Part 29

- Minä olen mies! vastasi hän, joka Tapschiderissä kutsui itseään Ivan Rykoviksi. — Teidän majesteettinne ei ole suinkaan erehtynyt minun suhteeni.

Minä olen ihminen, joka kaikissa oloissa pidän sen valan, jonka olen vannonut.

- Mutta ettehän te ole vannonut minulle mitään valaa, ette vielä ainakaan, vastasi Draga. Mutta, sepä on hurmaava ajatus. Minä otan vastaan teidän Valanne, Rykov! Polvistukaa tässä eteeni ja vannokaa uskollisuuden vala!

Hetkeäkään vitkastelematta polvistui tuo komea, hoikka mies ja nostaen kätensä juhlallisesti ylös ja katsoen tähtiin sanoi hän heleällä äänellään:

- Minä vannon, että olen valalleni uskollinen ja lupaan teille, teidän majesteettinne, että annan täällä metsässä todistuksen uskollisuudestani.

- Kiitos, Rykov! kuiskasi Draga ja kumartui hänen puoleensa.

Seuraavalla hetkellä kosketti hän huulillaan hänen otsaansa ja aivan kuin olisi hän odottanut tätä ystävällisyyttä, löi kuski nyt kätensä kuningattaren ympärille ja painoi hänet rintaansa vasten.

- Onko sinulla rohkeutta seurata minua? kuiskasi Rykov.

- Ohjaa sinä minua, kuiskasi Draga. — Minä seuraan sinua, vaikka minne, minä kuulun sinulle.

- Tule sitte! vastasi hän ja antoi hänen hitaasti vaipua maahan.

Mutta hän piti vasemman kätensä Dragan ympärillä ja tämä käsi oli kuin rautakahle hänen ruumiinsa ympärillä.

Draga oli tällä hetkellä tietämättään jo vanki.

Oikealla kädellään osoitti Rykov virtaa, jonka keskeltä näkyi jotain leveää ja tummaa.

- Tuonne pitää meidän mennä! kuiskasi hän kauniille naiselle, jonka rinnassa oli syttynyt voimakas intohimo, niin että hän oli kokonaan miehen vallassa. — Tuolla kaukana on yksinäinen saari.

Tästä rannalta löysin venheen. Anna minun viedä sinut yli tuonne toiselle puolelle!

Siellä olet sinä minun!

Hän epäröi hetken.

Häneltä ei varmaankaan puuttunut rohkeutta, mutta hän huomasi nyt, että oli liian äkkiä heittäytynyt vieraan miehen valtaan.

- Vaunut! sanoi hän, äänessä heikko vastarinta, sanoakseen vaan jotakin. — Eikö hevoset mene takaisin kotiin?

- Hevoset seisovat siinä, mihin ne ovat käsketyt seisomaan! vastasi valekuski tyynellä ja varmalla äänellä.

Ne tietävät, että niiden tulee odottaa herraansa. Mehän tulemme takasin parin tunnin perästä.

Sitte vien minä sinut heti takasin linnaan, eikä kukaan saa tietää tämän yön salaisuuksia.

- Eikö kukaan? huudahti Draga epäillen ja syvän liikutuksen vallassa, antaen katseensa upota hänen mustiin silmänsä, kuin tahtoisi hän lukea toisen sisimmän sielun. — Tiedätkö myös, Ivan Rykov, että mies ei voi tehdä häpeällisempää tekoa, kuin että hän pettää naisen, joka on antautunut hänelle?

- Minä tiedän sen ja vannon, etten koskaan petä sitä naista, jonka rakkauden olen saanut.

- Hyvä, ota minut sitte mukaasi! huudahti Draga ja heittäytyi hänen rintaansa vasten.

Niin, minä tulen kanssasi!

Tuo venhe kulettaa meidät yli Tonavan pinnan. Minä tulen mukaasi, vaikka se olisi minun turmioni!

Hän melkein kantoi Dragan venheeseen, joka oli rannalla.

He astuivat pieneen venheeseen.

Ivan Rykov tarttui airoihin.

Samassa kun venhe joutui virran pyörteeseen ja liukui alas jokea, lensi varis ruohikosta ja häiritsi epämiellyttävällä kirkumisellaan yön hiljaisuutta. Draga säpsähti.

Variksen raa'unta tuntui hänestä pahaa ennustavalta.

Hän joutui äkkiä tuskan valtaan ja kurkku tuntui kuristuvan kokoon.

Oi, mihin seikkailuun olikaan hän antautunut! Mitä, jos tämä Ivan Rykov ei ansaitseisikaan hänen luottamustaan! Tai vielä pahempaa, jos hän olisi vaarallinen, ilkeä, halpamainen ihminen, ehkä murhaaja, joka aikoi murhata hänet saadakseen hänen koristeensa, jotka hänellä oli päällään tai hänen kullalla täytetyn kukkaronsa.

Silloin, silloinhan hän olisi hukassa! Sillä venhe keinui jo keskellä virtaa ja aallot kulettivat sitä kiireesti, kuin olisivat ne olleet saksalaisen nöyriä palvelushenkiä, laajan, mustan virran yli saarta kohti.

Venheen pohja karusti jo saaren rantahiekkaa vasten ja Dragan seuralainen kääntyi kuningattaren puoleen sanoen:

- Me olemme perillä!

Hän tarjosi Dragalle kätensä auttaakseen häntä ylös venheestä.

Mutta Draga seisoi liikkumattomana.

- Mikä saari tämä on? kysyi hän. — Eikö täällä todellakaan asu ketään.

- Ei, ei yhtään ihmistä, vakuutti kuningattaren seuraaja. — Muuten en totisesti olisi tuonut teidän majesteettianne tänne.

- Mutta onko se aivan varma? kysyi Draga levottomana. — Ehkä noiden tummien pensasten takana väijyy ryöväreitä, ehkä noiden vanhojen puiden takana on meidän turmiomme?

- Ryöväreitä? vastasi mies hymyillen. — Kuningas Aleksanterin kunniakkaan hallituksen aikana ei kai Serbiassa enää olekaan ryöväreitä.

- Siinä erehdyt, ystäväni, vastasi hänelle Draga, ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Tosin on kuningas Aleksanteri tehnyt paljon hyvää sittekun hän astui isänsä valtaistuimelle, mutta ei hänen ole kuitenkaan onnistunut lopettaa ryöstöjä Serbiassa.

Varsinkin löytyy mies, jonka nimi on pelätty niin laajalla alalla, kuin Serbian kieltä puhutaan, mies, jonka pelkällä nimellä äidit pelottavat lapsiaan.

En ole koskaan nähnyt häntä, enkä tahdokaan, että hän koskaan tulisi tielleni.

Se mahtaa olla hirmuinen ihminen, se Mustain vuorten ryöväri, Demeter Banjaluki.

Komean miehen kasvoilla heitti kuu loisteensa. Hän oli liikkumaton kuin kuvapatsas.

Ei värähdystäkään hänen kasvoillaan, ei hymyä hänen huulillaan.

Tyyneesti ja lujasti katsoi hän kuningattareen.

Mutta seuraavalla hetkellä meni hän lähelle Dragaa, löi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet ylös venheestä.

- Ja etkö sitte luule, kuningatar Draga, kuiskasi hän puoliääneen, että minä voisin suojella Banjalukia vastaan?

Oh, tulisipa hän vaan, niin saisi hän nähdä, että tässä on vastustaja hänen veroisensa!

Sillä minä olen yhtä rohkea kuin tuo Demeter Banjaluki, yhtä vahva kuin hän.

Minä voisin ehkä tulla yhtä rajuksi ja vaaralliseksi kuin hän.

Ennenkuin kuningatar vielä ennätti vastata, oli mies nostanut hänet venheestä ja hyppäsi rannalle pitäen häntä käsivarsillaan.

Hän kantoi Dragaa ja tämä tunsi, kuinka hänen jäntevät käsivartensa kiertyivät hänen ympärilleen ja kykenivät kyllä suojelemaan häntä.

Ne silmäykset, jotka Rykov heitti mustista silmistään, olivat hänestä kyllin voimakkaat sokaisemaan jokaisen, joka tällä hetkellä yrittäisi lähestyä häntä.

Tämä intohimoinen nainen, jossa itsessään oli niin paljon tahdonvoimaa, tunsi olevansa turvassa voimakkaan miehen suojassa ja sai rohkeutta hänen itsetietoisista sanoistaan.

- Minne sinä kannat minut? kuiskasi hän Rykoville, kun tämä juoksi yhä kauvemmas saarelle.

- Sinne, missä saamme olla yksin! Tai ehkä et tahdo olla yksin minun kanssani?

Draga hiipi aivan lähelle häntä, mikä oli selvänä vastauksena.

- Tuonne! huudahti hän, osoittaen erästä vanhaa muuria, joka aavemaisena nousi kuutamossa jonkun matkan päässä heistä. — Tuolla voimme olla huoletta.

Se on vanha raunio. Se on asumaton, eikä sinne ihmisjalka koskaan astu.

Siellä ei ole todistajia, ei ihmissilmää, joka meitä huomaa, ei korvaa, joka kuulee kuiskeemme!

Draga antoi hänen viedä itsensä.

Salaisesti myönsi hän itselleen, että tämä oli todellakin uskallettu seikkailu, johon hän oli antautunut.

Mutta hänellä ei ollut enää valtaa itsensä yli.

Rykov oli tullut eräälle ovelle vanhassa tornimuurissa.

Se oli vaan vedetty kiinni.

Hän potkaisi sen auki jalallaan ja osoitti kapeata porrasta, joka vei torniin.

Kylmä, ummehtunut ilma löi vasten Dragan kasvoja.

Hän kuuli epäilyttävää ratinaa, jonka luultavasti sai aikaan joku yöllinen eläin, joka siellä oleksi.

Hän voitti vastenmielisyyden, joka tahtoi häneen hiipiä.

Sen sijaan hiipi hän lähemmä Rykovia ja antoi tämän viedä hänet ylös portaita.

Rykov riensi eteenpäin hänen kanssaan pitkin kivitettyä käytävää.

Sen päässä oli ovi, jonka hän taas aukaisi ja nyt he olivat eräässä tornikamarissa, jonka kapeat ikkunat olivat rautaristikolla peitetyt, mikä muistutti vankilaa.

Mutta Rykov ei antanut hänelle aikaa kysymyksiä tekemään, miettimään eli antautumaan synkkäin aavistusten valtaan.

Nopealla liikkeellä veti hän Dragan puoleensa.

Mutta hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat, hänen verensä ei virrannut suonissa entistään nopeammin.

- No suutele minua sitte! kuiskasi Draga hänelle.

Unohda, että minä olen sinun hallitsijasi, nyt olen minä vaan nainen, enkä tahdo olla muuta kuin sinun omasi!

Kuningatar Draga on sinun!

- Niin, hän on minun! huudahti vale-saksalainen äkkiä äänellä, joka tunkeutui Dragan korviin kuin pasuunan ääni ja pani hänet värisemään.

Hän kuuluu minulle enemmän kuin hän itse aavistaakaan!

Sillä hän meni niin kiltisti siihen ansaan, jonka hänelle viritin.

Draga päästi huudon.

Saksalaisen sanat, joita ei enää lausuttu vieraalla murteella, vaan puhtaalla, sujuvalla Serbian kielellä, synnyttivät hänessä kamalan aavistuksen.

Hänen silmänsä jäivät selälleen ja saivat kauhun ilmeen.

- Ihminen! huudahti hän. Kuka sinä olet? Mitä uskallat sinä tehdä?

Vaikka Draga oli kauhun vallassa, ei hän kumminkaan kadottanut mielenmalttiaan. Hän ei ollut sellainen luonne, joka helposti antautuu.

Hän ojensi itsensä suoraksi ja katsoi häneen käskevällä ilmeellä.

- Etkö tiedä, että se, mitä nyt sanoit, maksaa sinun elämäsi.

Minä olen Draga, Serbian kansan kuningatar, kuningas Aleksanterin puoliso, ja voi sinua, Ivan Rykov, kun minä huomenna tulen vapaaksi! Silloin —

Hirvittävä nauru kaikui kalpean miehen suusta ja pani Dragan vaikenemaan.

Se nauru oli kuin kuolemantuomio.

- Sinä et pääse huomenna vapaaksi, Draga Maschin! huusi vale-saksalainen hänelle. Ja Serbian kuningattarena olet jo tarpeeksi ollut!

Minun sormeni syhyvät — ne tahtoisivat karata sinun kaulaasi, Draga Maschin, ja äkkiä nousee minussa ajatus, että tekisin Serbialle hyvän työn, jos kuristaisin sinut kaikessa hiljaisuudessa ja hautaisin sinut saarelle.

- Armoa! Elä tapa minua! huusi Draga.

Mieletön kauhu valtasi hänet, kun hän näki sen suuren miehen säkenöivine silmineen tulevan vastaansa kädet ojossa, kuin aikoisi hän heti panna toimeen hirvittävän uhkauksensa.

Hän putosi polvilleen hänen eteensä, kuin kokonaan toinen, säikähtynyt ihminen ja katsoi vapisten hänen puoleensa, hän, joka vielä hetki sitte oli niin ylpeästi kerskannut olevansa Serbian ylhäisin nainen, jota ei kukaan edes katseillakaan uskaltanut lähestyä.

Mutta seuraavalla hetkellä ojensi mies itsensä suoraksi ja seisoi suorana kuin kynttilä.

Hän hengitti syvään pari kertaa, sitte laskeutui taas jäätävä kylmyys yli koko hänen olentonsa.

- Vapisetko, kun näet olevasi niin lähellä kuolemaa? huudahti hän äänessä halveksimisen sävy. — Ei, elä pelkää en minä tapa sinua.

Minä jätän sinut sellaisen kohtalon käsiin, joka on paljon pahempi kuin kuolema!

Nyt tointui Draga jälleen. Vielä kerran kokosi hän kaikki voimansa.

Hän koetti pehmittää tämän miehen sydäntä. Olikohan koskaan ollut miehen sydäntä, joka olisi voinut vastustaa hänen kyyneleitään, hänen hyväilevää ääntänsä tai niitä petollisia sanoja, joita hän taisi kuiskata.

— Kuule minua sinä ihmeellinen ihminen! kuiskasi hän, ja kyynel toisensa perästä putosi hänen poskilleen. — Minä en tiedä kuka sinä olet, en tiedä, millä olen ansainnut vihollisuutesi. Sano se minulle! En ole koskaan ennen nähnyt sinua, enkä ole siis voinut tehdä sinulle mitään pahaa.

Ehkä olen tehnyt pahaa jollekin, joka on sinua lähellä.

Mutta olkoon tämä kuka tahansa, niin voi kuningatar Draga hyvittää sen, mitä Draga Maschin on rikkonut.

Mutta mistä tulet sinä ja mikä toi sinut minua hoviini?

- Kukako toi minut luoksesi? huudahti kalpea mies nauraen. — Sen teki sinun oma veljesi.

Mutta älä suutu häneen siltä! Se tyhmeliini ei tiennyt mitä teki, sillä minä petin hänet.

Ja tahdotko todellakin tietää, kuka minä olen? No kuule sitte: Puhuit äsken eräästä miehestä, jonka nimi yksistään riitti peloittamaan lapsia, joka pani naiset kauhun valtaan ja miehet vapisemaan, henkilöstä, joka johti ja vallitsi Serbiassa yhtä esteettömästi kuin sinun näin nolosti petetty puolisosi, miehestä, joka on kuningas metsissään, vapauden kuningas, toiminnan kuningas — juuri se mies olen minä, Demeter Banjalukiksi minua kutsutaan, Mustain vuorten ryöväriksi.

Parahtaen painui Draga taaksepäin, kun tämä kammottava nimi kaikui hänen korvissansa.

Hänen muutoin niin voimakas luonteensa oli järkytetty juuriaan myöten.

Hänestä tuntui, että hän oli pyörtymäisillään, mikä ei ollut hänelle vielä koskaan ennen tapahtunut.

Hänen silmissään musteni.

Hän pyörtyi! Päänsä vaipui hitaasti alaspäin ja valkoinen otsa kävi kylmään kivilattiaan siinä huoneessa, johon ryöväri oli hänet vienyt.

Kuinka kauan hän sillä tavoin makasi polvillaan paljaalla lattialla, musta tukka hajallaan, sitä ei hän itsekään tiennyt, kun hän taas nousi ylös.

Hän ei uskaltanut katsella ympärilleen. Mutta kun hän vihdoinkin teki sen, oli hän yksin ja ovi oli suljettu.

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Wieniläinen ihmiskauppias.

Demeter Banjaluki meni takasin rannalle, johon hän oli jättänyt venheensä.

Kun hän lähestyi pajupensaita, taipuivat ne kahtia ja miehen pää näyttäytyi kuun valossa, joka juuri tuli näkyviin repaleisten pilvien lomasta.

Se, mikä tässä miehessä enin pisti silmiin, oli, että hänellä ei ollut ollenkaan hiuksia.

Kallo oli sileä, kuin olisi se partaveitsellä ajettu.

Kasvoista pisti esiin pitkä, terävä nenä, joka ehdottomasti muistutti ryöstölinnun nokkaa.

Silmät olivat viekkaat, vedenharmaat.

Nämä silmät katselivat nyt ystävällisesti Demeter Banjalukia.

Tämä kuuli nimeään mainittavan ja pysähtyi.

- Tekö se olette, Matias Sperber? Hyvä, että tulitte aikanaan!

- Kuten tiedätte, Demeter Banjaluki, olen minä aina paikallani, vastasi Matias Sperber, ryömien pajupensaasta ja ojentausi täyteen pituuteensa — kun on kysymys rahojen ansaitsemisesta!

Teidän kanssanne on minun siis tehtävä se kauppa, jonka tähden tulin tänne.

Ne herrat Belgradissa, joiden luo juutalainen Mandelblüt neuvoi minua, eivät sanoneet mitään muuta kuin että minun tänään, hämärän tultua, oli ilmestyttävä tänne kuolleitten saarelle.

Täällä annettaisiin minulle tarkempia tietoja.

- Mutta, kyllä kai ne teille sanoivat, millaisesta kaupasta on kysymys? kysyi Demeter Banjaluki.

- No niin, kyllä he viittailivat siihen suuntaan, että minä täältä saisin kauniin naisen, jonka saisin ottaa mukaani Wieniin.

- Ja kuka se nainen on, joka täällä annetaan teidän käsiinne, ovatko ne herrat siellä Zornin talossa siitä puhuneet?

- Ei sanallakaan! vakuutti naisten kauppias. — Eikähän se minua itse asiassa liikutakaan, kuka hän on ja mikä hänen nimensä on.

Jos hän vaan vapaaehtoisesti seuraa, niin —

- Entä jos ei hän seuraisi teitä vapaaehtoisesti, kysyi Banjaluki — luopuisitteko sitte loistavasta kaupastanne!

Ennenkuin te vastaatte minulle, tahdon sanoa teille, ettette elämässänne ole nähnyt kauniimpaa naista.

- Se kuuluu joltakin! sanoi Sperber ja hieroi käsiään tyytyväisesti myhäillen.

No, jos ei hän seuraa minua vapaaehtoisesti, niin on kyllä keinoja, joilla hänet taivutetaan vastoin tahtoansakin.

Minulla on mukanani kaksi kovakouraista miestä, joihin voin ehdottomasti luottaa.

Sillä minä olen jo aavistanut, että tässä on kysymys naisen ryöstöstä.

Se on tosin ilkeä juttu, sillä jos se tulisi ilmi —

- Tuhat tulimmaista, saatte uskoa, Demeter Banjaluki, että meitä tyttökauppiaita ahdistetaan nyt kuten verikoiria ja uhataan, että meidän liikkeestämme tehdään loppu.

Se tahtoo sanoa, meidän täytyy olla varovaisempia ja taitavampia kuin koskaan ennen.

- Mutta vaikka kukistaisivat kaikki muut, — Matias Sperberiä eivät ne saa kiinni!

Ne tekevät hyväkseni enemmän kuin tarvitseisikaan ja jos minulle joskus kävisi hullusti, niin järjestävät ne kyllä taas asiani.

Siis, puhu suoraan, Demeter Banjaluki, kenestä on nyt kysymys?

Enpä olisi koskaan luullut tällä saarella löytäväni ihmistä, kaikista vähimmän tyttöä eli naista, joka kelpaa minun liikkeeseeni!

- Näettekö tuon vanhan tornin tuolla kaukana? kysyi Demeter Banjaluki. — Menkää sinne! Ovi on vaan kiinni lykätty ja helposti pääsette sisälle.

Sitte on ylhäällä katon rajassa toinen ovi, ette voi erehtyä, siellä löytyy vaan se ovi.

Se ovi avataan tällä avaimella.

Tätä sanoessaan jätti ryöväri tyttökauppiaalle sen avaimen, jolla hän oli sulkenut Dragan vankeuteen.

- Siinä huoneessa, johon sitte tulette, löydätte nuoren, kauniin naisen.

Viekää hänet heti pois saarelta, vielä tällä tunnilla pitää teidän viedä hänet alukseenne, ja sitte menetätte oman nahkanne, jos ette niin pian kuin mahdollista lähde saaliinenne Serbiasta ja pakene Itävaltaan.

Kuinka sitte voitte viedä hänet Wieniin, ilmaisematta itseänne, se on teidän oma asianne.

Mutta teidän täytyy valmistautua siihen, että hän tekee kovaa vastarintaa.

- Vastarintaa? tirskui Matias Sperber ja veti pitkää nenäänsä. — Ha, ha, sellaista minä en pelkää.

Vastarinta voidaan kukistaa.

- Elkää olko liian varma, Sperber, jatkoi Demeter Banjaluki — tämä nainen panee kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen irti teistä.

Hän lupaa teille suuria palkinnoita, joita hän sitte tietysti ei voi maksaa.

- Tuo tunnetaan kyllä! — Semmoiseen ansaan en minä tartu.

- Hän sanoo myöskin olevansa hyvin vaikuttava henkilö.

Vihdoin väittää hän suorastaan olevansa Serbian kuningatar.

- Ha, ha! Silloin sanoisin minä hänelle, että hän on hullu! sanoi Sperber nauraen täyttä kurkkua. — Serbian kuningatar tällä yksinäisellä saarella — ha, ha, se on oivallista!

- Sanokoon hän teille mitä tahansa, houkutelkoon teitä millä tahansa päästämään itseään irti, niin olkaa järkähtämätön, Sperber, muuten syöksette itsenne perikatoon!

Sillä sen minä sanon teille, että samalla kun tämä nainen pääsee vapaaksi, koettaa hän kaikkia keinoja kostaakseen teille, eikä vaan teille, vaan minullekin, joka saatoin hänet teidän käsiinne.

- Siitä asiasta saatte olla huoletta, vakuutti tyttökauppias. — Minun käsistäni ei pääse kukaan, jonka minä kerran olen saanut kynsiini.

- Mutta me emme ole vielä puhuneet siitä, mikä on tärkeintä. Minkä hinnan tahdotte?

Wieniläinen mies otti tätä sanoessaan esille nahkakukkaronsa, jota hän kantoi vitjoissa kaulassaan ja avasi sen, jolloin Demeter näki, että se oli täynnä kirkasta kultaa.

Mutta ryöväri ei ojentanut kättään niitä ottamaan.

Päinvastoin astui hän inhoten askeleen taapäin ja sanoi tyytymättömällä äänellä:

- Olenko sitte pyytänyt teiltä rahoja? Jumala varjelkoon minua ottamasta penniäkään! Suojelushenkeni nimessä, en penniäkään tahdo käteeni!

Matias Sperber kohautti välinpitämättömästi olkapäitään, pani rahapussinsa kiinni ja pisti takin alle.

- Sen parempi, sanoi hän, sitte säästän minä rahani ja saan tavaran ilmaiseksi.

Teillä on siis nähtävästi muita syitä päästä erillenne tästä naisesta!

Niin, niin älkää valehdelko minulle, minä olen ihmistuntija.

Kun joku henkilö ei tahdo maksua siitä, mitä hän tekee, niin tekee hän sen jostain muusta syystä, joka on arvokkaampi kuin raha.

- Olkoon niin! myönsi Demeter. — Mutta minä luulen, että on parasta lopettaa nyt tämä keskustelu.

Minä lähden nyt saarelta, toimikaa reippaasti ja päättävästi Matias Sperber!

- Kyllä, olkaa huoletta!

Luuletteko, että tulen toimeen yksin hänen kanssansa, vai otanko miehet mukaani, jotka odottavat minua venheessä tuolla pensasten takana?

Saatte uskoa, että ne ovat reippaita miehiä, joiden kyvystä olen varma; ne ovat tehneet monta hyvää saalista minun kanssani.

- Minä luulen, että on parasta, että ensin yksin koetatte, vastasi Demeter. — Pankaa suukapula ja sitokaa kädet!

- Tämä on tehty minuutissa ja sitte ei hän voi enää tehdä vastarintaa.

- Kantakaa hänet sitte venheeseenne. —

Mutta oletteko ajatellut, kuinka saatte hänet mukaanne Wieniin?

- Oh, se käy kuin tanssi! vastasi Sperber. — Minä en voi kulkea rautatiellä, sillä rautatiematkalla tytöt, joita kuletetaan Serbiasta, — minulla on niitä jo seitsemän kappaletta ansassa — voisivat tulla yhteyteen matkustavaisten kanssa ja siitä voisi tulla ikäviä paljastuksia.

Siksi käytän minä aina Serbiassa pientä höyrylaivaa, jonka vuokraan Wienistä ja jonka miehistö on vannonut kuuliaisuutta.

Me kuljemme siis alas Tonavaa, Budapestin ohi, Rantaportin kautta Belgradiin.

Kaupungin lähellä on minulla pieni höyrylaivani, joka näyttää olevan siinä puita lastaamassa, ja kun viranomaiset tulevat laivalle, selitän minä, että olen ostanut puita teidän rikkaista metsistänne.

Ne seitsemän lintua ovat jo laivassa ja kun nyt olen saanut kahdeksannen venheestä höyrylaivaan, silloin nostetaan höyry ja mennään taas virtaa ylös ja — minun tavarani on tallessa.

Nämä tiedot tyydyttivät Demeteriä täydellisesti.

- Me olemme siis yhtä mieltä! muistutti Demeter.

Mutta ennenkuin eroamme, tahdon sanoa teille vielä viimeisen sanan! Jos elämänne on teille kallis, Matias Sperber, niin elkää tulko enää koskaan tälle saarelle, kun kerran olette lähteneet täältä tämän naisen kanssa!

Sen, joka astuu tälle saarelle, täytyy kuolla Demeter Banjalukin oman käden kautta.

Odottamatta vastausta, juoksi ryöväri pajupensaikkoon ja minuuttia myöhemmin oli hän venheessä, jolla hän ja Draga olivat tulleet saarelle.

Matias Sperber katsoi ivallisesti hänen jälkeensä.

- Narri! sanoi hän käheällä äänellänsä. — Minä olisin maksanut hänelle vähintäänkin tuhat frangia, ja nuo hän lykkäsi luotansa!

Näin sanoen kääntyi Matias Sperber ympäri ja meni pajupensasten ohi. Hän kulki sitä taloa kohti, missä Cyrilla muori ja Sylva asuivat ja jonka katon alla Demeter Banjalukin sydämellisesti rakastettu tytär nukkui viattomuuden levollista unta.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Kaksi sutta ja yksi lammas.

Samassa kuin toiselta suunnalta Matias Sperber meni pientä, rauhallista taloa kohti, missä Cyrilla ja Sylva elivät yksinäistä, tyyntä elämätään, liikkui toisella puolen mies samaa päämäärää kohden.

Tällä miehellä oli metsästäjän puku.

Komea jahtikivääri riippui hienossa kannattimessa vasemmalla olkapäällä.

Mitähän mies aikoi metsästää tällä yksinäisellä, Tonavan saarella?

Olikohan vaan metsästysinto ajanut hänet tälle hiljaiselle saarelle, vai oliko se muu halu, joka aiheutti tämän seikkailun?

Muutamia minuutteja sitte oli hän noussut venheestä noin viiden sadan askeleen päässä siitä paikasta, josta Demeter Banjaluki samaan aikaan läksi venheessään.

Varovasti oli hän silloin katsellut ympärilleen joka suunnalle ja vasta sitte kun oli päässyt varmuuteen siitä, ettei yhtään ihmistä ollut läheisyydessä, oli hän hiljaa, kuin peto, hiipinyt eteenpäin vanhojen leppien alla.

Hänen silmänsä, jotka loistivat vastenmielisesti, olivat suunnatut pientä taloa kohti.

Kuu, joka nyt taas puikahti esiin pilvien takaa, valaisi metsästäjän kasvot.

Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.

Hän seisoi hiljaa kuunnellen.

- Kaikki on hiljaa, mutisi hän, — ei siis mitään vaaraa.

Ja vaikka tietäisinkin, että vaara on lähellä, niin en antaisi sen estää itseäni vihdoinkin tulemasta sen suloisen tytön läheisyyteen, jotta näkisin hänet kasvoista kasvoihin.

Tähän asti olen vaan hyvän kiikarini avulla voinut häntä katsella, kun hän on kulkenut rannalla tai kylpenyt.

Oi, minä en saa sitä ajatella, minä en saa uudestaan loihtia sitä kuvaa sieluni silmien eteen!

Minä luulen, että tulen suorastaan hulluksi, kun ajattelen sitä hetkeä!

Kuka hän on! Asuuko hän todellakin tässä talossa?

Vartioiko häntä todellakin se vanha nainen, jota hän kutsuu äidikseen?

Ha, ha, olipa se oiva ajatus, kun pistin pienen kirjelapun tälle kaarnan palaselle!

Ja se suloinen lapsi osoitti olevansa täydellinen Evan tytär.

Hän otti kirjeeni, luki sen, vieläpä vastasikin.

Sillä tavoin sain tietää, ettei saarella ole yhtään miestä, joka voi häntä vartioida.

Joka sana, jonka hän minulle kirjoittaa, henkii suloista viattomuutta.

Nyt oli hän joutunut erään ikkunan luo, joka oli pari askelta maasta.

Kun saaren asukkailla ei ollut mitään pelkoa kuuntelijoista eikä vakoojista, niin ei ikkunan edessä ollut uutimia eikä luukkuja.

Nicodemin ahnaat silmät saivat siis esteettömästi tunkeutua siihen huoneeseen, jossa luonto oli kasvattanut yhden puhtaimmista enkeleistään.