Part 49

Minä en tiedä, mitä aikeita heillä on konakissa. Minä en tiedä, aiotaanko minut heti heittää vankeuteen, niin pian kun olen astunut jalkani Serbian alueelle, vai onko heillä siellä jo myrkky valmiina, joka sekoitetaan heti minun ruokaani. Mutta sen tiedän varmasti, että kuningas Aleksanterin ja minun välillä ei ole enää sovintoa eikä keskinäistä ymmärrystä! Siitä syystä, Stefan Naumovitsch, palaa Serbiaan ja sano sille, jota kerran kutsuin pojakseni, että samalla hetkellä, jolloin hän lähettää pois tuon katunaisen, jolle hän on antanut nimensä, samalla hetkellä näkee hän taas minut, isänsä, samalla hetkellä minä taas näyttäydyn Belgradissa, en, tullakseni hänen kanssaan hallitsemaan, vaan ollakseni hänen toimekas, kuuliainen palvelijansa! Niin kauan kun joku kuningatar Draga kantaa valtikkaa Belgradin konakissa, ei minua siellä nähdä! Tervehdi kaikkia muita, jotka minua rakastavat!

- Kaikkia muita! huudahti Stefan. — Oi, kuinka he surevat, kun saavat kuulla tämän! Aina Buda-Pestiin asti seurasi minua kaksitoista kunnon serbialaista. He antoivat minun toimekseni, että minun piti yhdistää heidän rukouksensa kuninkaan ja kuningattaren rukouksiin. He jättivät minulle kunnialahjankin kuninkaalle vietäväksi, pullon viiniä, joka on kasvanut Serbian vuorilla ja valmistettu kuuluisassa vanhassa Kruchedolin luostarissa. Sen tahtoisin jättää kuninkaalleni ja kallisarvoisesta pokaalista, joka on pullon vieressä hopeahelaisessa lippaassa, pitäisi kuninkaan juoda sovintomalja. Minä tahdon toimittaa ainakin tämän tehtäväni ja ojentaa teille, kuningas Milan, pullo ja pikari.

Näin sanoen riensi nuori upseeri ulos ja toi etumaisesta huoneesta lippaan, jonka oli sinne jättänyt.

- Hienoa työtä! sanoi Milan, nauraen katsellen lipasta. — Ja tässä, todellakin kallisarvoinen pikari ja pullo serbialaista viiniä! No niin, Stefan Naumovitsch, sano niille, jotka sinun kauttasi lähettävät minulle tämän lahjan, että olen sen vastaanottanut ja kiitän heitä siitä. — Ja turhaan et sinä ole kulettanut tätä viiniä. Me juomme sitä, Stefan Naumovitsch, ja vaikka ei olekaan sovintomalja, jonka tyhjennämme, sillä minä en usko mitään sovintoa tulevan, niin löytyy toki monta ihanaa asiaa, joiden hyväksi voimme juoda maljan.

Kas niin, avaa pullo ja täytä pikari minulle! Ensimäinen malja on Serbian onneksi, toinen Obrenovitschien suvun, että se vapautuisi niistä, jotka sitä, nyt häpäisevät. Kolmas — Dragan häviö, ettei hän enää saisi olla Serbian pahana henkenä! niin, avaa pullo! jatkoi Milan. — Joudu, Stefan Naumovitsch, minä haluan maistaa serbialaista tuliviiniä, jota minun on niin kauan pitänyt kieltää itseltäni. Minua haluttaa myöskin juoda nuo kolme maljaa, ja minä sanon sinulle, Stefan Naumovitsch, että kolmas ei suinkaan ole huonoin.

No, joko olet valmis? — Pullo on nyt auki, näen mä. Kaadapa siis, ole minun juomalaskijani, Stefan Naumovitsch! Minulla ei nyt ole muita. Mutta ei minulla voisi ollakaan rakkaampaa juomalaskijaa kuin sinä, sinä uskollinen, komea, kannon mies, jota aina olen kaikesta sydämestäni rakastanut!

Se oli muinoisten aikojen Milan, joka nyt puhui, hän, jonka sydän aina oli kielen käressä ja aina oli tulvillaan helliä tunteita. Ja sitä tulta, mikä loisti hänen silmistään, sitä nuoruuden punaa, joka hohti hänen poskillaan! Hänen vartalonsa ikäänkuin kasvoi ja näytti se tällä hetkellä todellakin kuninkaalliselta! Niin, niin, se oli kuningas Milan menneiltä ajoilta, sama kuningas, joka ei koskaan hyljännyt kenenkään pyyntöä, joka oli tottunut antamaan täysin kourin ja täysin määrin nauttimaan elämästä!

Stefan Naumovitsch oli täyttänyt pikarin ääriään myöten. Hän nosti sen niin korkealle kuin taisi. Kultanen viini säteili viheriän lasin läpi lampun valossa.

- Oi, jospa voisin antaa tälle viinille lumousvoiman, huudahti Stefan, — jotta se antaisi minun herralleni ja kuninkaalleni pitkän ja onnellisen elämän! Mutta, sehän on Serbia! Sanotaan, että siinä on omituinen tulisuus. Näyttäköön se nyt todeksi tämän väitteen. Tässä minä ojennan viinien kuningasta serbialaisten kuninkaalle.

Milan otti pikarin nuoren upseerin kädestä, painoi toisen käden sydämelleen ja nosti toisella pikaria.

- Minä juon ensiksi rakkaan isänmaa parkani onneksi ja menestykseksi!

Kukoistakoon Serbia, kasvakoon Serbia suureksi, kestäköön Serbia vuosituhansia!

Kuningas tyhjensi pikarin puolilleen.

- Toinen malja on Obrenovitschien suvulle, jatkoi hän heti sen jälkeen — jalolle suvulle, joka on niin läheisesti liittynyt Serbian historiaan! Tulkoon kerran Obrenovitsch, joka tekee serbialaiset niin onnellisiksi kuin he ansaitsevat. Minä olen tahtonut sitä tehdä — minä olen koettanut tehdä sitä — mutta oi, tällä hetkellä tunnen, etten ole koskaan täyttänyt tehtävääni! Eläköön Obrenovitschien suku kaikkina aikoina! Sille juon toisen maljani! —

Kuningas vei uudestaan maljan huulilleen ja toisen kerran joi hän.

- Oh, miten erinomaista viiniä! huudahti hän sitte. — Se hehkuu kuin tuli suonissani! Se panee sydämeni sykkimään nopeammin, niin rajusti, kuin olisin vasta seitsentoista vuotias ja kuin olisi tämä se päivä, jolloin Serbian kruunu asetettiin päähäni! Täällä lienee hyvin kuuma tässä huoneessa. Avataan ikkuna hiukan! Viini on voimakasta, Stefan Naumovitsch, mutta hyvää se on — hyvin hyvää! Kuinkas voisikaan se olla muuta? Onhan se kasvanut Serbian vuorilla!

Kuningas riensi ikkunan luo ja avasi sen molemmat puolikkaat. Syvin henkäyksin veti hän raitista yöilmaa, joka virtasi häntä vastaan.

Mutta sillä aikaa oli Stefan Naumovitsch uudelleen täyttänyt pikarin.

- Sallikaa minun nyt, kuninkaani, huudahti Stefan — juoda jaloimman, parhaimman kuninkaan malja! Niin puhdas kuin tämä viini, niin kirkas kuin se, niin voimakas kuin se, olkoon tästälähin teidän elämänne. Terve, kuningas Milan, terve Serbia ja alas Draga ja hänen joukkonsa!

Mutta samassa kun hänen piti juoda viini, kuului äkkiä hänen korvaansa käheä huuto ja pikari kiskaistiin hänen huuliltaan.

Lasisirpaleiden helinä — ja se kallis, kullalla koristeltu lasipokaali oli palasina lattialla ja viini juoksi matolle, joka ahnaasti imi sitä itseensä.

- Laupias Jumala, kuninkaani, mitä tämä merkitsee? änkytti nuori kapteeni ja otti muutamia askelia taapäin. — Minkälainen te olette!

- Elä juo! huusi kuningas käheästi. — Viini on myrkytettyä! Minä olen juonut kuolon juomani!

Kasvot vääristyneinä ja nähtävästi mitä hirveimmissä tuskissa vaipui Miian ähkyen sohvalle.

Kauhistuneena riensi Stefan lääkäriä kutsumaan. Mutta ennenkuin tämä saapui, oli kuningas Milan kovissa tuskissa ystävän käsivarrella vetänyt viimeisen henkäyksensä.

Muutamia päiviä sen jälkeen tapahtui hautaus asianmukaisella loistolla ja komeudella.

Kun kuolinilmoitus saapui Serbiaan, suri koko kansa. Mutta kuningatar Draga hymyili. Myrkytetty nuoli, jonka hän oli ampunut, oli osannut maaliin. Yksi hänen enin peljättyjä vihollisiaan oli poissa. Kohta sai hän vielä uutta riemun aihetta.

YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Perillistä hakemassa

Pienessä, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa, joka sijaitsi hyyrykasarmissa, Tonavakadun varrella Belgradissa, oli eräänä auringonpaisteisena päivänä, joku aika viimeksi kuvattujen tapahtumain jälkeen, yksinäinen nuori tyttö.

Hän istui kumartuneena pöydän ääressä, jossa oli ompelurasia ja muutamia vaatepalasia. Se kappale — pieni, soma lapsen paita — jota hän oli ommellut, oli pudonnut lattialle. Hän istui pää käden varassa, syviin ajatuksiin vaipuneena.

Ovelle koputettiin. Mutta tyttö ei liikahtanut.

Hän ei ollut kuullut mitään. Koputettiin vielä kerran. Silloin nosti hän päätänsä.

- Astukaa sisään, huusi hän pehmeällä äänellä. Sisään astui kaksi naista, toinen nuori ja kaunis, toinen vanha ja ruma. Ne olivat kuningatar Draga ja hänen seuranaisensa, täti Eufemia.

- Te näette siis, lapseni, lausui viimemainittu, että olen pitänyt sanani. Tässä on se ylhäinen nainen, joka tähän asti on ollut teidän hyväntekijänne ja on vastakin, jos pysytte lupauksessanne.

Näin sanoen osotti täti Eufemia kuningatarta, joka uteliain silmäyksin tarkasti nuoren tytön vartaloa ja näytti kerrassaan tahtovan niellä sen.

- Oi hyvä rouva, kuinka voin kiittää teitä kaikesta siitä hyvästä, jota olette minulle tehnyt, huudahti nuori tyttö tarttuen kuningattaren käsiin. Mitä olisi minusta tullutkaan, jos ette te olisi armahtanut minua! Minun on yksistään teitä kiittäminen siitä, ettei minun tarvitse kadulla synnyttää lastani. Oi rouva, minä pyydän kaikesta sydämestäni, elkää vetäkö pois käsiänne, elkääkä ajatelko pahaa minusta, vaikka —

- Jo riittää! huudahti kuningatar, nousi ylös ja silitteli kädellään hellästi onnettoman päätä. — Uskollinen ystäväni — kuningatar osoitti näin sanoen täti Eufemiaa — on kertonut minulle kaikki. Minä tiedän, että te olette joutunut häpeällisen rikoksen uhriksi! Mutta miksi ette sano viettelijänne nimeä? Miksi ette ole edes tädilleni, joka kuitenkin on antanut teille todistuksen, että voitte avata hälle sydämenne, kertaakaan maininnut sen ihmisen nimeä? Se olisi kuitenkin hyvä, lapseni, jos voitaisiin asettaa hänet vastaamaan rikoksestaan.

- Sitä minä juuri en tahdo! huudahti petetty. — Minä vihaan sitä miestä yhtä paljon kuin ennen olen häntä rakastanut. Mutta minä en tahdo ilmaista hänen nimeänsä ihmisten halveksittavaksi, en ainakaan nyt, ennenkuin hetki on tullut, jolloin minä asetan hänet vastaamaan teoistaan! Ja jos minä en silloin enää ole olemassa, niin tekee sen toinen.

- Kenestä toisesta te puhutte?

- Isästäni, rouva!

- Ah, teidän isänne on siis elossa. Missä hän on? Arvattavasti Serbiassa, tehän olette serbialainen?

- Minä en tiedä jos hän tällä hetkellä on siellä. Mutta yhden seikan tiedän varsin hyvin. Jos minä uskaltaisin astua hänen eteensä ja tunnustaa rikokseni, niin täyttäisi hänen sielunsa siitä hetkestä lähtien vaan yksi ainoa ajatus, viettelijäni kosto!

- Teidän nimennehän on Sylva. Miksi ette tahdo sanoa meille toistakin nimeänne, sukunimeänne?

- Rouva, sen täytyy ikuisesti pysyä salassa! Ettekö ymmärrä, etten minä tahdo häpeällä tahrata isäni nimeä? Oi, minä olen hyljätty, häväisty!

- Mutta syy ei ole teidän, vastasi kuningatar lempeällä äänellä, jota hän osasi niin oivallisesti käyttää silloin kuin se sopi hänen aikeilleen. — Se, mikä nyt on teille tapahtunut, voi yhtä hyvin tapahtua kelle kunnialliselle tytölle tahansa. Me olemme nyt kerran sellaisia, ettemme voi olla rakastamatta ja kun rakastaa, luottaa siihen, jota rakastaa. Mutta ikävä kyllä käytetään niin usein väärin tätä meidän luottamustamme. Se on kai naisen kohtalo sellainen! Ja nyt asiaan, lapseni! Istukaa viereeni tähän sohvalle. Kuvitelkaa, että puhutte sisarenne, uskollisen ystävänne kanssa. Katsokaa minua. Ettekö voi luottaa minuun?

Sylva — sillä se oli todellakin Nicodemin uhri, jonka löydämme tässä rappeutuneessa hyyrykasarmissa Tonavakadun varrella — kohotti suuret silmänsä ja katsoi Dragaan.

— Te olette niin kaunis, rouva, änkytti Sylva hiukan hämmentyneenä. — Niin kaunis, ett'en koskaan ole nähnyt kauniimpaa naista.

— Sanokaa minulle siis, koska odotatte vaikean hetkenne tulevan?

Tämä kysymys nosti heikon punan Sylvan poskille. Sitte loi hän silmänsä alas ja äkkiä kiilsi hänen silkin pehmeissä silmäripsissään kaksi suurta kyyneltä, jotka hitaasti vierivät poskia alas.

— Minun lapseni, vastasi hän sitte kyynelten tukahuttamalla äänellä — näkee päivän valon noin kolmen kuukauden kuluttua. Tarkalleen en sitä tiedä, sillä minä en ymmärrä sellaisia asioita. Oi, rouva, mieluimmin olisin niistä puhumatta! huudahti Sylva äkkiä nyyhkyttäen. — Häpeä on vähällä tappaa minut!

— Siis kolmen kuukauden kuluttua, toisti kuningatar — se on hyvä!

Ja te tiedätte, jatkoi sitte kuningatar hiljaisella, mutta kuitenkin läpitunkevalla äänellä — että minä olen valmis ottamaan teidän lapsiraukkanne?

- Minä tiedän sen, rouva Eufemia on sanonut sen minulle. Mutta ajatus, että minun täytyisi erota lapsestani, tekee minut melkein mielipuoleksi.

- Lapseni, — sehän on kaikista paras teille itsellenne, vastasi Draga. — Jos tahdotte olla hyvä äiti lapsellenne, niin ette tahdo sitä kanssanne kurjuutta kärsimään.

- Mutta minähän olen valmis tekemään työtä lapseni edestä, vaikka käsieni pitäisi olla liikkeessä varhaisesta aamusta myöhään iltaan! huudahti onneton, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. — Ei mikään työ ole minulle liian vaikeaa lapseni tähden!

- Työ? huudahti käheästi täti Eufemia. — Ha, haa, niin sanovat he kaikki! Mutta nyt on huonot ajat, teidän pitää tietämän, ettei ole helppo saada työtä! Ja muuten, mitä olette oppinutkaan? Ette mitään, rakkaani, ette kerrassa mitään! Eräänä kauniina päivänä seisoisitte te kadulla lapsinenne, ettekä tietäisi, mistä saisitte leipäpalan, jolla tyydyttäisitte lapsenne nälkää! Mutta mitäs tästä nyt kannattaa puhua? Sehän on päätetty asia, tiemmä. Muistakaa vaan, millaisena löysin teidät Wienissä. Te haitte palvelustytön paikkaa. Mutta kukapa olisi ottanut teidät sellaisessa tilassa? Silloin sattumalta tapasin teidät eräässä palvelijatoimistossa. Heti ymmärsin, miten teidän asianne olivat. Mutta minä säälin teitä ja ehdotin, että seuraisitte minua Serbiaan odottamaan lapsenne syntymistä. No, enkö ole pitänyt sanaani, sanokaa? Enkö ole siitä lähtien pitänyt huolta teistä, enkö ole antanut teille, mitä tämä hyväntahtoinen rouva on antanut teitä varten?

- Oi rouva, kaikki on totta! Olette pitänyt minusta huolta, kuin olisitte ollut äitini!

- Mutta kuitenkin olen sen tehnyt ainoastaan yhdellä ehdolla, jota pyydän teidän muistamaan. Meidän välillä sovittiin, että te jättäisitte lapsenne tälle rouvalle, joka on niin runsaasti auttanut teitä rahoilla.

- Epätoivossani suostuin siihen ehtoon, vastasi Sylva ja kuumat kyyneleet vierivät hänen poskillaan. Eihän minulla ollut muuta neuvoa, ellen olisi jäänyt kadulle kuolemaan! Oi, onnettomuus heilutti silloin toisen kerran vasaraansa pääni päällä. Minä olin erään ylhäisen herran talossa, jonka nimeä en myöskään tahdo mainita, mutta jonka te tuntisitte jos lausuisin teille hänen nimensä. Tämä herra oli ystävällinen minua kohtaan. Hän kunnioitti minua ja kohteli rakkaudella. Hän lupasi antaa minulle apuansa sitte kun hetkeni tulisi.

- No, ja miksi ei tämä ylhäinen herra pitänyt lupaustansa? kysyi täti Eufemia myrkyllisesti.

- Sentähden, että hän äkkiä kuoli! vastasi Sylva ja muistaessaan Milanin hirmuista kuolemaa löi hän kädet kasvoilleen ja alkoi katkerasti itkeä.

- Kuolemalle ei ole lääkettä, vastasi Eufemia. — Minä uskon kyllä, mitä kerrotte, mutta se hyväntahtoinen herra, jonka luona te asuitte, on nyt kuollut ja haudattu. Antakaa hänen levätä rauhassa! Nyt on teidän huolehdittava niistä olosuhteista, joissa nykyään olette. Päättäkää siis! Aiotteko pitää lupauksenne? Tahdotteko jättää lapsenne meille, sittekun se on syntynyt maailmaan?

- Kuulkaa minua, lapseni! sanoi kuningatar ystävällisellä äänellä. — Minä selitän teille, miksi minä mielelläni tahtoisin teidän lapsenne! Näettekö, minä elän mitä onnellisimmassa avioliitossa mieheni kanssa. Minulla on erinomainen puoliso, mutta taivas ei ole lahjoittanut minulle lasta. Meistä tuntuu yksinäiseltä suuressa, kauniissa kodissamme. Mikä on siis lähinnä, kuin, että otamme teidän lapsenne omaksemme? Semmoistahan tapahtuu joka päivä, eikö niin? Olisinhan minä voinut kääntyä löytölasten huoneeseen, jossa löytyy niin monta hyljättyä pikkuraukkaa, ja minulle olisi ilman muuta annettu lapsi. Mutta sitä minä en tahtonut. En semmoista lasta, jonka äitiä en tunne, tahtonut painaa rintaani vasten, vaan juuri teidän lapsenne, sillä minä tunnen teidät, rakas Sylva ja täti Eufemia on puhunut minulle teistä niin kaunista ja liikuttavaa. Minä lupaan teille pyhästi, että lapsenne on tuleva hyvin onnelliseksi! Siltä ei puutu mitään, mitä rikkaus voi sille antaa ja hän saa mitä parhaimman kasvatuksen. Te itse voitte silloin tällöin tulla vakuutetuksi siitä, että ainoastaan se, mikä on parasta, on kylliksi hyvää teidän lapsellenne. Siitä syystä täytyy teidän olla hyvin huono äiti, jos aiotte asettua lapsenne onnen tielle.

- Ei — ei, sitä en minä tahdo, änkytti Sylva epätoivoisena. — Näenhän minä, että minun lapseni tähden täytyy mukautua teidän toivomukseenne. Mitäs minä voisinkaan tarjota sille, hyljätty raukka? Enhän minä voi ottaa lasta mukaani sille synkälle tielle, jota tulen vaeltamaan, voidakseni kostaa sille miehelle, joka on tehnyt minut onnettomaksi, joka on tallannut pyhimmät ja parhaat tunteeni jalkainsa alle! Sillä lapsen täytyy elää valossa, sekoittamattoman ilon valossa, eikä vihan ja koston pimeydessä.

- Oivallisesti puhuttu! Ne sanat on Jumala itse antanut teille! huudahti Draga. — Eikö niin, me olemme siis yksimieliset? Kolme kuukautta, tai siksi kun lapsi syntyy, olette te täällä. Teiltä ei tietysti puutu mitään. Minä annan teille vielä runsaamman arvon, kuin tähän asti.

- Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, vastasi Sylva, — mutta mitä te tähän asti olette antanut minulle, on aivan riittävä, minä en tahdo enempää.

- Kuinka vaatimaton hän on tuo ihastuttava pikkunen! sanoi kuningatar ihailevalla äänellä tädilleen, joka myöskin hieroi ryhmyisiä käsiänsä. — Sitä mitä olette minulle hänestä kertonut, ei ole mitään liioiteltua! Minä olen todellakin erinomaisesti mielissäni!

- Tiesinhän minä, että te tulisitte iloiseksi? tirskui ilkeä myrkynsekoittaja. — Hi, hi, täti Eufemialla on terävät silmät, sen sanon, eivätkä ne ole tälläkään kertaa pettyneet!

- Niin pian kun lapsi on syntynyt maailmaan, jatkoi Draga — viedään se täältä ja kannetaan minun luokseni. Mutta teille annetaan se rahasumma, joka on luvattu. Kuinka paljon se taas olikaan, rakas täti? Eikös se ollut kymmenen — —

- Viisituhatta frangia se oli, huudahti vanhus nopeasti. — Elkää nyt vaan erehtykö, rakas veljentyttäreni, viisituhatta frangia lupasin minä hänelle ja ne saa hän joka centimin.

- Minä en tarvitse rahoja, huudahti Sylva. — Minä luovun niistä. Oi ei, rouva, elkää antako minulle rahoja, sillä silloin tuntuisi minusta, kuin olisin myönyt lapseni!

- Elkää sanoko niin, rakkaani! Teidän täytyy ottaa rahat, sillä ne ovat teille tarpeen sillä koston tiellä, jota te tulette vaeltamaan. Uskokaa te minua, joka tunnen maailman paremmin kuin te, rahoja tarvitaan jos aiotaan sotaa käydä ja se taistelu, jota te aiotte käydä lapsenne uskottoman isän kanssa, ei ole muuta kuin sota! Mutta niin pian kuin taas olette terve, täytyy teidän kolmeksi vuodeksi lähteä maasta. Täti Eufemia on kai sanonut sen teille, vai mitä?

- Kolme vuotta, mutisi Sylva, — oi, se on hyvin pitkä aika! Enkä minä koko sillä ajalla saa nähdä lastani, sitä rakasta olentoa, joka on omaa lihaani ja vertani, niin, enemmänkin, minun tuskani ja sieluni! Enkö minä kertaakaan näiden kolmen vuoden aikana saa painaa sitä rintaani vasten?

- Ei, sehän on aivan luonnollista! huudahti kuningatar kiireesti. — Lapsen täytyy tottua pitämään minua äitinään. Jos te nyt tulisitte lapsen ja minun väliin, niin ei lapsi koskaan voisi tietää, kuka oikeastaan on sen äiti, oletteko se te vai minäkö se olen! — Mutta kun ne kolme vuotta ovat kuluneet, niin saatte asettua tänne Belgradiin asumaan, minä itse autan teitä kodin järjestämisessä ja sitten sallitaan teidän joka sunnuntai tavata lastanne. Oi, kuinka siitä tulee hauskaa! huudahti kuningatar teeskennellen. — Me asetamme pienokaisen keskellemme ja vuorotellen suutelemme ja hyväilemme sitä! Eikö niin, se on ihmeen hauskaa!

- Niin, se on hauskaa! kuiskasi Sylva kyynelissään painaen kädet rintaansa vasten, kun rajusti myrskyävä sydän aaltoili kovasti.

- Siis olemme selvillä, rakas lapseni, sanoi kuningatar, tarttuen uudestaan Sylvan käsiin. — Ja minä toivon vaan kaikesta sydämestäni, että teidän vaikea hetkenne olisi ohi. Minä suutelen teitä otsalle, tuottakoon se suudelma teille onnea! Hyvästi, te ette nyt saa enää minua nähdä. Tämä kunnianarvoisa nainen, minun tätini Eufemia muodostaa teille yhdyssiteen meidän välillämme, samoin kuin hän tähänkin asti on ollut. Hyvästi!

- Hyvästi, rouva! sanoi Sylva vapisevalla äänellä, kumartaen Dragalle. — Oi, kuulkaa vielä onnettoman viimeinen rukous! Olkaa hyvä äiti lapsiraukalleni, varjelkaa ja suojelkaa sitä kaikelta pahalta ja kun lapseni voi ajatella ja käsittää, mitä sanotaan, niin kertokaa hänelle äitiraukasta, jonka täytyi antaa pois rakkaimpansa, kun ei hänellä ollut muuta keinoa! Opettakaa lastani rukoilemaan ja liittäkää hänen rukouksiinsa minunkin nimeni!

Sylva ei voinut enää sanoa mitään. Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä ja hän joutui semmoisen tuskan valtaan, että horjui sängyn luo ja vaipui sen eteen polvilleen, kätkien tyynyihin kyyneleiset kasvonsa.

Draga viittasi vanhalle seuralaiselleen, että heidän oli nyt poistuminen. Täti Eufemia heitti pilkallisen katseen onnettomaan naiseen. Sitte seurasi hän Dragaa, joka oli ehtinyt ovesta ulos.

KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Naisten räätäli.

- Tehän olette herra Devrient Parisista? Tämän kysymyksen teki Draga pitkälle, hoikalle miehelle, jonka kasvoja ympäröi Pariisin muodin mukaan niin sanottu Boulangerparta, kokoparta, joka poskilla oli leikattu hyvin lyhyeksi ja suippeni leuan alla. Hän oli Dragan sähköteitse kutsuma leikkaaja kuuluisasta naisten räätäliliikkeestä Parisissa. Serbian kuningaspari aikoi ennen pitkää lähteä vierailulle keisari Frans Josefin luo Wieniin ja tätä matkaa varten oli Draga ryhtynyt suuremmoisiin valmistuksiin, voidakseen näyttäytyä edukseen niin loistavasti kuin mahdollista. Itävallan hovinaiset saisivat nähdä, että Serbian kuninkaan puoliso ymmärsi pukeutua ja käyttäytyä kuten kuningatar.

Siitä syystä oli muotitaiteilija Worthista kutsuttu. Tämä herra, joka nyt seisoi kuningattaren edessä hänen omassa huoneessaan, oli erittäin komea. Hänen käsissään säteili useita hohtokivisormuksia ja sen huomasi, että hän hoiti käsiään erityisellä huolella.

- Teidän majesteettinne palvelukseksi, vastasi puhuteltu. — Devrient on nimeni ja minulla on kunnia olla ensimäinen leikkaaja Worthin liikkeessä Parisissa. Olen tullut Belgradiin teidän majesteettinne toivomuksesta, keskustelemaan teidän majesteettinne kanssa puvuista, joita on valmistettava.

- Sydämellisesti tervetullut, rakas Devrient, vastasi kuningatar Draga sillä hurmaavalla herttaisuudella, jota hän ymmärsi käyttää, kun tahtoi erityisesti voittaa jonkun henkilön puolelleen. — Minä odotin teitä oikeastaan jo eilen.

- Anteeksi, teidän majesteettinne! Mutta minä olen tullut tänne niin kiireesti kuin mahdollista. Herra Worth kehoitti minua tosin kiiruhtamaan, mutta minä tahdoin näyttää teidän majesteetillenne erityisen kauniita malleja ja niitä saadakseni täytyi minun uhrata kaksikymmentäneljä tuntia.

- Onko teillä mallit mukananne? kysyi Draga.

- Kyllä, teidän majesteettinne, tässä ne ovat, vastasi Devrient, avaten komean lippaan, josta otti useita pieniä vaatemalleja.

Kas tässä, teidän majesteettinne, sanoi hän, puku tästä crépe de chine kankaasta näyttäisi erinomaisen komealta. Jos siihen vielä lisäksi ajattelemme manttelin himmeän keltaisesta silkistä, niin luulen, että teidän majesteettinne saisi erinomaisen puvun, joka olisi sopiva suuriin juhlatilaisuuksiin.

- Rakas Devrient, sanoi Draga — ennenkuin puhumme pitemmältä, täytyy minun huomauttaa teille erästä seikkaa, joka on hyvin tärkeä.

Kuten tiedätte, Draga punastui hiukan, sillä sitäkin osasi hän — odottaa Serbia suurta tapahtumaa. Jos Jumala suo, lahjoitan minä kuninkaalle prinssin.

- Ah, teidän majesteettinne, huudahti leikkaaja, kumartaen syvään — sallikaa minun jo edeltäpäin lausua onnitteluni tätä suurta tapausta varten. Varmaan koko maa ottaa sen ilolla vastaan ja ulkomaillakin synnyttää tämä riemu mitä iloisinta vastakaikua.

- Minä tiedän, sanoi Draga — mutta kun tässä on kysymys pukujen hankinnasta, niin on tarpeellista, että te erityisesti otatte tämän huomioon.