Part 57

- Joo, minä luin hänestä sanomalehdissä ja silloin päätin jättää kylän ja lähteä Belgradiin. Ha, haa, olisinhan hullu, jos jäisin siihen likaiseen, inhottavaan kylään, kun saan asua palatsissa, olla puettuna silkkiin ja samettiin ja juoda viinaa ja hienoja liköörejä — oh, se maistaa joltakin se.

Kun ei Genia mitään vastannut jatkoi eukko juttuaan:

- Niin, kuningatar Dragan luo aion minä matkustaa! Ha, haa, repeävätkö silmäsi ikäänkuin ihmettelisit, olenko tervetullut vai en? Niin, se on se sama, näetkös, jos minun tuloni on hänelle mieluinen tai ei, hänen täytyy sittenkin ottaa minut vastaan. Minä saan nukkua silkkipatjoilla, minä en enää ole halveksittu kerjäläinen, vaan saan parhaat palat syödäkseni. Vartija kulkee mukanani kivääri olalla. Ha, haa, minä näen juuri nuo kankeat miehet konakin edustalla seisovan edessäni ja jos minua haluttaa annan minä tulla ne huoneeseeni ja silloin niiden pitää marssia edessäni yks kaks, yks kaks, kiväärit olalle! Ja sitte annan minä ne juoda niin paljon kuin tahtovat. Niin, — siitäpä tulee oikea ilo. Ja sitte kun minä kerran paneudun kuolemaan — ha, haa! Neljä viikkoa sitte olisivat he varmaan puristaneet minut neljän laudan väliin ja pistäneet jonnekin kuten kuolleen koiran. Mutta nyt — tuhat tulimmaista! — nyt tulee ruumissaattoni olemaan suuremmoinen! Vahinko vaan, etten itse voi sitä nähdä — en tiedä, mitä antaisin, jos saisin sen nähdä. Minut viedään hautaan lasivaunussa, hopea-arkussa, koko Belgradi puetaan mustiin ja lasilyhdyt palavat keskellä päivää. Niin, niiden täytyy palaa, minä pidän siitä erityisesti huolta. Minä näin kerran sellaiset hautajaiset. Se oli silloin kun ruhtinas Mikael vietiin hautaan. Se oli ihmeellistä! Niin minutkin haudataan, juuri niin!

Genia katsoi eukkoa sivultapäin. Hänen toverinsa oli varmaan hullu. Viinapullon liian ahkera käyttäminen oli vaikuttanut hänessä viinahulluuden ja hän jutteli sellaisia asioita, joista ei Genia parhaalla tahdollaankaan voinut viisastua.

Etäällä näkyi rakennus, joka oli aivan yksin tasangolla.

- Tuo on varmaan rautatien asema! huudahti Genia. — Rientäkäämme.

Hänestä alkoi tuntua kamalalta olla enää yhdessä eukon kanssa, sillä tämä alkoi nauraa itsekseen, tanssi pari askelta, seisoi taas hiljaa ja otti sitte viinapullon esille, hyväili sitä ja ryyppäsi aika siemauksen.

Nyt saattoi nähdä, että eukko oli nauttinut liika paljon. Hän horjui ja hengitti syvään ja raskaasti.

Kun Genia oli tullut niin lähelle asemaa, että saattoi nähdä sen jokseenkin hyvin, huomasi hän, että siellä oli hyvin paljon väkeä.

Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Sillä asemalla, joka oli melkein Unkarin pustalla, ei ollut tavallisesti juuri paljon matkustavaisia. Mutta tänään seisoi vaunuja ja hienoja ajoneuvoja aseman käytävän edessäkin ja koreita lakeijoja juoksi sinne tänne.

- No, nyt olemme täällä, sanoi vanhus. — Nyt lähdemme Belgradiin. Mutta mehän matkustamme yhdessä, kultaseni.

- Tietysti, olemmehan tulleet niin lähelle toisiamme, ettemme noin ilman muuta voi erota.

- Oh, saatpa uskoa, että minulla on kyllä rahaa pilettini hinnaksi.

- Kuka on antanut teille he rahat? kysyi Genia. Matka on kallis.

- Kukako on antanut rahat, vastasi vanhus, — oh, ne antoivat kaikki. Kun saivat kuulla puhuttavan minun jutustani, niin kokosivat he matkarahoja minulle, toinen pani guldenin, toinen pari kreuzeniä.

Genia meni nyt portista asemasillalle ja vanhus seurasi perässä. Nuori tyttö häpesi seuralaistaan. Hänestä oli kerrassaan tuskallista, että hänet nähtiin samassa seurassa naisen kanssa, joka ei voinut edes jaloillaan seistä. Mutta toiselta puolen ei hän voinut noin ilman mitään sanoa hänelle, ettei hän enää tahtonut olla hänen seurassaan.

Hän salli sen, että vanhus asettui hänen viereensä pilettiluukun eteen ja pyysi samalla kun hänkin pilettiä Belgradiin.

- Mutta sitte täytyy teidän kiirehtiä, jos tahdotte seurata mukana, sanoi lipun myyjä Genialle. — Juna seisoo jo oikeilla raiteilla ja lähtee tänään täsmälleen, sillä siinä on ylhäisiä matkustajia.

Kun Genia kuuli nämä sanat, huusi hän seuralaiselleen, että heidän piti kiirehtiä ja riensi itse asemasillalle.

Vanhus tuli rykien jälestä.

- Tuo kirottu hengenahdistus, valitti hän, — se tulee aina silloin, kun minun enin pitäisi hengittää. Hyvänen aika, odottakaahan, minä tulen heti perästä. — Ah, tuossa on juna. — Mutta peijakas, mitäs tämä on?

Ovi, joka vei asemahuoneesta sillalle, avattiin äkkiä. Sitte levitettiin leveä käytävämatto, joka ulottui komeasti laitettuun vaunuun. Myöskin portaat, jotka veivät vaunuun, olivat maton peittämät. Ja nyt astui upseerin takkiin puettu herra asemasillalle kulettaen kainalossaan hienosti puettua naista. Genia ei näistä sen enempää välittänyt, sillä hän ei tahtonut mistään hinnasta jäädä pois junasta, kun hänen siinä tapauksessa olisi pitänyt viettää yönsä pienellä yksinäisellä asemalla.

Siitä syystä hyppäsi hän kiireesti erääseen vaunuun ja vasta sitte, kun oli sisällä ja oli vetänyt oven kiinni perässään, meni hän takasin ikkunan luo katselemaan sitä omituista näytelmää, joka tapahtui asemasillalla.

- Draga, kuningatar Draga! huudahti Genia äkkiä. — Oi Jumala, hän itse ja kuningas Aleksanteri on mukana! Ne olivat siis tätä seuruetta, joista piletin myyjä puhui.

Nyt selvisi kaikki hänelle. Olihan hän kuullut, että Aleksanteri ja Draga olivat olleet luostarissa. Ja nyt tapasi hän heidät täällä, Draga ja Aleksanteri olivat lähdössä samalla junalla kuin hänkin.

Mutta mitäs tämä oli? Vanhus, jonka seurassa hän oli kulkenut asemalle, seisoi yhä sillalla kuten noiduttu eikä näyttäytynyt haluavan mennä pois kuninkaan ja kuningattaren tieltä. Eräs virkamies tuli ja pyysi häntä väistymään. Mutta akka lykkäsi virkamiehen pois luotaan. Samassa hyökkäsi hän kuningasta ja kuningatarta vastaan ja huusi käheällä äänellä, joka kuului yli koko asemasillan.

- Draga, Draga, tyttäreni, etkö enää tunnekaan minua?

Kuului huuto. Se oli päässyt kuningattaren huulilta. Genia näki Dragan kalman kalpeana horjuvan taapäin. Näytti siltä kuin tuo muutoin niin ylpeä nainen nyt olisi pyörtymäisillään.

Mutta kuningas, arkana kuten ainakin ja eläen alituisessa pelossa, että häntä vastaan tahdottiin tehdä murhayritys oli juossut syrjään.

KOLMASKAHDEKSATTA LUKU.

Äidin murhaaja.

- Niin, etkö tunne minua, Draga, rakkaani? huusi juopunut vanhus. — Minähän olen pikku äitisi! Hi, hi, sinä luulit kai minun olevan jo kuolleen, luulit kai, että madot jo kestailivat ruumiini päällä. Mutta näetkös, tässä seison ilmielävänä edessäsi. No, syleile nyt minua, tyttäreni, ja paina minua rintaasi vasten!

- Laittakaa niin, että tuo mieletön nainen tulee pois täältä! käski Draga. — Pois tieltä! Minä en tunne häntä.

Neljä lakeijaa juoksi esiin ja tahtoivat vetää juopuneen pois paikalta.

Sanotaan, että juopuneet voivat osoittaa tavatonta voimaa niin kauan kun juopumus kestää. Niin oli tämänkin vanhan naisen laita.

Hän löi nyrkillään erästä lakeijaa rintaan niin, että tämä horjui taapäin. Toisesta pääsi hän siten erilleen, että pudisti hänet pois, kuin olisi hän ollut kärpänen. Kolmatta sylki hän vasten silmiä, jotta tämä kauhistuneena pakeni ja neljäs ei enää uskaltanut tarttua raivoavaan naiseen.

- Ha, haa, te kullalla koristetut roistot! Kuinka uskallatte nostaa kättänne kuningattarenne äitiä vastaan? Kunnioitusta minulle, sillä minä olen kuningattaren äiti! Tässä on se, joka on synnyttänyt hänet maailmaan! Ahaa, tämä on kai sinun puolisosi, kuningas, luulen ma! Tule syliini, poikani, minä tahdon siunata sinua, minä olen äitisi!

- Mitä tuo nainen tahtoo? kysyi Aleksanteri hämillään. — Mistä hän puhuu?

- Tässä meidän edessämme on mielipuoli, vastasi Draga. — Tämä onneton vaimoparka on vietävä hullujen huoneeseen. Mutta laittakaa vaan niin, ettei hän enää ole tiellämme, sillä minä en katso häneen, hän on niin vastenmielinen.

Näin sanoen tahtoi Draga rientää hänen ohitsensa. Mutta samassa syleili eukko häntä ja puristi niin kovasti rintaansa vasten, ettei kuningatar voinut tehdä vastarintaa.

- Mitä sanot sinä, kiittämätön olento? sähisi vanhus. — Et tahdo enää tunnustaa minua äidiksesi, luulen ma? Minä sanon sinulle, kuinka usein olen istunut myöhään yöhön ja parsinut sinun sukkiasi? Vai kerronko miehellesi, että sinulla on ollut jo monta ennen häntä. —

- Hiljaa! kuiskasi Draga vanhukselle. — Sinä saat rahaa niin paljon kuin tahdot! Mutta päästä minut nyt irti! Minun täytyy kieltää sinut!

- Sinun täytyy kieltää minut! Mutta minä en ollenkaan tahdo, että sinä kiellät minut. Minä tahdon, että sinä kutsut minua äidiksesi! Tässä kaiken kansan edessä tulee sinun tunnustaa, että minä olen äitisi! Minä olen vanha äiti Lunjevica, sen tietää koko maailma. Oi, että minun piti tämä nähdä! Oma tyttäreni ei tahdo tuntea minua! Se kiittämätön olento, se katunainen! Ah, minä en voi enää pidättää kyyneleitäni, minun täytyy itkeä! Sillä minä tunnen olevani niin kovin onneton!

Hänen humaluutensa sai nyt toisen muodon. Viha muuttui sydäntäsärkeväksi hellyydeksi, jota usein näkee juopuneissa. Silloin itkevät he kaikista, valittavat kohtaloansa ja kerrassaan sulavat kyyneliin, kunnes vihdoin heikkous voittaa. Mutta heikkouden tilaan oli tässä vielä pitkältä. Tällä hetkellä oli rouva Lunjevican terveys mitä parhain. Hän tosin itki, mutta samalla kirosi ja haukkui, niin että kuningatar kauhistuneena pakeni pois. Hänen oli vihdoinkin onnistunut kiskoa itsensä irti äidistänsä. Lakeijat olivat taas tulleet ja pitivät vanhusta kiinni, joten kuningas ja kuningatar pääsivät vaunuun.

Siellä oli asemapäällikkö parhaassa virkapuvussaan odottamassa. Hän nosti kuningattaren vaunuun ja siinä kuiskasi Draga hänen korvaansa.

- Antakaa heti lähtömerkki! Minun täytyy päästä pois täältä! Ja tuon mielipuolen panette te kiinni ja jätätte viranomaisten huostaan, jotka kyllä pitävät huolta siitä, että hänet viedään hullujen huoneeseen.

Kuningas ja kuningatar istuivat vaunuissa, Draga melkein tajuttomana vaipuneena samettisohvalle.

- Oliko se todellakin mielipuoli, joka sinua puhutteli? kysyi kuningas. Kuinka voi tuo nainen sellaista ajatella, että hän on sinun äitisi?

- Elä kysy minulta! vastasi Draga kärsimättömästi ankaralla äänellä. — Enhän minä sille mitään voi, jos joku juopunut saa sen päähänpiston, että tahtoo näytellä äitini osaa. Minun äitini on kuollut. Minulla on hänen kuolintodistuksensakin.

- No, sitte ei enää puhuta siitä asiasta, arveli kuningas.

Samassa suljettiin vaunun ovi. Asemapäällikkö vetäytyi syvästi kumartaen takasin.

- Voi, jos nyt edes Nicodem olisi täällä! kuiskasi Draga itsekseen. — Mutta hän on äkkiä kadonnut — hän on yksin palannut Belgradiin.

- Niin, sen hän on tehnyt, rakkaani, vastasi kuningas — ja minä voin ilmoittaa sinulle, ettei Nicodem matkustanut yksin. Sanotaan, että pieni herttainen rouva on mennyt hänen kanssansa. Kuka tämä rouva on, sitä en minä saanut tietää. No, voimmehan suoda hänelle vähän iloa! Kun on kysymys kauniista naisesta, täytyy olla suvaitsevainen.

Asemapäällikkö oli antanut lähtömerkin. Kuului kolme kimakkaa vihellystä. Silloin juoksi äkkiä vielä eräs henkilö asemasillalle ja vaihtoi kiihtyneen näköisenä muutamia sanoja asemapäällikön kanssa. Se oli Stefan Naumovitsch, joka oli ollut vähällä jäädä pienelle asemalle. Hän, joka oli kuninkaan ajutantti, oli lähettänyt kuninkaallisten tavaroita Belgradiin. Kun ei hän nyt voinut tietää, että juna ainakin kymmenen minuuttia aikaisemmin kuin tavallisesti lähtisi asemalta, niin ei hän ollut pitänyt erityisen kiirettä. Nyt näki hän kuitenkin, että juna oli vähällä lähteä liikkeelle, kun hän vielä seisoi asemasillalla. Mutta hän teki nopean päätöksen ja juoksi ensimäiseen vaunuun, mihin pääsi, kiskaisi oven auki ja pujahti vaunuun.

Mutta juna ei vielä päässyt lähtemään, ennenkuin uusi häiriö tapahtui. Juopunut ei ollut ennen huomannut, että Draga koetti päästä häntä pakoon, ennenkuin hän aivan raivostuneena hyökkäsi junan luo ja hyppäsi portaalle sekä piti molemmin käsin kiinni messinkirivasta, joka pisti ulos vaunun oven reunasta.

- Draga, tyttäreni! huusi hän. — Avaa Draga, minä se olen äitisi!

Mutta juna oli jo lähtenyt liikkeeseen. Veturi oli päästänyt kolme kimeää vihellystä. Se puhisi ja sähisi, ja kun veturinkuljettaja antoi heti lähteä täydellä höyryllä, kuten on tapana, kun on kuninkaallisia matkustajia, niin riensi juna pois vimmattua vauhtia.

Draga oli kauhistuneena noussut ylös ja meni ikkunan luo. Hänen äitinsä veristävät, punaiset kasvot irvistivät häntä vastaan.

- Ah, tuossa on taas se hullu! huudahti kuningas. Jumala taivaassa, mihin menemme! Emmehän voi antaa hänen joutua turmioonkaan.

- Tyttöseni — sydänkäpyseni — puluseni! huusi akka. — Minä tahdon hyväillä ja suudella sinua, avaa minulle.

Olenhan minä äitisi. Olen kantanut sinua sydämeni alla. Muistatko, kuinka ensimäisen kerran menin sinun kanssasi kouluun? Silloin siunasin minä sinua. Siunaukseni onkin tuottanut hedelmiä. Sinä olet löytänyt kuninkaan, joka on tehnyt sinut puolisoksensa.

Kuningas tahtoi avata oven, mutta Draga esti häntä voimakkaalla liikkeellä.

- Takasin! huusi hän Aleksanterille. — Mitä meillä on tekemistä naisen kanssa tuolla ulkona? Hän on mielipuoli ja meille on aivan yhdentekevä, missä hän kuolee.

Aleksanteri jäykistyi ja katsoi Dragaan kysyvästi. Hän oli tämän naisen huulilta kuullut paljon, joka näytti hänestä selittämättömältä. Se, mitä hän nyt kuuli, värisytti häntä, ja ehkä hän nyt ensi kerran pelästyi elämänkumppaniansa, jonka oli valinnut.

Vanhus horjui edes takasin portaalla. Mutta hän piti itseään kiinni ihmeteltävällä voimalla. Hän lienee kuitenkin huomannut, että hänen vastustuskykynsä oli loppumaisillaan, sillä hän huusi kimeällä, sydäntäsärkevällä äänellä:

- Avaahan toki minulle! Tahdotko todellakin syöstä minut turmioon? Muserretaanko minut maahan? Leikkaavatko pyörät minut palasiksi? Avaahan toki! Minä en enää kestä!

Draga seisoi sisäpuolella ja katsoi säälimättä äitiänsä. Siinä julmassa sielussa ei ollut sääliä. Vaikka hän tiesi, että se todellakin oli hänen äitinsä, joka seisoi siellä ulkona ja pyysi häntä päästämään sisälle, niin toivoi hän juuri sitä, että vanhus joutuisi turmioon. Sehän oli paras keino hänelle päästä kerta kaikkiaan erilleen äidistä.

- Annatko sitte minun kuolla? huusi äiti Lunjevica kimeällä äänellä — Pitääkö minun joutua turmioon? Draga — Draginja — muista, että sinä aina olet ollut minun lempilapseni! Avaa nyt — auta minua — armahda minua! Minä en voi enää pysyä kiinni! Niin, tuolla kaukana näen muurin — minä muserran pääni siihen! Hm, kuinka kovasti tuuli painaa minun kupeeseeni! — Draga, avaa, avaa!

Mutta kuninkaallinen nainen seisoi siinä kuin marmoripatsas. Hän ei lausunut ainoaakaan lohdutuksen sanaa.

- Draga, huudahti Aleksanteri ja tuli vaimonsa luo. — Armahda toki eukkoa! Vaikka hän onkin hullu, vaikka onkin loukannut sinua sillä, että sanoo olevansa sinun äitisi, niin on hän kaikissa tapauksissa ihminen. —

Tämän sanottuaan koetti kuningas työntää Dragan sivulle, avatakseen vaunun oven. Mutta Draga ojensi käskevästi kätensä ja huusi:

- Takasin Aleksanteri — mitä meillä on tekemistä tämän mielettömän naisen kanssa?

- Draga, minä en ymmärrä sinua, huudahti Aleksanteri hämmästyneenä. En totisesti, ensi kertaa yhdessä olomme aikana olet sinä minusta käsittämätön. Kuka voisi olla niin julma?

- Julma! Etkö sinä sitte huomaa, että minä olen ainoastaan viisas? sanoi Draga nopeasti.

- Viisas? — Sitäkö sanot viisaudeksi, Draga, kun annetaan ihminen joutua turmioon, tämä nainen —

- On minun äitini! sähisi Draga yhteenpuristettujen hampaittensa välistä.

Aleksanteri horjui taapäin. Silmänräpäykseksi peitti hän kasvonsa käsillään, mutta mutisi sitte ikäänkuin itsekseen:

- Sinun äitisi!

- Niin, minun äitini, jota pidimme kuolleena, vastasi Draga. — Me luulimme, että hän oli hukkunut Tonavaan.

- Sinun äitisi, toisti kuningas vielä kerran, — tämä maankiertäjä, joka haisee viinalle jo pitkän matkan päästä, hän, äitisi?

- No niin, olenhan jo sanonut sinulle, että hän on on nainen, joka on synnyttänyt minut maailmaan. Mutta mitä se tekee? Velvoittaako se minut johonkin? Olihan sinullakin isä, ja sinä annoit kuitenkin suostumuksesi siihen, että —

- Vaikene, Jumalan tähden, vaikene! keskeytti hänet kuningas käheällä äänellä ja hänen jäykkä katseensa kulki joka suunnalle vaunussa, kuin olisi hän pelännyt, että jossain oli joku kuuntelija kätkössä. — Elä muistuta minulle sitä asiata! Minun isäni — niin, silloin oli politiikka kysymyksessä, minun täytyi toimia siten, jos tahdoin olla Serbian kuninkaana, mutta tämä nainen —

- Voi tulla vaarallisemmaksi meille, kuin mitä kuningas Milan oli, keskeytti Draga matalalla, mutta hyvin terävällä äänellä. — Sinä olet hetkellinen, Aleksanteri, siitä syystä täytyy minun avata sinun silmäsi ja ajatella sinun edestäsi. Tahdotko siis, että tämä juoppo, tämä rääsyihin kääritty, rappiolle joutunut maankiertäjä tulee kanssamme Belgradiin? Tahdotko nähdä hänet suurella torilla tai konakin edustalla? — Ha, haa, silloin asettuu hän sinne ja huutaa kovalla äänellä:

Minä olen kuningatar Dragan äiti, minä olen kuninkaan anoppi, minä olen —

- Avatkaa, avatkaa! kuului sähisevä ääni ulkoa.

— Murhaajat, tahdotteko siis, että minun pitää kuolla? Haa, minä tulen sisään — vaikka minä —

Samassa särettiin ikkunan ruutu ja Draga hypähti taapäin, ettei lasin sirpaleet löisi häntä vasten kasvoja. Sillä epätoivoissaan oli vanhus irroittanut toisen kätensä messinkikahvasta ja lyönyt sisään ikkunan ruudun.

- Suuri Jumala, huudahti kuningas, mitä tästä tulee, jos me nyt tulemme jollekin asemalle? Silloin nähdään hänet ja moititaan meitä, että me olemme tahallamme tahtoneet hänen kuolemaansa.

- Vielä on pitkä matka asemalle, vastasi Draga kylmäverisesti. — Minä ajattelen, että meidän täytyy nyt toimia päättävästi. Mene edemmäs, Aleksanteri ja anna minun tehdä, kuten tahdon! Istu tuolla nurkassa, sulje silmäsi, eläkä välitä siitä, mitä tulee tapahtumaan.

- Mitä sinä aiot sitte tehdä? kysyi Aleksanteri huulet valkeina. — Draga sinä aiot —

- Tehdä samaa, mitä sinä olet tehnyt Milanille. Niin, eikö se ole aivan samaa, jos minä annan tämän naisen lopettaa päivänsä junan pyörien alla, tai jos minä annan hänelle myrkkyä, aivan samallaista myrkkyä, joka vei Milanin hengen?

- Vaikene! käski kuningas. — Miksi manaat sinä aina esille elämäni hirmuisimman aaveen? Aiotko hankkia uuden painajaisen minun kaulaani? Tuleeko tämäkin nainen seisomaan uhkaavana edessäni unettomina öinäni?

- Takasin, kuuletko! huusi Draga. — Tämä on viimeinen minuutti! Sen täytyy tapahtua — muista se!

Kimakka vihellys kuului nyt veturista.

- Se on merkkinä, että asema on aivan lähellä. Minä en tahdo, että kansa täällä Serbiassa saa halveksien katsoa minuun ja se tulee halveksimaan minua, jos se oppii tuntemaan tämän naisen. Minä en tahdo, että tämä nainen vetää minut tomuun, josta olen noussut ylös. Minä en tahdo, että mitään varjoa lankeaa minun suuruudelleni ja komeudelleni ja että Eurooppa uudelleen saa syytä pilkata minua ja osoittaa minua sormellaan alhaisen säätyni tähden. Jos rakastat minua, Aleksanteri, niin käänny poispäin, eläkä välitä minusta!

Jos rakastat minua!

Se oli se taikasana, jolla hän aina voitti heikkohermoisen, intohimojensa kahleisiin vangitun kuninkaan.

Aleksanteri horjui taapäin. Ähkyen vaipui hän samettityynylle ja löi kädet kasvoillensa.

- Tee kuten tahdot, sanoi kuningas huoaten — minä — minä en sinusta välitä. Mutta tee se pian — pian, jottei sitä kukaan ehdi huomata. Oi, minä vapisen ajatellessani, että joku voisi todistaa, että me olemme aikaansaaneet tämän murhan.

Päättävällä liikkeellä avasi Draga nyt vihdoinkin oven.

Ilohuuto kuului ulkoa. Sillä onneton äiti ei voinut muuta kuin uskoa, että tyttären sydän oli vihdoinkin heltynyt, että hänen pelastuksensa hetki oli tullut ja että Draga ojentaisi kätensä hänelle vetääkseen hänet vaunuun.

- Se kuninkaallinen nainen, jolle olet antanut elämän ja jota kerran olet kantanut sydämesi alla, se nainen ei tunne sääliä. Voimakkaampi kuin mitkään muut tunteet, jotka muuten asuvat ihmisrinnassa, on hänessä kunniahimo, polttava, kuluttava kunniahimo, jota hänen on kiittäminen siitä, että hänen päässänsä on kruunu.

- Tule, tule, kuiskasi Draga. — Tule tänne sisälle!

- Minä tulen, vastasi eukko — mutta minä pelkään putoavani. Tue sinä minua, tyttäreni! Oi, se olisi hirmuista, jos minä nyt, viime hetkellä horjahtaisin ja kaatuisin.

- Oh, et, ethän toki — elä pelkää, mamma, minä pidän kyllä sinusta kiinni, sanoi tuo viekas, teeskentelevä nainen. — Mutta minä en voi kumartua niin alas. Ojenna minulle kätesi, niin tartun siihen samassa kun sinä hellität kätesi ovenrivasta.

- Teetkö sen todellakin? kysyi vanhus. — Oh, minä vapisen niin hirmuisesti! Kas niin, tartu kovasti käteeni, pidä kovemmin — kiitos vaan! Nyt, nyt päästän toisen irti. — Jos ei juna vaan menisi niin kovaa vauhtia, minä menetän vähällä järkeni. Mutta tiedänhän minä, että pidät minusta kiinni, Draga — teethän sen?

- Niin, minä pidän sinusta kiinni, mamma. Kiiruhda vaan, elä enää epäile!

- No sitte Jumalan nimeen. — Ah, sinä kirottu, sinähän päästät minut irti —

Myrskytuuli, joka syntyi pauhaavan junan kovasta vauhdista, toi nämä sanat Dragan korvaan.

Samassa kun eukko irroitti kätensä kaidepuusta, vetäsi Dragakin kätensä pois, jolla oli pitänyt kiinni äidin toisesta ranteesta. Vanha nainen kaatui takaperin portaalta alas ja samassa joutui hänen jalkansa erääseen pyörään, tämä veti hänet junan alle ja kohisten ja puhkuen kulki pitkä juna onnettoman naisen yli. Mutta Draga veti oven kiinni ja vaipui sitte väsyneenä samettityynylle.

- Nyt se on tehty, huokasi hän, mutta se ei ollut säälin huokaus, joka tunkeutui hänen rinnastaan, vaan pikemmin helpotuksen huokaus, kuin olisi hän nyt, suorittanut suuren työn. — Niin, Aleksanteri, nyt olemme aivan samallaiset. Hän istuutui heikkohermoisen kuninkaan viereen, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään.

Niin, nyt olemme toistemme arvoiset, sinä olet murhannut isäsi ja minä äitini.

- Ah, ähkyi kuningas — minua vilustaa, lämmitä minua, Draga!

- Kyllä, kyllä, huudahti hän — minä suutelen sinua, minä teen kaikki, mitä tahdot, mutta sitte vasta, kun olemme päässeet aseman ohi. — Kuuletko, nyt viheltää veturi! Olipa todellakin paras aika toimia niin päättävästi.

- Onko hän kuollut? kysyi Aleksanteri.

- Kuollut — tietysti on hän kuollut, sillä juna on mennyt hänen ylitsensä, sen on täytynyt mennä yli, ja sinä tiedät, että pikajunan teräspyörät ovat parempia teloittajia kuin ne, jotka olet palkannut telottajain toimiin Belgradissa. Se olisi muuten oivallinen tapa tappaa pahantekijöitä, kun ne pantaisiin sidottuina raiteille ja annettaisiin pikajunan kulkea yli. Silloin ei tarvittaisi ketään toimittamaan tuota veristä työtä ja sitte olisi se ihan varma kuolema. Näetkös Aleksanteri, kuinka suosiollinen kohtalo on meille. Eikö ollut erinomaista, että mummo ei tavannut meitä Belgradissa, vaan Kruschedolissa? Ei kukaan saa nyt tietää, mitä juopuneesta naisesta on tullut. Kruschedolista läksi hän elävänä ja kun hän hyppäsi portaalle — mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että hän on aivan itsestään syössyt sieltä alas, että tuuli on hänet riuhtaissut alas ja heittänyt pyöräin alle. Kukahan uskaltaisi siitä epäilläkään kuningatarta?

- Ei kukaan, ei kukaan! vastasi kuningas huoaten. — Mutta minua vilustaa niin hirmuisesti, ja nyt tulee vielä uusi aave seisomaan silmieni edessä niin kauan kun elän! Unettomina öinäni näen minä edessäni sekä Milanin, että tuon akan. — Ah, Draga, lämmitä minua!

Draga puristi hänen päänsä rintaansa vasten ja piti häntä kiinni molemmin käsin.

Juna hiljensi kulkuaan ja asema tuli näkyviin. — Mutta ruumis oli jäänyt radalle.

NELJÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Tärkeä ruumis.

Ruumis? Oliko sitte tuo inhottava akka, joka täydellä syyllä nimitti itseään Dragan äidiksi, todella kuollut? Oliko kuningatar saavuttanut tarkoituksensa? Eikö vanhus voinut enää todistaa häntä vastaan, nousta hänen syyttäjäkseen ja huutaa: