Part 52

- Anna minulle ainakin anteeksi, sanoi hän kyynelissään — ja sano minulle vielä kerran, että olet rakastanut minua — oi, kuinka hyvää tekevät minulle nuo sanat — ne otan mukaani maanpakolaisuuteeni ja kun tulen niin onnettomaksi, ettei kukaan nainen ole vielä ollut ennen minua, niin on lohdutuksenani ajatus: Aleksanteri on rakastanut sinua, sinä olit kerran onnellinen!

Silloin vaipui kuninkaan pää rintaa vasten, vaivoin pidätti hän kyyneleitään.

- On rakastanut, sanoi hän tukahutetulla äänellä — niin, paljon — paljon olen rakastanut sinua, enemmän kuin kukaan muu. Minä tulen kaipaamaan sinua. Mutta — olkoon niin, sen täytyy olla niin. Hyvästi, Draga, sinun unelmasi on loppunut. — Oi, näitä helvetin tuskia, ne halkaisevat aivoni! — Lähetä hakemaan henkilääkäriäni, minä olen sairas — hyvin sairas!

Hän horjui ulos ovesta. Eufemia ehätti Dragan luo nähdessään, että hän aikoi seurata kuningasta. Tähän asti, mutta ei edemmäs! — Mestarillisesti olet näytellyt osasi. Mutta odota nyt, mitä tulee tapahtumaan! Muutamien tuntien kuluttua kutsutaan sinut kuninkaan sairasvuoteelle ja jos ei sinua kutsuta, niin on sinulla kuitenkin oikeutettu paikka hänen rinnallaan, sillä vielä olet sinä kuningatar. Saat nähdä Draga, että kahdeksan päivän kuluttua olet taas valtasi kukkulalla, silloin olet taas Aleksanterin rakas puoliso.

Eufemia ei ollut erehtynyt. Hänen laskunsa olivat oikeat. Jo samana päivänä sairastui kuningas kovasti. Hän houraili. Lääkäri sanoi sen olevan vaikean hermokuumeen. Sairas heittelihe vuoteellaan ja päästi rajuja kirouksia, toisinaan valitti hän ja rukoili. Draga asettui hänen vuoteensa viereen. Hän käski pois kaikki muut. Hän kieltäytyi käyttämästä palkattua sairaanhoitajaa. Draga ja kuninkaan henkilääkäri hoitivat häntä yksin, eikä hän väsynyt muuttamasta kylmiä kääreitä kuninkaan kuumaan päähän ja antamasta hänelle rauhoittavaa lääkettä, kunnes kuningas vihdoin sai lepoa ja kuume alkoi antautua. Kun Aleksanteri heräsi tainnostilastaan ja tuli jälleen tuntoihinsa, ei hän enää, kun Draga istui hänen rinnallaan, ajatellut, että Draga oli tuottanut hänelle suurimman häväistyksen, mikä kuningasta voi kohdata. Hän piti häntä kiinni vapisevin käsin ja pyysi hartaasti, ettei Draga häntä jättäisi.

- Mutta sinä olet sysännyt minut pois luotasi ja minä vakuutan sinulle, että menen tieheni, ennenkuin sinä uudestaan minua käsket. Mutta niin kauan, kun olit kuolon vaarassa, en voinut mennä luotasi ja jättää sinua yksin. Mutta nyt et sinä minua enää tarvitse.

Tämän sanottuaan tahtoi hän irroittaa kätensä pois kuninkaan kädestä. Mutta tämä pyysi ja kerjäsi ja nöyrtyi hänen edessään. Itkien vannoi kuningas, ettei voinut elää ilman häntä.

Draga oli liian viisas myöntyäkseen heti. Hän täytti kuninkaan toivomukset siinä määrässä kuin hän selitti olevansa valmis jäämään hänen luoksensa, kunnes hän on tullut aivan terveeksi. Mutta joka päivä ja hetki uudisti kuningas rukouksensa kunnes Draga vihdoin suostui.

- Jos tahdot pitää minut kaikkine virheineni ja etuineni, niin jään luoksesi ja olen uskollinen puolisosi. Mutta samalla panen sen ehdon, ettet sinä koskaan enää mainitse sitä, mitä on tapahtunut meidän välillämme. Jos minä kuulen sinun sanallakaan siitä mainitsevan, menen kohta pois luotasi.

Tuhansin valoin lupasi Aleksanteri hänelle sen, niin, vieläpä tuo heikko mies pyysi Dragalta anteeksikin. Ja Draga oli todellakin niin jalomielinen, että — antoi hänelle anteeksi.

VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Jälleennäkeminen.

Kun professori Charlot oli suorittanut tehtävänsä konakissa, paljastanut Dragan petoksen ja järkähtämättömän tyyneesti antanut tästä kertomuksen Itävallan keisarille, meni hän Hôtelliinsa. Keskusteltuaan siellä isännän kanssa kaikellaisista asioista sai hän myös tietää, että eräs nuori ranskatar makasi huonona sairaana Belgradissa. Isäntä kertoi hänen historiansakin. Hän on nuori parisilaisnainen, sanoi hän. Hän on varmaan viettänyt huonoa elämää ja joutui vihdoin erään tunnottoman miehen käsiin, joka ei ole kukaan muu kuin Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, josta varmaan olette kuullut puhuttavan.

- Kyllä, vastasi professori. — Ja kaikki mitä minä olen kuullut hänestä, on minussa synnyttänyt vaan syvää vastenmielisyyttä. Näyttää siltä, kuin olisi hänen käytöksensä vielä huonompi kuin sisarensa Dragan.

Viimemainittu ainakin teeskentelee harrastavansa Serbian kansan parasta, mutta veli pilkkaa kansalaisia vasten kasvoja. Rautatiematkalla kerrottiin minulle semmoisia juttuja hänestä, että minun täytyy pitää häntä täydellisenä hylkiönä. Hän luottaa tietysti sisaren suureen vaikutukseen. Hän tuhlaa niitä rahoja, joita Draga puristaa kansalta ja antaa hänelle.

- Se Nicodem toi hänet tänne mukanaan, jatkoi isäntä kertomustaan. He asuivat komeasti sisustetussa huvilassa Belgradissa. Mutta eräänä kauniina päivänä kyllästyi Nicodem häneen ja ajoi armottomasti ulos kadulle. Ehkä hänen sairautensa oli syynä tähän päätökseen, sillä tyttö sairastaa keuhkotautia. Kaikissa tapauksissa kohtelee hän tyttöä kuten konna. No, onko professorilla vielä halua käydä sairasparkaa katsomassa?

Charlot oli käynyt hyvin vakavaksi.

- Koska on kysymys langenneesta naisesta, niin pidän minä velvollisuutenani koettaa auttaa häntä.

Isäntä soitti ja käski, että yhdet Hôtellin vaunuista oli tuotava esille. Muutamia minuutteja sen jälkeen oli Charlot matkalla. Astuessaan siihen kurjaan taloon, jossa sairas asui, valtasi hänet vastenmielinen tunne ja hän muisti ehdottomasti sitä aikaa, jolloin hän itse oli köyhä, kun hänen usein täytyi mennä nälkäisenä maata ja jo ylioppilaana taistella elämän kovuutta vastaan. Siihen aikaan oli hän pitänyt itseään onnellisena, kun sai asua Quartier latinin hyyrykasarmissa jossain pienessä sopessa, joissa ylioppilaat niin hyvin viihtyvät. Silmät puoliksi ummessa nousi hän portinvartijan neuvon mukaan ylös lahonneita portaita. Hän muisti sitä aikaa, jolloin asui pienessä kamarissa yhdessä tytön kanssa Pont-neuf sillalta.

"Mennyt — se aika on mennyt!" ajatteli hän.

Sehän on ihmeellistä, etten minä voi unohtaa menneitä asioita. Sillä menneisyys on kuollut ja hän, joka teki menneisyyden muistorikkaaksi, on kai myöskin kuollut."

Hän oli ehtinyt ylimpään kerrokseen ja luki tarkkaavasti ovien numeroita kunnes vihdoin löysi portinvartijan ilmoittaman numeron. Hän koputti ovelle ja kuuli heikosti vastattavan: "Sisään." Hän oli kuulevinaan samalla heikkoa nyyhkytystä. Hän avasi oven ja astui sisään. Hän oli hyvin kurjassa huoneessa ja näki edessään likaisen vuoteen. Tyynyllä oli mustien kiharain ympäröimä pää. Hehkuvan punaiset posket loistivat häntä vastaan ja nyt avautui kaksi väsynyttä silmää, joiden kiilto ilmaisi hänelle, että tässä oli kuoleva sairas.

- Elä pelästy, lapseni, sanoi Charlot, laski hattunsa resuiselle olkituolille. Ja hän, kokenut lääkäri, joka näki jo kuoleman ojentavan uhkaavia käsiään sairasta tyttöä kohti, kumartui kuolevan yli, kuin olisi hän tahtonut tutkia häntä. Mutta äkkiä horjahti hän taapäin. Hämmästys kuvastui hänen kasvoissaan. Ja sairaskin nosti nopeasti päätänsä hiukan tyynyltä. Kaksi kuihtunutta kättä ojennettiin Charlotia kohti. Mutta sitte vaipui väsynyt takasin vuoteelle ja kalpeilta huulilta kuuluivat nuo tuskin kuuluvat sanat:

- Oi Jumala, kuinka kaunis on tämä unelma! Saanko siis vielä kerran nähdä sinua! Ei, en koskaan ole voinut unohtaa sinua, sinä nuoruuteni kaunein muisto. Devrient! Niin, niin! Sinä se olet, joka seisot edessäni, enkä minä ole enää sairas, vai mitä? Ei, nuori ja voimakas ja onnellinen olen minä. Sillä minä olen siinä pienessä kamarissa Quartier latinissa yhdessä sinun kanssasi, rakkaani, siellä, missä vietimme niin monta iloista hetkeä. Oi, sehän on vaan unelma ja vielä — viimeinen.

- Ei, se ei ole mikään unelma, Ninette! lausui Charlot, vaipuen istumaan rikkinäiselle tuolille.

Se ei ole mikään unelma, Ninette! Me näemme toisemme vihdoinkin taas! Pitkien, pitkien vuosien perästä olen kuitenkin vihdoin löytänyt sinut. Oi, onneton, millaisena?

Charlot puristi kovasti hänen molemmat kätensä omiensa väliin. Hänen katseensa vajosi tytön silmiin, jotka ammottavina vielä kerran tahtoivat katsella nuoruuden rakastettua.

- Devrient! huusi hän vapisevalla äänellä, joka kaikui kuin harpun kielen heikoin sointu. — Onko se siis totta? Oletko sinä luonani?

- Niin, Jumala on tahtonut, että me vielä kerran näkisimme toisemme. Oi Ninette! Mitä on sinusta sitte tullut? Sinä et ole enää se iloinen tyttö, joka sulostutti minun nuoruuteni. Sirkkani, joka valaisi pienen, pimeän kamarini onnen auringolla.

- Sirkka! kuiskasi sairas ja kaksi suurta kyyneltä herui hänen silmistään vierien pitkin kuihtuneita poskia. Mutta sitten joutui hän tavattoman mielenliikutuksen valtaan. Kuumeessaan nosti hän päänsä tyynyltä, joten joutui istuvaan asentoon. Epätoivoisena repi hän tukkaansa hiljaa mutisten itsekseen.

- Minä en ole sinun Sirkkasi! Mene, kiiruhda, pakene pois tämän huoneen saastaisesta ilmasta! Etkö sitte tiedä, mikä minä olen? — Kurja raukka minä olen! Niin, niin — minä olen langennut nainen, joka rahasta myy rakkautensa — jos sitä voi rakkaudeksi sanoa! Kysy vaan pikku Ninetteä, parisitarta, kuten minua kutsutaan! Silloin sinulle kyllä kerrotaan, että hän on sen roiston, Nicodem Lunjevican rakastajatar ja että tämä oli niin halpamainen, ettei enää tuntenut häntä, kun tämä salaisesti hiipivä tauti tuli minuun.

- Minä tiedän kaikki! huudahti Charlot, syvästi liikutettuna. Mutta minä en syytä sinua, minä en tuomitse sinua, oma nuoruuden toverini. Olisin hyvin onnellinen, jos voisin viedä sinut siihen pieneen kammioon Parisissa! Mutta se on liian myöhäistä! sanoi hän ja kyyneleet vierivät pitkin poskia.

- Niin, siellä pienessä kamarissa, jossa oli kukalliset uutimet — etkö muista, me ostimme ne niillä ensimäisillä rahoilla, jotka sait miljonääriltä — siellä tulisin minä uudestaan terveeksi, niiden kukkaruukkujen takana, jotka ikkunaa koristavat. Minä hankin niitä kotiin — leukoijia sinun syntymäpäiväksesi ja ruusuja nimipäiväksi, ja hyasintteja toit sinä itse jouluaattona. Oi, kuinka suloisesti, kuinka hauskasti elimme me yhdessä! Mutta kaikki on nyt mennyttä, kadonnut, kuten rakkauskin menee menojaan!

Kiusallinen yskä ei sallinut hänen enää puhua ja pudisti koko hänen kuihtunutta ruumistansa. Hän, joka makasi siinä vuoteella oli vaan joukko luita, jotka pysyivät koossa hänen elämän toivostaan ja liikkuivat kuoleman pelosta. Kuuluisalle lääkärille sanoi yksi ainoa silmäys, että kaikki lääkärintaito oli tässä turha, että kuolema seisoi jo ulkona uhriaan odottamassa. Eikä se kauan odottaisi ulkona, pian hiipisi se yli kynnyksen. Pannen viimeisetkin voimansa sanoi hän:

- Elä mene pois luotani! — Etkö enää pidä minusta? — Ennen aikaan pidit sinä kumminkin minua kauniina!

- Minä olen aina pitänyt sinua kauniina, vastasi professori. Sitte pakoitti hän itsensä valhettelemaan ja lisäsi: — Ja sinä olet vielä kaunis. Tosin olet muuttunut hiukan. Mutta sinä olet kuitenkin aina minun Sirkkani!

Charlot kumartui sairaan yli. Hän kuunteli hänen hengitystään ja koetteli valtasuonta. — Mutta se, mitä hän tunsi, ei ollut suinkaan lohduttavaa laatua. Ninetten ei tarvitseisi enää kauan kärsiä, oli ainoa lohdutus.

- Tulenko vielä terveeksi? Saanko elää? kysyi levottomasti kuoleva, tarttuen molemmin käsin hänen käteensä. Oi, kevät tekee minulle hyvää, sen täytyy tulla. Eihän aina voi talveakaan kestää ja sitte — matkustamme me Italiaan! — Sinne, jossa on kukkia keskellä talvea, jossa ei siis ole talvea — sinä ja minä! Tiedätkö Devrient, jatkoi hän hetken kuluttua, ja Charlot epäili, oliko hän täydellä järjellä — minä ostan itselleni samallaisen hameen kuin minulla oli silloin, kun asuimme pienessä kamarissamme Parisissa. Muistatko vielä, minkänäköinen se oli — se himmeän keltainen, jossa oli pieniä heleitä ruusuja! Sinä pidit siitä niin paljon, kun sunnuntaisin menimme ulos maalle kävelemään.

Uusi yskänpuuskaus, pelottavampi kuin edellinen, yllätti hänet. Kalpeille huulille ilmestyi veristä vaahtoa.

- Oi Jumala, ähkyi hän, antaen päänsä uudestaan vajota tyynylle, — minusta täällä on niin kylmä! — Minua paleltaa! — Italiassa on lämmin, vai mitä?

- On kyllä lämmin, rakkaani! Kohta ei sinun tarvitse enää palella!

- Ei enää palella? — Oi, sinun sylissäsi oli niin lämmin, niin suloinen olla! Oi, jos en koskaan olisi tullut tuntemaan sitä toista, en koskaan nähnyt häntä!

— Sitä kurjaa! Sinua yksin olen rakastanut Devrient, en koskaan ketään muuta! — Mutta, minä olin niin huono, niin huono — —

Haa, ilmaa! Minä tukehdun! — Devrient! — Missä sinä olet? Täällä on niin pimeä!

"Se on kuolema!" ajatteli lääkäri ja hän, joka oli nähnyt kaikki hävittävän kuoleman tuhansissa eri muodoissa, vapisi sitä hirmuista hetkeä, jolloin hänen nuoruuden ystävättärensä kuolisi. Ninetten pää oli vaipunut tyynylle. Hänen silmänsä sammuivat. Kalvo levisi niiden päälle. Auki olevaa suu haki ilmaa, mutta keuhkot olivat poissa! Silloin pulpahti verivirta hänen suustaan. — Viimeinen henkäys — ja kaikki oli ohi.

Professori nousi ylös. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hän sulki ne lasimaiset silmät ja hyväili hänen otsaansa.

- Nuku rauhassa, Sirkka! — Paljon olet sinä rakastanut! Sentähden annetaan sinulle taivaassakin paljon anteeksi.

KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Nuori äiti.

Charlot poistui pää kumarassa ummehtuneesta kuolinhuoneesta. Hän kulki hitaasti pitkin käytävää ja aikoi juuri astua portaita alas, kun kuuli äänen, jonka hän lääkärinä hyvin ymmärsi. Se oli tuskan tukahutettua huutoa, jonkun sairaan, joka kärsi hirmuisia tuskia.

"Luulen, että tässä talossa löytyy vielä toinenkin sairas. Eiköhän liene totta tosiaankin. Tämä talo näyttää olevan oikea sairashuone!" Ja kun sama ääni vielä toisen kerran kuului hänen korvaansa, päätti hän heti ottaa selkoa, kuka se oli, joka kärsi niin kovia tuskia. Tuon oven takana kuuli hän naisen valittavan. Hän koputti hiljaa ovelle. Mutta kun ei kukaan huutanut "Sisään!", niin avasi hän itse oven, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovelle, sillä hänen silmänsä näkivät kuvan, jommoista tuo paljon kokenut lääkäri ei ollut vielä ennen nähnyt. Vuoteellaan, jonka hän tuskissaan oli pannut sekaisin makasi nuori, kaunis nainen — melkein vielä lapsi. Hän oli täydessä puvussa, mutta lääkäri näki heti, mitä tässä oli tekeillä. Nuori nainen oli juuri antamassa elämää lapselle. Eikä ollut ketään, joka olisi voinut onnetonta auttaa. Devrient oli kyllä Ranskan etevin spesialisti naistautien alalla, mutta kokemattomampikin olisi heti huomannut, että pikainen apu oli tässä tarpeen, muutoin olisivat äiti ja lapsi hukassa. Hän heitti nopeasti takin päältään ja meni vuoteen luo. Ja muutamia minuutteja sen jälkeen makasi kaunis, pulska poika äidin rinnalla. Hän katsoi lääkäriin hyvin kiitollisen näköisenä, sillä puhua ei hän voinut, siihen oli hän liian heikko.

- Elkää nyt enää peljätkö, nuori rouva, sanoi Charlot, pyyhkien nenäliinalla hikihelmiä otsaltaan. Nyt on kaikki vaara ohi ja minä toivotan teille onnea sille kauniille tehtävälle, jonka luonto on teille antanut. Sillä nyt olette äiti. Se on ihanin ja kaunein tehtävä, mitä nainen voi saada. Mutta sanokaa minulle, mikä on nimenne?

- Sylva! kuiskasi hän.

- Entä puolisonne, missä hän on — lapsen isä? Nainen katsoi häneen tuijottavin silmin. Hän huomasi, että pelko ja häpeä kuvastui noissa kasvoissa.

"Vanha juttu siis!" ajatteli Charlot miehestä, joka heittää ulos verkkonsa ja pyydystää naisen ja tyydytettyään rajun himonsa, menee edelleen ja jättää naisen yksin kantamaan taakkaansa.

- Te tekisitte hyvin lasta ja itseänne kohtaan, sanoi hän nuorelle äidille, joka hellästi painoi lasta rintaansa vasten ja ihastunein katsein sitä tarkasteli jos ilmaisisitte sen miehen nimen. Te tarvitsette apua ja mies ehkä kykenisi sitä antamaan.

- Hän on — vastasi Sylva — mutta se on totta, minä olen päättänyt, ett'en koskaan anna sen nimen tulla huuliltani.

- Tämä teidän jalomielisyytenne perustuu aivan väärään jalomielisyyteen! alkoi Charlot, joka oli vetänyt tuolin sängyn luo ja istui sen vieressä. — Te tahdotte säästää häntä, kun ette tahdo vahingoittaa hänen asemaansa yhteiskunnassa. Mutta välittiköhän hän teistä? Ei, sitä hän ei suinkaan tehnyt!

Mutta Sylva puristi päätänsä ja aikoi pysyä päätöksessään.

- Oletteko myöskin ajatellut, että teette väärin lastanne kohtaan, kun ette ilmaise sen konnan nimeä. Ensiksikin ei lapsenne koskaan tule kantamaan kunniallista nimeä, kun taas muussa tapauksessa isä voitaisiin pakottaa antamaan lapselle nimensä. Ja toiseksi, mitä tulee teidän lapsiraukastanne, jos te kuolette? Minä en saa salata teiltä sitä totuutta, että joka kerta kun joku lapsi syntyy, on äidin henki vaarassa. Ei, ei! Elkää nyt peljästykö! Minä en suinkaan tahdo peloittaa teitä. Tässä tapauksessa on melkein kaikki vaara ohi — sillä minä tulin, Jumalan kiitos oikeaan aikaan. Kymmenen päivän perästä voitte taas nousta ylös ja silloin vasta te kukoistatte voimakkaana ja kauniina. Mutta jos saatte kuumeen aivan odottamatta, ette voi mennä siitä läpi, eikä tiedetä, kuka isä on, kuinka hirmuiseksi tuleekaan silloin lapsen kohtalo? Se viedään löytölastenhuoneeseen, jossa se varmaan ei saa parhainta kasvatusta.

Näiden sanojen aikana näytti väristys käyvän läpi Sylvan ruumiin. Kauan taisteli hän itsensä kanssa. Hänen rintansa nousi ja laski kiivaasta hengityksestä.

- Jotta teillä olisi luottamusta minuun, tahdon sanoa nimeni. Minä olen Devrient Charlot, lääkäri Parisista. Kas niin, puhukaa nyt! Sanokaa minulle vapaasti ja ujostelematta sen miehen nimi, jolle olette antautunut! Onko hän täällä Belgradissa?

- Kyllä hän asuu Belgradissa! huudahti Sylva, joka lääkärin viimeisen selityksen johdosta katsoi häneen alakuloisena ja oli nähtävästi alkanut arvella, pitikö hänen noudattaa Charlotin neuvoa vai ei.

- Siis Belgradissa! Sanotte kai myöskin minulle konnan nimen ja talon numeron, jossa häntä voi tavata?

Silloin nousi Sylva ja huusi vapisevalla äänellä:

- Konakissa, kuningaspalatsissa löydätte te hänet!

- Mitä! Kuningaspalatsissa? Kun kaikki käy ympäri, niin on se ehkä upseeri?

- Niin, se on upseeri. Oi Jumala! Jos voisitte kuvitella miten hän on valehdellut ja pettänyt minua! Se mies, jolle minä luottavaisesti antauduin ja joka niin sydämettömästi sysäsi minua luotaan, on Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli!

- Nicodem Lunjevica! huudahti Charlot täynnä ihmettelyä ja raivoa. Onko siis helvetti oksentanut nämä ihmiset hävittämään kaikki ne olennot, jotka tulevat heidän kanssansa tekemisiin! Tänään, muutamia minuutteja sitten olen kuullut saman nimen kuolevan nuoren naisen huulilta. Siinäkin oli hän näytellyt konnan osaa, niin, siinäkin oli hän sysännyt luotaan naisen, jonka oli vietellyt, ja joka luottavassa rakkaudessa oli antautunut hänelle. Tätä tyttöä kohtaan oli hän tehnyt hyvin väärin. Sillä vaikka Ninette olikin langennut nainen, niin oli Nicodem kuitenkin kuljettanut hänet Serbiaan. Hänen olisi ainakin pitänyt pitää huolta tytöstä. Mutta se, mitä hän tässä oli tehnyt — sillä hän, joka nyt makasi Charlotin edessä, oli puhdas nainen, vaikka olikin äiti — se oli äärettömän paljon alhaisempi teko, se oli kamala rikos, konnantyö. Tohtori Charlot ojensi itsensä suoraksi. Häntä halutti puhua muutamia sanoja sen roiston kanssa ja voi häntä, jollei hän anna perään.

- Minä kiitän teitä, lapseni, vastasi Charlot ojentaen Sylvalle kätensä — että tottelitte minun neuvoani. Luottakaa, että minä kyllä hankin teille oikeuden. Täytyy pitää huolta siitä, että pikku poikanne oppii tuntemaan isänsäkin, joka niin alhaisella tavalla jätti teidät yksin tuskinenne. Sillä teidän luonanne ei ollut ketään vaikealla hetkellänne.

- Oi, ei kukaan, ei kukaan auttanut minua! vakuutti Sylva. — Kun tuskat tulivat, tahdoin syöksyä alas portaita. Mutta minun täytyi kiireesti kääntyä takasin, joll'en tahtonut antaa lapseni syntyä tielle. Minä huusin, minä valitin — silloin himmensi pyörtymys minun järkeni ja kun heräsin — oli lapsi, nähnyt päivän valon.

- Niin, minä en tullut, Jumalan kiitos, liian myöhään ja minä aion edelleenkin pitää teistä huolta, sanoi Charlot. Kas tässä, ottakaa nyt nämä! jatkoi hän ottaen kukkarostaan viisi kultarahaa, jotka laski tuolille. — Sitäpaitse lähetän portinvartijan vaimon teidän luoksenne. Hän hoitaa teitä ja sitte tulen huomenna teitä katsomaan. Minä en lähde vielä aivan heti Belgradista, sillä minulla on vielä tärkeä asia suoritettavana.

- Kuinka voin minä kiittää teitä, herrani? Sitä en tiedä! sanoi nyyhkyttäen nuori äiti. — Mutta sydämeni on kiitollisuutta täynnä teitä kohtaan. Jos te puhutte hänen kanssansa, niin sanokaa hänelle, että minä puolestani en tahdo mitään häneltä. Joka penni, jonka häneltä saisin, polttaisi kättäni. Mutta hän pitäköön huolta, ettei lapseni kasva isättömänä. Oi, minä olin vähällä tehdä jotain hyvin pahaa, olin vähällä myydä lapseni vieraalle.

- Myödä lapsenne! Kuinka tulitte sitä ajatelleeksi?

- Eräs hyvin komeasti puettu nainen, jonka mukana oli toinen, vanhempi, selitti minulle olevansa valmis ottamaan lapsen. Hän sanoi itse olevansa lapseton eikä ollut hänellä toivoakaan sellaista saada ja siitä syystä tahtoi hän ottaa lapsen omakseen jotta se olisi ilona sekä hänelle, että hänen miehelleen.

- Ylhäinen nainen? Haa, nyt ymmärrän kaikki! Oliko hänellä musta tukka ja seurassaan vanhempi ruma nainen.

- Aivan oikein! Tunnetteko sitte näitä naisia?

- Luulen tuntevani, vastasi Charlot. — Mutta siitä myöhemmin! Nyt täytyy minun mennä. Niin pian kuin olen saanut jotakin ratkaisevaa tietoa, niin pian kuin hän sanoo olevansa valmis täyttämään velvollisuutensa, olen minä taas luonanne. Hyvästi!

Hän riensi liikutettuna alas portaita. Hänen sielussaan raivosi hirmuinen viha. Hänen täytyi hakea käsiin se kevytmielinen viettelijä, hän aikoi nöyryyttää tämän, kuten oli nöyryyttänyt sisaren, hän aikoi repiä naamion hänen teeskenteleviltä kasvoiltaan.

"Hieno pari todellakin!" mutisi hän mennessään portailla. "Sisar petturi — veli konna! Ja nuo uskaltavat näytellä pääosaa Serbiassa! Eipä ole todellakaan liian aikaista, jos tuo perhe lakaistaan pois maan päältä!"

Ankara viha raivosi Charlotin sielussa. Mutta ehdittyään ulos tuli hän ajatelleeksi, että hänen ehdottomasti täytyi ensin hakea hoitaja Sylva paralle.

Lääkäri sai taas voiton hänessä. Vanha, likainen nainen tuli häntä vastaan. Se oli portinvartija Devrient antoi hänelle hiukan rahaa ja vaimo lupasi käydä katsomassa Sylvaa.

- Minulla on tosin hirveän paljon työtä, sanoi nainen, mutta sitä suloista enkeliä ei myöskään saa jättää hoidotta. Jos olisin vaan aavistanutkaan, että hän oli jo niin pitkällä, olisin kyllä käynyt häntä katsomassa.

- Pitäkää te vaan huolta, ettei hänen tarvitse olla mitään vailla. Huomenna tulen minä takasin katsomaan, oletteko täyttänyt velvollisuutenne. Mutta pitäkää siellä niin siistiä kuin mahdollista! käski Charlot. — Sitä vaadin teiltä ankarasti. Silmäys portinvartijan likaisiin käsiin vahvisti täydellisesti tämän kehoituksen. Välittämättä vaimon kiitoksista meni Charlot ulos kadulle. Siellä mietti hän, minne ensin johtaisi askeleensa.

- Kuulkaahan, huusi hän ajurilleen — tiedättekö niissä kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica asuu?

- Tiedän kyllä, vastasi ajuri. — Olen kuljettanut armollista herraa useita kertoja. Olkaa hyvä ja nouskaa ylös, minä kyllä vien herran kuningattaren veljen luo.

Kun Charlot oli sitte vaunuissa ja nojasi taaksepäin tyynyjä vasten, mietti hän itsekseen, kuinka hänen oli menetteleminen.