Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan

Part 53

Chapter 533,104 wordsPublic domain

"Yksinkertaisin keino olisi", sanoi hän itsekseen — "mennä suoraan asiaan ja huomauttaa hänelle velvollisuuksistaan. Mitä Ninette parkaan tulee, ei hän voi tehdä mitään Ninetten hyväksi. Hänet on kunniallisesti haudattava, mutta sitä minä en usko sille roistolle. Mutta hänen toinen uhrinsa, Sylva parka! Hänelle täytyi Lunjevican antaa kunniansa takasin ja voi häntä, jos hän kieltää! Oi, minä tuskin tunnen enää itseäni! En ole koskaan elämässäni vihannut ja kuitenkin vihaan sitä miestä, vaikken häntä tunnekkaan. Hän mahtaa olla läpeensä turmeltunut heittiö, joka on yhdellä kertaa ryöstänyt kahdelta naiselta heidän elämänsä onnen."

Vaunut pysähtyivät nyt juuri sen talon edustalle, jossa Ninette ennen oli asunut.

SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Kaksintaisteluun vaadittu.

Nicodem ei ollut pitänyt edes välttämättömänä muuttaa asuntoa. Tuntematta vähääkään omantunnonvaivoja viihtyi hän hyvin hyvästi niissä huoneissa, joissa Ninette parka oli ennen hallinnut kuten kuningatar.

Charlot ilmoitutti itsensä Nicodemille mainitsematta nimeänsä. Hän käski aivan yksinkertaisesti sanoa hänelle, että eräs herra halusi puhua hänen kanssansa. Hänet käskettiin sisälle ja vietiin Nicodemin työhuoneeseen, jossa ei arvattavasti tehty muuta kuin luettiin huonoja romaaneja, poltettiin väkeviä sikareja ja pelattiin joskus kortteja ystäväin kanssa.

Nicodemin silmät repesivät, kun hän näki pitkän hoikan miehen astuvan eteensä.

"Mitähän tuolla on täällä tekemistä?" ajatteli hän itsekseen, mutta kun oli usein ollut pakoitettu ottamaan vastaan väkeä, jotka pyysivät hänen suositustaan kuningattarelle, niin luuli hän, että tämäkin herra oli hakenut hänet pyytääkseen samallaista apua. Nousematta ylös istualtaan ja ottamatta edes sikaria suustaan, teki Nicodem vieraalle seuraavat kysymykset:

- Mitä te haluatte? Sanokaa, mitä tahdotte? Mutta sanokaa lyhyesti, sillä minun aikani on rajoitettu!

- Mutta kuitenkin uskallan minä hetkeksi ottaa teidän aikaanne. Olen tullut tänne selvittämään erästä tärkeätä asiaa.

"Peijakas, lieneeköhän hänellä joku minun vekseleitäni?" kysyi Nicodem itsekseen. Samalla tuli hän kohteliaammaksi ja pyysi Charlotin istumaan.

- Kiitos, vastasi ranskalainen, mutta minä seison mieluummin. Sitäpaitse riippuu se kokonaan teistä itsestänne, tuleeko tämä asia pian päätetyksi vai kestääkö kauemman.

- Ettekö sitte tahdo sanoa nimeänne? Kenen kanssa minulla on kunnia puhua, kysyi serbialainen.

- Devrient Charlot, lääkäri Parisista! Ja tehän olette herra Nicodem Lunjevica, vai kuinka?

- Kapteeni Lunjevica! lausui Nicodem vahvalla äänenpainolla.

- Hyvä! Olen teille kiitollinen, että muistutitte minulle olevanne upseeri. Ja minä pyydän teitä myös muistamaan tämän seikan meidän tulevan keskustelumme aikana!

- Herrani! Te suvaitsette kietoutua salaperäiseen verhoon! alkoi Nicodem ivallisella äänellä karistaen tuhkaa sikaristaan. — Mikä on tuonut teidät luokseni? Peijakas! Mitä te tahdotte?

- Minä tulen tänne yhden elävän ja yhden kuolleen puolesta! vastasi Charlot tyyneesti.

Nicodem alkoi uskoa, että hän oli tekemisissä mielipuolen kanssa ja katsahti kirjoituspöydälle, jossa oli pistoolilaatikko. Eihän sitä voinut niin varmaan tietää, ehkäpä tuossa oli joku, joka tahtoi ampua hänet, kun hän oli kuningattaren veli.

- Ensin puhumme siitä kuolleesta, alkoi Charlot puhuen jäätävän kylmästi. — Hän oli onneton. Hän luotti teihin ja te olette turmellut hänen elämänsä. Kun keuhkotauti alkoi häntä kiduttaa, niin sysäsitte hänet sydämettömästi luotanne, välittämättä hänestä sen enempää. — Minä puhun nimittäin Ninettestä.

Nicodem säpsähti.

- Vai niin, siitä pikku ranskattaresta.

Charlot meni yhden askeleen häntä lähemmä.

- Ninette on kuollut! huusi hän kovalla äänellä. Hän kuoli mitä suurimmassa köyhyydessä, kosteassa kamarissa samalla kun te lepäsitte silkkipatjoilla ja poltitte turkkilaisia sikareja, samalla kun te piehtaroitte ylöllisyydessänne ei onnettomalla ollut edes niin paljoa, että olisi voinut lähettää apteekista ottamaan lääkkeitä. Jos ei sääliväiset ihmiset olisi tavanneet häntä, olisi hän kuollut nälkään.

Nicodemin kasvot eivät värähtäneetkään. Ninette oli kuollut. Se ei merkinnyt hänelle muuta kuin, että hänen lääkärinsä oli taas ollut oikeassa. Sillä tämä, joka samalla oli kuningattaren henkilääkäri, oli tutkinut tytön Nicodemin käskystä ja ilmoittanut, että tyttö oli saanut keuhkotaudin.

Nicodem asetti kasvonsa surullisen näköisiksi.

- Vai niin, pikku Ninette on siis loppunut! Oh, miten se pahoittaa mieltäni! Hän oli viehättävä nainen, sen täytyy itse kateudenkin myöntää. Mutta kun hän nyt kerran on kuollut, niin ei hänelle voi enää tehdä mitään.

- Ei, se on totta, vastasi Devrient. — Minä en ole tullutkaan tänne vaatimaan hänelle mitään apua. Sitä ei teidän tarvitse peljätä. Enkä myöskään pyydä teitä maksamaan hyljätyn rakastajanne hautauskustannuksia. Sillä tätä viimeistä kunnianosotusta en antaisi muille millään ehdolla — minä tunsin Ninetten jo ennen aikaan. Kun ilmoitin teille Ninetten kuolemasta, niin tapahtui se vaan sentähden, että näkisin, minkä vaikutuksen se ilmoitus tekisi teihin, lausui Charlot halveksien.

- Minä varoitan teitä puhumasta minulle loukkaavasti. Minä olen kuningattaren veli, pauhasi Nicodem.

- Jos te nyt olette kuningattaren veli, ja sehän te valitettavasti olette, tai oikeammin sanoen, valitettavasti istuu teidän sisarenne Serbian valtaistuimella, jatkoi Charlot korottaen ääntänsä, niin olisi teidän pitänyt käyttäytyä kuten aatelismies eikä kuten kurja, itsekäs olento.

Kuten käärmeen pistämänä kavahti Nicodem ylös sohvalta. Jokainen veripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan, jotta ne olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi.

- Te lausuitte nyt sanan, jonka saatte maksaa, sähisi Nicodem, kiehuen vihasta.

- Niin, koettakaa vaan sitä! vastasi Charlot, ojentautuen suoraksi. — Minä en tosin ole mikään tappelija, mutta voin kyllä puolustaa itseäni, jos päälleni hyökätään. Tämä oli sanottu kuolleen puolesta! Nyt tulee elävän vuoro. Mitä siihen elävään tulee, niin ette ole käyttäytynyt häntä kohtaan kuten sivistynyt mies, vaan kuten roisto!

- Herra! Sitä kannattaa —

- Kuulla, jatkoi Charlot ja asettui vihasta raivoavan miehen eteen, kun tämä aikoi hypätä kirjoituspöydän luo revolveria ottamaan. — Minä tahdon, että kuulette minua ja siitä syystä täytyy teidän nyt kuulla minua! lausui Charlot lujalla äänellä, joka teki voimakkaan vaikutuksen Nicodemiin. Tämä jäi ehdottomasti seisomaan ja tuijotti lääkäriin.

Eräänä päivänä opitte te tuntemaan tytön, jonka kauneus pisti silmäänne ja joka antautui teille. Kun sitten huomasitte, että suhteenne häneen tuotti luonnollisia seurauksia, työnsitte tämänkin onnettoman sydämettömästi luotanne. Nyt voin teille ilmottaa, että tämä tyttö, Sylva, on synnyttänyt maailmaan pojan. Tämäkin uhrinne on mitä kurjimmassa olosuhteissa, jatkoi Charlot. Jos en olisi sattumalta tullut hänen avukseen, olisi Sylva parka saanut hengellään maksaa pojan syntymisen. Mutta minun onnistui pelastaa sekä hänet että lapsi. Jos te siis tahdotte voittaa takasin itsekunnioituksenne, sillä arvelen, että teidän on täytynyt se kadottaa ajatellessanne kuinka huonosti olette käyttäytynyt näitä molempia onnettomia naisia kohtaan, niin vaadin teitä —

- Te vaaditte minua? sähisi Nicodem hammasta purren. — Millä oikeudella? Oletteko ehkä sukua Sylvalle?

- Raukka! vastasi Charlot, äänessä mitä syvin ylenkatse. — Niin, minä olen hänelle sukua, sillä kaikki ihmiset ovat veljiä ja sisaria. Muuten vaadin minä teiltä erään asian, jonka myöntäminen on hyödyksi teille itsellenne. Sillä jollette huomispäivän mennessä täytä vaatimuksiani, niin lyön teitä vasten kasvoja sotamiestenne rintaman edessä. Luottakaa siihen, että minä teen, mitä lupaan, päinvastoin kuin sellaiset, jotka lupaavat, pitämättä ollenkaan lupauksiaan.

Tällävälin oli Nicodem hiukan päässyt tajuunsa. Hän oli saanut takasin julkeutensa ja päätti nyt perinpohjin masentaa vastustajansa.

- Te olette hävytön, mieletön ihminen! Te olette loukannut minua ja siitä syystä täytyy teidän antaa hyvitystä.

- Kyllä, mielelläni, missä muodossa vaan haluatte.

- Teidän pitää tapella kanssani.

- Minä tappelen teidän kanssanne pistoolilla, sillä kaksintaistelu pistooleilla viiden askeleen päästä on ainoa sopiva keino miehille, jotka vihaavat toisiaan, kuten me.

- Minä suostun niihin ehtoihin! huudahti Nicodem Lunjevica. — Me taistelemme siis pistooleilla. Olisinpa tahtonut mennä vielä askeleen pitemmälle ja ehdottaa ameriikkalaista kaksintaistelua.

- Ikävä kyllä en voi siihen suostua, vastasi Charlot hymyillen — sillä minä katson, että elämä, on niin vakava asia, etten voi antaa pelin ratkaista sen kohtaloa. Pelissä voi tulla petostakin ja huomaatte kyllä, herra kapteeni, ettei minulla ole vähääkään halua menettää elämääni petoksen kautta.

Nicodem Lunjevica puri huultansa.

- Me päätämme siis suorittaa tavallisen kaksintaistelun pistooleilla, olkaa hyvä ja hakekaa itsellenne sekundantti.

Jos ehkä olette outo Belgradissa, niin voin toimittaa jonkun tovereistani teille.

- Kiitän tarjouksesta — mutta luulen kyllä, että löydän sekundantin itselleni.

- Soo — no sitä parempi. Minä hankin lääkärin. Nyt ei siis ole muuta tehtävää kuin määrätä, milloin ja missä kaksintaistelu tulee tapahtumaan. Teidän on ehkä jouduttava pois Belgradista?

- Kyllä, minulla on hyvin kiire. Olisin kiitollinen, jos laittaisitte niin, että kaksintaistelu tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.

- Huomenna varhain auringon noustessa, vastasi Nicodem Lunjevica — kasarmin ratsastushuoneessa.

- Ei, vastasi Devrient Charlot — kasarmin ratsastushuoneessa emme me taistele. Jos minä nyt kuolen, niin tahdon mielelläni vetää viimeisen henkäykseni Jumalan vapaassa luonnossa. Ehkäpä sammuvat silmäni juuri silloin näkisivät auringon nousun ja kun niin paljon pidän siitä näytelmästä, niin olisi se hyvä elämän loppu.

- Te ajattelette kai, että kasarmissa toverini ovat läsnä — ja se —

- Minä en ajattele mitään siitä asiasta, herra kapteeni, minä pyydän teitä vaan ehdottamaan toista paikkaa.

- Hyvä — jossain Tapschidermetsässä. Se alkaa heti Belgradin takana ja siellä on puuryhmä, jota kutsutaan Ketunluolaksi.

- No, me tapaamme siis toisemme Ketunluolassa auringon noustessa, sanoi Charlot.

- Kello viisi Ketunluolassa! huusi Nicodem ja ilkeä voiton hymy väreili hänen ohuilla huulillaan. Hän oli melkein varma siitä, että hän pääsisi voittajana tästä kaksintaistelusta. Hänhän oli toverien kesken tunnettu parhaaksi pistoolilla ampujaksi.

- Minulla on paljon työtä tänä yönä, sanoi Charlot, sillä minun täytyy kirjoittaa pitkä raportti.

- Raportti, tarkoitatte kai testamenttianne.

- Ei — se raportti, josta minä puhun, tarkoittaa teidän sisartanne, Serbian kuningatarta.

- Mitä, sisartaniko?

- Niin, juuri häntä — teidän kuninkaallista sisartanne, sanoi Devrient Charlot peittelemättömällä ivalla — ja jos tahdotte tietää, mikä raportti se on, jota kirjoitan, niin kysykää vaan sisareltanne. Sanokaa hänelle vaan, että te huomenna varhain, kello 5 aamulla taistelette Ketunluolassa Tapschidermetsässä Worth firman edustajan kanssa, niin hän ehkä antaa teille joitakuita hauskoja tietoja. Ja vielä toisenkin asian tahtoisin sanoa teille, herra kapteeni. Jos minä kaatuisin, niin älkää huoliko laskea seppelettä arkulleni, vaan käyttäkää ne rahat ennemmin omalle poikaraukallenne, joka makaisi nyt surkeassa tilassa, joll'eivät hyvät ihmiset olisi häntä armahtaneet.

Lausuttuaan nämä sanat meni Charlot ulos huoneesta hyvästiä sanomatta ja löi oven kiinni takanaan.

- Olipa se soma juttu! sanoi hän itsekseen mennessään portaita alas. — Todellakin, enpä olisi voinut uneksiakaan, että joutuisin kaksintaisteluun täällä Belgradissa. Olen melkein varma, että se heittiö ampuu minut. Mutta eihän sille asialle mitään voi. Niiden loukkausten jälkeen, jotka minä suoraan heitin hänelle vasten kasvoja, ei hänellä kai ollut muuta keinoa kuin vaatia minut kaksintaisteluun.

KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Salaperäiset haulit.

Aamu koitti. Taivaan ranta punotti, mutta pilvet estivät aurinkoa näyttäytymästä. Tapschidermetsän laitaan pysähtyivät komeat vaunut. Kaksi henkilöä astui niistä ulos antaen kuskille käskyn pysyä paikallaan ja odottaa. Sen jälkeen astuivat he puiden alle. Heitä oli kaksi upseeria, jotka olivat huolettomasti heittäneet takkinsa hartioille. Toinen heistä oli päätä lyhempi toista. Tämä näytti hyvin hienolta. Hän kulki varmoin askelin silloin tällöin kiertäen pieniä viiksiänsä. He eivät puhelleet keskenään ennenkuin olivat joutuneet pitkälle metsään. Silloin katseli pienempi upseeri ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut saada varmuutta, ettei ketään ollut puiden takana, joka olisi voinut kuulla hänen sanojansa, jonka jälkeen hän sanoi puoliääneen:

- Oletko sinä varma luodistasi, Nicodem? Sinun täytyy tappaa hänet, se roisto ei saa enää jäädä eloon. Tässä ei ole yksistään kysymys siitä loukkauksesta, jonka hän on lausunut sinulle, vaan hän on myöskin minun veriviholliseni — minun, sisaresi!

- Jumalan tähden, elä huuda niin kovasti, kuiskasi Nicodem kuningattaren korvaan, sillä se oli todellakin hän, joka oli pukeutunut upseeriksi voidakseen olla läsnä kaksintaistelussa. — Ajattele, jos saataisiin tietää, että Serbian kuningatar piilee tässä upseerin univormussa.

- Kukahan sen saisi tietää? kysyi Draga nauraen. Kenen päähänhän pistäisi se ajatus, että minä olen täällä Tapschidermetsässä ollakseni — sinun sekundanttisi kaksintaistelussa? Mutta minä tahdon, näetkös, omin silmin saada varmuutta siitä, että sinun kuulasi sattuu tuohon vakoojaan, minä tahdon nähdä hänen kuolevan — oi, sinä et tiedä, kuinka kovasti se mies on loukannut minua!

- Niin, tiedätkö, rakas sisar, että minäkin olen oikeastaan hyvin vihainen sinulle, sanoi Nicodem, ottaen sikarin ja sytyttäen sen. Sinä olet pelannut uhkapeliä ja jos kuningas antaa sinulle tämän petoksen anteeksi, niin voit sanoa, että sinulla on onni.

- Hän antaa sen anteeksi, ole varma siitä! Nykyään makaa hän kotona kuumeessa.

- Jospa hän vaan siitä taudistaan vielä paraneisi, sanoi Nicodem, seuraten silmillään sinisiä savupilviä, jotka läksivät sikarista — muutoin on meidän osamme loppuun näytelty Serbiassa. Minä en tahdo salata sinulta, että kaikkialla kuohuu. Minä sanon sinulle, että nuo serbialaiset riiviöt vihaavat meitä; mieluimmin he ruoskilla ajaisivat meidät pois maasta.

- Jollemme vaan me heiluta ruoskia heidän päänsä päällä, huudahti Draga. — Mutta elä pelkää Nicodem, meidän osamme ei ole vielä pitkään aikaan näytelty Serbiassa. Minä pysyn Serbian kuningattarena ja sinä — oh, Nicodem, pidä vaan yhtä minun kanssani ja sinä — sinä näyttelet sellaisen osan tässä komediassa, että olet varmaan tyytyväinen.

- Niin, sitä toivon, sisar kulta, sanoi Nicodem huolettomasti. — Minä toivon, että sinä pidät, mitä olet luvannut minulle.

- Minä — luvannut sinulle?

- Niin, sen tiedät sinä hyvin — palkaksi minun vaitiolostani?

- Sinun vaitiolostasi?

- Hyvänen aika, sinulla on sisar kulta, sellainen muisto, joka ei mielellään kätke vastenmielisiä asioita. Etkö sitte muista, että minä uhkasin kuninkaalle paljastaa sinun elämäsi ja mitä silloin minulle lupasit, jollen sitä tekisi? Sinä sanoit: Ole hiljaa, Nicodem, sinä pääset Serbian kuninkaaksi!

- Niin, nyt muistan, että sanoin sen, myönsi Draga. — Mutta kuten tiedät, ei se ole yksistään minusta riippuva, eikä se myöskään riipu yksistään kuninkaan tahdosta —

- Hiljaa — minä kuulen askeleita! keskeytti Draga. — Minä luulen, että he tulevat.

- Pysy hiukan varjossa, kuiskasi hänelle Nicodem, ja puhu niin vähän kuin mahdollista! Ei — se onkin henkilääkäri, joka nyt tulee, minä olen hänet kutsunut tänne.

- Ei hänkään saa tuntea minua, sanoi Draga. — Mutta minä luulen olevani aivan tuntematon. Tämä parta tekee valepukuni täydelliseksi.

Hän laittoi valeparran suoraan ja kietoi takin tiiviimmin ympärilleen.

Tuskin oli henkilääkäri tervehtinyt Nicodemia ja puristanut Dragan kättä, joka esitettiin hänelle luutnantti Sternoviksi, ennenkuin Devrient Charlot ja hänen seuraajansa tulivat näkyviin.

Vastustajat tervehtivät toisiaan hyvin kylmästi. Charlot hipaisi vaan sivumennen hattuaan ja hänen sekundanttinsa, Itävallan lähettiläs vältti tarttumasta Nicodemin ojennettuun käteen.

- Minä arvelen, sanoi Nicodem, — ettemme tuhlaa aikaa, vaan käymme kohta toimeen. Eihän sekundanteillakaan ole mitään keskusteltavaa, kun ehdot ovat jo edeltäpäin tarkasti määrätyt. Tässä on minun pistoolilaatikkoni. Olkaa hyvät ja tutkikaa aseet, — ne ovat jo ladatut!

Kaikki valmistukset tehtiin kuumeentapaisella kiireellä.

- Onko teillä vielä mitään sanottavaa minulle, rakas Charlot? kysyi hänen sekundanttinsa. — Pitääkö minun, jos onnettomuus kohtaa teitä, ilmoittaa siitä kellekään?

- Te lähetätte vaan sähkösanoman minun klinikkaani, sanoi Charlot, siinä on kaikki mitä tarvitaan. Minä en jätä jälkeeni ketään, jota kuolemani erityisesti surettaisi. Testamenttini on jo kauan sitte ollut valmiina Parisissa ja siinä sanotaan, mitä omaisuudellani on tehtävä. Sitäpaitse pyydän teitä viemään lämpimät terveiseni puolisollenne. — Siinä kaikki, mitä minulla on teiltä pyydettävää.

Draga ojensi nyt kasvot poiskäännettyinä pistoolit Charlotille, joka niitä tarkasti katseli.

Siinä oli kaksi erittäin komeata asetta, uusinta rakennetta, eikä niiden suhteen ollut mitään toivomisen varaa.

- Yksi sana vielä, hyvät herrat, huusi Charlotin sekundantti. Te olette sopineet eräästä ehdosta, joka ei ole kaksintaistelun sääntöjen mukaista. Pistooleilla ei taistella viiden askeleen päästä, se on aivan yksinkertaisesti murha! Ettekö suostuisi siihen, että muuttaisimme sopimuksen niin, että välimatkaksi tulisi kaksikymmentä askelta, oikeudella kolme kertaa astua eteenpäin?

- Minä puolestani jätän kaiken tuon vastustajani päätettäväksi, vastasi Charlot. Minulle se on aivan yhdentekevä.

- Mutta minä vaadin, että mitataan viiden askeleen matka! huudahti Nicodem. — Tuo herra on niin julmasti minua loukannut, että minun täytyy ehdottomasti saada hyvitystä — tai saakoon hän, paitsi sitä, että on loukannut minua, vielä murhan omalletunnolleen.

- Sellaista ette te ainakaan tarvitse, lausui Charlot, — sillä eräässä kurjassa kamarissa makaa jo se uhri, jonka te olette murhannut. Mutta — me kaksi olemme jo puhuneet tarpeeksi keskenämme.

Charlotin sekundantti mittasi ne viisi askelta.

- Kas niin, nyt se on tehty! — Minä asetun tähän ja vastustajani tuohon, sanoi Charlot.

Molemmat taistelijat asettuivat paikoilleen. Henkilääkäri vetäytyi kauemmas taapäin ja kuningatar meni myös niin kauas sivulle taapäin, että joutui pois ampumalinjalta.

Eräässä kallioiden aukeamassa, jota hätäisesti katsoen ei voinut huomata, näkyivät kasvot, joita ympäröi musta parta ja kaksi suurta silmää tähysteli näitä miehiä, jotka leppymättöminä seisoivat vastatusten.

- Tahdotteko olla hyvä ja johtaa! sanoi kuningatar Itävallan lähettiläälle.

Charlotin sekundantti vetäytyi myöskin syrjään.

- Sovinto ei siis ole mahdollinen? kysyi hän. — Viimeisen kerran teen tämän kysymyksen herroille.

- Ei sovintoa, kuului molempain huulilta.

- Hyvä, minä lasken siis yks' — kaks' —

Pistoolit kohotettiin. Selvästi huomasi, että Nicodem tähtäsi suoraan vastustajansa sydämeen. Hänen katseessaan kuvastui kylmä sydämettömyys. Kauhukseen huomasi Charlotin sekundantti, ettei tällä ollut aavistustakaan pistoolin käyttämisestä. Hän piti sitä samalla tavalla kuin jokainen muukin järkevä ihminen olisi pitänyt, mutta muutamasta liikkeestä, jonka Charlot teki, huomasi hänen sekundanttinsa, että hän oli aivan tottumaton pistoolia käsittelemään. Ainakaan ei hän usein ollut ottanut sitä käteensä.

"Charlot parka", ajatteli hänen sekundanttinsa, — "sinun kohtalosi on varma." Sitte pani hän silmänsä kiinni ja huusi kolme!

Kaksi laukausta pamahti samalla kertaa. Hirvittävästi kiersi niiden kaiku läpi metsän. Tuntui kuin olisivat Ketunluolan vanhat kalliot vapisseet. Kun ruudin savu oli hälvennyt, nähtiin molemmat taistelijat seisovan suorana. Molemmat olivat ampuneet harhaan. Nicodem oli ampunut aivan vihollisensa pään ohi. Samoin oli ranskalaisen lääkärin luoti lentänyt avaruuteen. Nicodemin otsalle paisui vihan suoni.

- Minä en tiedä, mitä se merkitsee, sanoi hän vihaisella äänellä, — mutta samalla hetkellä, kun minä tähtäsin ja laukasin, lensi suuri kivi minun käsivarteeni. Se teki käteni epävarmaksi.

- Kivi? huudahti kuningatar, joka oli rientänyt esille. — Se on mahdotonta! Kuka sen olisi viskannut? Eihän täällä löydy ketään, joka olisi voinut sitä tehdä.

Nicodem katseli ympärilleen. Mutta ei hänkään voinut asiata selittää.

- Ehkä se oli joku terho, joka putosi alas, sanoi hän, sillä hän seisoi erään tammen luona.

- No, seuraavalla kerralla toivon osaavani paremmin.

Pistoolit ladattiin uudelleen. Kun sekundantti ojensi Charlotille aseen, kuiskasi hän tälle:

- Onneton, eihän teillä ole aavistustakaan pistoolilla ampumisesta!

- Eihän minun toimeni ole ollutkaan saattaa muille haavoja, vaan on minun toimeni sen sijaan parantaa niitä, vastasi tohtori. Mutta teidän pitäisi nähdä minun ompelevan kiinni haavaa! Sitä ymmärrän minä paremmin.

Uudelleen kohottivat vastustajat aseet toisiansa vastaan, uudelleen laski Itävallan lähettiläs:

- Yks' — kaks — mutta hän ei ehtinyt sanoa "kolme"! kun Nicodem äkkiä horjahti, samalla päästäen pistoolin kädestään vasemmalla kädellään tarttuen oikeaan käsivarteensa. Eräästä käsivarren haavasta tippui muutamia veripisaroita maahan.

- Petosta! huusi Nicodem. — Ranskalainen ampui, ennenkuin komentosana oli lausuttu.

- Te erehdytte, herra kapteeni, sanoi Charlotin sekundantti. — Minä voin vannoa, että professorin pistooli ei ole tyhjä. Emmehän ole kuulleet pamaustakaan. Ja katsokaa tänne, sanoi sekundantti ottaen pistoolin professorilta ja ojentaen sen Nicodemille — patrooni on vielä paikoillaan!

- Mutta minä olen haavoitettu, valitti Nicodem — sitä ette ainakaan mahtane epäillä — kas tuossa — näettekö verta? Oi tätä tuskaa — tämä on kerrassaan sietämätöntä!

- Niin te olette todellakin haavoitettu, vakuutti Charlotin sekundantti. — Mutta jos te ette ole ampunut itseänne — ja sehän ei ole mahdollista — niin — niin on täytynyt tapahtua ihmeitä!

- Minä luulen, että ennen kaikkia olisi välttämätöntä, herra kapteeni, että te antaisitte sitoa haavanne niin pian kuin mahdollista. Siinä on todellakin kolme haulia käsivarressa! Se nyt ei ole tosin mikään vaikea haava, mutta kaksintaistelun jatkamisesta ei voi ajatellakaan.

- Minä en voi liikuttaa kättäni, se on niin kipeä, huusi Nicodem Lunjevica. — Mutta mistä ne haulit tulivat? En minä eikä minun vastustajani ole ampunut sellaisilla, sillä meidän pistoolimme ovat ladatut luodeilla?

- Tässä on jälellä vaan se mahdollisuus, lausui Itävallan lähettiläs, — että nämä haulit ovat tulleet toiselta suunnalta. Epäilemättä on joku vieras henkilö kulkenut ohi, ehkä joku metsästäjä. Hän on ehkä nähnyt jäniksen juoksevan tien yli, ampunut ja pahaksi onneksi sattunut teihin, herra kapteeni.

- Taitaa niin olla, vastasi Nicodem Lunjevica. Mutta jos tätä kaksintaistelua ei voida lopettaa tänään, niin toivon minä — hän katsoi Charlotiin, - että tämä herra ei matkusta Belgradista ennenkuin hän on tavalla tai toisella antanut minulle hyvityksen!

- Herrat eivät siis tahdo sopia? kysyi Itävallan lähettiläs. — Eikö vielä nytkään, kun tämä vaarallinen kaksintaistelu on ihmeellisellä tavalla päättynyt?

- Sovintoa ei tässä suhteessa voi tulla kysymykseen, huudahti Charlot nopeasti, ja Nicodem, jonka haavat lääkäri oli nyt sitonut, kääntyi ylpeästi pois.

- Siis me poistumme, sanoi Nicodem, jonka jälkeen hän kääntyi sisareensa ja sanoi hänelle:

Tule, hyvä toveri. Anna minun nojata olkapäähäsi, sillä minä olen heikontunut verenvuodosta. — Mutta juokaamme punasta burgundilaista — se antaa uutta verta.

Muutamia minuutteja senjälkeen olivat Lunjevica ja hänen seuralaisensa kadonneet. Kylmän näköisinä sanoivat he hyvästit toisilleen. Itävallan lähettiläs meni Charlotin luo, tarttui iloisesti hänen käteensä ja sanoi: