Part 54

- Tohtori, minä onnittelen teitä kaikesta sydämestäni. Todellakin ovat korkeammat voimat olleet teidän apunanne, muutoin en minä voi selittää sitä, mitä täällä on tapahtunut.

Charlot nyökäytti päätään myöntävästi ja molemmat herrat menivät metsäpolkua päästäkseen odottaviin ajoneuvoihin. He olivat jo nousseet niihin ja kuski valmistausi antamaan hevosille lähtömerkkiä, kun Charlot äkkiä huudahti:

- Minä olen kadottanut sikarikoteloni. Se putosi varmaankin Ketunluolaan! Kotelo on kallisarvoinen muisto, minun täytyy hakea se käsiini.

- Odottakaa, rakas tohtori, minä tulen mukaan, sanoi Itävallan lähettiläs. Mutta ranskalainen lääkäri ei siihen suostunut, vaan sanoi.

- Rakas ystävä, jääkää te vaan vaunuihin! Minä juoksen pian Ketunluolaan ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa olen taas täällä.

Vastausta odottamatta juoksi Charlot takasin metsään. Hän meni Ketunluolaan päin, mutta tultuaan siihen paikkaan, jossa tuo omituinen kaksintaistelu oli tapahtunut, ei hän katsonut maahan, vaan tähysteli tarkkaavasti ympärilleen. Hän meni kallion seinän luo ja tutki sitä tarkasti sekä mutisi hiljaa itsekseen:

- Se ei suinkaan ollut mikään sattuma, jollakulla on täytynyt olla hyötyä kaksintaistelun estämisestä. Ne haulit antavat minulle paljon miettimisen aihetta. Mutta kukahan voisi tässä maassa, jossa minulla ei tietääkseni ole yhtään tuttavaa, olla niin hyvä ystävä minulle, että hän on noin voimakkaasti voinut suojella minun henkeäni. Sillä sen tiedän varmaan, että elämäni olisi mennyttä, jos kaksintaistelua olisi jatkettu. Ei, sellaista ystävää ei minulla ole täällä.

- Kuinka voitte sen niin varmaan tietää? kuului samassa syvä miehenääni hänen takanaan. Kun hän hämmästyneenä kääntyi ympäri, seisoi harvinainen ilmiö, kuten maasta kohonneena, hänen edessään.

YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Pelastaja.

Charlot näki komean, hoikan, mutta voimakkaan näköisen vartalon seisovan edessään. Hän katsoi kalpeisiin kasvoihin, joita ympäröi musta, kiiltävä parta. Kaksi suurta, harvinaisen loistavaa silmää katseli häntä ja huulilla leikki omituinen hymy. Tuntemattoman miehen hymy oli omiansa jossain määrin synnyttämään pelkoa Charlotissa. Hänellä oli puoliksi kansallinen, puoliksi satumainen puku. Mutta siinä ei ollut kumminkaan mitään teaatterimaista ja koko miehen olennossa oli syvä, surumielinen totisuus. Mutta hiukan levottomaksi teki Charlotin se seikka, että vieraan kädessä oli pieni pyssy ja hänen vyöllään näytti olevan monta tikaria ja pistoolia.

- Te epäilitte äsken, hyvä herra, sanoi mustapartainen vieras, sittekun he jonkun aikaa olivat toisiaan tarkastelleet — ettei teillä ollut yhtään ystävää Serbiassa. Mutta minä tahtoisin mielelläni osoittaa teille vastakohdan. Minä olen ainakin nyt tehnyt teille pienen hyväntyön, sillä minä lähetin omasta kivääristäni muutamia haulia herra Lunjevican käsivarteen.

- Tekö se siis olitte, joka teitte niin nopean lopun kaksintaistelusta? huudahti Charlot. — Hyvä herra, minä en tiedä, pitääkö minun olla teille kiitollinen, sillä siten olette vaan saanut aikaan sen, että minun täytyy oleskella Belgradissa kauemman kuin muuten olisin tarvinnut, eikä se suinkaan ole hauskaa minusta.

- Herra, vastasi mustapartainen — jos en minä olisi ampunut, niin olisitte te ainiaaksi jäänyt Belgradiin, siitä saatte olla varma. Teistä olisi tullut Belgradin kansalainen, sillä teille olisi annettu täällä kappale maata.

- Ahaa, minä ymmärrän! — Te tarkoitatte, että minut olisi haudattu?

- Niin, te olisitte nyt jo kuollut, vakuutti vieras. Minä huomasin, ettei teillä ollut aavistustakaan ampumisesta, kun taas Lunjevica ampuu erittäin hyvin pistoolilla. Mutta minä en tahtonut, että teidät olisi ammuttu, hyvä herra, ja siitä syystä rohkenin minä sekaantua kohtalon töihin. Ette suinkaan ole minulle siitä vihainen?

- Ei, en millään muotoa! huudahti ranskalainen oppinut. — Se olisi hyvin kiittämättömästi tehty, jollen minä lausuisi tunnustustani siitä, mitä te olette tehnyt. Mutta kun minä en tiedä, kuinka teitä kiitän, niin tyydyn puristamaan teidän kättänne. Kas tässä on minun käteni.

Mutta vieras ei ojentanut kättään laskeakseen sitä professorin käteen.

- Antakaa sen olla! sanoi hän aivan lyhyesti. — Te ette ole minulle kiitollisuuden velassa, sillä minä olen tehnyt vaan sen, mitä jokainen muukin olisi minun sijassani tehnyt estääkseen tätä kurjaa tekoa. — Kaikista tärkeintä on minulle tietää, että teidän vastustajanne on Nicodem Lunjevica kuningatar Dragan veli, enin vihattu mies koko tässä maassa, ylpeä tyhjäntoimittaja, joka häpeällisellä elämällään tekee Dragan hallituksen vielä enemmän vihatuksi kuin se muuten olisi. Mutta jos nyt saisin antaa teille hyvän neuvon, niin varoitan teitä, ettette tuntiakaan enää viivy Belgradissa. Minä olen hyvin hyvästi nähnyt, millä silmillä Nicodem Lunjevica teitä katselee. Ne ovat vihan silmäyksiä. Se kurja on yhtä roistomainen kuin arkakin ja koska te nyt näytte ärsyttäneen hänet, niin tulee hän käyttämään kaikkia keinoja tehdäkseen teidät vaarattomaksi. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Te olette hankkinut itsellenne vielä paljon vaarallisemman vihollisen, kuningatar Dragakin tahtoo nähdä teidän sydänverenne vuotavan.

- Kuinka te voitte sen tietää? huudahti Charlot hämillään. — Te olette itse asiassa oikeassa, kuningatar vihaa minua ja hänellä on syytä siihen, mutta kuinka olette saanut sen tietää?

- Luuletteko, että hän muuten olisi valepuvussa ollut tässä kaksintaistelussa? kysyi vieras.

- Peijakas, ette suinkaan tahtone väittää, että se nuori luutnantti, joka oli Lunjevican sekundanttina —

- Oli kuningatar Draga, täydensi mustapartainen mies. — Niin, hän se juuri oli, eikä kukaan muu. Mutta jos kuningatar niin varhain aamulla lähtee konakista ollakseen valepuvussa läsnä tässä kaksintaistelussa, niin täytyy hänellä olla siihen vakavat syyt. Hän tahtoi nähtävästi omin silmin katsoa, kuinka hänen kelpo veljensä ampui teidät kuoliaaksi, mikä toisin sanoen on todistuksena siitä, että kuningatar on huvitettu teidän kuolemastanne.

- Olen pahoillani, etten voi seurata teidän neuvoanne, sanoi Charlot, — sillä minä olen luvannut Nicodem Lunjevicalle jäädä Belgradiin, siksi kunnes kunnian asia on selvitetty.

- Se oli vaan ansa, joka teille viritettiin! huudahti mustapartainen. — Minä kehoitan teitä vielä kerran: paetkaa täältä niin pian kuin mahdollista! Ei kukaan voi varjella teitä kuningattaren ja hänen veljensä kostolta! Nämä kaksi ihmistä ovat nykyään kaikkivaltiaat Serbiassa. Meillä ei ole kuningasta, sillä Aleksanteri ei itse hallitse. Hänen puolisollansa on hallituksen ohjat, kaikki mitä hän tahtoo, ajaa hän läpi. Kuningas panee vaan teidän nimenne sellaiseen punaiseen paperiin, joka sisältää vangitsemiskäskyn ja teidät vangitaan heti, oliskelittepa te missä tahansa ja heitetään vankeuteen, josta ei Jumalakaan voi teitä vapauttaa. Tai ehkä he turvautuvat salamurhaan — kuinka voitte suojella itseänne sellaiselta? Herra, minä sanon teille, paetkaa — ennenkuin on liian myöhäistä!

- Minä en voi paeta, vastasi Charlot — vaikka minä kyllä huomaan, että teidän varoituksenne on varteen otettava, mutta Belgradissa löytyy eräs olento, joka tarvitsee minua. Se on onneton nuori nainen, jonka tuo Lunjevica on syössyt turmioon.

- Ah, tämä kaksintaistelu tapahtui varmaan sen naisen vuoksi.

- Kyllä, vastasi ranskalainen professori. — Mutta minä vakuutan teille, etten minä ole ollenkaan rakastunut siihen naiseen. En ole koskaan ennen nähnyt häntä ja minä tulin aivan sattuman kautta hänen luoksensa. Minä olin eräässä talossa Tonavankadun varrella, kuulin surkeata valitusta, avasin oven ja olin nuoren, hurmaavan kauniin naisen edessä, joka oli synnyttämäisillään lasta. Minä autoin onnetonta, pelastin hänen ja lapsen hengen ja kuulin, että Nicodem Lunjevica oli vietellyt tyttöparan. Hän on sen lapsen isä, jonka hän nyt äitinensä on jättänyt hätään ja kurjuuteen. Tämä liikutti minua siihen määrään, että minä menin hänen luoksensa ja sanoin hänelle vasten kasvoja, että hän oli roisto ja muistutin hänelle, ettei unohtaisi Jumalan kostavaa vanhurskautta, vaan pitäisi huolta onnettomasta.

- Ja vastaukseksi haastoi hän teidät kaksintaisteluun, sanoi vieras. Hän laski juuri, että hän oli taitava pistoolilla ampuja ja että hän ampuisi luodin teidän sydämeenne.

- Kyllä hän sen niin laski, sanoi Charlot — ja varmaan olisi se niin käynytkin, jos ette te olisi saanut tuota oivallista ajatusta ampua muutamia luoteja hänen käsivarteensa — vielä kerran kiitän minä teitä kaikesta sydämestäni.

- Teillä ei ole ollenkaan syytä kiittää minua, vastasi vieras, liikutettuna katsoen ranskalaiseen lääkäriin. — Näettekös, kohtalo on sen niin määrännyt, että me ihmiset olemme toistemme pyöveleitä tai enkeleitä. Te olitte enkeli sitä onnetonta kohtaan, jonka kuningattaren veli oli vietellyt, ja minä no, minäkin olen ollut hiukan enkeli teitä kohtaan, niin että se on nyt tasattu — teillä ei ole mitään syytä kiittää minua. Sekö nuori nainen Tonavankadun varrella pidättää teitä Belgradissa? Te aiotte kai pitää huolta siitä raukasta.

- Niin on aikomukseni, vastasi Devrient Charlot. — Minä en tahdo lähteä Belgradista ennenkuin tiedän, ettei hänen tarvitse kärsiä kurjuutta.

- Te tulitte tänne Itävallan lähettilään seurassa, miksi ette antanut hänen toimekseen pitää huolta hyljätystä tyttöraukasta?

- Sentähden, ettei se ole jokaisen asia pitää huolta naisesta, joka on onnettomuuteen langennut sillä tavalla. Löytyy ennakkoluuloja. Suurinkin hyväntekijä on fariseus, kun on kysymys vapaasta rakkaudesta, kun on, kuten tässä, kysymys kauniista, onnettomasta tytöstä, joka ei ole tehnyt muuta syntiä kuin että on luottavasti antautunut miehelle.

- Hyvä, minä tahdon tehdä teille ehdotuksen, sanoi mustapartainen mies. Mitä, jos antaisitte minun toimekseni pitää huolta siitä onnettomasta nuoresta naisesta?

- Teille — enhän minä tunne teitä, hyvä herra. Te olette tosin hyväntekijäni, mutta te olette minulle niin tuntematon, että tekisin hyvin ajattelemattomasti, jos minä ilman muuta jättäisin tyttöparan teille.

- Te voitte täydellisesti luottaa minuun! huudahti vieras. — Minä olen mies, joka on jo kaukana rakkauden houreista. Intohimojenkin yli olen jo päässyt. Mutta miksi tahdotte estää minua jonkun kerran tekemästä hyvää? Ehkäpä olen jo eläessäni tehnyt niin paljon pahaa, että nyt tunnen halua näytellä hyväntekijän osaa, missä siihen tilaisuus ilmaantuu. Ei, ei ainoastaan näytellä vaan olla hyväntekijä, hyvä herra. Sitä tahdon minä ainakin olla sille hyljätylle raukalle Tonavankadun varrella.

- Oletteko myöskin kyllin rikas? kysyi Charlot — voidaksenne antaa tarpeellista apua onnettomalle. Minä voisin kyllä antaa teille pienen summan, joka minulla nykyään on —

Charlot oli pistänyt käden taskuun ottaakseen rahakukkaronsa, mutta vieras esti hänet.

- Antakaa rahain olla! sanoi hän. — Minä en tarvitse rahoja. Minä olen rikas, hyvin rikas ja minulla on aina niin paljon kuin tarvitsen, ja jos tahtoisin omistaa miljooneja, niin olisi minulla huomenna ne käsissäni.

- Sitte on teillä kai laajoja maa-alueita?

- Minun maatilani ulottuvat yli koko Serbian, varsinkin on niitä metsäseuduissa. Minun kassakaappini ovat kaikkialla — minun ei tarvitse kuin avata ne ja ottaa mitä tarvitsen. Minulla on monta tuhatta alamaista ja jos minä panen niille veron, niin täytyy heidän napisematta maksaa.

- Silloin — huudahti Charlot — te olette joko hyvin ylhäinen mies tai ryöväri!

- Me jätämme ratkaisematta sen, mikä minä olen, sanoi vieras hymyillen. — Otaksukaa, että olen ylhäinen mies ja samalla ryöväri — sellaista voi joskus tapahtua. Muuten lupaan teille vielä kerran, että minä otan pitääkseni huolta siitä onnettomasta naisesta, että minä suojelen häntä samalla tavoin kuin tekin olette tehnyt. Mutta luvatkaa te puolestanne, että muutamien tuntien kuluttua matkustatte Belgradista. Hankkikaa itsellenne valepuku, sillä voi olla mahdollista, että teidät koetetaan vangita samalla hetkellä, jolloin olette aikeessa matkustaa. — Kaikessa tapauksessa, olkaa niin varovainen kuin mahdollista. Minä puolestani menen jo tänään sen äitiparan luo katsomaan, mitä voisin tehdä hänelle ja lapselle.

Silloin huudahti Charlot:

- Herrani, kuka lienettekään, niin olette toiminut jalosti minua kohtaan! Varmaankaan te ette hylkää sitä nuorta naista, jonka minä täten uskon teidän hoitoonne. Häneltä puuttuu kaikkea. Hän asuu likasessa talossa, viheliäisessä, pienessä kamarissa.

- Hän pääsee pois siitä kauniiseen, valoisaan asuntoon, sanoi vieras.

- Hän on saanut minulta pari kultarahaa, mutta ne eivät riitä kauan, kun on ostettava ruoka ja juoma sekä kalliit lääkkeet.

- Hän saa kaikkea mitä tarvitsee, sanoi kalpea mies.

- Entä lapsi — sillä ei ole edes nimeäkään! Kurja isä kieltäytyi antamasta sille nimeänsä.

- Lapsi saa nimen, olkaa varma! huudahti vieras. — Ja mitä tulee Nicodem Lunjevicaan, niin selvitän minä asian hänen kanssansa. Luulen olevani vähän tottuneempi käsittelemään pistoolia, kuin te.

- Kun te noilla hauleilla olette tehnyt mestarikokeenne, niin jätän täydellä luottamuksella teidän tehtäväksenne selvittää asiat Nicodem Lunjevican kanssa, sanoi Devrient Charlot hymyillen. — Vastatkaa kuitenkin yhteen kysymykseen: Miksi otatte hoitaaksenne onnetonta? — Ettehän häntä tunnekaan. Onko se todellakin ainoaltaan teidän halunne tehdä hyvää?

Silloin levisi vakava totisuuden verho mustapartaisen miehen kasvoille. Sitte vastasi hän tuskasta vapisevalla äänellä:

- Herrani, minä olen mies, jota on kohdannut kova onnettomuus. Sinä päivänä, jolloin se tapahtui, jolloin se henkilö, joka oli minulla rakkain koko maailmassa, äkkiä katosi niin etten minä löytänyt hänestä jälkeäkään, silloin sanoin minä itsekseni:

"Sinä olet tähän asti ollut vaan huono ihminen, ja siitä syystä on Jumala rangaissut sinua. Paremmaksi et voi enää tulla, sillä kaikki tiet ovat sinulta suletut, niin ettet voi astua enää hyveen tietä. Mutta koeta ainakin punnita jokainen huono teko, jonka olet tehnyt, kymmenellä hyvällä työllä!" Näettekö, herrani, siitä päivästä lähtien olen minä koettanut levittää onnea ja siunausta askeleilleni. Minussa toteutuu sananlasku, että vasemman käden ei tarvitse tietää, mitä oikea tekee.

- Nyt ymmärrän teitä, huudahti Charlot — ja täydellä luottamuksella jätän teidän huostaanne vietellyn tyttöraukan. Mutta teille, herra, sanon nyt hyvästi Minä en arvattavasti näe teitä koskaan enää tässä elämässä, sentähden en tahtoisi lähteä luotanne tietämättä edes nimeänne. Minä en toivo mitään muuta kuin että kerran tulisin tilaisuuteen maksamaan teille, mitä nyt olette minulle tehnyt. Minä olen jonkun verran kuuluisa lääkäri, mutta minun vaikutusalani ei ole täällä, vaan Parisissa. Parisi ja Belgradi ovat tosin kaukana toisistaan, mutta mitä merkitsee välimatka kohtalolle, joka yhdistää ihmiset keskenään. Voivathan vuoretkin yhtyä, jos Jumala panee ne liikkeeseen, kuinka paljon paremmin siis ihmiset! Mutta ennenkuin uudestaan näemme toisemme, tahtoisin mielelläni kiitollisuudella ja ystävyydellä ajatella teitä, siitä syystä pyydän vielä kerran: Sanokaa minulle, mikä on nimenne!

- Mikä on nimeni, sanoi vieras hymy huulillaan, no niin, minä en salaa sitä teiltä, mutta — teidän pitää luvata minulle, ettette parhaalle ystävällennekään ilmaise, että nyt olette minut tavannut.

Sitte tarttui vieras ranskalaisen professorin käteen, veti hänet luoksensa ja kuiskasi:

- Minä olen Demeter Banjaluki, mustain vuorten ryöväri!

SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.

Särjetty sydän.

Siinä vaatimattomassa kamarissa, jossa Sylva asui, istui hän suorana vuoteellaan imettäen lastaan. Mikä autuus se olikaan hänelle, kun hän sai puristaa pienokaista, jonka oli synnyttänyt, rintaansa vasten, istua ja katsella, kuinka innokkaasti pieni kansalainen imi itseensä elämän lähteen sisältöä.

- Sinä minun rakas onnenpoikani! kuiskasi hän. — Sinä minun hurmaava, pikku rakas onnenpoikani!

Kun poika imi, ei Sylva väsynyt kumartumasta ja suutelemasta sitä, painamasta huuliaan sen päähän, jota peitti untuvantapainen hieno, tummankeltainen tukka. Muuten ei Sylva tuntenut olevansa erittäin yksinäinen ja hyljätty. Se jalo ranskalainen lääkäri, joka niin uskollisesti oli häntä auttanut oli luvannut tulla takasin. Mistä kultarahoista, joita lääkäri oli hänelle antanut, oli hänellä enää yksi jälellä. Sylva ei tuntenut maailmaa, oli epäkäytännöllinen, eikä ymmärtänyt pitää kiinni rahoista. Siten oli ahne portinvartija helposti voinut ottaa ne häneltä. Kaikilla mahdollisilla tekosyillä hankkia aivan välttämättömiä kapineita, joista Sylva ei nähnyt vilahdustakaan, oli inhottava nainen osannut varastaa häneltä ne muutamat kultarahat, jotka Charlot oli hänelle antanut. Mutta Sylva ei siitä paljoa välittänyt. Olihan Jumala tähän asti auttanut häntä, sen hän kyllä tekisi tästälähinkin, ajatteli hän.

Ovi avautui ja portinvartija astui sisään. - No, poika imee! sanoi hän, osoittaen pikku poikaa. — Niin, tuolla ei totisesti ole mitään hätää. Mutta luulenpa, että poika on jo saanut kyllikseen. Antakaa se tänne, niin panen sen takasin koriinsa, pikku sänkyynsä!

- Ei, ei, huudahti Sylva, — antakaa hänen olla! Minä tahdon itse panna hänet koriinsa.

- Kylläpä te olette kummallinen! sanoi vanhus nauraen. — Te ette salli toisien koskeakaan lasta! No niin, tiedänhän minä, millaista se on. Alussa ollaan ihan hullu tuommoisen pikku raukan kanssa, mutta sitte niihin pian väsytään.

- Ei, en koskaan, en koskaan minä väsy pikku vauvaani! vakuutti Sylva varmasti. — Minä rakastan poikaani aina yhtä paljon kuin nyt.

- Niin, niinhän te nyt sanotte. Mutta odottakaahan niin saatte nähdä, miten paljon huolta tuommoisesta pikku vesasta on! Minulla on ollut kaksitoista lasta, mutta missä ne nyt ovat? Ne ovat menneet avaraan maailmaan jokainen omaan suuntaansa, eivätkä he välitä mitään äidistään. Siinä on kiitos kaikista vaivoista.

- Minä pyydän, elkää puhuko tuolla tavoin! huudahti Sylva kärsimättömästi. — Minä en tahdo kuulla sitä. Minä olen onnellinen lapseni kanssa, enkä tahdo, että kukaan tulee häiritsemään minun onneani. Mitä muuten tahdotte minulta?

- Mitäkö tahdon? vastasi akka. — Niin, minä tahdon rahaa.

- Mitä, taas rahaa! Minulla ei ole enää kuin yksi kultaraha jälellä.

- Soo, vai ei ole enää kuin yksi! No niin, se kiltti herra, joka on tähän asti pitänyt teistä huolta, tulee takasin ja antaa lisää. Mutta antakaa nyt tänne se kultaraha, sillä juutalainen Mandelblüt, joka omistaa tämän talon, ei tahdo enää odottaa vuokraa. Tiedättehän, että olette vielä velkaa siitä?

Vanhus valhetteli, niin, hän petti Sylvaa mitä ilkeimmällä tavalla, sillä täti Eufemia oli maksanut vuokran ihan täsmälleen. Eikä juutalainen Mandelblüt tahtonutkaan hyyryä, hän oli tyytyväinen siihen, mitä oli saanut.

Mutta portinvartija tiesi, että Sylva ei voinut kieltää ja otti häneltä viimeisenkin kultarahan.

- Oi Jumala, mitä minusta sitte tulee, kun annan tämän viimeisenkin rahani! Millä minä sitte maksan välttämättömiä menojani.

- Kas niin, elkää nyt niin surko, sanoi portinvartija merkillisesti hymyillen, ottaen kultarahan Sylvan kädestä antaen sen liukua taskuunsa.

Kuten sanottu, tohtori tulee takasin. Ja te saatte olla hiukan rakastettava häntä kohtaan kun tulette terveeksi; sitte saatte maksaa hänelle, mitä hän nyt on tehnyt teille.

- Kuinka minä voisin sen tehdä? vastasi Sylva. — Minähän olen niin köyhä, etten koskaan voi antaa sille ylhäiselle herralle, mitä hän on puolestani maksanut.

- Ettekö te voi — pikku raukka! sanoi inhottava akka ivallisesti hymyillen pannen kädet lantioilleen. — Ah se, joka on niin hyvännäköinen kuin te, voi tehdä hyvin paljon sellaiselle herralle. Minä en ainakaan pudottaisi kyyneltäkään, jos olisin teidän sijassanne.

Vanhus vaikeni ja katsoi oikeanpuoliseen seinään päin. Sen takaa kuului melua. Kuului miesten askeleita ja ääniä, sitte laskettiin jotakin lattialle.

- Oi Jumala, mitä siellä tapahtuu, tuolla sisällä? huudahti Sylva. — Äsken oli siellä niin hiljaista — ja nyt — nyt on sinne tullut paljon ihmisiä.

- Ne ovat tuoneet sinne ruumisarkun, vastasi portinvartija.

- Ruumisarkun. — Kelle sitte?

- Hänelle, jolla oli keuhkotauti, tiemmä, ja joka tänään viedään talosta! Hän kuuluu saavan hienot hautajaiset, mutta aluksi viedään hänet ruumishuoneeseen.

- Keuhkotautinen? huudahti Sylva. — Ah, häntä en ole ajatellutkaan! En tiennyt edes, että hän oli sairaskaan. Kuka oli hän oikeastaan? Oi Jumala, onko se ihmisraukka kuollut? Oliko hän vanha?

- Ei, hän oli nuori ja kaunis, vastasi portinvartija. — Kukako hän oli? Niin, hän oli ranskalainen. Ja hauskaa elämää hän on pitänyt, se on totta. Se kai olikin syynä siihen, että hän kuoli niin nuorena.

- Onko hän paljon kärsinyt?

- Kyllä hän oli hyvin kipeä ja kyllä kai hän on paljon kärsinytkin viime aikoina. No, nythän se on ohi. — Jumala olkoon hänen sieluparalleen armollinen.

- Amen! lisäsi Sylva syvästi liikutettuna.

- Ei, nyt täytyy minun mennä tieheni! huudahti portinvartija äkkiä. — Minä tahdon nähdä arkun ja sitte keitän minä tänään lampaanlihaa, eikä se saa palaa pohjaan.

Akka meni vihdoinkin tiehensä Sylvan viimeinen raha taskussaan ja juuri kun hän tuli käytävään, tuli neljä miestä ulos kantaen onnettoman Ninetten ruumisarkkua olkapäillään.

Portinvartija pani heti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Mutta äkkiä huudahti hän ja juoksi kiireesti niiden ohi, jotka kantoivat ruumisarkkua.

- Minun lampaanlihani palaa! — huudahti hän. — Minä tunnen tänne asti, kuinka se haisee palaneelta! Siirtykää, että pääsen nostamaan pataa pois tulelta.

Kaikeksi onneksi tuli portinvartija kuitenkin oikeaan aikaan, jotta ehti pelastaa rakkaan lampaanlihansa. Hän kaatoi vettä pataan ja asetti sen sitte niin, että tuli ei käynyt niin kovasti padan alla.

Juuri kun hän oli tässä toimessa, kuuli hän äkkiä takanaan äänen, joka kysyi:

- Anteeksi, oletteko portinvartija?

Eukko kääntyi ympäri ja kapusta kädessä katsoi hän pitkään mustapartaiseen mieheen, joka näytti tilanomistajalta, ainakin suuremmalta vuokraajalta. Hän oli puettu karkeaan takkiin, ruumiinmukaisiin ratsastushousuihin, karkeisiin saappaisiin ja kädessä oli ratsupiiska. Portin edessä kadulla hirnui hevonen, joka nähtävästi oli kuljettanut hänet tänne.

- Mitä tahdotte, herrani? kysyi portinvartija. — Miten voin teitä palvella?

- Minä tahtoisin teiltä vähän tietoja, vastasi mies. — Eikös tässä talossa asu nuori nainen, joka on aivan äsken tullut äidiksi?

- Vai niin, te aiotte sinne? sanoi portinvartija tyytyväisesti hymyillen. — Niin, aivan oikein, hän asuu täällä ylhäällä numero 34.

Mutta mustapartainen mies ei poistunut. Hän seisoi paikallaan, siveli miettivästi partaansa ja kysyi edelleen:

- Kuinka hänen laitansa on? Onko hän jo noussut ylös?

- Oh varjelkoon, lapsihan ei ole vielä kolmen päivänkään vanha!

- Eihän hänellä ole minkäänlaisia tuloja, vai mitä? Eikös hän ole köyhä?

- Niin, hyvä Jumala, köyhä hän on, vastasi portinvartija. Jos ei hän olisi köyhä, niin ei hän asuisikaan tässä talossa! Täällä ei asu muuta kuin köyhää väkeä. Mutta hän on niin kaunis, ja siitä syystä luulen minä, että hänen käy vielä hyvin tässä maailmassa.

- Numero 34 siis, sanoi vieras. — Hyvä, minä menen hänen luoksensa. Ehkä voin minä tehdä jotakin tämän naisen hyväksi. Minä tulen erään herran käskystä.

- Sen minä arvasinkin! Täällä oli eräs herra, joka oli niin ystävällinen häntä kohtaan. Hän oli varmaan lääkäri, ellen erehdy.

- Aivan oikein, lääkäri. Mutta sanokaa minulle, hyvä rouva, onko se nuori nainen ottanut vastaan muita herroja paitse tuota lääkäriä? Minä tarkoitan tietysti jo kauemman aikaa sitte.

- Oh, mitä te ajattelette? huudahti portinvartija. — Hänhän on niin puhdas ja viaton! Herrajumala, hän on melkein lapsi.

Tämä ilmoitus näytti tyydyttävän vierasta. Hän teki päällään myöntävän nyökäyksen. Sitte sanoi hän portinvartijalle hyvästi ja nousi ylös puuportaita.