Part 30

Sillä tässä erittäin yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa oli Sylva uneksinut lapsuuden unelmansa, kasvanut tytöksi ja neidoksi.

Kaikki ne rikkaat kauneuden aarteet, joilla luonto oli hänet lahjonut, olivat kuten unessa langenneet alas Demeter Banjalukin tyttärelle.

Kuukin tunki samaan aikaan katseensa neidon makuuhuoneeseen, sama kuu, joka niin usein lainaa valonsa nuorille sydämille, jotka muutoin eivät voi lähestyä toisiaan.

Nicodem säpsähti.

Tuolla vastapäätä seinän vieressä oli satumaisen kauniisti järjestetty vuode.

Tämän saaren asukkaat näyttivät olevan ihmeellisiä ihmisiä, joilla oli toisellaiset elämäntavat kuin muilla ihmisillä.

Yksinkertaisesta puusta tehty sänky oli peitetty turkkilaisella matolla ja sen päälle oli pantu useita silkkipatjoja.

Tällä vuoteella, jonka Demeter Banjaluki rakkaalla kädellä oli järjestänyt tyttärelleen, uinui Sylva koko neitseellisessä kauneudessaan, peitteenä hieno, valkoinen silkkipeitto, josta hänen tummat kiharansa jyrkästi erosivat.

Hienolla peitolla näkyivät ruumiin hurmaavat muodot niin selvästi, kuin olisi vaan hieno huntu ollut levitetty sen yli, ollen samalla peittävä ja läpinäkyvä.

Hymy leikitteli Sylvan huulilla.

- Ehkä hän uneksii minusta? kuiskasi Nicodem itsekseen vapisevalla äänellä. — Sillä totta puhuen voin panna pääni pantiksi, että olen ensimäinen mies, joka on astunut tämän nuoren olennon tielle.

Mutta, nyt minä herätän hänet! Hän nukkuu yksin näen minä!

Siitä juuri olin hiukan huolissani, jos vanhus nukkuisi samassa huoneessa hänen kanssansa.

Mutta Jumalan kiitos, niin ei näy olevan laita!

Eteenpäin siis!

Hän nosti kätensä ja naputti hiljaa ikkunalle.

- Sylva! huusi hän sitte puoliääneen. — Sylva, herää! Minä se olen metsästäjä, joka on sinulle lähettänyt tervehdyksensä.

Nukkuva säpsähti vuoteellaan, kuullessaan ihmisääntä.

Mutta hän luuli vaan uneksivansa.

Sillä hän levitti kätensä, hänen rintansa kohosi ja uneksiva ääni tunkeutui hänen huuliltaan.

- Sylva! huusi Nicodem vielä kerran. — Rakas, armas olento herää!

Hiljaa huudahtaen nousi Demeterin tytär ylös vuoteellaan.

Hän heitti silmäyksen ikkunaan päin.

Sitte vaipui hän takaisin vuoteelle ja veti silkkipeiton leukaan asti.

- Oletko vihainen minulle, kaunis Sylvani, että uskalsin näin lähestyä sinua? kysyi Nicodem, viettelijä, joka hyvin tunsi sen kielen, joka löytää tien nuorten, kokemattomain tyttöjen sydämiin.

Sano sana ja minä menen, enkä tule enää koskaan, koskaan takaisin!

Mutta jos pidät minusta hiukkasen, jos minun lämpimät rakkauden rukoukseni ovat liikuttaneet sinun sydäntäsi, niin — tule sitte hetkeksi ikkunaan ja anna minun katsella sinun armaita kasvojasi!

Syntyi minuutin hiljaisuus. Silloin kuului hiljainen, vapiseva ääni.

- Käänny pois, niin minä tulen ikkunaan!

Nicodem totteli. Hän kääntyi pois ja antoi hänen heittää hameen yllensä.

Mutta Sylva ei ottanut edes niin paljon aikaa, että olisi pannut sukat ja kengät jalkaansa.

Ehkä hän myös pelkäsi, että äiti Cyrilla, joka nukkui seinä seinässä hänen kanssaan, heräisi, jos hän kulkisi kengät jalassa lattialla.

Niin hiljaa kuin mahdollista hiipi hän ikkunan luo ja avasi sen yhtä viattomasti kuin lapsi, joka ei tiedä, että susi seisoo tuolla ulkona ja tahtoo repiä sen kappaleiksi.

Ja koko hänen sielunsa viattomuus ilmeni siinä huudahduksessa, jolla hän ensin tervehti Nicodemia.

- Tuon näköinenkö sinä siis olet! kuiskasi hän katsoessaan viekkaan miehen kasvoihin, jotka hymyillen häntä tarkastivat. — Sinä olet hyvän näköinen!

- Ja sinä olet hurmaavin olento, jota silmäni koskaan ovat nähneet, vastasi Lunjevica. Sinun rinnallasi täytyy kaiken vaaleta, itse ruusunkin.

- Elä puhu pahaa ruusuista! sanoi Sylva. — Minä rakastan ruusuja.

- Ja minä myös niitä rakastan, siksi rakastan sinuakin, sinä ruusujen suloinen sisar! vastasi Lunjevica, joka juuri muisti lukeneensa sellaisen lauseen eräästä ranskalaisesta romaanista ja oli hän silloin paljon pitänyt siitä.

- Sinä olet kirjoittanut minulle niin helliä sanoja, jatkoi Sylva, että ne tulivat luokseni kuin tervehdys vieraalta maalta.

- Maailma on sinulle vielä vieras, lapsi raukka, joka olet tuomittu aina asumaan tällä yksinäisellä saarella!

Mutta kerran saat oppia tuntemaan maailmaa, ja kaikki sen ilot ja loiston. Sen vannon sinulle. Oi, minulla on niin paljon sanottavaa sinulle, rakas tyttöni, päästä minut sisälle!

Saanko tulla ikkunasta luoksesi?

Ja hän oli sennäköinen, kuin aikoisi hän ilmaa Sylvan suostumustakin panna aikeensa toimeen.

Mutta Sylva ei väistynyt ikkunasta, vaan sanoi äkkiä hänelle:

- Ei, sitä et sinä saa tehdä.

Minä olen luvannut äiti Cyrillalle, etten koskaan päästä vierasta ihmistä meidän taloomme. Hän arveli, että se saattaa olla varas.

- Tahdotko sitte ajaa minut pois? huudahti Nicodem teeskennellyn epätoivoisella äänellä. — Oi Sylva, minä olin kuvitellut, kuinka ihanaa olisi, jos joskus saisin laskea käteni sinun vyötäisillesi ja katsoa sinun silmiisi.

Mutta täällä en voi sanoa sinulle kaikkea.

Päästä minut sisälle, tee minut onnelliseksi!

Sylva mietti hetkisen. Tämä hetki ratkaisi hänen kohtalonsa.

- Minä tulen luoksesi neljännestunniksi, sanoi Sylva viivytellen. — Näetkö tuota vanhaa tornia tuolla?

Tätä sanoessaan osoitti hän Janitschartornia, jonka korkea, turkkilaisen puolikuun koristama kupooli kohosi ikivanhain puiden takana.

- Tuotako rauniota tarkoitat? vastasi Nicodem. — Kyllä sen näen. Mutta mitä sillä tarkoitat?

- Siellä tahdon tavata sinua.

Siellä on hiljaista, siellä voit sinä sanoa minulle kaikki, jonka katsot välttämättömäksi minulle uskoa.

Minä annan sinulle avaimen.

Sillä pääsee tornin kupoolihuoneeseen. Odota minua siellä! Minä puen ensin päälleni, mutta niin pian kuin se on tehty, tulen heti sinun luoksesi!

Kuinka riemuitsikaan roistomainen viettelijä kuullessaan nämä sanat!

Tuolla hiljaisessa tornissa tahtoi tyttö tavata häntä. Oivallista! Tämä oli paljon enemmän, kuin hän oli odottanutkaan.

Sillä tuolla vanhan tornin hiljaisessa kammiossa olisi tyttö hänen omansa, hänen täytyisi olla!

Kun hän sitte kerran oli langennut — haa — silloin pikku karitsa kyllä kesyyntyisi, kuten niin moni muukin!

Sylva vetäytyi pois ikkunasta ja meni hakemaan avainta, joka riippui seinällä muiden joukossa.

Hän ojensi Nicodemille avaimen, jonka tämä otti ahnain käsin.

- Äiti Cyrilla on oikeastaan kieltänyt minua astumasta torniin, sanoi hän — ja hän on ennustanut, että onnettomuus kohtaa minua, jos joskus olen tottelematon.

Ja kuitenkaan, lisäsi hän vienolla, sydämellisellä äänellä — en voi vastustaa kiusausta pitää käsiäni sinun käsissäsi.

Mene nyt, minä tulen perästä.

- Kiitos, herttainen tyttö! kuiskasi Nicodem. — Elä nyt ajattele sitä, mitä äiti Cyrilla on sanonut!

Vanhat ihmiset ovat niin konstikkaita ja heidän ennustuksensa eivät ole penninkään arvoiset.

Elä anna minun odottaa liian kauvan! Minä palan halusta saada tavata sinua.

Hyvästi siksi kun olemme kahden kesken!

Sylva seisoi ikkunassa, kunnes oli varma siitä, että hän oli tullut torniin.

Silloin meni hän pois ikkunasta ja istuutui jakkaralle alkaen panna jalkaansa sukkia ja kenkiä.

- Teenköhän ehkä väärin? kuiskasi hän sitä tehdessään itsekseen. — En, en varmaankaan!

Tyttö keskeytti äkkiä puheensa.

Joku varjo ikkunassa näkyi huoneeseen.

Olikohan metsästäjä tullut takaisin?

Ehkä hän ei ollut saanut auki tornin ovea tai oli mahdollisesti joku muu vastoinkäyminen tullut?

Sylva nosti päätään.

Samassa pääsi häneltä heikko huudahdus ja hän hyppäsi ylös tuoliltaan.

Avonaisessa ikkunassa seisoi jo mies ikkunalaudalla.

Mutta se ei ollut metsästäjä, vaan eräs toinen, pitkä laiha mies, jolla oli linnun kasvot ja ilkeät silmät, jotka katsoivat uteliaasti ja ivallisesti häneen.

- Kuka te olette? Mitä tahdotte? huudahti Sylva vapisevalla äänellä.

Äiti Cyrilla herää! Oi — mitä pahaa olen minä tehnyt teille?

Nämä Sylvan sanat katosivat puolittain tiheään huiviin, jonka Matias Sperber, tyttökauppias — sillä hän se oli, joka nuolennopeudella oli juossut tytön makuuhuoneeseen — heitti yli onnettoman tytön pään ja hartioiden.

Ryöstölintu ei hyökkää nopeammin saaliinsa kimppuun kuin tämä mies hyökkäsi Sylvan päälle.

Ruumiinsa painolla oli hän syössyt Sylvan kumoon.

Nyt oli hän polvillaan tytön päällä ja tukahutti huivilla hänen valituksensa ja rukouksensa.

Armotta sitoi hän hänen kätensä ja jalkansa.

Sitte otti hän saaliinsa ja hyökkäsi ulos ikkunasta.

Hän juoksi rajusti kantaen tytön saaren yli rantaan.

Kun hän tuli alas pajupensasten luo, päästi Matias Sperber lyhyen vihellyksen.

Heti vastattiin tähän merkkiin alhaalta rannasta.

Kaksi villin näköistä miestä riensi esille.

- Heti täältä! kuiskasi Matias Sperber. — Onko venhe kunnossa? Toimittakaa tämä venheeseen ja sitte heti laivaan!

Pelkään vähän, että hänen ensimäinen huutonsa herätti takaa-ajajia!

Puoli minuuttia myöhemmin oli onneton Sylva makaamassa venheen pohjalla, jota molemmat miehet soutivat voimakkailla käsillä.

Venhe pistäytyi Tonavan virtajuopaan ja kulki nopeasti virran mukana.

Matias Sperber istui ruorissa ja katsoi alas olentoon, joka makasi hänen jaloissaan ja jonka kasvot vielä olivat huivin peitossa.

Olen nähnyt häntä vaan sekunnin ajan, mutisi hän, mutta sen tiedän, että hän on kaunein tyttö, mitä olen tavannut.

Niin, Demeter Banjaluki, minulla on todellakin syytä olla sinulle erittäin kiitollinen.

Ja vaikka olisit pyytänyt kymmenen tuhatta frangia tästä naisesta, niin olisin maksanut sinulle sen summan, jos vaan olisin ensin saanut nähdä hänet.

Ei kauan viipynyt, ennenkuin pikku venhe pysähtyi erään höyrylaivan sivulle, joka oli ankkurissa Belgradin ulkosatamassa.

Nuoraportaat laskettiin laivasta ja niitä myöten kiipesi Matias Sperber ylös kauniin saaliinsa kanssa ja katosi sen kanssa heti alas kajuutaan.

- Nyt vapautan sinut silkkihuivistasi! huudahti Sperber ja avasi auki huivin, johon Sylvan pää oli ollut käärittynä. — Sillä nyt olet tallessa, tyttö, ja me voimme selittää asian toisillemme.

Vielä sittenkin, kun silkkihuivi oli otettu pois, oli hän puhumattomana hyvän aikaa.

Liikkumattomana istui hän tuolilla, johon Sperber oli pannut hänet istumaan.

Suurin, kyyneltynein silmin tuijotti hän siihen ilkeään mieheen, jolla oli linnun kasvot, saamatta selville, mitä hänelle oikeastaan oli tehty ja mitä tämä harvinainen ryöstö merkitsi.

Seuraavalla hetkellä piti hänen kumminkin saada hirvittävä selitys.

- Kuules, pikku kyyhkyseni, sanoi Sperber ja koetti rosoisella kädellään isällisesti taputtaa häntä pään päälle, minkä Sylva kumminkin nopealla liikkeellä esti — muutamain tuntien kuluttua pitää sinun jättää Belgrad.

Näetkös, minä olen noutanut sinut vähäpätöiseltä saareltasi, jotta saisit asua ihanassa, suuressa kaupungissa, komeassa talossa.

Siellä voit huvitella itseäsi niin paljon kuin tahdot.

Sinä saat ystäviä ja kauniita vaatteita, saat syödä ja juoda hyvää — sanalla sanoen, sinä saat kaikkea, mikä voi tuottaa sinulle iloa.

Sylva ojentihe.

Tällä hetkellä liikkui hänessä jotakin, joka muistutti, että hän oli isänsä tytär.

Sillä hänet täytti vastustusvoima ja tarmo, ettei hän ollut sellaista koskaan ennen tuntenut.

- Minä en tunne sinua! huusi hän. — Minä en tiedä, kuka sinä olet!

Minä en tahdo tulla kanssasi!

Minä en tahdo sinun kauniita vaatteitasi, enkä tahdo sinulta ystäviä itselleni.

Kotiin tahdon minä, kotiin saarelleni, äiti Cyrillan luo, ja voi sinua, jos et tee, kuten minä tahdon.

Nuori tyttö huusi nämä sanat teeskentelemätttömän kärsimyksen ja tuskan vallassa.

Mutta Matias Sperberiin eivät ne tehneet pienintäkään vaikutusta.

Hän oli tottunut siihen, että hänen uhrinsa, joita väkisin kuletettiin, alussa puhuivat tähän tapaan, valittivat, uhkasivat, raivosivat, kunnes vihdoin hitaasti, mutta varmasti kadottivat vastustusvoiman, kun näkivät, että kaikki oli turhaa.

- Ja mitä aiot sinä tehdä, rakkaani, vastasi Sperber — jos minä olen kuuro sinun valituksillesi, jos en vie sinua saarellesi, vaan vien mukanani?

- Silloin, huudahti Sylva, ja hänen mustat silmänsä välähtivät omituisella tavalla — kuolen minä.

Minun ruumiini saat sitte kulottaa mukanasi.

- Siitäkin asiasta olen pitänyt huolen. Katsoppas vaan ympärillesi täällä kajuutassa!

Täällä ei ole ainoatakaan esinettä, jolla voit vähääkään vahingoittaa itseäsi.

Minä olen liian hyvä ihminen, näetkös, jotta tahtoisin sinulle kärsimyksiä.

- Ja kuitenkin tahdotte te saattaa minulle suurimman tuskan, mitä ihminen koskaan voi minulle tehdä! huusi Sylva itkun tuhahuttamalla äänellä. — Sillä sinä tahdot riistää minut irti niistä, joita rakastan.

Oi, vapise minun isäni vihaa!

Hirmuisesti kostaa hän sinulle, kun hän kerran saa tietää, että sinä olet ryöstänyt hänen tyttärensä, hänen parhaan aarteensa maan päällä!

- No, mikä on sitte isäsi nimi? kysyi Matias Sperber, jonka sisällä heräsi äkkiä epämääräinen epäilys.

- Hänen nimensä on Demeter Banjaluki. — Ja minä olen Sylva, hänen ainoa lapsensa!

- Demeter Banjaluki? sanoi Sperber hämmästyneenä ja peräytyi taapäin.

Nyt oli hänellä kaikki selvänä ja yksinpä tuo suuri roistokin vapisi ajatuksesta, joka nyt kulki läpi hänen sielunsa.

- Herra Demeter on siis isäsi? jatkoi hän, astui lähemmäksi ja tunki katseensa hänen silmiinsä.

Herra Demeter? Pitkä, hoikka, noin neljänkymmenen vuoden vanha mies, jolla on musta tukka ja terävät silmät sekä pieni arpi vasemmalla puolen otsaa?

- Tunnetko isäni? huudahti Sylva ja tätä sanoessaan heräsi hänen sielussaan jonkunmoinen toivo, että tuo hirmuinen ihminen nyt vapauttaisi hänet. — Jos tunnet hänet, niin et voi tehdä hänelle niin hirveän pahaa, että ryöstät hänen lapsensa.

Jos tunnet hänet, niin tiedät myöskin, että sinun täytyy suuresti pelätä isäni vihaa!

- Pelätä! Niin, se on juuri oikea sana! sanoi Matias Sperber ivallisesti nauraen.

Minä panen pääni pantiksi, että hän on Serbiassa tuhat kertaa enemmän pelätty kuin rakastettu! Sillä sinun isäsi on —

Matias Sperber ei lausunut ajatustaan loppuun.

Sillä hänen mielestään oli parempi, ettei tyttö tällä hetkellä tiennyt, mitä hirvittävää tointa hänen isänsä harjoitti.

Tästä tulisi erittäin vaikuttava isku, jolla hän myöhemmin sopivassa tilaisuudessa toivoi saavansa aikaan suuren vaikutuksen.

Sillä voisi hän uhata tyttöä ja tehdä hänet kesyksi, jos Wienissä johtuisi hänen mieleensä ruveta kapinoimaan häntä ja sitä kohtaloa vastaan, johon hän oli aiottu.

Mutta Sylvan poskille levisi vihan puna ja hänen äänessään oli käheä sointu kun hän huusi:

- Elä uskalla häväistä minun isääni, kurja! Sillä isäni on paras ja jaloin mies ihmisten seassa.

Kuuletko, minä kiellän sinun sanomasta pahaa isästäni!

- Pahaa? huudahti Sperber ivallisesti. — Oh, minä kyllä pidän varani, etten sano mitään pahaa rakastettavasta herra Demeteristä enkä puhu mitään, joka loukkaisi häntä!

Minulla on päinvastoin syytä olla erittäin kiitollinen hänelle, sillä se oli hän itse, eikä kukaan muu, joka möi sinut minulle!

Kauhun huuto pääsi Sylvan huulilta.

Mitta oli täysi ja liika vuoti pois. Pyörtyneenä makasi tyttö sieltä yksinäiseltä Tonavan saarelta naisten ryöstäjän jalkojen juuressa.

YHDESVIIDETTÄ LUKU.

Kosto.

Puoli tuntia myöhemmin lähti höyrylaiva Belgradin satamasta ja kulki pitkin Tonavaa. Koneet toimivat vielä jokseenkin kohtuullisella voimalla, sillä kapteeni oli vastannut Matias Sperberille, joka oli kehoittanut häntä kulkemaan täydellä voimalla, että joen monet mutkat ja käänteet sekä erittäinkin monet hiekkapankit vaativat mitä suurinta varovaisuutta.

- Kun kerran olemme päässeet Belgradin näkyvistä, niin voimme kulkea kilpaa tuulen kanssa, vakuutti kapteeni herralleen, — sillä silloin laajenee Tonava taas ja kulkuväylä on syvä. Mutta nyt on paras kulkea hitaasti, jollemme tahdo tarttua pohjaan.

Matias Sperber oli heittänyt ylleen viitan ja kulki kannella edestakaisin ja näytti siltä kuin mies, joka on täyttänyt velvollisuutensa ja omaksi tyytyväisyydekseen tehnyt hyvän kaupan.

Itse asiassa oli wieniläinen mies mitä loistavimmalla tuulella.

Kaikki oli käynyt hyvin, varsinkin toivoi hän erinomaista ansiota Sylvan vangitsemisesta.

Hänestä tullaan taistelemaan, mutisi hän. Wienin herrat eivät saa silmiään hänestä, kun he kerran ovat nähneet hänet. Ei kukaan ole ollut niin kaunis kuin hän.

- Minä en päästäisi häntä nyt luotani, vaikka minulle tarjottaisiin hänestä kaksikymmentä tuhatta frangia.

Mutta, tuhat tulimmaista, mikähän lienee tuon Demeter Banjalukin saattanut antamaan minulle oman tyttärensä?

Juuri samalla hetkellä, kun hän mainitsi Banjalukin nimen, kuului hänen korviinsa huuto ulkoa laivan sivulta:

- Matias Sperber, onko hän laivassa? kysyi ääni.

Viettekö te nyt häntä mukaanne Serbiasta?

Sperber säpsähti kovin hämillään.

Hän säikähti, kun niin äkkiä odottamatta sai kuulla juuri tämän äänen, sillä se ei ollut kenenkään muun kuin sen, jota hän nyt niin innokkaasti ajatteli. Se oli näet Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri, joka puhui.

Mutta ainoastaan silmänräpäyksen kesti Sperberin hämmästys.

Hetken epäröityään meni hän laivan reunalle ja katsoi veteen.

Silloin näki hän venheen, joka oli niin lähellä höyrylaivaa, että kuohu milloin hyvänsä voivan täyttää sen ja venheessä seisoi mies.

Se oli Demeter Banjaluki.

- Minun täytyy tietää, kuinka asia on? huusi ryöväri Sperberille. Siksi olen odottanut teitä tässä paikassa, jossa laivan täytyy kulkea erittäin hitaasti.

Vastatkaa siis, löysittekö hänet siitä vanhasta tornista, kuten sanoin teille?

Nyt selvisi Sperberille, että Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut tehnyt sitä hirvittävää rikosta, että olisi syössyt oman tyttärensä paheen syliin.

Mutta kuitenkin vastasi hän:

- Niin, hän on täällä, sen saatte uskoa, ystäväni Banjaluki. — Saatte olla varma siitä, että hän on täällä!

- Tekikö hän vastarintaa?

- Kyllä, hiukan, mutta tiedättehän, ettei se mitään merkitse minulle.

- Niin, minä tiedän, että teillä on hirvittäviä keinoja, joilla pakoitatte heidät kuuliaisuuteen.

Mutta minä olen varma, että hän kertoi teille ihmeellisiä asioita siitä, kuka hän oli. Mitä hän kertoikaan? Kuka sanoi hän olevansa?

- Ha, haa, joo, se oli oiva juttu! sanoi Sperber nauraen. — Ajatelkaahan, sitte kun hän oli koettanut kaikki mahdolliset keinot saadakseen minut päästämään hänet irti, niin väitti hän viimein olevansa teidän ainoa tyttärenne ja että hänen nimensä on Sylva!

Demeter Banjaluki nauroi sydämensä pohjasta.

- Vai niin, vai siihen viekkauteen hän sitte turvautui! huudahti hän. — Ha, haa, se on niin hänen näköistään!

No, minä toivon, ettette hetkeäkään uskonut hänen väitettään!

Kirottu olkoon hän, kun käytti väärin tyttäreni nimeä, se kurja letukka!

- Mutta hän ei voi välttää kohtaloaan! Oh ei! Kahden päivän perästä toivon olevani Wienissä. Ja sitte —

- No, onnea matkalle! huudahti Demeter.

Sitte lykkäsi hän airollaan venheen laivasta, jotta pieni vene kulki pitkän matkaa.

Samassa antoi kapteeni kolme merkkihuutoa savutorven vieressä olevasta piipusta.

Musta savu ja kipinäsade nousi savupiipusta, laivan musta runko kynti nyt suuremmalla voimalla Tonavan aaltoja.

Demeter seisoi suorana venheessään vaikka se keinui laivan aalloissa ja katsoi laivaa.

- Mene rauhassa, kuningatar Draga, mene rauhassa sinä Serbian onnettomuus! Et koskaan tule enää takasin minun isänmaahani.

Minä olen pitänyt valani! Olen vapauttanut Serbian häpeällisestä kuningat...

- Halloo, pois tieltä! Aiotteko törmätä ihmisten päälle tässä keskellä virtaa?

Nämä sanat, jotka lausui ylpeä, käskevä ääni, kiskasivat äkkiä Demeterin mietteistään.

Hän kääntyi ympäri.

Silloin näki hän vähän matkan päässä toisen venheen, jota virta kuljetti nopeasti hänen omaansa kohti.

Nyt ei ollut varaa hukata aikaa, hänen täytyi käyttää koko voimansa ja mielenmalttinsa.

Demeter työnsi aironsa pohjaan saadakseen venheensä lykätyksi pitemmälle ja voidakseen siten välttää yhteentörmäystä.

Kyynärpäätään myöten työnsi hän airon veteen saavuttamatta pohjaa ja toinen vene oli jo käsivarren pituuden matkan päässä hänestä.

- Pois tieltä sinä! huusi ylpeä ääni vielä kerran. — Haa, sillä sialla ei ole aavistustakaan, kenen kuolema siitä koituisi, jos tästä nyt tulisi yhteentörmäys!

Samassa putosi airo Demeterin kädestä, sormet oikesivat ja jäykistyivät.

Ryövärin käsivarret kohosivat, kuin olisi hän vannonut, kasvot tulivat kalmankalpeiksi ja piirteet jäykistyivät.

Hän tunsi sen äänen, joka oli puhunut.

Se ei ollut kalastajan ääni, jonka täällä oli tapana öiseen aikaan laskea verkkojaan.

Tämä ääni — haa, nyt valaisi kuu toisen miehen kasvot, joka kaikin voimin koetti pitää venhettä etäämpänä ryövärin venheestä, ja nuo kasvot —

- Nicodem Lunjevica! huudahti Demeter.

Mutta seuraavalla hetkellä pääsi mielipuolen hämmästyksen huuto hänen huuliltaan.

Sillä siinä Nicodem Lunjevican vieressä, jonka hän nyt tunsi aivan hyvin, istui tuhdolla toinenkin olento, kallisarvoiseen vaippaan puettu nainen, jolla oli kalpeat kasvot ja jonka otsalle mustat kiharat putosivat ja nämä kasvot —

- Kummitus! Dragan henki! Sperber on murhannut hänet, hän on —

Nämä sanat tunkeutuivat ryövärin kurkusta.

Sitte huudahti hän ja paiskautui suin päin venheen pohjalle.

Mutta Demeter Banjaluki jäi tähän asentoon vaan muutamiksi minuuteiksi, sillä uudelleen tahtoi hän katsoa sitä kauhistuttavaa näkyä.

Vene, jossa molemmat olennot olivat ja jotka olivat panneet itse Banjalukinkin niin suuren kauhun valtaan, kiiti samalla hänen venheensä ohi niin läheltä, että hän olisi voinut ojentaa kätensä ja tarttua reunaan.

Mutta Demeter jäi makaamaan venheensä pohjalle, kädet ojennettuina.

Sillä nyt tuijotti hän näin läheltä naisen kalpeisiin kasvoihin.

Ja hän — tunsi naisen!

Hän tiesi myöskin, ettei se ollut mikään kummitus, joka oli näyttäytynyt hänelle Tonavan aalloilla yössä ja sumussa.

- Ei, ei tuhat kertaa ei! huudahti hän. — Se ei voi olla mahdollista!

Mutta se oli todellakin hän, jota Demeter kutsui Serbian onnettomuudeksi, maan pahaksi hengeksi, jonka hän luuli toimittaneensa pois tieltä.

Se oli Serbian kuninkaan Aleksanterin puoliso, kuningatar Draga!

Hän istui tuhdolla venheessä ja asetti juuri ylös tukkaansa, joka oli irtaantunut, sillä aikaa kun veljensä Nicodem souti ja kuletti venhettä niin pian kuin mahdollista.

Mutta Draga ei tuntenut Demeter Banjalukia, sillä tämä oli pannut pois liverinsä, jota piti ollessaan Dragan palveluksessa, eikä Draga ollut nähnyt häntä koskaan muussa puvussa, ja oli sen sijaan pukenut päälleen sen satumaisen puvun, jota hän Mustain vuorten ryövärinä aina kantoi.

Mitä olisikaan Demeter Banjaluki tällä hetkellä antanut, jos airo ei olisi liukunut hänen kädestään!

Olisipa Draga ollut nyt hänen käsissään, niin olisi hän nostanut raskaan airon ja murskannut sillä tuon kurjan naisen pään.

Hän näki, kuinka Tonavan aallot kulettivat venheen rantaan.

Hän näki, kuinka se törmäsi rantaan, kuinka Draga nousi venheestä, nojautuen veljensä käsivarteen ja hän näki, kuinka nuo molemmat ihmiset, joita hän niin vihasi, katosivat metsän puiden taakse.

Ja kaiken tämän näki hän kuin unessa.

Eikös hän ollut sulkenut Dragaa Janitschartorniin? Eikö hän ollut sitte oikein hyvin lukinnut vankilan ovea?

Mutta avaimenhan hän oli antanet Matias Sperberille.

Ja wieniläinen mies — eikö hän ollut äsken vakuuttanut, että hänellä oli mukanaan laivassa nainen Kuolleitten saarelta ja että hän nyt oli matkalla Itävaltaan jättääkseen hänet häpeään ja epätoivoon?

Kuinka tämä kaikki on selitettävä?

Äkkiä säpsähti ryöväri, kuin olisi jääkylmä rautakoura tarttunut hänen sydämensä ympärille.

Hänen kasvonpiirteensä vääntyivät ja silmät tulivat jäykiksi kauhusta.

Hirvittävä epäilys, jota hän ei uskaltanut loppuun ajatella, ajatus, jonka hän tahtoi sysätä luotaan kuten myrkyllisen käärmeen, oli äkkiä tunkeutunut hänen sieluunsa ja valtasi sen yhä enemmän ja enemmän.

Hän tarttui päähänsä molemmin käsin, päästi huudon ja hyppäsi ylös sellaisella vauhdilla, että vene oli vähällä kaatua.

Hänen katseensa kulki pitkin veden pintaa.

Hän haki airoa.

Mutta Tonavan aallot olivat vieneet sen aikoja sitte.

Mutta mitäs se teki!