Part 55

- Laupeuden työ! mutisi hän itsekseen noustessaan ylös portaita. — Ne, jotka vapistuksella ja hampaiden kiristyksellä lausuvat nimen Demeter Banjaluki, eivät varmaankaan pitäisi sitä mahdollisena, että mustain vuorten pelottava ryöväri on aikeessa auttaa köyhää, nuorta tyttöä, jota hän ei edes tunnekaan! Mutta minä annoin ranskalaiselle lupaukseni, että pitäisin huolta tyttöparasta ja Demeter Banjaluki pitää sanansa.

Hän oli tullut ylimpään käytävään. Hän katseli ympärilleen ja huomasi heti numeron 34.

- Hän asuu siis tässä! sanoi hän itsekseen. — Portinvartija näyttää olevan oikeassa siinä, mitä sanoi, että tässä talossa vallitsee suurin köyhyys. Ah, kohta on samallaista koko Serbiassa! Jos ne siellä konakissa jatkavat siihen suuntaan kuin ovat alkaneet, niin ei koko Serbiasta tule muuta kuin suuri vaivaiskartano, jossa viimeinen kynttilä on pian loppuun palanut ja jossa ei ole leipäpalaakaan jälellä. Ja kuitenkin tuomitaan ryöväreitä, jotka eivät tee muuta kuin jakavat rikkaiden aarteita köyhille.

Demeter Banjaluki koputti ovelle. Sisällä kuului arka ääni: Astukaa sisään!

Hän avasi oven ja astui sisälle.

Aurinko, joka valaisi huonetta pienestä ikkunasta, häikäisi hänen silmiään, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa silmiään.

Hän näki ihmeen kauniin nuoren naisen makaavan sängyssä. Nainen oli vetänyt peitteen niin korkealle, että se peitti osan kasvojakin. Sitte näki hän pienessä korissa, joka oli tyynyjä täynnä, pienen, vastasyntyneen lapsen, jolla ei vielä ollut aavistustakaan maailmasta. Tämän nähdessään valtasi Demeter Banjalukin syvä suru. Oi, olihan hänellä kerran ollut lapsi! Kuinka intohimoisesti, sydämellisesti hän oli sitä rakastanut, ja nyt? Myrsky oli kulkenut läpi hänen elämänsä ja katkaissut sekä vienyt mukanaan rakkaimman kukan hänen puutarhastaan. Jumala yksin tietää, missä hän nyt oli!

- Anteeksi, sanoi Demeter Banjaluki lempeästi — mutta minä tulen tänne herra Charlotin käskystä, jonka te kai tunnette. Hänen itsensä oli pakko äkkiä matkustaa Belgradista ja hän jätti minun toimekseni pitää huolta teistä. Sillä en tahdo, että te kuolisitte. Minä aion sentähden pitää huolta teistä ja teidän —

Sanat vaikenivat äkkiä ylpeän, mustapartaisen miehen huulilta. Puhuessaan oli hän lähestynyt sänkyä. Katseensa kiinnitti hän sängyssä lepäävään olentoon.

Silloin, silloin oli äkkiä, kuin olisi hänen äänensä sekunti sekunnilta hiljennyt, kuin olisi joka veripisara paennut hänen poskiltaan, kuin olisi ryövärin komea vartalo muuttunut kiveksi ja nimetön kauhu kuvastui hänen kasvoillaan.

Mutta nuori nainen oli myös noussut sängyssä istualleen. Hän tuijotti vieraaseen mieheen ammottavin silmin, jotka olivat täynnä epämääräistä pelkoa ja sydämellistä rakkautta.

- Isä! huusi sitte nuori äiti ja ojensi kätensä häntä kohti. — Isä, sinäkö se olet? Oi isä, Jumala itse on sinut lähettänyt luokseni!

- Sylva! sai Demeter Banjaluki vaivoin sanotuksi ja riensi sängyn luo. — Sylva, lapseni, tyttäreni! Sinut, kauan kaivatun, sinut, sinut löydän nyt vihdoinkin.

- Niin, isä, minä se olen! änkytti Sylva kyynelissään tarttuen miehen käteen molemmin käsin. — Minä olen sinun lapsesi, sinun tyttäresi, sinun Sylvasi, joka kerran asui siellä yksinäisellä saarella, mutta vietiin pois sieltä ja häpeällisesti petettiin. Oi isä, isä, jos tietäisit, kuinka hirmuisen julmia ihmiset ovat olleet minua kohtaan, mikä ääretön rikos on tehty minua kohtaan! Oi isä, minä menehdyn häpeästä, kun katson sinua! — Ei isä, elä katso minuun noin kamalasti! Oi isä, sinä muserrat minut sillä katseellasi.

- Kevytmielinen letukka! huusi Demeter Banjaluki. — Sellaisenako sinut löydän!

Hän nousi ylös ja heitti päänsä taaksepäin. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja sormensa koukistuivat, kuin olisi hän tahtonut tarttua korkealle, aina taivaaseen asti ja repiä sen alas, kun hänen oli täytynyt nähdä tällainen hetki. Ah, me emme voi sanoa, mitkä rajut, mielettömät ajatukset raivosivat tällä hetkellä Demeter Banjalukin sielussa ja panivat hänen aivonsa hehkumaan helvetin tulessa! Ulkonainen muutos hänessä oli kerrassaan hirmuinen. Hänen kasvonsa vääristyivät ja tulivat melkein eläimellisiksi, silmät tuijottivat Sylvaan ja näistä silmistä säkenöi ääretön viha ja raivo kaunista, onnetonta, nuorta naista kohtaan.

- Ja tämä — tämä on minun lapseni! huusi Demeter kimeällä äänellä, joka muistutti raju-ilman ulvontaa. — Onko tämä minun Sylvani, jota olen hoitanut ja vaalinut? Haa, kurja olento, missä on viattomuutesi, missä neitseytesi? Tunnusta, puhu! Sinä seurasit intohimoista veijaria, hänen tähtensä hylkäsit sinä isäsi, joka on elänyt vaan sinulle, sen isän, joka sinun tähtesi vapisi, tehdäkseen sinut rikkaaksi ja onnelliseksi ja nostaakseen sinut yli kaikkien muiden ihmisten, joka tuli sinun tähtesi — —

Sellainenko oli lopulta minun elämäni unelma! — Tuossa ovat onneni sirpaleet. "Sylva" — haa, mitä toiveita liittyikään siihen nimeen! "Sylva" kuten rukous tuli se nimi huuliltani. "Sylva" — niin usein kuin sen nimen lausuin, tunsin itseni hurskaaksi; korkeimmat, pyhimmät tunteet liikkuivat minussa silloin kun lausuin sen nimen. Ja nyt, — kadulle heitettynä on nyt onneni, hurskauteni on muuttunut kylmäveriseksi pilkaksi ja ainoa, mitä vielä tunnen rinnassani, kun lausun nimen Sylva, on inhon tunne.

- Isä, sinä tapat minut, huusi Sylva. — Etkö tahdo ensin kuulla minun selitystäni?

- Mitä se hyödyttäisi! Vastaa minulle vaan yhteen kysymykseen, jonka teen sinulle ja minä tiedän tarpeeksi.

- Käyttikö hän väkivaltaa, heittikö hän sinut maahan, pitikö hän käsiäsi kiinni vai huumasiko hän sinut makealla juomalla, olitko häväisty, kun heräsit? Vastaa tähän kysymykseen! Minä en tahdo kuulla mitään muuta ja vaikka voisit puhua enkelin kielellä ja laulaa satakielen äänellä, niin en tahdo kuulla mitään muuta kuin vastauksen tähän kysymykseen: Käyttikö hän väkivaltaa?

Hehkuva puna lensi Sylvan kasvoille, hän painoi päänsä, jotta otsa kosketti peittoa ja kyynelten keskeltä kuului heikko vastaus:

- Ei isä, hän ei käyttänyt väkivaltaa.

Silloin hyökkäsi Demeter hänen päällensä, hänen suonikas nyrkkinsä häilyi sekunnin ajan Sylvan pään päällä. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut musertaa Sylvan yhdellä ainoalla iskulla.

- Hän ei siis käyttänyt väkivaltaa, sanoi hän sitte, hilliten itsensä ja horjuen pois sängyn luota. Sinä heittäysit siis vapaaehtoisesti rakastajasi syliin? Eikö niin, sinä olit jo syntiin valmis, kun hän kuiskasi siitä sinun korvaasi? Ha, haa, mitä minä sanon? Ethän sinä olisi ollut ainoa nainen, joka ensiksi kuiskaa synnistä miehen korvaan!

Ehkä olet sinä itse vietellyt hänet? Haa, puhu sitte, minä tahdon tietää kaikki!

Sylva nosti uudestaan päänsä hiukan tyynyltä ja katsoi arastelevin silmin raivosta vapisevaa miestä.

- Hän ei käyttänyt väkivaltaa, isä, vastasi hän sitte. — Mutta niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, niin totta kuin uskomme Vapahtajaan, viekkaus, viekkaus se teki minut siksi, mikä olen.

- Viekkaus? — Sen sinä valhettelet! Viekkaudella ei voida vangita naisen sydäntä, sillä nainen yksin on viekas.

- Mutta se oli sittenkin viekkaus! Väkivallalla vietiin minut pois yksinäiseltä saarelta. Oi isä, minä jouduin naisten kauppiaan käsiin!

- Naisten kauppiaan, aivan oikein — se ei ainakaan ole mikään valhe, sillä sen tiedän minä itse. Se oli se kurja — mutta, nimi ei kuulu asiaan, minä en tahdo lausua hänen nimeänsä, minä vihaan häntä. Sinut vietiin siis naisten kauppaajan käsiin ja hän vei sinut huonomaineiseen taloon. Siellä tuli luoksesi herroja, ei yksi, vaan monta ja he maksoivat sinulle?

- Ei isä, sillä minä vannoin, että tappaisin itseni, jos vaan ainoakaan niistä kurjista, jotka siellä kävivät, koskettaisi minua sormellaankaan.

- Sen sinä vannoit? Ah, muistitpa toki olevasi Demeterin tytär! Eihän toki veren ääni ollut kokonaan sinussa vaiennut, ei, ei aivan kokonaan.

Entäs sitte, kuinka sitte tapahtui? kysyi Demeter innokkaasti.

- Sitte isä, pelastettiin minut, vapautettiin ihmiskauppiaan käsistä ja vietiin pois hänen huoneestaan.

- Pelastettiin? keskeytti ryöväri. — Oi sano minulle sen nimi, joka sinut pelasti, minä tahdon tulla hänen orjaksensa! Sano mikä on sen ihmisen nimi, joka vapautti sinut ihmiskauppiaan kynsistä?

- Se ei ollut mikään jalo ihminen, isä, valitti Sylva, ja kyyneleet vierivät pitkin poskia. — Oi, parempi, monta kertaa parempi olisi ollut, jos hän olisi jättänyt minut siihen hirvittävään taloon. Siellä olisin löytänyt kuoleman, mutta hän, hän vei minut uudestaan elämään vihkiäkseen minut häpeälle, hän syöksi minut lampeen, jossa minun täytyi menehtyä.

Tämä pelastus — Sylva puhui nyt hyvin kiireesti, sillä hänestä tuntui, kuin ei hän saisi kadottaa minuuttiakaan, että isä saisi tietää kaikki — tämä pelastus oli vaan ilveilyä, petosta, mietittyä petosta, jotta minut saataisiin sitä varmemmin perikatoon. Kuinka saatoin olla rakastamatta sitä miestä, jota pidin pelastajanani? Oi, ja olinhan minä jo nähnyt hänet, siellä kaukana, meidän saaremme rannalta. Kaunis hän oli, ainakin minusta, jalolta hän näytti, ainakin minun silmissäni. Ja kun hän vei minut pois siitä pahamaineisesta talosta ja sanoi minulle, että jäisin hänen luoksensa, kunnes hän saattoi viedä minut takasin vanhempieni luo, silloin — Jumala on todistajani — ei minussa ollut vähintäkään epäilystä pahasta.

Demeter ei vastannut, hän seisoi vaan ja puri alahuultansa, josta jo vuoti verta. Hänen sormensa kyntivät vakoja partaan. Hänen mustat silmänsä olivat tähdätyt lattiaan ja välistä katsoi hän tyttäreensä, kuin tahtoisi hän repiä sanat hänen huuliltaan, ennenkuin hän vielä oli lausunut ne.

- Ilveilyä siis, sanoi hän hampaittensa välistä — ihmeellistä, mutta ehkei mahdotonta. Ehkä se ei ole valhetta, satua, jota minulle kerrot. Sillä löytyy todella miehiä, jotka suunnittelevat merkillisiä ilveilyjä, kun tahtovat hurmata naisen. No, mitä sitte tapahtui, minne vei hän sinut?

- Hän otti minut mukaansa pieneen asumukseen Wienissä ja vannoi minulle kalliin valan, että olisin hänen vaimonsa Jumalan edessä.

- Jumalan edessä! — Jumala ei vihi aviopareja. Mutta minä uskon sinua, sillä kurjain viettelijäin on tapana siten sanoa uhreilleen.

- Minä tulin hänen vaimoksensa, hänen vaimoksensa Jumalan edessä, isä.

Hän sanoi minulle jonkun nimen ja sanoi olleensa metsästäjä Serbiassa.

- Siis Serbiassa! Kirottu olkoon Serbian maa, joka on kantanut sitä kurjaa miestä. Ja sitte — eikö niin Sylva, sitte tapahtui, kuten tavallisesti sellaisissa tapauksissa. Eräänä kauniina päivänä oli hän kylmä sinua kohtaan, hänen suudelmansa olivat jääkylmiä ja syleilynsä välinpitämättömiä. Hän ei hyväillyt sinua enää, vaan antoi sinun hyväillä itseään.

- Oi isä, juuri niin se oli, huudahti Sylva nyyhkyttäen. — Sinä tunnet maailman.

- Niin, valitettavasti minä tunnen liian hyvin tämän kylmäverisen, intohimoisen maailman! Ja sitte jätti hän sinut, jäi pois eräänä päivänä, eikä tullut enää takasin.

- Ei, niin ei se ollut. Mutta minussa oli syntynyt epäilys, minä seurasin häntä hänen salaisilla teillänsä ja näin hänen menevän komeaan, valosta säteilevään taloon.

Tämä talo oli hieno klubi, jossa vaan rikkaimmat ja ylhäisimmät yhtyivät, ja siellä, siellä näin minä, että se mies, joka oli vannonut tekevänsä minut vaimoksensa, että hän —

Sylva vaikeni äkkiä, väristys näytti käyvän läpi hänen ruumiinsa. Hän heittäytyi takaisin tyynylle ja puristi kätensä suuta vasten, kuin tahtoisi hän estää itseään puhumasta.

Mutta Demeter kumartui alas hänen puoleensa, repäisi pois kädet hänen huuliltaan ja sanoi hammasta purren:

- Hänen nimensä! Haa, nainen, sinä et sano minulle miehen nimeä, sillä sinä rakastat häntä vielä! Mutta varo sinä vaan leikkimästä minun kanssani! Etkö tiedä, että ainoa lohdutus haavoitetulle on kosto? Minä tahdon kostaa ja siitä syystä tahdon tietää nimen. Kiiruhda, mikä on miehen nimi, joka on näytellyt niin hirmuista ilveilyä kanssasi? Mikä on sen pedon nimi, joka on syönyt itsensä kylläiseksi lihalla minun lihastani ja juonut verta minun verestäni? Mikä on sen heittiön nimi, jonka kuva makaa tässä korissa?

- Isä, jos puhut pahaa minun lapsestani, niin en voi enää rakastaa sinua, huusi Sylva. — Kaikki saat sinä sanoa minulle, minä kärsin kaikista hirmuisintakin, koeta tappaa minut ja minä rakastan sinua sittenkin kuolinhetkelläni, mutta elä häpäise lastani, poikaani.

- Hän on sekasikiö, kiljui Demeter — koiran sekasikiö!

- Hän on minun lapseni, minun lapseni! nyyhkytti Sylva, koettaen vapautua isänsä käsistä. — Minä rakastan tätä lasta ja rakastan sitä aina, sillä minä olen hänen äitinsä. Eihän se viaton olento voi sille mitään, että hän on tullut maailmaan synnin kautta, että hänen on petosta kiittäminen elämästään! Jos hänellä on todellakin isänsä piirteet, niin eikö Jumala ole painanut leimaansa meihin kaikkiin? Emmekö ole kaikki hänen lapsiansa? Isä, elä vaan tee tälle pienelle olennolle mitään pahaa, ei sanoilla eikä töillä!

- Kuule minua! sanoi Demeter kuohuen. — Paina mieleesi jokainen sanani, sillä sinä et vielä tunne minua, Sylva, etkä tiedä, kuka minä olen, muuten tietäisit, että minä pidän sanani. Sano minulle sen miehen nimi, joka on tehnyt sekä sinut että minut onnettomaksi, sillä jos et sitä sano tai jos valehtelet tällä hetkellä, niin on tämä lapsi kuoleva.

- Laupias Jumala! huusi Sylva.

- Sinä tahdot siis, että sen pitää kuolla! huusi Demeter, nosti lapsen korista ja piti sitä päänsä päällä. — Minä hävitän joko isän tai pojan, ratkaisu on sinun omassa kädessäsi, Sylva — valitse nyt!

- Minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, isä, elä tee pienelle mitään pahaa — pane hänet takasin tyynylle. No, koska minun täytyy sanoa sinulle viettelijän nimi, niin teen minä sen. Se mies, joka niin sydämettömästi sysäsi minut luotaan, kun kyllästyi minuun, on Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli.

Demeterin huulilta pääsi vapiseva ääni, joka kuului pedon kiljunnalta. Sitte löi hän kädet kasvoilleen ja purskahti vihdoin kamalaan nauruun.

- Vuotaako sitte kaikki maailman myrkky tästä lähteestä, nousevatko kaikki Serbian myrkylliset käärmeet tästä lokarapakosta, onko todellakin avautunut uusi Vesuvius, joka lopulta nielee laajaan kitaansa koko Serbian? Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, tuo viekas roisto, jota vihataan tässä maassa kuten ruttoa, tuo intohimoisen sisarensa kätyri, hän on raa'alla kädellään repinyt minun onneni, ryöstänyt minulta rakkaimman, mitä omistan maan päällä. Mutta nyt on mittanne täysi, te seikkailijat valtaistuimella.

Tähän hetkeen asti olette te saaneet olla rauhassa, jatkoi Banjaluki, niin tähän asti olette te saaneet olla rauhassa, elää ilossa ja riemussa, kun ei kukaan ole voinut nähdä teidän läpitsenne, te kurjat Serbian onnen ryövärit, sillä tähän asti ovat vastustajanne Serbiassa olleet hyväntahtoisia, se tahtoo sanoa kansaa, joka huokaa ja toivoo, mutta ei koskaan kykene tekemään mitään täydellä todella.

Mutta nyt, kuninkaallinen roskajoukko, nyt olette saaneet vihollisen, joka osaa tähdätä keskelle sydäntänne, tässä seisoo vastustaja, joka alkaa taistelun teitä vastaan elämästä ja kuolemasta, täällä heittää hän sotahansikkaan vasten kasvojanne. Täällä nousee tiellenne este, johon te kompastutte, täällä on se kallio, joka musertaen kaatuu päällenne. Nicodem Lunjevica, kuningatar Draga, se on aivan sama. Ja näihin kuuluu tämä kuningas raukka, tämä puolihullu mies, joka hallitsee konakissa. Minä otan ne kaikki samalla kertaa ja syöksen heidät korkealta istuimeltaan, minä, Demeter Banjaluki, mustain vuorien ryöväri.

Ah, nyt oli hän lausunut sen sanan, jota hän niin huolellisesti oli salannut lapseltaan koko ajan. Ylenmääräisessä tuskassaan oli se tunnustus päässyt hänen huuliltaan. Hän vaikeni hämmästyneenä. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut ottaa takasin sen sanan ja kätkeä sen sanan takasin sydämeensä. Mutta nyt se oli liian myöhäistä.

Sylva oli sen huomannut. Hän tarttui molemmin käsin sydämeensä ja kaatui takasin tyynylle. Harvinainen muutos oli tapahtunut hänen kasvoissaan, muutos, joka täytti Demeterin kauhulla.

Se oli liian paljon, nuori sydän ei ollut voinut kestää sitä myrskyä, joka näiden viimeisten minuuttien aikana oli hyökännyt hänen päällensä, viimeinen isku oli ollut kuolinisku.

Sylva ei voinut kestää sitä ajatusta, että hänen isänsä, jota hän niin paljon rakasti, oli Demeter Banjaluki, se ryöväri, jonka edessä koko Serbia vapisi, jonka pahat teot kerta toisensa perästä panivat koko maailman kiihkoon, se mies, josta Nicodem Lunjevica oli niin usein puhunut hänelle Wienissä ja jota hän oli kutsunut ryöväriksi, roistoksi.

Hän ei mennyt tainnoksiin, mutta jotakin vielä pahempaa oli hänessä tapahtunut. Jokainen veripisara oli hävinnyt hänen poskiltaan, hänen silmänsä näyttivät sammuvan.

- Lapseni, lapseni! huusi Demeter ja heittäytyi polvilleen sängyn viereen. — Sylva, tyttäreni, puhuhan toki, sano että annat minulle anteeksi! Oi Jumala, mitä olen minä tehnyt, onneton? Minä olen tappanut oman tyttäreni! Hän kuolee, auttakaa, minun Sylvani kuolee!

Hän aikoi nousta ylös, mutta Sylva tarttui hänen käteensä viimeisillä voimilla, mitä hänellä vielä oli jälellä.

- Ei niin, isä, sanoi hän hiljaa — elä kutsu tänne lääkäriä, sillä se ei mitään hyödytä. Minä tunnen, että minun täytyy kuolla — täällä rinnassa on jotakin mennyt rikki. Ei, isä, elä itke, elä sure, minä en ollenkaan pelkää kuolemaa.

- Ei, ei, sinä et saa kuolla! huusi Demeter nyyhkyttäen. — Oi, anna minun lämmittää sinun rakkaita käsiäsi! Ne ovat niin kylmät, niin kylmät.

Demeter heittäytyi tyttärensä yli, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, kuin olisi hän suuteloillaan voinut valaa häneen uutta elämää. Mutta kauhukseen huomasi hän, että Sylva tuli joka minuutti yhä väsyneemmäksi. Hän kuuli hänen sydämensä lyövän kuumeentapaisesti. Siten lyö ainoastaan se sydän, joka valmistautuu ikuiseen lepoon.

Sylva oli pitänyt silmänsä kiinni, mutta nyt avasi hän ne uudestaan ja surullisesti katsoi hän isäänsä.

- Isä, viimeinen rukous, kuiskasi hän.

- Kaikki kaikki, lapseni, tahdon tehdä sinun tähtesi. Oi Jumala, minähän olen tullut sinun murhaajaksesi!

Kerran tapoin minä rajussa innossani äitisi ja sinut, sinut olen minä tänään murhannut varomattomuudellani! Voitko antaa minulle anteeksi, tyttäreni?

- Kyllä, isä, minä annan sinulle anteeksi kaikesta sydämestäni. Eihän minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, sinullahan on anteeksi antamista. Anna minulle lapsi vielä kerran, isä... pian, pian! Minä tahdon vielä kerran painaa sitä rintaani vastaan... Lapsi, isä, heti... ennenkuin on liian myöhäistä.

Demeter horjui pikku vuoteen luo, otti lapsen ja laski sen tyttärensä syliin.

- Oi minun rakas lapseni! kuului Sylvan huulilta. — Voi, että minun nyt täytyy lähteä pois luotasi. Kuka sinua nyt suojelee, kun ei minua enää ole? Kuka sinua kasvattaa ja opettaa sinulle hyvää? Kuka suojelee ja hoitaa sinua, kun ei äitiäsi enää ole olemassa.

- Minä kasvatan hänet, Sylva, huudahti Demeter. — Niin totta kuin on Jumala taivaassa, pidän minä huolta sinun lapsestasi. Siitä tulee minulle kallein olento maan päällä, minä olen kaikki sinun pojallesi, äitinä ja isänä, rikkaaksi ja mahtavaksi teen minä hänet, sen vannon sinulle.

- Ota sitte pikku Fortunat, minä annan sen sinulle lapseni, isä, minä tiedän, että hän on sinun luonasi hyvässä tallessa.

- Lapseni, rakas lapseni! huudahti hän. — Hyvästi — äitisi menee pois luotasi. Minä pidän sinusta kaukana kaiken pahan, ruman, huonon ja vaarallisen ja minä olen luonasi siksi kuin Jumala kerran tuo sinut minun luokseni kotiin.

Hänen äänensä tukehtui kyyneliin, kädet vaipuivat sivulle.

Demeter otti lapsen, painoi sen rintaansa vasten, suuteli ja laski sen sitte takasin tyynylle.

YHDESKAHDEKSATTA LUKU.

Sypressien alla.

Sylvan elämä pakeni pois kuten puro, joka juoksee metsäorvokkien läpi, mutta sitte, äkkiä katoaa maahan, eikä enää koskaan tule näkyviin toisessa paikassa. Yhä kiivaammaksi kävi hänen hengityksensä, kuume kohosi, sydän parka löi yhä nopeammin.

Epätietoisena istui Demeter Banjaluki sängyn vieressä ja näki lapsensa kuolevan. Oi, hän ei voinut tehdä mitään ryöstääkseen kuolemalta uhrin, tuo muutoin niin voimakas mies, joka ei tavallisesti päästänyt käsistään mitään, joka oli hänelle arvokasta.

Mutta kuolema oli vielä mahtavampi sankari kuin hän. Sitä ei hän koskaan voittanut. Sen kalpean kummituksen edessä täytyi jättiläisvoimaisen Banjalukinkin alistua.

- Isä, isä! kuiskasi Sylva käheällä äänellä. — Suojele minun lastani!

Sitte vavahti hän äkkiä. Hänen silmiensä yli levisi ikäänkuin verho. Tämä ihana tähti himmeni; hiljaa, jäykkänä makasi siinä nyt kaunis nuori nainen, puoliksi vielä lapsi ja jo elämälle kypsynyt viettelyksen uhri.

Kun Demeter huomasi, että Sylva oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, heittäytyi hän rajattoman surun vallassa hänen ylitsensä. Hän suuteli silmiä, poskia ja suuta, hän kasteli hänet kyynelillään. Mutta oi, kuollutta ei voinut enää eloon herättää. Autuaallinen rauha oli levinnyt kauniille piirteille ja siinä maatessaan kuoleman saaliina, ijankaikkisuudelle vihittynä, näytti Sylva raukka puhtaalta neitseeltä.

- Onneton lapsiraukkani! huudahti Demeter, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.

Tuskin olit ehtinyt katsahtaa maailmaan, ennenkuin suljit silmäsi; sinä et tahtonut nähdä sen hirmuisuutta. Mutta minä kostan puolestasi. Sillä vaikka sinulta on ryöstetty kaikki, kunnia, kauneus, nuoruus ja elämä, niin eivät he kuitenkaan voi ryöstää sinulta isäsi rakkautta. Sinut on murhattu — murhattu!

Ja ihmiset tahtovat teloittaa minut, kun minä metsässä väijyn rikasta koronkiskuria ja jos ei hän hyvällä jätä minulle rahapussiaan, tapan hänet. Jos santarmit saavat minut kiinni, niin tuomitaan minut kuolemaan ja hirsipuussa saan minä riippua.

Mutta mitä ylhäiset tekevät, jotka nautinnon himossa viettelevät herkkäuskoisia tyttöjä, raastavat ne synnin lokaan ja vihdoin syöksevät hautaan kun heidän nautintonsa on täysi, sellaista ei kosteta. Ei, ylhäiset murhaajat saavat kulkea rankaisemattomina ja uskaltavatpa vielä julkeasti kehuakin rikoksellaan, ja se ei tapahdu yksistään Serbiassa, vaan kaikkialla. Ja sellaista sanovat ihmiset oikeudeksi. Ja tämä lapsi, joka on syntynyt saamatta kantaa isänsä nimeä, tämä lapsi, joka, jollei minua olisi ollut, olisi saanut onnettomana maata kylmillä kivillä ulkona kadulla, josta ehkä olisi tullut varas, pahantekijä, missä on se asianajaja, joka olisi ottanut puolustaakseen tätä pikku raukkaa?

Jos hän vastaisuudessa tulisi tuntemaan oikean isänsä ja tunkisi veitsensä tämän rintaan sanoen: "Kas tästä saat kiitokseksi siitä, että olet tehnyt minut siksi mikä olen!" niin olisivat sadat kädet valmiit laahaamaan kurjan raukan vankeuteen ja sieltä hirsipuuhun. Mutta velvollisuutensa unohtanut isä, joka tallaa kaikista pyhimmän käskyn jalkainsa alle, eikä ollenkaan välitä lapsestaan, hän joka pitää kemuja täysien pöytien ääressä samalla kun hänen onneton lapsensa näkee nälkää ja vilua, hänelle ei tehdä mitään. Sillä hän on hieno ja rangaistuksesta vapaa.

Mutta vielä löytyy toki yksi tuomari Serbiassa. Hän on hirmuinen tuomari, sillä hänen tuomionsa ovat veriset, ja voi sitä, jolle hän langettaa sellaisen tuomion, hän ei voi välttää kuulemaa. Tämä tuomari on Demeter Banjaluki; hän osaa noudattaa oikeutta.