Part 56

Usein olen ollut tuomarina vieraissa asioissa, ollut leskien ja isättömäin kostaja, joiden oikeuksia on petetty, mutta tänään tahdon olla tuomari asiassa, joka koskee minua itseäni. — Ole rauhassa lapseni! Sinulle tapahtuu oikeus, vaikka se tuleekin myöhään. Ole kirottu, sinä julkea naisten ajaja! Kolminkerroin kiroan sinut sen jälkeen kun tämä kalpea tyttö on sinun tähtesi vaipunut kuoleman kuiluun. Jokaisesta suudelmasta, jonka olet ryöstänyt viattomilta huulilta, jokaisesta teeskennellystä syleilystä toimitan minä sinulle uusia tuskia. Mutta en yksin sinulle, vaan myöskin niille, joiden kätyri sinä olet, niille, jotka ovat antaneet sinulle niin huonoja neuvoja, heidänkin päällensä olkoon kiroukseni ja heilukoon uhkaava perikato. Hävitköön koko se perhe, johon sinä riemuiten aiot päästä jäseneksi! Tätä minun kiroustani et sinäkään voi välttää. Minä tunsin erään miehen, joka jo usein on tarjonnut minulle ystävyyttään, vaikka olen sen tähän asti hyljännyt syystä, että eräs Obrenovitsch on tehnyt minulle hyvää.

Mutta nyt! — Sinä kuollut lapsiraukkani, sinä päästit minut velvollisuudestani. Hävitköön koko Obrenovitschin perhe! Sen sijaan nouset sinä, Pietari Karageorgevitsch, valtaistuimelle. Sillä minä, mustain vuorten kuningas, panen kruunun sinun päähäsi. —

Kova mielenliikutus oli vallannut mustapartaisen miehen ja sen vallassa tuli hän ilmaisseeksi salaisimman salaisuutensa aivan kuten kuuma lähde ruiskuttaa vettänsä pilviä kohti.

- Pietari Karageorgevitsch, minä olen sinun! jatkoi Demeter. — Ja sinä osaat panna arvoa minun voimalleni. Minä toimitan sinulle uljasta väkeä ja lähetän ne saarnaamaan sinun hyvyyttäsi samalla kun he halventavat Aleksanteria. Sillä tavoin synnytän minä rovion, jolla nykyinen kuningashuone poltetaan tuhaksi ja sen tuhkan sirotan minä kaikille ilmansuunnille.

Nuku rauhassa, rakas lapsiraukkani, jatkoi Demeter, meni vielä kerran sängyn luo ja kumartui Sylvan yli! Sinä saat kuolinuhrin, jommoista ei vielä kukaan ihminen ole saanut. Kokonainen hallitusvalta syöksyy kokoon sinun ruumiisi päälle, sinun haudallasi menee kokonainen ruhtinashuone sirpaleiksi sinä päivänä, jolloin ei ole enää Aleksanteria eikä Dragaa, eikä Nicodem Lunjevicaa, joka nyt jo suunnittelee tulevansa Serbian kuninkaaksi.

Sinä päivänä, jolloin se kurja kaatuu kuoliaana maahan, olet sinä kostettu, lapseni. Silloin saat sinä nukkua rauhassa haudassasi.

Demeter kumartui alas ja suuteli vielä kerran kuolleen kylmää otsaa. Mutta sitte tuli hän äkkiä miettiväiseksi. Antaisiko hän vieraan käden kosketella ruumista, kuka pitäisi huolta hautauksesta! Ei, itse saattaisi hän hänet viimeiseen leposijaansa. Hän tiesi, missä se on. Siellä saisi nukkua rauhassa. Sitä paikkaa oli hän rakastanut, siellä oli hän tuntenut olevansa kotona.

Hän ei enää miettinyt. Hän nosti lapsen pienestä korista ja kietoi vaipan sen ympärille. Sitte kääri hän kuolleen siihen valkoiseen peittoon, joka oli ollut Sylvan peitteenä. Ja sitte kantoi hän pois heidät molemmat. Hän hiipi kuten varas alas portaita, hän pidätti henkeä kulkiessaan portinvartijan huoneen ohi, tuli vihdoin ulos kadulle ja juoksi sitte niin pian kuin voi alas Tonavan rannalle. Kun hän oli tullut eräälle avonaiselle paikalle, päästi hän kimeän vihellyksen. Heti pilkisti Azan pää ruohikosta.

- Sinäkö se olet, kapteeni? kysyi nuori ryöväri.

— Minä olen kauan saanut odottaa sinua.

- Onko vene kunnossa? kysyi Demeter kiinnittämättä huomiota Azan hienoon moitteeseen.

- Se on kunnossa. Se on täällä rantaan kiinnitettynä. Demeter Banjaluki juoksi heti alas venheeseen ja niin pian kuin Aza oli tullut myös sinne, käski hän lykätä venheen ulos.

Aza teki kuten oli käsketty ja pian liukui pikku vene ulos keskelle virtaa. Tässä rupesi Aza lepäämään ja sanoi katsoen kysyvästi Demeteriin.

- Minne menemme ja mitä on sinulla tuossa käärössä?

- Ei varastettua tavaraa ainakaan! vastasi Demeter, vaivoin, pidättäen kyyneleitään. — Siinä on jotakin, jonka olen rehellisesti ansainnut. Vie minut Kuolleitten saarelle!

- Kuolleitten saarelle? kysyi Aza hämmästyneenä.

— Siellä et ole ollut sitte tuon kauhun yön, jolloin Sylva katosi. Minäkin olen sen jälkeen karttanut saarta ja äitinikin on muuttanut sieltä pois. Siellä ei löydy enää ketään, joka tekee paikan meille rakkaaksi.

- No, siitä syystä viemme sinne jonkun, joka sen tekee taas meille rakkaaksi. Kuolleitten saarelle saat sinä soutaa, sanon minä, ja sitte — ei enää mitään kysymyksiä.

Aza tiesi, ettei maksanut vaivaa enää kysellä, kun kapteeni puhui sillä äänellä. Hän antoi siis airojen taas halkoa vettä ja pikku vene liukui nuolen nopeudella peilikirkkaalla pinnalla. Kauan ei viipynyt ennenkuin he olivat saapuneet pikku saarelle, joka verrattain vähä aikaa sitte oli täydellisen sielunrauhan tyyssijana.

Demeter hyppäsi maihin ja Aza seurasi häntä.

- Sinä unohdat toisen käärön, kapteeni! sanoi jälkimäinen. — Sen pikku nyytin jätit venheeseen.

- Tahallani, vastasi Demeter, painaen hellästi suurempaa esinettä rintaansa vasten. — Kiiruhda ja seuraa minua!

Aurinko oli juuri mailleen menemässä. Se valoi ruusuhohteen Tonavan pinnalle ja näytti suutelevan joka puun lehteä lausuakseen sille hyvää yötä.

Aza seurasi Demeteriä pudistaen päätänsä. Hänen oli mahdoton käsittää kapteeninsa tarkoitusta ja kaikista vähimmän sitä seikkaa, että Demeter tänään niin äkkiä läksi taas saarelle, jota hän oli välttänyt aina Sylvan katoamisesta asti.

- Tuossa! huudahti Demeter ojentaen kätensä.

Hän oli kulkenut eteenpäin pitkin rantaa. Rannalla veden rajassa kasvoi kolme sypressiä, joiden alimmat oksat riippuivat vedessä. Tämä paikka oli hiljainen, synkkä ja yksinäinen.

- Mitä nyt, kapteeni? kysyi Aza, kun näki, että Demeter hiljaa ja varovasti laski kuormansa maahan.

- Mene siihen huoneeseen, jossa äiti Cyrilla kerran asui ja tuo tänne lapio. Hän on varmaan jättänyt tänne työkalujaan, joten sinä sen kai sieltä löydät.

- Tahdotko, että kaivan kuopan tai, kuten me sanomme ryövärien kielellä, koetamme saada myyrän kiinni? Saaliisi lienee hyvin arvokas, koska sinun täytyy kaivaa se maahan?

- Kyllä, poikani, vastasi Demeter kumealla äänellä, — se on niin arvokas, että minun täytyy piiloittaa se ihmisten ahnailta käsiltä syvälle maahan.

Aza meni ja tuli takasin tuoden lapion.

- Tee hauta, käski häntä Demeter Banjaluki, — kuusi jalkaa pitkä, kolme jalkaa leveä ja kuusi jalkaa syvä.

- Mutta kapteeni, sehän on aivan kuin hautaisimme ihmistä.

- Juuri niin se onkin — mutta kiiruhda nyt — tähdet alkavat jo näyttäytyä taivaalla.

Aza työnsi lapion maahan. Hän ei tiennyt, miksi kylmät väristykset kävivät läpi hänen ruumiinsa, tai miksi hänen yhä täytyi ajatella, että tämä oli samallaista kuin jos hän kaivaisi hautaa ruumiille.

Demeter Banjaluki oli istuutunut sen valkoisen käärön viereen, jonka oli tuonut venheestä. Hän nojasi päänsä käsien varaan ja katsoi miettiväisenä maahan.

- Nyt on valmis, kapteeni, huudahti vihdoin Aza.

— Laskenko minä käärön kuoppaan?

- Ei, odota — siitä pidän minä huolen. Onko sinulla nuoraa? Niin, tuossahan riippuu nuoraa vyössäsi — anna se tänne.

- Mutta ennenkuin laskemme tämän ihanan aarteen maan helmaan, jatkoi hän, sittekun Aza oli antanut hänelle nuoran, — niin tahdon vielä kerran katsella sitä.

Aza, minä aion tässä jättää maan omaksi parhaimman, mitä elämässäni olen omistanut, minä annan sille sen, mikä on minulle kalliimpi kuin kaikki maailman aarteet. Sinäkin itket, poika raukkani, itket kuumia kyyneleitä, kun saat nähdä mitä tämä turve peittää ikuisesti. Katso siis, kenelle olet haudan kaivanut.

Samassa vetäisi Demeter pois valkoisen peitteen.

Aza tuijotti hämillään ja kauhistuneena liikkumatonta, suloista olentoa, joka makasi hänen edessään kukkien keskellä nurmella. Sitte huusi hän rajun tuskan vallassa:

- Sylva — Sylva! Kapteeni, kuka on tämän tehnyt?

- Hän on kuollut luonnollisen kuoleman, sanoi Banjaluki kumealla äänellä — synnytettyään lapsen. Mutta lapsen isä on oikea murhaaja, sillä Sylvan sydän särkyi tuskasta hänen tähtensä. Minä olen vannonut, Aza, kostavani murhaajalle lapseni puolesta ja toivon, että saan luottaa sinun apuusi siinä asiassa.

Nuori ryöväri tarttui kiihkeästi vanhemman ojennettuun käteen.

- Kapteeni, minä uhraan koko elämäni, huudahti hän, — hävittääkseni sen tunnottoman roiston, joka on vietellyt Sylvan. Sano minulle hänen nimensä ja saat olla varma, että huomenna isken minä veitseni hänen kylkeensä.

- En tänään enkä huomennakaan sano minä hänen nimeänsä, sen saat sinä tietää myöhemmin. Mutta sinä et saa tehdä mitään, joka voi turmella oman kostoni. Sinä tyhmeliini, luuletko sinä, että sellainen ihminen on rangaistu sillä, että veitsi työnnetään hänen ruumiiseensa! — Silloinhan hän on kuollut ja kuolema on sama kuin lepo ja rauha hänelle. Mutta sitä se kurja ei saa. Minä ajan häntä edessäni läpi elämäni koston ruoskalla ja jokainen ruoskan isku menee syvälle hänen lihaansa.

Aza polvistui ja otti äänettömät hyvästit rakkaaltansa. Sillä hän oli rakastanut Sylvaa koko kahdenkymmenen vuotensa rakkaudella. Hän oli jumaioinnut Sylvaa ja lahjoittanut hänelle kauneimman ruusun elämänsä puutarhasta.

- Sylva — Sylva raukka huokasi hän — niin nuori ja sinun täytyi jo kuolla! Niin kaunis ja kuitenkin täytyi sinun kadota siihen yöhön, jota ei päivä enään seuraa! — Oi Sylva — tässä sinun ruumiisi ääressä tunnen minä, että elämä on minulle sietämätön.

- Nouse ylös, on aika käydä toimeen! sanoi Demeter Banjaluki, kevyesti koskettaen Azan olkapäätä. Sitte nosti hän ylös kuolleen lapsensa, kääri taas huolellisesti valkoiseen peittoon, sitoi nuoran hengettömän ruumiin ympäri ja antoi sen hitaasti vajota syvyyteen.

- Minä en voi rukoilla sinun haudallasi, sanoi mustain vuorten ryöväri murtuneella äänellä, — sillä olen kauan sitte unohtanut rukoukseni. Eikä Jumalakaan kuulisi rukoustani, sillä minä olen hyljätty. Mutta parempi kuin rukous on kostonvala sen varalle, joka on ryöstänyt elämäsi.

Siis kuulkaa minua, te ikuiset tähdet, sinä, puhdas kuu, kuule minun valani! Minä en suo itselleni lepoa enkä rauhaa, ennenkuin olen maksanut sille roistolle, mitä hän on rikkonut sinua vastaan, Sylva! Häntä, hänen sisartaan ja Serbian kuningasta vastaan vannon minä käyväni sotaa niin kauan kun veripisara juoksee heidän suonissaan!

- Nyt tiedät sinä, Aza, kuka hänet on tappanut — se on kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica. Haa, minä en aikonut sanoa sinulle sitä vihattua nimeä, mutta kiehuva vihani toi sen minun huulilleni. Pane mieleesi nimi, Aza, elä anna ajan myrskytuulten puhaltaa sitä pois mielestäsi! Minä voisin kuolla, luoti voisi sattua minuun taistelussa, santarmit voisivat väijyä minua ja vetää mestauslavalle, silloin Aza, silloin täytyy sinun tulla minun vihani ja kostoni perijäksi! Elä unohda, että vaikka olisit kuinka paljon tehnyt syntiä, poikani, niin kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet pahat työt, joita sinä olet minun palveluksessani tehnyt, kaikki antaa Jumala sinulle anteeksi sen koston tähden, jonka sinä toimitat meidän rakastettumme pyövelille!

- Minä tulen sinun perijäksesi, Demeter Banjaluki, huudahti Aza — sinun kostosi ei mene hautaan sinun itsesi kanssa.

- Hyvä, haudatkaamme siis rakas kuolleemme! Tähdet ovat pysähtyneet radoillansa taivaalla, maailman kauneus on mennyt ja viattomuus on paennut maan päältä! Kaikkialla on yö, syvä yö! Luokaamme multa takasin hänen ruumiinsa päälle, jotta se tulisi maaksi, kuten se maasta tullutkin on. Mutta tässä tomumajassa, lausui Demeter vuodattaen kuumia kyyneleitä — asui sielu niin kaunis ja puhdas, Aza, ettet sinä koskaan löydä sen vertaa! Se oli kukan sielu, täytetty suloisimmalla tuoksulla, tähti sielu, jolla oli vieno loisto — se oli liian suuri, liian jalo, ja puhdas asuakseen ihmisrinnassa!

Sitte kumartui Demeter alas ja suurten kyynelten valuessa pitkin poskia kokosi hän molemmin käsin multaa ja antoi sen hiljaa liukua sormien välistä ruumiin päälle. Aza seurasi esimerkkiä. Siinä hautauksessa ei ollut loistoa ja komeutta eikä kuitenkaan tähdet olleet koskaan ihanimmin loistaneet Serbian yli ja miljoonittain oli niitä nytkin Sylvan yksinkertaisissa hautajaisissa kuollutta suremassa.

Vihdoin oli hauta ummessa ja kuollut kadonnut. Demeter ja Aza laittoivat kummun haudalle ja alkoivat kaunistaa sitä kukilla, joita tuhansittain kasvoi saarella.

- Haudattu, lausui Demeter ontolla äänellä, — Sylva minun sanomattomasti rakastettu lapseni, on haudattu.

Ja nyt, äidin haudalta lapsen kehdolle! jatkoi syvästi liikutettu mies. — Takasin venheeseen, Aza! Sinä et vielä tiedä, että meillä on tuossa Sylvan lapsi. Viekäämme se äiti Cyrillan luo, hän saa kasvattaa lapsen, kuten hän ennen kasvatti Sylvan. Parempaa kasvatusäitiä ei lapsi koskaan voi saada.

Vielä kerran kumartui Demeter syvälle rakkaan tyttärensä hautakummulle, vielä kerran kostutti hän kukkia kyynelillään. Mutta sitte tunki hän väkisin kyyneleet takasin ja ojensi itsensä huudahtaen:

- Pois arka tuska! Tästä hetkestä kuulun minä vaan sinulle, sinä synkkä kosto!

Muutamia minuutteja myöhemmin olivat molemmat miehet taas venheessä.

Demeter otti lapsen ja antoi sen maata käsivarsillaan, Aza souti ja yhä kauemmas poistui vene Kuolleitten saarelta, pienestä yksinäisestä paratiisista keskellä Tonavaa.

Mutta molemmat miehet katsoivat saarta kohti niin kauan kun voivat nähdä vanhoja sypressejä — nukkuihan niiden varjossa kallein olento, minkä he omistivat maan päällä.

KAHDESKAHDEKSATTA LUKU.

Vanha noita.

Genia oli viime aikoina löytänyt pakopaikan Kruschedolin luostarissa. Mutta sinne ei hän voinut ijäkseen jäädä. Sitäpaitse veti sydän häntä takasin Belgradiin, jossa hän saattoi tavata Stefan Naumovitschia. Eräänä kauniina päivänä läksi Genia siis rautatienasemalle, jonne oli neljän tunnin matka. Sieltä piti hänen sitte jatkaa matkaa rautateitse Belgradiin. Päivä oli ihana ja kun Genia oli Kruschedolissa saanut kyllikseen levätä, teki kävely ulkona raittiissa ilmassa hänelle erittäin hyvää. Eikä hän pelännyt mitään. Hänen siten kulkiessaan eteenpäin metsän läpi, kuuli hän äkkiä takanaan äänen, joka huusi hänelle:

- Halloo — kuuleeko hän, pikku neitsyt, elkää menkö niin nopeaan, antakaa minun seurata mukana!

Genia katsahti hämmästyneenä ympärilleen. Kuka se oli, joka huusi hänelle täällä metsässä? Olikohan täällä ryöväreitä? Pian huomasi hän kuitenkin takanaan pienen eukon. Tämä ei ollut näöltään juuri miellyttävä eikä luotettava. Tuntuipa Geniasta siltä, kuin ei hän olisi koskaan ennen nähnyt resuisempaa ihmistä, kuin se, joka nyt tuli hänen takanaan. Hän ei ollut mustalainen, vaikka hän kyllä monessa suhteessa muistutti sellaista. Hän oli vanha, noin vähän yli kuudenkymmenen vuoden, mutta synnillinen elämä oli tehnyt hänet paljon vanhemman näköiseksi. Hän oli juoppo, sen näki selvästi pienen paksun eukon kuparinvärisistä kasvoista. Tukka riippui kasvoilla pitkissä harmaissa suortuvissa. Toisessa kädessä oli hänellä pieni pullo ja toisessa keppi. Silmät olivat, kuten kaikilla juopoilla vetiset ja arkailevat.

- Halloo! huusi akka vielä kerran. — Annatteko minun tulla seurassanne? Ei ole hyvä mennä yksin metsän läpi. Hänen äänensä oli käheä. Vaikkei Genia ollut ollenkaan seuraa vailla, kaikista vähimmän sellaista seuraa, pysähtyi hän ja antoi akan tulla luoksensa. Sillä hän luuli, että akka oli sairas ja heikko ja tarvitsi ehkä, hänen apuansa. Heikko hän olikin itse asiassa, se vanhus. Häntä vaivasi ilkeä yskä ja tuskin voi hän hengittää.

- Oi, minä en jaksa enää! valitti hän tultuaan lähelle Geniaa. — Minun täytyy istuutua tähän puun rungolle lepäämään. Rakas lapsi, te olette kadehdittava, sillä te olette vielä nuori ja kaunis — niin, sitä on sanonut moni mies, että minä olin — ah — minun täytyy ottaa vähän lääkettäni, muuten menehdyn minä! — Ilmaa! — Ilmaa! — Minä tukehdun!

Hän otti pullon taskustaan. Siinä näytti olevan paloviinaa lääkkeen sijasta, sillä kun hän otti korkin pois, tuli pullosta ilkeä haju, joka saattoi Genian ottamaan muutamia askelia taapäin. Vanhus joi, kuin olisi juonut vettä.

- Ah, se tekee hyvää — se on minun ainoa pelastukseni, kun vaiva tulee päälleni. Kun rintani alkaa vinkua ja röhistä, niin otan vähän lääkettäni, ja silloin menee se kohta ohi. Ja kun tämä lääke ei enää auta, niin tulee loppu — silloin on vaan hauta jälellä.

- Ja mikä on tuon lääkkeen nimi? kysyi Genia.

- Mikä sen nimi on, kysyt sinä, puluseni. Jos välttämättömästi tahdot sen tietää, niin on se paloviinaa. Ehkä sinäkin tahdot ryypyn? Niin, elä estele! Se maistaa hyvältä, sen saat uskoa ja sitä tahtoo vaan lisää, kun kerran on saanut maistaa sitä tavaraa.

- Ei, ei, kiitos vaan, huudahti Genia. — Minä en juo paloviinaa.

- Pelkäätkö sitä? Luuletko, että se kuumentaa liiaksi vertasi, niin että alat liiaksi pitää miesväestä?

Se kohta pitää kyllä paikkansa. Mutta minun lääkkeelläni on sekin etu, että kun on juonut sitä, niin tuntee itsensä taas nuoreksi. Silloin on valmis tekemään paljon asioita, joita ei uskoisi harmaahapsisesta ihmisestä. Sitä tahtoo hypätä, juosta ja tanssia. Mutta odotahan puluseni, jatkoi inhottava nainen, pannen korkin pullon suulle — vielä sinäkin kerran turvaudut tähän lääkkeeseen. Siihen tulemme kaikki, kun nuoruus on kerran mennyt menojaan.

Mummo vaikeni nyt hetkeksi pistäen pullon taskuunsa. Sitte rykäsi hän ja jatkoi:

- No, minne aiot sinä mennä? Ehkä rautatien asemalle?

- Niin, ja minä luulen, että voimme siellä olla tunnin kuluttua.

- Olet oikeassa, tunnissa sinne kyllä ehtii. Meillä on hyvää aikaa ja tulemme sinne paljon ennen kuin juna tulee. Matkustatko sinäkin junalla?

- Kyllä, minä menen Belgradiin.

- Belgradiin? Kas vaan! — Sehän on juuri minun tieni. Sinne minäkin menen. No, sitte voimme olla toisillemme seurana. On hyvä, ettei matkalla ole yksin. Tahdotko palan leipää ja läskiä? Tästä saat molempia.

Sillä aikaa oli hän toisesta taskustaan ottanut leipää ja läskiä ja alkoi, sittekun Genia oli kieltäytynyt ottamasta, hampaattomilla ikenillään mutustaa leipää ja läskiä.

- Belgrad on kaunis kaupunki, sanoi hän syödessään — suuri kaupunki, Serbian pääkaupunki. Niin, kyllä minä sen pesän tunnen perin pohjin! Siellä taitaa nykyään olla kaunis kuningatar.

- En voi sanoa, onko hän kaunis, mutta hänen nimensä on kuningatar Draga.

- Kuningatar Draga, sanoi eukko ja nauroi. — Vai niin, onko hänen nimensä kuningatar Draga. Tiedätkö, minusta tuntuu se niin hullulta, että hänen nimensä on kuningatar Draga. Ja eikös hän ole syntyisin Lunjevica?

- Kyllä, aivan oikein, hänen liikanimensä on Lunjevica.

- Kutka ovat oikeastaan hänen vanhempansa? kysyi vanha nainen tutkien.

- Minä tunnen hyvin vähän hänen perhettään, mutta se, mitä olen kuullut, ei ole juuri hyvää.

- Ei juuri hyvää? Hänen vanhempansa olivat kai huonompaa väkeä? Sanokaa minulle, eikö Dragalla ollut äiti, joka joi paljon?

- Kyllä, luulen kuulleeni jotain sellaista, vastasi Genia. Mutta siitä ei saa puhua. Se, joka Serbiassa panettelee kuningasta tai kuningatarta, heitetään heti vankeuteen ja minä neuvoisin teitä, ettette päästäisi mitään sellaista huuliltanne, jollette tahdo tehdä vankilan kanssa tuttavuutta.

- Tuttavuutta — minäkö tekisin vankilan kanssa tuttavuutta? Sinä voit olla aivan huoletta, puluseni, että minä tulen aivan toiseen paikkaan kuin vankilaan. Voiko konakissa asua mukavasti?

- Kyllä, siihen saatte luottaa, konaki on ihana palatsi.

- Soo, onko siellä myös tarpeeksi paloviinaa? Sillä, näetkös, se on minun lääkettäni — minulla on niin kirottuja poltteita vatsassa — ne täytyy heti lopettaa!

Ja taas otti hän pullon ja ryyppäsi siitä pari kulausta.

- Teidän ei pitäisi juoda niin paljon, sanoi Genia — te saatte vielä halvauksen.

- Halvauksen? Ha, haa, siinä kylässä, jossa minä tähän asti olen asunut, varoitti kirkkoherra minua aina, ja tiedätkö, kaksi viikkoa sitte, kun hän seisoi alttarilla, kaatui hän ja kuoli. Hän ei juonut koskaan muuta kuin vettä ja minä — minä elän yhä! Niin, jos hän olisi käyttänyt minun lääkettäni, niin olisi hänkin elänyt. Hän oli tyhmeliini, tietysti. Mutta oikeastaan olen minä hyvin kiitollinen hänelle, jatkoi mummo hetken perästä, jolla ajalla hän uudestaan haki pullosta lohdutusta — sillä hänhän oli ensimäinen, joka antoi minulla tämän sanomalehden. Tästä sain lukea, että — eukko vaikeni äkkiä ja katsoi epäillen Geniaa. Hän oli nähtävästi ollut ilmoittamaisillaan jotakin, mutta malttoi mielensä ja keskeytti puheensa, peläten, että vieras käyttäisi hänen ilmoitustaan omaksi hyväkseen.

Kuningas Aleksanteri taitaa olla hyvin rakastunut kuningattareensa, vai mitä? alkoi hän uudelleen. — Hän ei taida olla oikein viisas, on minulle sanottu ja se taitaa olla kuningatar joka ohjaa.

- Niin, kyllä se on melkein sillä tavalla, vastasi Genia. — Mutta hullu ei kuningas ole, hän on vaan hyvin hermostunut, liiaksi rasittunut.

- Hän on hirmuinen nainen, tuo Draga sanoi mummo nauraen. — Sitä en olisi koskaan uskonut hänestä. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää mitä ihmisestä tulee. No, eikös Dragalla ole veli, jonka nimi on Nicodem, mitä hänestä on tullut?

- Hän on kapteeni ja sanotaan, että hänet kohta nimitetään vallanperijäksi Aleksanterin jälkeen.

- Vallanperijäksi? Nicodem? Se lurjus, joka aina mieluimmin piehtaroi loassa. No niin, miksikäs ei hän voisi siksi tulla.

- Tehän puhutte, kuin olisitte hyvä tuttu Lunjevican perheessä? Olette kai palvellut heillä?

Eukko rupesi kovasti nauramaan, joka sai linnutkin läheisistä puista lentämään tiehensä.

- Juuri niin! huudahti hän. — Niin todellakin olen minä palvellut Lunjevican perheessä. Mutta niinhän se aina käy tässä maailmassa, kun on tullut vanhaksi, niin ajetaan portista ulos. Ha, haa, sepä oli hauskaa, niin, minä olen palvellut heillä.

- Eiköhän mennä eteenpäin nyt, sanoi Genia. — Jos tahdotte tulla rautatienasemalle, niin täytyy teidän pysyä mukana. Nouskaa ylös nyt!

Mummo nousi ylös, sieppasi käteensä likasen nyyttinsä, joka hänellä oli ollut kädessä, ja jatkoi vaellustaan Genian rinnalla.

Genia pysyttelihe muutamain askelten päässä hänestä, sillä se ilkeä haju, joka tuli eukon suusta, löi melkein huumaavasti vasten hänen kasvojaan.

- Te olette siis tähän asti asunut unkarilaisessa kylässä? kysyi Genia, päästäkseen jollain tavoin puheeseen vanhuksen kanssa. Missä se kylä on?

- Aivan Kruschedolin takana, vastasi eukko. — Siihen kuuluu vaan pari kurjaa tölliä ja sitte on siinä kirkkokin tietysti.

- Ja miten olette tullut siellä toimeen? Millä olette elänyt?

- Milläkö olen elänyt, vastasi vanhus — niin, sitä en tiedä oikeastaan itsekään. Mutta viinaa minulla on aina ollut niin paljon kuin olen tahtonut. Ja sehän on pääasia.

- Mutta miksi läksitte kylästä? kysyi Genia. Minä en tahdo olla utelias enkä tunkeileva, mutta minua ihmetyttää, että teidän ikäisenne ihminen lähtee niin pitkälle matkalle.

- Niin, näetkös, kultaseni, sanoi inhottava vanhus, nauraen rumasti — siitä ei puhuta mitään. Jos ei löytyisi eräitä sanomalehtiä, niin asuisin minä varmaan vielä unkarilaisessa kylässäni, enkä olisi ajatellutkaan kömpiä pikku pesästäni ulos maailmaan. Mutta minä otan taas ryypyn, se virkistää. Ottakaa tekin! Olettehan jo kylliksi niellyt pölyä, ja se täytyy huuhtoa alas.

Vanhus oli uudestaan ottanut pullonsa ja otti siitä "vahvistusryypyn". Sitte ojensi hän pullon Genialle, joka kuitenkin nopealla liikkeellä torjui sen pois luotaan.

- Hetken perästä olemme asemalla ja siellä on aina jotain juotavaa.

Sitte kulkivat he edelleen. He olivat jo kauan aikaa sitte tulleet ulos metsästä ja kulkivat pitkin maantietä, joka kierteli kahden kivirivin välissä.

- Niin, ne sanomalehdet! alkoi taas akka. — Ha, haa, onpa se hauskaa, kun on sellaisia olemassa, sillä niistä saa tietää kaikki, silloin ei mitään voi pitää salassa. Minun mielestäni tuommoinen lehti on kuin vanha akka, joka juttelee kaikki eikä voi mitään pitää salassa. Sanokaa, oletteko kuullut puhuttavan, että nykyään hallitsee Serbiassa kaunis kuningatar, jonka nimi on Draga?

- Kyllä minä olen kuullut siitä puhuttavan, vastasi Genia. — Mutta te ette ensi kertaa lausu minulle sitä nimeä. — Mitä teillä on sitte sen kuningattaren kanssa tekemistä?