Part 51

Devrient Charlot pysähtyi. Hänen edessään seisoi hento olento, tyttö resuisessa kesäpuvussa, joka ei voinut suojella häntä purevalta pakkaselta, tyttö, jonka kalpeat, mutta kuitenkin suloiset kasvot olivat mustain kiharain ympäröimät. Devrient Charlot näki heti, että siinä oli kadun lapsi, yksi niitä tuhansia olentoja, joilla ei lopulta ole muuta keinoa kuin kuolla nälkään jossain kadunkulmassa tai lämmittää ruumistaan synnin loassa. Nähdessään nuoren tytön, valtasi ylioppilaan syvä sääli. Peijakas, miksi ei hän ollut rikas, miksi ei hän voinut aivan yksinkertaisesti pistää kättä taskuun ja antaa tytölle niin paljon, ettei hänen ainakaan olisi tarvinnut paleltua. Mutta oi, hänellä oli niin vähän ja sitäkin odotti emäntä saadakseen.

- Säälikää minua, herra, pyysi tyttö vielä kerran. — Minä en ole syönyt mitään koko päivänä.

- No, seuraa sitte minua! sanoi Devrient äkkiä päättävällä äänellä. — Minulla ei tosin ole tarpeeksi yhdellekään, mutta luulen, että se riittää paremmin kahdelle. Sillä sanotaanhan: Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

Tyttö seurasi häntä. Ei hän kysynyt, minne toinen hänet vei, hän näytti olevan tottunut olemaan kohtalon leikkipallona. Charlot vei hänet asuntoonsa ja ensi kerran uskalsi hän vastata tiukasti emännälleen. Odottakaa! huusi hän ankaralla äänellä emännälle. — Te saatte kyllä kurjat penninne sitte kun minä suvaitsen ne antaa! Ja sitte paiskasi hän oven kiinni aivan hänen nenänsä edessä ja pisti sen reekeliin.

Tyttö oli kyyristynyt lämpimän kamiinin viereen ja kun sen hehkuva valo lankesi hänen kasvoilleen ja vartalolleen, silloin vasta näki hän, kuinka kaunis, kuinka hurmaava hän oli.

Sirkka uunin vieressä, kuiskasi nuori ylioppilas ja silitti hellästi hänen päätänsä. Sitte juoksi hän ulos, toi vielä enemmän ruokaa läheisestä ravintolasta ja antoi hänen syödä itse tarjoten hänelle. Tyttö söi ja joi ahneesti, eikä väistänyt katsettaan hänestä. Ne olivat kiitollisuuden silmäyksiä. Se, joka on asunut Parisissa, tietää, kuinka nämä tytöt ymmärtävät muuttaa kiitollisuuden tunteet rakkaudeksi. Tyttö rakasti häntä, se näytti hänestä olevan aivan luonnollista. Seuraavana aamuna ei Charlot ajanut häntä ulos ovesta, vaan painoi hänet vielä kerran sydämelleen ja kuiskasi hänelle:

Jää tänne luokseni!

Ja tyttö jäi. Ja Quartier latin oli saanut lisää yhden parin, jota ei mikään pappi ollut vihkinyt, jota ei ollut merkitty mihinkään maistraatin kirjoihin. Siten tulivat he olemaan yhdessä ja tätä suhdetta kesti kokonaista kaksi vuotta. He elivät hauskasti yhdessä kuten kaksi lintua metsässä, hyväilivät, lensivät oksalta oksalle ja hakivat ravintonsa, mistä saivat.

Devrient Charlotilla oli onni. Hän sai muutamia yksityistunteja, joista hyvin maksettiin ja siten saattoi hän pukea ja ruokkia hyvin ystävänsä. Siitä tyttö piti. Kuten hemmoteltu kissa venytteli hän itseään sohvalla siinä huoneessa, jossa he asuivat. Tuntimäärät saattoi hän istua kamiinin vieressä "Sirkka" polvellaan tai pelata korttia hänen kanssaan. Pari toveria tuli silloin tällöin heidän luokseen ja silloin oli hauska. Pikkuinen piti siitä ja oli iloinen ja vallaton. Mutta sitte tulivat koettelemukset. Devrientin täytyi lopettaa opiskelut, hänen täytyi suorittaa tutkintonsa ja hän hautautui kirjoihin.

- Mitä sinä teet? sanoi Sirkka hänelle.

- Näethän, että minä luen.

- Jahaa, sinä luet? Ja sill'aikaa pitää minulla olla ikävä. Ei, sitä en minä kestä!

Pari kertaa antoi hän tytön riuhtaista kirjat hänen kädestään. Niin, jopa tyttö kerran polttikin muutamia kirjoja heittämällä ne kaminiin. Mutta Devrient oli vakava mies ja hän jatkoi lukujaan rautaisella tarmolla. Hän tahtoi suorittaa tutkintonsa. Ylioppilaselämän piti loppua. Hän tahtoi päästä Quartier latinista toiseen kaupungin osaan, jossa elämää katsotaan vakavammalta kannalta. Mutta kun hän ajatteli Sirkkaansa, kutistui hänen sydämensä kokoon. Ei, se oli aivan selvää, hän ei voinut erota tytöstä. Miksi olisi se ollut tarpeellistakaan? Kunhan hän ensin suoritti tutkintonsa, niin onnistuisi hän kyllä lääkärinä. Mutta tyttö ei odottanut kunniallista elämää. Ehk'ei hänellä ollut ollenkaan taipumusta siihen. Eräänä päivänä riiteli hän Charlot'in kanssa ja sitte meni tiehensä. Rikas teurastaja, joka asui lähellä, oli huomannut tytön ja saattoi tarjota tytölle enemmän kuin köyhä ylioppilas. Tyttö kulki hänen kanssaan kilpa-ajoissa ja huvittelihe hänen seurassaan teaattereissa, kunnes eräänä kauniina päivänä lensi pois hänen luotaan. Mihin? Devrient ei sitä tiennyt. Siihen aikaan oli hänen opintonsa jo henkensä vaarassa. Hän sairastui hermokuumeeseen, josta virkosi vasta puolen vuoden perästä. Hänellä oli Sirkan kuva sydämessä. Mutta hän ei tahtonut joutua häviöön yhden naisen tähden. Kunnialla suoritti hän tutkintonsa ja tuli lääkäriksi. Loistava ura oli hänen edessään. Kauan ei kestänyt ennenkuin hänen tutkintonsa gynekologian, lastenpäästön alalla tekivät hänet laajalta kuuluisaksi. Hänet nimitettiin professoriksi ja tuli hän ensimäiseksi spesialistiksi naistautien alalla. Hän olisi voinut tehdä loistavia naimiskauppoja, hienoimmat talot avasivat ovensa hänelle, rikkaimmat perheet olisivat antaneet tyttärensä hänelle, jos vaan olisi pyytänyt jotakuta heistä vaimokseen. Mutta hän ei tahtonut ketään heistä. Hän eli yhä ylioppilasunelmassaan. Päivän työstä päästyään, tehtyään leikkauksia ja annettuaan määräyksiä ja saatuaan niistä loistavat maksot, vetäytyi hän takasin työhuoneeseensa ja tuijotti kamiiniin. Hänestä tuntui kuin istuisi Sirkka vielä kyyristyneenä sen vieressä yksinkertaisessa puvussaan nakerrellen valkoisilla hampaillaan niitä pähkinöitä, joita hän oli tuonut tytölle. Hän ei voinut unohtaa häntä, vaikka hän kuinka olisi sitä koettanut. Tytön muisto seurasi häntä läpi hänen loistavan elämänsä ja teki sen synkäksi.

* * * * *

Samalla hetkellä, jolloin uhkea, kaunis kuningatar rukoillen katsoi häneen — ilmestyi Sirkka raukan kuva äkkiä Devrient Charlotin henkisten silmäin eteen ja lumous, jonka viettelevä nainen oli aikaansaanut, oli poissa.

Nopealla liikkeellä vapautti Charlot itsensä kiusauksesta ja lausui ankarasti:

- Minun suhteeni ovat kaikki viettelemiskeinot turhat, kuningatar Draga! Minä en rakasta teitä! Minä inhoon teitä. Minä huomaan selvästi teidän tarkoituksenne. Luuletteko todellakin, että minä panisin kunniani teidän rakkautenne vastineeksi? Te tahdotte tehdä minut kanssarikolliseksenne, jotten minä sitte enää voisi puhua. Te erehdytte, rouva. Muutamien minuuttien kuluttua tietää sen kuningas Aleksanteri, tuo surkuteltava mies saa tietää, että hänen vaimonsa on häpeällisesti pettänyt hänet ja ettei hän voi edes toivoakaan saada pitää omaa lastaan käsivarsillaan.

Huuto pääsi Dragan huulilta. Hänen kasvonsa vääristyivät, sormet koukistuivat, kuin tahtoisivat ne repiä silmät ulos ranskalaisen lääkärin päästä.

Mutta Oharlot oli jo ehtinyt ovelle. Heittäen vielä halveksivan silmäyksen intohimosta ja vihasta puolimielettömään naiseen, syöksi hän ulos kuningattaren huoneesta.

NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Kuinka kuningasta hoidetaan.

Raivon vallassa oli Draga heittäytynyt matolle, kun professori jätti hänet. Hän oli melkein mieletön, eikä enää tiennyt, mitä teki. Hän kaivoi kätensä syvälle pehmoiseen Smyrna mattoon, hänen ruumiinsa kiemurteli suonenvedossa ja epäselviä ääniä pääsi hänen huuliltaan.

- Draga — aarteeni, rauhoituhan toki. Tule järkiisi.

Se oli täti Eufemia, joka huusi viereisessä huoneessa ja löi lukitulle ovelle.

- Avaa Draga! No avaa toki! Minä olen kuullut kaikki tyyni. Minä autan sinua!

Mutta kuningatar ei kiihtyneessä tilassaan kuullut uskollisen neuvonantajansa ääntä. Kyyneleet valuivat hänen silmistään ja kaikki mitä hän saattoi sanoa, olivat sanat:

- Minä olen hukassa — hukassa!

- Draga, jos et avaa, niin minä otan kirveen ja hakkaan oven rikki! huusi Eufemia. — Onneton, oletko menettänyt järkesi? Eihän mitään ole menetetty, päinvastoin, — kaikki on voitettu. Avaa vaan minulle!

Nyt nousi Draga vihdoin ylös lattialta. Hän oli paljon muuttunut tämän viimeisen neljännestunnin kuluessa. Silmät näyttivät olevan syvissä kuopissa, tummat renkaat olivat niiden ympärillä. Kuinka oli käynyt hänen ylpeän ryhtinsä? Kuten kuolemaantuomittu lähestyy mestauslavaa, samoin laahasi hän nyt itseään, ovelle.

- Ole huoletta, Draga, kyllä minä teen kaikki taas hyväksi. Avaa sinä vaan, sydänkäpyni, niin pian saat nähdä, että tätisi on nyt, kuten aina ennenkin keksinyt oikean tien.

Koneellisesti väänsi Draga oven lukkoa, se avautui ja Eufemia hyökkäsi sisään. Hänkin oli kalpea ja harmaanvehreistä silmistä loisti raivo.

- Se kurja! Se roisto! huusi hän vaipuen tuolille istumaan. — Voi sentään, ettemme voineet nähdä sen vakoojan aikeita! Mutta minä en alusta alkaen tahtonut, että sinä olisit riisuutunut hänen edessään. Hän näytteli osansa liian hyvin, se oli aivan luonnollista, että hän sinut petti, ja nyt —

- Nyt on kaikki ohi, Eufemia, keskeytti Draga, asettuen Eufemian eteen, kädet rinnan päällä ristissä. — Nyt olen ollut Serbian kuningattarena niin kauan kun minun osalleni on suotu. Pane tavarasi kokoon ja matkusta pois täältä, kuuluu nyt tästä puoleen.

- Ha haa, niin pitkälle ei ole vielä tultu! Kukahan voisi ajaa sinut ulos konakista.

- Kuka? toisti Draga ja nauroi katkerasti. — Se tietysti, jolla on siihen oikeus — Aleksanteri, puolisoni.

- Aleksanteri, hän, joka on korviaan myöten sinuun rakastunut, hän, jonka sinä saat tekemään mitä tahdot, kun vaan hiukan silität hänen päätänsä. — Ei, aarteeni, niin huonosti ei ole asiat.

- Kuulitko kaikki, Eufemia?

- Kuulin, kaikkityyni! Minä vakuutan sinulle, etten voinut pysyä hiljaa, niin raivoissani olin, enkä kuitenkaan uskaltanut huutaa, sillä silloin olisi syntynyt suuri melu ja kaikki palvelijat olisivat hyökänneet tänne.

- Sinä kuulit siis senkin, että minä koetin kaikin keinoin saada sitä miestä puolelleni?

- Minä kuulin senkin. Hän on jäästä, tuo ranskalainen, tai on hänellä kivi sydämen sijalla, muuten ei hän olisi voinut pysyä tunteettomana.

- Ja nyt Eufemia, huudahti Draga — anna minulle nyt joku neuvo! Sinä tiedät mitä meillä on odotettavana — muutamien minuuttien perästä on kuningas täällä. Oi Jumala, luulen jo kuulevani hänen askeltensa rajun jyskeen, kun hän myrskyten tulee huoneeseen! Sinä tunnet Aleksanterin ja tiedät, että hän on peto. Ja sinä saat tietää, että hän on aina ollut minusta vastenmielinen. Nyt loukkaa se suuressa määrässä hänen ylpeyttänsä, kun hän saa tietää, että minä olen pettänyt hänet. Hän häväisee minut, hän lyö minua — kuuletko, täti Eufemia, hän lyö minua — sillä kun hän raivostuu, niin on tuo muutoin niin pelkurimainen ihminen pedon kaltainen.

- Totta, ihan totta, sanoi täti — minäkin arvaan, että se on oleva seurauksena. Mutta, rakas lapsi, pääasiahan on, että sinä saat jäädä konakiin.

- Juuri sitä luulen minä mahdottomaksi. Hän varmaan toimittaa niin, että minun on lähteminen konakista. Hän kutsuu oppineet tuomarinsa ja sattuneesta syystä vaatii eroa minusta. Luuletko, että sitä häneltä kielletään, häneltä, joka itse tekee lait, joka vahvistaa ne ja jonka nimessä tapahtuu koko Serbian lainlaadinta? Ei, Jumala varjelkoon, hänen joukkonsa tietysti nyökäyttää päätänsä ja — Draga ei ole enää Serbian kuningatar! Mutta ennemmin kuin alistun mihinkään sellaiseen, tapan minä itseni! Oi, rakas täti Eufemia, anna minulle kaikella muotoa myrkkyä, sitä samaa, joka otti hengen kuningas Milanistakin! Minä otan sitä aivan tyyneesti, sillä olen väsynyt taistelemaan kauempaa, minä tahdon kuolla — minä tahdon ainakin kuningattarena astua hautaani!

- Minua ihan pelottaa, kun kuulen sinun puhuvan tuolla tavoin, sanoi Eufemia, pyyhkien pari teeskenneltyä kyyneltä. — Sinä tahdot myrkkyä — hi, hi, pikku aarteeni, silloin on minun apteekissani parempaa juomaa, joka meille hyvin sopii. Anna minun vaan tehdä, kuten tahdon, ja minä vakuutan sinulle pyhästi, että sinä pääset onnellisesti tästäkin pälkähästä. Kaikissa vaaroissa, jotka meitä kohtaavat, on mietittävä, miten parhaiten voi niistä päästä. Mutta kuule nyt, mitä minä sanon, aika on kallista. Kohta on Aleksanteri täällä ja silloin tulee hirvittävä näytelmä. Tällä pienellä pöydällä seisoo parin minuutin perästä vesilasi. Keksi joku tekosyy, jotta saat kuninkaan juomaan sitä vettä! Laita vaan niin, että hän juo pari kulausta, niin olemme molemmat pelastetut.

- Täti, huudahti kuningatar säikähtyneenä — et suinkaan aio tappaa kuningasta — antaa hänelle myrkkyä! Onneton ihminen, silloinhan olisimme molemmat hukassa, sillä — meidän vihollisemme eivät saisi rauhaa, ennenkuin olisivat saaneet selville syyn kuninkaan äkilliseen kuolemaan! Muistathan, kuinka silloin kerran meitä syytettiin, kun mieheni Maschin kuoli niin äkkiä! Ja jollei kauneuteni olisi silloin vaikuttanut niin edullisesti tutkijatuomariin, niin olisimme nyt molemmat —

- Hiljaa, elä puhu siitä! Tässä talossa tulee hermostuneeksi — minä puolestani olen jo hermostunut. Ah, en minä ajattele kuninkaan murhaamista, sehän olisi kerrassaan mieletöntä! Niin kauan kun Aleksanteri elää, pysyt sinä konakissa Serbian kuningattarena, mutta jos hän silmänsä sulkee ainiaaksi, niin on se ihanuus lopussa. Minä olen suorapuheinen, kuten näet, mutta kahden sellaisen ystävättären kuin me olemme, täytyy olla avomielisiä toisilleen.

- Niin, täti, sanoi kuningatar, olkaamme rehellisiä toisillemme — mutta mitä yhteyttä on tällä tuon vesilasin kanssa?

- Siinä ei ole mitään vaarallista, sanoi Eufemia ja veti suunsa ilkeään nauruun — on vaan vähän lääkettä kuumeen aikaansaamiseksi. Niin pian kun kuningas on juonut tätä vettä, lyyhistyy hän kokoon ja kohta alkaa nousta kova kuume, joka kestää ehkä kahdeksan päivää. Ja tällä ajalla näyttelet sinä uhrautuvan, surevan puolison osaa. Sinä et väisty hänen viereltään, sinä teet itsesi uudestaan hänelle välttämättömäksi ja hän luulee, että hän on sinua kiittäminen elämästään. Ja hänen siinä maatessaan annat sinä hänen ymmärtää, että olet kokonaan toiminut hänen hyväksensä. Sinä tahdoit antaa hänelle kruununprinssin ja kun ei hän voinut antaa sinulle sellaista, niin tahdoit ottaa sen mistä löysit.

Tuskin oli täti Eufemia lausunut nämä sanat, kun äkkiä kuului lähestyviä askeleita.

- Kuningas! änkytti Eufemia ja juoksi ovelle.

- Elä jätä minua yksin! vaikeroi Draga. — Oi, nyt on liian myöhäistä, nyt et enää voi laittaa sitä juomaa!

- Kyllä, sen minä kyllä teen, sanoi Eufemia oven takaa — se on minun asiani. Pidätä häntä, elä vastusta häntä, elä ärsytä häntä — kuuletko?

* * * * *

Eufemia ei ehtinyt täydelleen lopettaa ajatustaan, kun jo ovi avautui ja hänellä oli tuskin aikaa kadota pienestä ovesta, joka vei hänen huoneeseensa.

Kuningas Aleksanteri seisoi etumaisen huoneen avonaisessa ovessa. Hänen kasvonsa olivat kuin kiveen hakatut ja hän koetti nähtävästi olla tyyneen näköinen. Hänen tapansa oli, ettei hän heti kuohunut, vaan kun hän tahtoi hyökätä jonkun kimppuun, niin yllätti hän hänet keskustelun keskellä.

- Ah, siinähän sinä olet, rakas Dragani, sanoi hän käheästi ja tuli hitaasti lähemmäs. — No, joko olet järjestänyt pukuasiasi?

- Elä koeta pettää minua! huudahti Draga, jota juuri tällainen tapa ärsytti äärimäisyyteen asti. — Minä tiedän, mikä tuo sinut luokseni!

- Ha, sinä tiedät — sinä tiedät! änkytti Aleksanteri, katsoen häneen tuijottavin silmin. Ne tuijottavat silmät sanoivat Dragalle kaikki. Tämä arka kuningas oli varmaan juonut itsensä humalaan, ennenkuin lähti hänen luoksensa. Oikeastaan ei Draga voinut moittia häntä siitä, sillä hänhän oli itse vienyt Aleksanterin alkohoolin kiroukseen. Hänhän piti itse huolta siitä, että Aleksanterin aivot olivat aina sekasin viinin höyrystä. Hän juotti hänelle varsin mitä väkevimpiä juomia kiihoittaakseen hänen väheneviä voimiaan. Samoin tahtoi hän, että kuningas niin vähän kuin mahdollista käyttäisi järkeänsä, sillä — kun kuningas on juovuksissa, niin hallitsee kuningatar. [Historiallisesti tosi. On todistettu, että Draga vietteli Aleksanterin juoppouteen. Hallituksensa viime vuosina lienee hän harvoin ollut selvänä.]

Arvattavasti oli hän nyt tyhjentänyt pullon samppanjaa. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaset, silmät elottomat ja kun hän vielä seisoi oven vieressä, horjui hän kuin olisi kova tuuli puhaltanut hänen ylitsensä.

- Sinä tiedät sen siis, jatkoi Aleksanteri raa'alla äänellä, nykien hermostuneesti sormillaan univormunsa kaulusta, kuin olisi se puristanut, — sinä tiedät sen jo! — Sitä parempi, silloin ei minun tarvitse kierrellä. Silloin voin heti heittää sinulle vasten silmiä sen sanan, joka parhaiten sinulle sopii —

Petturi!

Käheänä ja kirkuvana kuului hänen äänensä, kun hän lausui tämän.

Draga kivahti ylös, sillä hän ei sietänyt sitä, että tämä tylsä mies häväisi häntä, tämä mies, jota hän halveksi ja katsoi yli olkansa, jolle hän heitti rakkautensa, kuten almun.

- Petturi, sanot sinä! huudahti hän. — Niin — petturiksi olen tullut sinun rinnallasi. Sinä olet opettanut minut valehtelemaan, ja sinä petät itse kansasi!

- Vaikene, petturi, vaikene tai kuristan sinut!

Aleksanteri hyökkäsi Dragaa kohti, tarttui molemmin käsin hänen kaulaansa ja puristi kaikin voimin, niin että Draga kaatui kumoon.

- Ei, sinä et saa enää elää, sähisi kuningas hampaittensa välissä, sinä olet häväissyt minut kansani silmissä — sinä katunainen — sinä petturi — joka olet ottanut maksoa rakkaudestasi — oi, minä — ininä —

- Murhaaja — aiotko tappaa minut — kuten tapoit oman isäsi?

Se oli juuri paras sana, minkä hän saattoi keksiä. Se vaikutti kuninkaaseen kuten ruoskan isku ja saattoi hänet ainakin hetkeksi taas järkiinsä.

Eikä Draga suinkaan lausunut kuiskaamalla näitä sanoja, vaan hän huusi sen, jotta viereisessä huoneessa olisi helposti voinut kuulla joka sanan, jos joku palvelijoista olisi siellä ollut. Asia ei kumminkaan ollut niin, sen Draga tiesi vallan hyvin.

- Kuinka uskallat sinä, huudahti Aleksanteri läähättäen, — kuinka uskallat sinä muistuttaa minua siitä asiasta! Sinullahan on myös osasi siinä! Etkö se ollut sinä, joka satoja kertoja kuiskasit korvaani:

"Tapa isäsi!"

- Mutta nyt syytän minä sinua isäsi murhaajaksi, huusi Draga, rajulla liikkeellä osoittaen kuningasta. Kiellä, jos voit! Minulla on todistuksia ja usko minua, minä näytän niitä tarvittaessa.

- Pysy asiassa! keskeytti hänet Aleksanteri raa'alla äänellä. — Sinä olet vienyt minut harhaan, olet pettänyt minut, olet tehnyt tyhjiksi kauneimmat toiveeni! Sinä siis valehtelit, kun minulle kuvasit niitä kärsimyksiä, joita tuo alkava uusi elämä sinulle saattoi — niin, sinä olet todellakin kurja näyttelijä, mutta sinä et näytä temppujasi näyttämöllä, vaan ulkona elämässä. Mutta minä en tahdo enää olla yhdessä näyttelijän kanssa — ulos täältä, ulos kadulle, jollet tahdo, että kutsun tänne palvelijat ja heitätän sinut ulos.

Draga pani käsivartensa rinnalle ristiin. Tyynenä seisoi hän siinä ja katsoi vihamielisin silmin kuningasta.

- Mitä, etkö ole ymmärtänyt minua? Sinun pitää mennä, kuuletko! — Minä en tarvitse sinua enää — minä olen kyllästynyt sinuun! Sinä olet häväissyt minut, huusi kuningas, juosten huoneessa edes takasin kuten villipeto häkissään ja lyöden huonekaluja rikki. — Jos en olisi saanut sinua nähdä, niin olisin nyt onnellisempi ja kansani rakastama. Mutta siitä hetkestä lähtien, kun sinä tulit silmäini eteen, on onnettomuus minua seurannut. Oi sinä paha henki, sinun näkemisesi myrkyttää elämäni. Ehkä tahdot rahoja — niin, sehän onkin luonnollista, että katunainen tahtoo maksoa. Kas tässä — ota!

Tätä sanoessaan oli hän kiskaissut taskustaan rahakukkaron, jonka nyt heitti pöydälle. Samassa repäistiin ovi auki ja täti Eufemia astui sisälle kädessä komea pieni tarjotin, jossa oli lasi.

- Jumalan tähden, mitä täällä on tapahtunut? huusi hän puoliääneen säikähtyneenä. — Palvelijat juoksevat tänne joka suunnalta! — Teidän majesteettinne, minä vannotan teitä, tyyntykää!

- Ahaa, tuossahan on se vanha akka! huusi kuningas. Tuossa lattialla on rahoja, ottakaa ne!

Minä teen lopun sinun olostasi täällä! Nyt olet ollut aikasi konakissa.

- Teidän majesteettinne, minä olen syytön! huudahti Eufemia koettaen näyttää loukkautuneelta. — Mutta minä pyydän, elkää panko enää kallista elämäänne vaaralle alttiiksi! Te olette niin kalpea, teidän majesteettinne! Ajatelkaa, että terveytenne on heikko. — Juokaa edes hiukan tätä virkistävää lähdevettä!

- Myrkkyä! huusi hänelle kuningas murhaavalla äänellä, heittäen häneen ivallisen ja epäilevän katseen. — Onko sinulla jo minullekin myrkky valmiina? Onko se samaa, jota laitoit isälleni? Ha, haa, me tunnemme sinun konstisi!

- Ja tuota sanoo hän minulle! valitti Eufemia. — Siinä on kiitos uskollisesta palveluksesta! Mutta, kuninkaani erehtyy julmasti. Ja todistukseksi siitä, että olen viaton, tyhjennän minä itse tämän lasin.

Mutta samassa tunsi kuningas, että hänen vanha kipunsa oli palaamaisillaan, että se hirmuinen suonenveto uhkasi taas häntä. Hän tunsi sen siitä, että kuuma verivirta syöksi hänen päähänsä ja ennusti taudin lähestymistä.

- Anna tänne, änkytti hän. Ah, virkistävää, hyvin suloista! Nyt tunnen itseni paremmaksi. Tällä hetkellä ei huomattu juoman pahoja seurauksia.

- Kuule nyt minua, Aleksanteri, sanoi Draga ja meni lähemmä kun hän oli hiukan tyyntynyt. Minä huomaan, ettemme voi olla yhdessä kauempaa. Niin, minä olen pettänyt sinut. Mutta — miksi tein minä sen? Voidaanhan tehdä rikoksia jaloistakin syistä ja niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, rikoin minä ainoastaan rakkaudesta sinuun!

Niin, hän vetosi todellakin Jumalaan, tuo kurja kuningatar.

- Rakkaudesta minuun, änkytti Aleksanteri. — Se ei ole totta, sinä et ole koskaan rakastanut minua, sinä et ole voinut rakastaa minua, muutoin et olisi paljastanut minua kansani silmissä. Joka kerjäläinen voi kehua omistavansa lapsen, mutta minä — minä olen vaan uneksinut lapsesta!

- No, eikös se ollut kaunis unelma ja eikö olisi ollut ihanaa, jos tämä unelma olisi toteutunut? Näetkö Aleksanteri, Obrenovitschien suku kuolee sinun kanssasi — sitä minä juuri tahdoin estää! Kun nyt ei taivas lahjoittanut minulle lasta sinun rinnallasi, niin oli aikomukseni laskea syliisi vieras lapsi. Mitä pahaa siinä olisi ollut, jos tämä lapsi ei olisi ollut kuninkaallista sukua — kuningas oli kumminkin valinnut sen omakseen? — Ei kukaan olisi tiennyt siitä mitään. Vasta myöhempään olisin ilmaissut salaisuuteni sinulle ja sinä olisit antanut minulle anteeksi, kun kerran olisit mieltynyt lapseen. Serbian kuningasistuimelle olisi kasvanut nuorukainen, jota et olisi tarvinnut hävetä.

Kuningas laski käden otsalleen.

- Jos asia on sillä tavoin, niin ehkä se on lieventävänä asianhaarana. Niin, minä uskon sinua, rakkaudesta minuun tuli sinusta petturi. Mutta — tuomiotani en voi muuttaa! Arvoni ja säätyni, kuninkaallinen arvokkaisuuteni vaatii, että eroan sinusta, joka olet tehnyt minut pilkan esineeksi. Sinun täytyy lähteä pois, Draga, pois minun luotani! Asetu Parisiin, Lontooseen tai Wieniin, mihin parhaiten haluat, eikä sinulta tule rahoja puuttumaan. Minä maksan sinulle eläkkeen, jolla voit elää säätysi mukaan. Mutta pois täytyy sinun lähteä — jo tänään täytyy sinun lähteä konakista. Oh, tuota hermotautia! jatkoi kuningas hieroen otsaansa. — Ruumiissani käy kuumia ja kylmiä väreitä. — Luulen, että saan kuumeen.

Eufemia iski silmää kuningattarelle. Tiesihän hän, että kuningas saisi kuumeen, kovan kuumeen, sillä hän oli valanut tulta kuninkaan vereen.

- Ja hyvästi nyt, minä en tahdo enää nähdä sinua, sanoi Aleksanteri. Minä olen rakastanut sinua, Draga, sinä olet ollut välttämätön minulle, sen myönnän kernaasti. Mutta — tämä päivä eroittaa meidät ainiaaksi toisistamme. Hyvästi! Väsyneesti antoi kuningas hänelle kätensä. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ovelle, juoksi Draga hänen jälkeensä ja lankesi polvilleen hänen jalkainsa juureen.

Hän näytteli osansa oivallisesti.