Part 31

Demeter Banjaluki alkoi käsillään työskennellä vedessä venheen molemmin puolin ja ne olivatkin vahvat airot, joilla hän kuljetti venheen ulos virran juovasta ja vei sen lähemmäs sitä saarta, jolla tämän yön näytelmä oli näytelty. Sillä sinne tahtoi hän.

Siellä kaukana, harmaiden pajupensasten vieressä tahtoi hän nousta maihin. Vielä kerran tänä yönä tahtoi hän astua saarelle, vapautuakseen epäilyksistään, jotka kalvoivat hänen sieluansa kuten läpi nälkiintynyt peto, sinne tahtoi hän, vapautuakseen ajatuksesta, joka oli piintynyt hänen sieluunsa, päästäkseen siitä hulluudesta, joka raivosi hänen veressään ja aivoissaan, siitä hirvittävästä mielijohteesta, joka seurasi häntä kuin kummitus, jota hän ei uskaltanut katsoa kasvoihin.

Sillä äkkiä oli häneen tullut se hirvittävä ajatus, että tässä täytyi olla joku erehdys.

Kuningatar Draga oli vapaa ja kuitenkin oli Sperber vienyt mukanaan saaliin.

Demeter ei voinut, vaikka olisi kuinka miettinyt saada näitä seikkoja soveltumaan yhteen.

Mutta — jos nyt vanki, jonka Sperber tällä hetkellä jo oli vienyt Itävallan alueelle, ei ollut valehdellut, jos hän ei todellakaan ollut kuningatar Draga — eikähän hän ollutkaan, koska hän äsken oli nähnyt Dragan kulkevan ohi venheessä veljensä Nicodemin rinnalla — jos tämä onneton uhri todellakin oli puhunut totta, jos hän ei ollutkaan Draga, vaan Sylva, hänen oma tyttärensä —

Demeter löi puristetuilla nyrkeillään ohimoihinsa ja putosi hetkeksi venheeseen.

Muutamien sekuntien kuluttua hyppäsi hän taas ylös ja alkoi uudestaan suonenvedontapaisesti työskennellä vedessä, ja suuret hikikarpalot juoksivat pitkin poskia.

Vihdoinkin oli Demeter tullut saarelle.

Hän ei edes odottanut siksi kunnes vene kolahti rantaan, vaan hyppäsi siitä, kun se vielä oli syvässä vedessä.

Mitä huoli hän siitä, jos vajosikin vyötäisiään myöten veteen!

Hän kulki vedessä rantaa kohti kuin myrsky, jotta vesi pärskyi ympäriinsä.

Ja tuskin tunsi hän kovan maan jalkainsa alla, kun alkoi jo juosta, juosta, kuin olisi ollut henkensä vaarassa.

Pyh, hänen oma elämänsä!

Kuinka surkean vähäpätöiseltä tuntui se hänestä verrattuna siihen arvoitukseen, joka hänen nyt oli ratkaistava, siihen kysymykseen, johon hänen nyt oli saatava vastaus, siihen vahinkoon, joka nyt uhkasi häntä.

Kuten piilopaikastaan hätyytetty tiikeri hyökkäsi Demeter saaren poikki ja suoritti tuon tutun matkan kolmannessa osassa siität ajasta, joka nopealta juoksijalta siihen meni.

Nyt seisoi hän jo sen pienen talon ulkopuolella, jonka hän kerran omin käsin oli rakentanut, sen talon, jonka hän oli valinnut asunnoksi rakkaalle lapselleen ja sille rehelliselle naiselle, jonka oli valinnut lapsensa onnen valvojaksi.

Ovi oli kiinni. Demeter huokasi helpotuksesta.

Jumalan kiitos, tästä ei hän ole voinut mennä sisälle.

Koko maja oli muuten sen näköinen, kuin ei siellä olisi tapahtunut vähintäkään, joka olisi ollut jostain merkityksestä.

Ikkunat olivat pimeässä.

Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei löytynyt mitään, joka pienimmälläkään tavalla olisi tehnyt Demeteriä levottomaksi.

Mutta Barkas — missä oli hänen uskollinen koiransa?

Miksi ei se haukkunut, kun kuuli tulevien askeleita?

Tämä huolestutti Demeteriä.

Mutta heti lohdutti hän itseään taas sillä, että Barkas oli ehkä tuntenut herransa askeleet ja pysyi sentähden tyynenä.

Demeter oli juuri aikeessa koputtaa ovelle herättääkseen äiti Cyrillan ja Sylvan, sekä antaakseen heidän tietää, että hän oli täällä — mutta sitte päätti hän kiertää talon ympäri.

Hän ei ollut ennättänyt ottaa kymmentä askelta kun hän äkkiä sai nähdä jotain, joka pani tuon vahvan miehen vapisemaan kuin lapsi.

Jonkun matkan päässä talosta suuren leppäpuun vieressä makasi musta ruumis suorana, liikkumattomana.

- Koira! änkytti Demeter ja säikähdys vei häneltä melkein puhekyvynkin. — Se on Barkas, onneni uskollinen vartija!

Demeter riistihe väkisin huumauksestaan.

Yhdellä hyppäyksellä oli hän sen mustan esineen luona ja käheällä huudolla heittäytyi hän sen yli.

- Barkas, Barkas, ystäväni, tällaisenako sinut löydän! huudahti Demeter kauhusta vapisevalla äänellä. — Avaa toki silmäsi, Barkas, minä se olen isäntäsi!

Etkö kuule, mitä sanon? Herää nyt.

Haa, se on kuollut — kuollut!

Ei, Jumalan kiitos, ei aivan — ei aivan. Se liikkuu.

Miten sydäntä särkevin katsein katsoo se minuun, kuin tahtoisi se rukoilla apua!

Barkas parka, ne ovat myrkyttäneet sinut!

Koira, joka nähtävästi oli kuolemaisillaan, päästi hiljaisen, valittavan äänen.

Se kuului niin surkealta, että kyyneleet tulvivat voimakkaan miehen silmiin, joka oli niin tottunut kuolemaan ja kauhuun.

Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä lakkasivat Demeterin kyyneleet vuotamasta.

Hän työnsi pois luotaan koiran pään, jonka tämä oli ojentanut häntä kohti ja juoksi ylös tuskasta huutaen.

Lapseni — Sylva — laupias Jumala! Ne ovat tappaneet Barkaksen voidakseen sitte viedä pois Sylvan!

Demeter horjui kuin juopunut pimeässä takasin taloon. Hän saapui ovelle.

Molemmilla nyrkeillään löi hän ovelle, kuin olisi hän tahtonut lyödä sen sisälle.

- Herää, herää, äiti Cyrilla! huusi hän äänellä, joka kaikui yli koko saaren. — Herää, Sylva, näyttäydy, lapseni! Minä se olen, isäsi!

Kun ei hän heti kuullut vastausta sisältä, syöksyi hän koko ruumiinsa painolla ovea kohti, niin että paksut laudat särkyivät ja sirpaleiden lomasta syöksyi hän sisään.

Mutta silloin avautui erään sisähuoneen ovi.

Eräs vaippaan pukeutunut olento meni Demeteriä vastaan.

- Äiti Cyrilla, sanoi ryöväri läähättäen, nähdessään vanhuksen — tekö se olette?

- Minä se olen, Demeter! Anteeksi, että tulen teitä herättämään!

Mutta sieluani repii sanomaton tuska. Sylva — missä on Sylva?

- Jumala taivaassa, oletteko kadottanut järkenne, Demeter! vastasi Cyrilla, valaisten kynttilällä, joka oli hänen kädessään, miehen kalpeita, tuskan vääristämiä kasvoja. — Miksi kysytte Sylvaa?

Hän on täällä talossa tietysti. Hän nukkuu.

Siitä on vaan pari tuntia, kun painoin suudelman hänen otsalleen.

- Pari tuntia vaan? kuului Demeterin huulilta. — Pariko tuntia vaan, sanotte?

Pois tieltä, jotta pääsen hänen luoksensa! Minun täytyy katsoa, ennenkuin voin uskoa!

Hän sysäsi syrjään pelästyneen mummon ja hyökkäsi ovea kohti tyttärensä makuuhuoneeseen.

Hän viskasi sen selälleen, horjui kynnyksen yli ja kulki silmät suurina, tuijottavina vuodetta kohti.

Äiti Cyrilla, joka oli vavisten jäänyt seisomaan eteiseen, kuuli vaan puoliksi tukahutetun huudon, ja sitte kumean jymähdyksen ja kun hän pahojen aavistusten vallassa riensi Demeterin jälkeen, näki hän hirvittävän näyn.

Komea, vahva mies oli heittäytynyt suin päin vuoteeseen.

Hän kiskoi ja repi sitä molemmin käsin, repi rikki silkki peiton, joka oli peittänyt Sylvan hentoja jäseniä.

Hän puri patjoja kuin villipeto ja päästi katkonaisia raivon ja tuskan huutoja, joiden täytyi panna joka sydän vapisemaan.

- Demeter, Jumalan äidin tähden, Demeter, sanokaa, mitä teette.

Hän ei vastannut mitään.

Hän jatkoi vaan hakemistaan, kuin olisi hän yhä toivonut löytävänsä sieltä sitä, jota sielunsa niin sanomattomasti halusi.

Mutta äkkiä ojentausi hän suoraksi. Äiti Cyrilla horjui taaksepäin.

Vaikka oli niin vanha, ei hän ollut vielä koskaan nähnyt ihmiskasvoja, jotka olisivat kuvastaneet niin hirmuista epätoivoa.

- Lapseni! vaikeroi Demeter ja valkoinen vaahto tunki hänen suustaan. — Tyttäreni! Haa, Cyrilla, missä on lapseni, missä on Sylva?

Kuu äiti Cyrilla ei heti vastannut hänelle, tarttui Demeter äkkiä hänen olkapäihinsä ja puristi häntä, jotta hän oli menehtyä ja luuli pyörtyvänsä.

- Minä tahdon lapseni takaisin! huusi onneton mies, joka tällä hetkellä näytti kokonaan menettäneen järkensä. — Kuuletko, minä tahdon lapseni!

Tässä on isä, joka puhuu sinulle, joka vaatii tytärtänsä takasin.

Enkö ole uskonut häntä sinun huostaasi? Etkö vannonut minulle, että pidät hänestä huolta?

Ja missä on nyt Sylva? Missä hän on? Mitä on hänestä tullut?

Poissa, varastettu, ryöstetty!

- Siitä Jumala varjelkoon! huudahti äiti Cyrilla. — Se ei voi olla niin!

- Mutta katso, ikkuna on auki! Siitä on ryövärin täytynyt tunkeutua sisälle.

- Ryövärin? sanoi Demeter Banjaluki niin kamalasti nauraen, että koko talo kaikui, kuin olisi joka nurkka suhissut sitä samaa sanaa, jonka Demeter äsken lausui — Ryöväri?

Siis löytyy Serbiassa muitakin ryöväreitä!

Ha haa! Sepä olisi todellakin kohtalon ivaa, jonka tuo saatanan kohtalo on minulle toimittanut.

Varas varkaan varastaa, konna konnan!

Mutta tämä koira ei tyytynyt kultaan, kuten minä tyhmyydessäni olen aina ollut! Eikä vereen, joka vielä tuntuu tahmealta minun sormissani!

Ei, hän ottaa enemmän, tuhat kertaa enemmän, hän ottaa viattomuuden, nuoren tytön kunnian ja...

Hänen voimansa olivat lopussa.

Hän ojensihe äkkiä suoraksi ja seisoi siinä silmänräpäyksen, mutta kaatui heti taaksepäin tyhjälle vuoteelle, jossa muutamia tunteja sitte hänen hellästi rakastettu tyttärensä oli levännyt.

Äiti Cyrillakin oli surun murtamana.

Mutta hän oli nainen, jota kohtalo oli jo niin kovasti koetellut, että hänellä tuskin oli enää kyyneleitä jälellä.

Hänellä oli rohkea sydän, joka aina oli valmis lohduttamaan muita heidän syvimmissä kärsimyksissään.

Hän heittäytyi polvilleen Demeterin viereen, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi tarttuen hänen käsiinsä:

- Onneton, rohkaise mielesi!

Mutta seuraavalla hetkellä horjahti äiti Cyrilla kauhistuneena taapäin, sillä mieletön nauru kaikui Demeterin rinnasta.

- Tänne peili! Peili tänne, sanon minä!

- Herra Jumala, hän on tullut hulluksi! mumisi äiti Cyrilla itsekseen ja löi kädet kasvoilleen. Mutta eihän siitä voinut muuta tullakaan.

Ainoa, jota hän todella rakasti maan päällä, ainoa, jonka hän pelasti haaksirikosta on kadotettu, ehkä ainiaaksi.

- Oi, sinullahan ei ole peiliä tietääkseni.

Minähän itse kielsin sinun hankkimasta sellaista paholaisen kapinetta taloon, ettei ylpeyden henki pääsisi Sylvan sydämeen.

No, sitte menen virran rannalle kun aurinko on noussut ja katson kuvaani vedessä.

Silloin, silloin saan nähdä sen perkeleen, joka on saanut aikaan tämän yön pahat työt!

- No, mutta rauhoittukaa nyt! Säälikää itseänne, pyyteli äiti Cyrilla.

Jumala tietää, että te, jos kukaan, olette viaton sellaiseen!

Ennemmin voisin syyttää itseäni, etten ole ollut kylliksi valpas.

- Te? Ei, äiti Cyrilla, te ette ollut se, joka syöksi Sylvan turmioon! ähkyi Demeter. — Katso minua, äiti Cyrilla!...

Eikö niin, minähän olen isä, tai ainakin olin kerran?

Mutta oletko koskaan nähnyt isää, joka myö oman tyttärensä?

No kuulkaa siis, äiti Cyrilla ja tuomitkaa ja halveksikaa minua sitte tuhat kertaa enemmän, kuin mitä tähän asti olette varmaan salaisuudessa tehnyt!

Minä olen itse keinotellut oman, oman lapseni tämän wieniläisen tyttökauppiaan käsiin!

Käheä nauru seurasi näitä sanoja.

Voimakkaan miehen ruumis tutisi ja hänen silmänsä sulkeutuivat.

Demeter Banjaluki oli mennyt tainnoksiin.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU.

Poika tuominnut isänsä kuolemaan.

Kuningatar Draga oli yhden sellaisen tapahtuman kautta, joka niin usein tekee tyhjiksi viisasten ja varovaisten ihmisten aikeet, välttänyt sen hirvittävän kohtalon, jonka eversti Maschin, Stefan Naumovitsch ja Demeter Banjaluki olivat hänelle valmistaneet.

Kun Nicodem oli avannut tornin suljetun ulko-oven ja noussut ylös portaita, jotka veivät tornin ylempiin osiin, seisoi hän pian sen oven edessä, johon hänen avaimensa piti sopia Sylvan neuvon mukaan.

Hän oli jo pistänyt avaimen lukkoon, kun hän äkkiä pysähtyi, seisoi hiljaa ja kuunteli.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuulut sisältä kumean äänen, ähkymistä, joka nousee kuolemaisillaan oleva ihmisen rinnasta.

Nicodem Lunjevica oli kevytmielinen, hänellä oli paljon virheitä, mutta rohkeutta häneltä ei puuttunut.

Se muodostui usein uhkarohkeudeksi, kun oli joku vaara kysymyksessä.

Hän koputti siis hiljaa ovelle ja kysyi puoliääneen.

- Onko siellä ketään?

Onko se joku, joka on avun tarpeessa? Sanokoon nimensä ja —

Etemmäs ei Nicodem ehtinyt, sillä silloin kuuli hän mainittavan omaa nimeänsä oven sisäpuolella ja tuo ainoa sana "Nicodem" lausuttiin mitä hirvittävimmän tuskan äänellä, johon oli sekoittunut heikko, vapiseva toivo.

Nicodem horjahti taapäin. Hän kävi kalman kalpeaksi ja alkoi vapista.

Eikö se ollut hänen sisarensa ääni, joka huusi hänen nimeänsä, hänen sisarensa Dragan?

Nicodem luuli tulleensa hulluksi, kun sellainen ajatus tunkeutuikaan hänen aivoihinsa.

Hulluutta! Kuinka olisi hänen sisarensa, kuningatar, joka tällä hetkellä varmaankin oli Tapschiderin huvilinnassa suuren seurueen ympäröimänä, saattanut tulla tähän kurjaan, vanhaan torniin, jossa vaan rotat ja hiiret asustivat ja johon korkeintaan joku rakastunut saattoi eksyä?

Mutta Nicodem tuli pian huomaamaan oikean asianlaidan.

Oven sisäpuolelta kuului lyöntejä — ruumis kaatui raskaasti sitä vasten — sitte kuului ääni, josta hän ei voinut erehtyä ja joka valittavalla äänellä änkytti seuraavat sanat:

- Oletko se sinä, Nicodem? Oletko se sinä, veljeni? Silloin on Jumala lähettänyt sinut tänne!

Murra ovi rikki, kiiruhda, ennenkuin on liian myöhäistä!

- Minä se olen, Draga, sinun sisaresi!

- Vapauta minut, sillä minut on houkuteltu tänne murhattavaksi!

Samassa väänsi Nicodem avaimella lukon auki.

Ovi avautui — ja huutaen kuin olisi Nicodem pelastanut hänet suuresta kuolon vaarasta, kaatui kuningatar Draga hänen avattuun syliinsä.

Se oli siis todellakin kuningatar, hänen sisarensa, Serbian hallitsijatar.

Hänet löysi Nicodem tästä vanhasta tornista yksinäisellä saarella ja minkä näköinen hän oli!

Hänen piirteensä olivat vääristyneet, silmät verestivät, hänen musta, kihara tukkansa riippui epäjärjestyksessä otsalla ja hänen puvustaan näkyi, että hän oli laahannut itseään tornikamarin pölyisellä kivilattialla.

Nicodem tahtoi kysyä, hän tahtoi saada selitystä Dragalta.

Mutta tämä puristausi häneen kiinni, vavisten kuin haavan lehti ja äkkiä veti hän Nicodemin portaita alas, niin ettei hän saanut sanaakaan suustansa.

Vasta sitte, kun he olivat ulkona vapaassa luonnossa, kun yöilma jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, kun hän taas näki kuun ja tähdet ja kuuli Tonavan aaltojen solinan, silloin vasta irtautuivat sanat hänen huuliltansa.

- Pois — heti pois täältä, veljeni.

Meillä ei ole aikaa hukata! Petos, häpeällinen petos! Sitte saat tietää kaikki!

Mutta vie nyt vaan minut pois tältä saarelta niin pian kuin mahdollista, jollet tahdo, että me molemmat joudumme perikatoon!

Tällä hetkellä unohti Nicodem Lunjevica senkin houkuttelevan seikkailun, joka oli tuonut hänet itsensä, tälle saarelle.

Hän näki näet varsin hyvin, että hänen oma toimeentulonsa ja se ruhtinaallinen elämä, jota hän nyt vietti, riippui sisaren elämästä, vallasta ja vaikutuksesta.

Jos Draga suistuisi alas korkeudestaan, niin suistuisi hänkin.

Hänelle ei siis ollut mikään muu niin tärkeätä, kuin ajatus pelastaa sisarensa, jota nähtävästi uhkasi vaara, jota hän tällä hetkellä ei voinut nähdä.

Nicodem kiersi kätensä Dragan ympäri, joka puristausi häntä vastaan.

Niin riensivät he poikki pimeän saaren alas rantaan, jossa nuoren upseerin vene oli, se alus, joka oli tuonut hänet saarelle vastapäätä olevalta metsäiseltä rannalta.

Ei venheessäkään vaihdettu sanaakaan Nicodemin ja Dragan välillä.

Kun Nicodem tahtoi kääntyä sisaren puoleen jollain kysymyksellä, osoitti tämä vaan vastaista rantaa ja hänen kalpeat huulensa huusivat:

- Souda maihin tuonne kauas, pian, pian, jotta joutuisimme niin pian kuin mahdollista pois tältä hirvittävältä saarelta!

Nicodem souti kaikin voimin.

Oli vähällä, ettei hän törmännyt yhteen toisen venheen kanssa, jonka hän tapasi keskellä virtaa.

Se oli se vene, jossa Demeter Banjaluki oli.

Ei Nicodem eikä Draga välittänyt vähääkään venheessä istujasta.

Eiväthän he aavistaneet, kuka se mies oli, joka seisoi venheessään kuin mielipuoli, eikä välittänyt siitä, että laineet veivät hänen venheensä mukanaan.

Nicodem oli iloinen, saatuaan venheensä vieraan ohi ilman yhteentörmäystä ja myötävirtaa saapui hän pian metsäiselle rannalle, joka oli vastapäätä Kuolleitten saarta.

Draga hyppäsi rannalle.

Mutta tuskin oli hän päässyt muutamia askelia, kun vaipui alas tunnottomana.

Tämäkin voimakas nainen näytti kärsineen liian paljon.

Hänen hermonsa pettivät ehkä ensi kerran hänen elämässään, ja Nicodem Lunjevica, joka jo luuli, että sisarensa oli kuolleena vajonnut maahan sydänhalvauksen tähden, heittäytyi epätoivoissaan hänen viereensä, antoi hänelle mitä hellimpiä lempinimiä ja koetti kaikin tavoin herättää häntä henkiin.

Mutta kuningattaren tajuttomuus kesti vaan muutamia minutteja.

Sitte avasi Draga taas silmänsä ja nousi veljen avulla uudestaan jaloilleen.

- Luulen, että olen pelastettu! änkytti hän veljensä rinnalla paetessaan metsään. — Oi, veljeni, en koskaan ole ollut niin lähellä turmiota kuin tänä yönä, ja mikä hirmuinen turmio olisi se ollutkaan!

Oi, se oli edeltäpäin kokoonpantu salaliitto!

Se kurja ei toiminut omasta puolestaan, vaan oli muiden ostama; tarkoitus oli viedä minut pois ja siten tehdä minut vaarattomaksi, kuten hän lausui!

Oletko koskaan kuullut puhuttavan Demeter Banjalukista, veli?

Se oli Mustain vuorten ryöväri, se oli Demeter Banjaluki, joka vei minut tuolle saarelle, joka nyt häviää takanamme yöhön ja usvaan ja jossa minä olin vankina vanhassa tornissa!

- Demeter Banjaluki? huudahti Nicodem kauhistuneena. — Oi, sisar, sitte saat kiittää onnesi tähteä, että hengissä pääsit siitä seikkailusta. Sillä hän on vaarallisin kaikista ryöväreistä, eikä hän tavallisesti säästä ketään, joka joutuu hänen käsiinsä.

- Jos olisin ollut tekemisissä yksin hänen kanssaan, vastasi Draga, jonka ääni tuli yhä varmemmaksi ja silmät alkoivat saada takaisin entisen kiiltonsa — niin olisin kai keksinyt jonkun keinon saada hänet muihin ajatuksiin.

Mutta se roisto oli niiden palveluksessa, jotka ovat suurempia kuin hän ja jotka pitävät häntä välikappaleenaan. Sitä en epäilekään. Se oli aivan yksinkertaisesti edeltäpäin suunniteltu hyökkäys minua vastaan.

Ei ollut kysymyksessä vähempää, kuin repiä minut pois puolisoni rinnalta ja äärettömän häpeän kautta tehdä minut mahdottomaksi palaamaan Aleksanterin luo Belgradin kuningaspalatsiin, mahdottomaksi enää istumaan Serbian valtaistuimella.

- Eikö sinulla ole sitte aavistustakaan, tai minkäänlaisia otaksumisia, kuka on voinut tehdä sinulle tämän? kysyi Nicodem.

- Otaksumisia? — Ehkä! kuiskasi Draga käheällä äänellä. — Mutta, se ei hyödytä mitään puhua otaksumisia.

Minä tahdon varmuutta! huudahti kuningatar ja puri hammasta, toisella kädellään puristi hän kovasti veljen käsivartta ja toisen nosti hän ylös, kuin aikoisi lyödä jotakin. — Varmuutta minä tahdon, Nicodem, minä tahdon oppia tuntemaan viholliseni!

Minä tahdon tietää, kenen silmätikkuna minä olen ja kellä on ollut uskallusta tehdä tämä!

Tällä hetkellä kuulivat Nicodem ja Draga hevosten hirnuntaa ja kuningatar päästi ilohuudon.

- Ne ovat minun hevoseni, huusi Draga. — Me jätimme ne jonnekin tänne läheisyyteen.

Auta minua niitä etsimään, Nicodem!

Sillä niillä oivallisilla hevosilla pääsemme Tapschideriin pikemmin kuin millään muulla tavalla.

Nicodem tunkeutui heti pensaikkoon ja Draga jäi seisomaan virran varrelle.

- Täällä ne ovat, huusi Nicodem jostain kauempaa. — Tänne, sisar, tänne!

Hevoset ja vaunut ovat hyvässä kunnossa.

Draga juoksi niin nopeaan kuin jalat jaksoivat kannattaa, veljen luo, joka eräällä avonaisella paikalla laittoi valjakkoa kuntoon.

Kohta sen jälkeen istuivat Nicodem ja Draga valjakossa. Kuningatar hoiti toisella kädellään ohjaksia, toisella heilutti hän piiskaa hevosten päällä.

- Eteenpäin! huusi hän ja hevoset läksivät heti liikkeelle.

Hän osasi ajaa niin hyvin, ettei koko matkalla, tullut pienintäkään onnettomuutta.

Hevoset menivät melkein lentämällä.

Vanhat puut Tapschiderpuistossa katosivat kuin pelästyneet varjot Dragan ja Nicodemin ohi hämärässä yössä.

Mutta äkkiä Draga huudahti ja käänsi huomionsa erääseen vanhaan tammeen.

Mutta ei se ollut puu, joka herätti hänen huomionsa, vaan eräs olento, joka seisoi siihen nojautuneella.

Se oli eräs mies väljään vaippaan kääriytyneenä.

Puun runkoon oli ripustettu pyhän äidin kuva Jesus-lapsi sylissään, ja — Draga saattoi tuskin uskoa silmiään — pieni lamppu paloi kuvan alla.

Mies katsoi Jumalan äidin lempeitä kasvonpiirteitä.

Nyt otti hän hitaasti hatun hiukan harmahtavasta päästään ja vaipui polvilleen.

Mies ei ollut huomannut, että valjakko lähestyi häntä, ei hän kääntänyt päätäänkään katsoakseen ohikulkevia vaunuja.

Hän näytti olevan kokonaan vaipunut rukoukseen ja hartaasti katseli hän kuvaa.

Ainoastaan kolmen sekunnin ajan sai Draga tarkastella tuota pitkää, komeaa, polvillaan olevata miestä.

Mutta kuu, jonka säteet tunkivat tammen vihreiden lehtien välitse, teki polvillaan olevan miehen kasvot kalman kalpeiksi.

Draga vavahti.

Milan — Milan, maanpakolainen!

Draga vei käden silmilleen. Hän pudisti päätänsä, niin että mustat kiharat kiertyivät kuin käärmeet hänen otsallensa.

- Ei — ei, minä olen varmaan erehtynyt, mutisi hän itsekseen. Olisi mieletöntä ajatella, että Milan julkeisi astua yli maan rajain ja hiipiä Serbian sydämeen, jossa kuningas asuu, hänen poikansa, sama kuningas ja poika, joka on käskenyt, että hänen isänsä on ammuttava kuin hullu koira, jos hän joskus uskaltaa näyttäytyä Serbiassa.

Se oli kai joku muu, joka näytti yhdennäköiseltä. Sillä mitäs Milan tekisi täällä Tapschider-metsässä.

Tahtoiko hän mahdollisesti tavata Aleksanteria?

Ehkä. Haa — kun kaikki käy ympäri, niin lienee hän tullut vielä kerran koettamaan, jos saisi kuninkaan irti minusta! Ehkä —

Draga vaikeni äkkiä, sillä valjakko kulki kiireesti vielä erään henkilön ohi, joka seuraavalla hetkellä katosi puiden väliin.

Se oli nainen, jonka pään ympärille oli kierretty pitsihuntu.

Draga oli aivan oikein nähnyt hänet ja tämä nainen oli myös nähnyt valjakon.

Lieneeköhän hän tuntenut kuningatarta?

Sillä silmänräpäykseksi oli hän jäänyt seisomaan kuin kivettyneenä ja sitte paennut puiston jättiläispuiden suojaan.

- Ada Kristic — pienen serbialaiskuninkaan äiti! änkytti Draga. — Sen lapsen äiti, jonka minä —

Hän vaikeni.

Hän ei uskaltanut palauttaa muistoonsa tätä rikosta, eikä toistaa sitä ajatuksissaan.

Sillä hän värisi kun muisti sen kauniin pojan, jolle hän niin kylmäverisesti ojensi myrkkypikarin.

Ja samassa lensivät Dragan aivoissa yht'aikaa nuo molemmat nimet: Milan — Ada Kristic. Oi, nyt hän tiesi, mitä asiaa Milanilla oli Tapschidermetsään.

Kuninkaan linna ei ollut hänen matkansa päämäärä, vaan tämän naisen pikku koti, tämän naisen, joka kerran oli rakastanut häntä, ja joka oli hänen lapsensa äiti.

Ne huolet, jotka Dragan mieltä painoivat kotiin tulonsa tähden, ajoivat kuitenkin pian hänen ajatuksistaan ne molemmat ihmiset, jotka hän tapasi Tapschidermetsässä.

Yhä uudelleen teki hänet levottomaksi se ajatus, että kuningas oli ehkä huomannut hänen poissaolonsa linnasta.

Mitä hän sitte vastaisi kuninkaan kysymyksiin?

Millä valheilla astuisi hän hänen eteensä.

Sillä ei hän koskaan uskaltaisi tunnustaa, mitä oikeastaan oli tapahtunut hänen ja Demeter Banjalukin välillä.

Mutta nyt olivat he jo perillä Tapschiderin huvilinnan luona.

Valkoinen linna, jota kuu valaisi, näytti hänestä satulinnalta.

- Juokse alas, Nicodem! huusi hän veljelleen. — Vie hevoset takapihaan ja jätä ne siellä tallirenkien huostaan!

Minä hiivin sen sijaan niin pian kuin voin, huoneisiin. Ehkä onni suosii minua niin, ettei Aleksanteri tapaa minua tänä yönä.

Tämän sanottuaan riensi hän ylös matolla peitettyjä portaita.

Muutamia kertoja täytyi hänen kuitenkin pysähtyä ja painaa molemmat kädet sydämelleen, sillä se tykytti liian kiivaasti.

Hän koetti tyyntyä, mutta ei hän sittenkään voinut päästä henkiseen tasapainoonsa.

Linnassa oli kaikki tyyntä ja hiljaista.

Yövahdin askeleet olivat ainoat, jotka häiritsivät syvää hiljaisuutta.

Nyt oli Draga jo joutunut sänkykamarinsa ovelle. Hän väänsi hiljaa lukkoa ja astui sisään.

Huudahdus pääsi hänen huuliltaan.