatelleeksi, oli päätökseni tehty, että sinut pelastaisin. Minä tunkeuduin sinun luoksesi, ja luulenpa että oikealla ajalla tempasin sinut vainuavien koirien käsistä.

— Ketä te sitte olette, hyvät ihmiset, kysyi Genia hiljaisella äänellä, — te, jotka noin otatte osaa kohtalooni, te, joita minun on kiittäminen henkeni pelastuksesta?

Nämät sanat kuullessaan katsahti ajuri ystävällisesti nauraen Geniaan ja sanoi:

— Ketäkö me olemme? — Minä olen Jovan Radac, ja tuo toinen on minun vaimoni Karla; ja tuolta maissipellosta pistää jo esiin muutamia taloja, missä me asumme.

Muutamien minuttien kuluttua pysähtyivät rattaat, ja Genia astui uusien ystäviensä seurassa pieneen, siistiin serbialaiseen talonpoikaistaloon, joka selvästi oli hyvin hoidettu ja puhui hyvinvoinnista.

Häneltä ei edes nimeä kysytty.

Oivallinen väki ravitsi häntä maidolla, leivällä, juustolla ja sianlihalla, ja sillä aikaa kuin hän kyynelten vallassa itki, — sillä hänen sydämensä vuoti verta, kun Stefan Naumovitsch johtui mieleen — laittoi Karla hänelle vuoteen vinttikamarissa.

— Nyt pitää sinun laskeutua levolle, lapseni, sanoi hänelle emäntä, kun Genia oli syönyt, — muutoin sairastut. Taivaan Jumala, sinähän olet niin pelästynyt, että yhtäpäätä itket. Nuku, lapseni, huomenna puhutaan asiasta enemmän!

Genia tunsi itsekin, että hänen tuli koettaa nukkumalla unhottaa asiat ainakin hetkiseksi...

Oi, tässä talossa tunsi hän itsensä vihdoinkin turvalliseksi, jota hän ei ollut tuntenut siitä hetkestä lähtien, kun tuli Belgradiin.

Hän riisuutui ja painoi ruumiinsa valkoisen lakanan peittämälle vuoteelle; mutta ennenkuin hän ummisti silmänsä, pani hän kätensä ristiin ja rukoili kiihkeästi Jumalaa onnettoman vangin Stefan Naumovitschin puolesta.

Hänen huoneensa kohdalla, joka oli Tonavaan päin, istui alakerrassa vielä Jovan Radac vaimoineen lampun ääressä.

Karla nojasi väsyneenä ja suutuksissaan päätänsä käteen, ja Jovan tuijotti haluttomana ja synkkänä raamattuun, joka oli hänen edessänsä levällään.

- Niin, sanoinhan sinulle heti, Karla, vastasi nuori talonpoika vaimonsa johonkin muistutukseen, — etten tahtoisi matkustaa Belgradiin katsomaan naamiohuveja... Nyt hän on jo kumminkin päässyt niin pitkälle, tuo ylpeä Draga, että hän on tullut Serbian kuningattareksi.

— No niin, huonoa on alku, ja huonosti tämä loppuu, nuoren upseerin Stefan Naumovitschin ovat lyöneet rautoihin; kukapa tietää, eikö muitakin ole vangittu? Minua suuresti huolestuttaa eversti Maschinin, meidän isäntämme ja hyväntekijämme asema, sillä hän on aina ollut Naumovitschin hyvä ystävä.

— Jumalan pyhä äiti, ylistetty olkoon sinun nimesi! sanoi Karla ja teki ristinmerkin. — Suojele sinä eversti Maschinia! Mitäpä meistä olisi tullut, ellei hän veljensä kuoleman jälkeen olisi jättänyt tätä taloa meidän haltuumme! Seitsemän vuotta olit sinä uskollisesti palvellut insinööri Maschinia ajurina ja palvelijana; silloin kuin hän vielä oli naimaton eikä ollut saanut tuota onnetonta päähänpistoa valita Draga vaimokseen, seurasit sinä häntä hänen matkoillaan ja kestit hänen kanssansa monet vaarat.

Ja vielä jälkeenkinpäin pysyit sinä hänelle uskollisena, vaikka Draga teki hänen kotonsa helvetiksi. Ja sitte hän kuoli, nuori mies parka, niin äkkiä, ettei sitä asiata tänäkään päivänä vielä voida selittää...

— Eikö voi selittää? keskeytti Jovan äkkiä vaimonsa puheen käheällä äänellä. — Jovan Radac voi asian selittää, ja jos hän uskaltaisi puhua, niin, suojelijani pyhän Johanneksen kautta, tuo nainen ei enää istuisi kuninkaan palatsissa, vaan Serbian syvimmässä vankilakopissa. Mutta eihän maailmassa näy olevan mitään oikeutta!

— Ei, ei mitään oikeutta, sanoi siihen Karla. — Sillä tuskin oli oivallinen isäntäsi ummistanut silmänsä, kun Draga ajoi sinut pois talosta kuin koiran ja sen perästä ei hän ole rahtuakaan kysynyt, kykenetkö elättämään itsesi vai et.

— Niin, mihinkä minä sitte olisin ryhtynyt? sanoi Jovan katkeruutta äänessänsä, nousten ylös ja käveli edes takaisin huoneessa. — Minä olisin saanut antautua sotamieheksi ja viettää oikeata koiranelämätä, jollei isäntä vainajani veli, oivallinen eversti Maschin, olisi lahjottanut minulle tätä taloa.

Uskollinen palvelus on palkittava, sanoi hän minulle... Oi, Jumala —

— Avatkaa, avatkaa! kuului samassa kuin kiihkeätä koputusta ikkunalle — Jovan — Karla, avatkaa, hyvät ihmiset!

— Armollinen Jumala! huusi Karla ja hypähti tuolilta. — Sehän on everstin ääni, hyväntekijämme, vaikka se kuuluu kuin haudasta!

— Avatkaa, jos tahdotte pelastaa henkeni! ähkyi ääni ulkoa — Eversti Maschin kolkuttaa.

Heti juoksi Jovan, kauhistuen kamalasti äänestä, ovelle; sysäsi salvan syrjään ja löi oven auki selälleen.

Myöskin Karla kiiruhti hyväntekijäänsä vastaan; mutta kumpikin he kauhusta hoipertelivat taaksepäin, sillä heitä kohtasi hirvittävä näky.

Oven aukossa seisoi mies, ryysyiset vaatteet vettä vuotaen, kasvot sinisinä ajettuneina, tukka epäjärjestyksessä, parta harmaana, silmät tuijottaen kuopistansa.

Mutta hirmuisinta oli että miehellä, jolla oli eversti Maschinin vääristyneet piirteet, oli silmukka kaulassa ja pitkä nuora viisti perässä.

— Pelastettu!

Tämä sana pääsi äkkiä everstin huulilta, joka sitte tajutonna kaatui eteisen lattialle.

Mutta Jovan ja Karla eivät enempää kysyneet. He syöksyivät miehen luokse, nostivat hänet lattialta ja kantoivat penkille suuren avonaisen takan ääreen. Sitte otti Jovan linkkuveitsensä ja katkaisi ensin nuoran, joka oli kiedottu onnettoman kaulan ympärille.

Tästä oli kohta hyvät seuraukset. Eversti rupesi hengittämään, ja kun Karla oli kaatanut hänen suuhunsa lasillisen paloviinaa, saivat kasvot takaisin luonnollisen värinsä. Eversti Maschin avasi silmänsä.

— Oi, todellakin se on meidän hyvä isäntämme? nyyhkytti Karla ja heittäytyi hänen jalkojensa juureen. — Mistä sitte tulette tuossa kauheassa tilassa.

— Tonavasta... haudasta, vastasi Maschin, nousten Jovanin avulla pystyyn ja nojaten takkaa vastaan.

— Niin, haudasta minä tulen, ystäväni. Ylistetty olkoon Jumalan äiti, sillä hän on ihmeellisellä tavalla suojellut minua.

— Ylistetty olkoon hän ikuisesti! sanoi emäntä hurskaasti. — Mutta, herrani, kuinka jouduitte sitte Tonavaan? Mitä merkitsee sitte tuo nuora, joka oli kaulassanne, ikäänkuin teidät olisi tahdottu kuristaa?

— Ikäänkuin olisi tahdottu kuristaa! toisti eversti katkeralla äänellä. — No, eikö minut sitte ole kuristettu? Eivätkö murhaajat vieläkin usko, että hyvin ovat työnsä suorittaneet? Ja kun he katsoivat minun olevan kuolleena, heittivät minut Tonavaan.

Mutta huonosti työnsä sittekin olivat suorittaneet, eivät huomanneet, että nappi, joka oli kaulukseni sisäpuolella, sattui joutumaan kaulan ja silmukan väliin, estäen kuolemani. Vedessä tulin tajuihini ja rupesin uimaan.

Nyt taistelin kaikin voimin kuolemata vastaan. Jo olin jättänyt kaikki toiveet ja ruumiini rupesi väkisin vaipumaan joen pohjaan, kun huomasin valon pilkuttavan teidän lampustanne.

Minä tunsin teidän talonne, ja toivon kipinä silloin syttyi rinnassani. Viimeinen hirveä ponnistus — laahasin itseni maihin... teidän ovellenne ja olin — hyvien ihmisten luona.

— Ihmisten luona, herra eversti — vakuutti Jovan syvästi liikutettuna, — jotka teitä rakastavat ja kernaasti panisivat henkensä alttiiksi teidän pelastamiseksi.

— Oi herrani, mitäpä teistä nyt tulee, huudahti Karla. — Teitä nyt ajetaan takaa, en tiedä, mihinkä teidät kätkisimme.

— Minä en todellakaan tahdo saattaa teitä vaaraan minun tähteni, te siivot, rehelliset ihmiset! vastasi eversti. — Nyt minä vaan tahtoisin teillä levätä yöni. Huomenna sitte aion valepukuun puettuna lähteä maailmaan. Aion paeta Itävaltaan, Wienissä on minulla paljonkin ystäviä, jotka ottavat minut vastaan avosylin.

Mutta nyt, Karla, vie minut ylös kamariin, jossa aina on vuode valmiina vieraita varten! Tahtoisin nyt mennä levolle.

Jovan ja Karla katsoivat toisiinsa hämillään.