Part 26

"Alas kuningatar Draga, alas Belgradin pyöveli!"

Maschin tarttui äkkiä siihen käteen, jota Demeter piti häntä kohti ojennettuna, samalla kun toivon kipinä välähti hänen silmässään.

- Jos ajattelette sillä tavoin, Demeter Banjaluki, puhkesi hän lausumaan, niin olette juuri se mies, jota etsin. Jos vihaatte kuningatarta — niin oletteko sitte myöskin valmis ottamaan osaa erääseen uhkarohkeaan yritykseen, joka minulla on tekeillä tuota valtaistuimella istuvaa letukkaa kohtaan.

- Yritys? Ja millainen se olisi? kysyi Demeter varovasti.

- Kuningas Aleksanteri on heikko, mutta hän ei ole ilkeä, vastasi Maschin. — Kun Draga ei enää olisi hänen sivullansa, olisi hän vapautettu tuosta pahasta hengestä, ja muut voisivat sitte vaikuttaa häneen. Häntä on helppo johtaa ja Serbia olisi ehkä taas onnellinen.

- Se tahtoo sanoa, että kuningatar täytyy toimittaa pois tieltä, jatkoi Demeter Banjaluki. — Herra, minä en murhaa naista.

Ryöväri peitti tätä sanoessaan kasvonsa. Hän näki ehkä sielunsa silmien edessä kuolleen, tuon onnettoman Fatiman, joka lepäsi Janitschartornissa kuolleitten saaressa.

- En minä ole puhunutkaan murhasta, vastasi Maschin. — Se on viimeinen epätoivoinen teko, jota emme käytä niinkauvan kuin on vähänkin toivoa tehdä Draga vaarattomaksi.

Minä en vainoo hänen henkeänsä, vaan tahtoisin riistää hänet Aleksanterilta ja piilottaa jonnekin, siksi kuin kuninkaalle on selvinnyt, että tuo nainen vie hänet harhaan ja lumoaa hänet ja että Draga on arvoton.

- Dragan riistämisestä kyllä voisi puhua, mutta se herättäisi maailmassa ääretöntä huomiota, jos kuningatar äkkiä häviäisi, lausui Banjaluki.

— Serbiassa on se herättävä riemua, vastasi hänelle Maschin äkkiä. — Ja mitä Euroopa siitä ajattelee, se on meille yhdentekevää. Pääasia on, että yritys onnistuu ja että se tapahtuu siten, että syyllinen pysyy salassa. Ja nyt, Demeter, tehkää päätöksenne! Otatteko toimeksenne riistää Dragan Aleksanterilta.

— Tämä uhkarohkea yritys ei ehkä olisi vaikea toimittaa, varsinkin nyt, kun kuningaspari oleskelee Tapschiderissä, jatkoi Demeter. — Kuningatar tekee puistossa tuon tuostakin kävelymatkoja. Hän on usein yksin tahi ainoastaan yhden hovinaisen seuraamana. Silloin on helppoa viedä hänet, mutta minne, siinäpä kysymys.

— Totta on, vastasi Maschin, — että tuo kysymys ei ole niinkään helppo ratkaista. Jos Serbialla olisi jossakin kaukana meressä saari, joka puolelta kallioriuttojen ympäröimänä, ettei mikään laiva voisi sitä lähestyä, niin siellä saisi kuningatar viettää ikänsä loppupäivät.

— Saari! huudahti Banjaluki hämmästyneenä. — Minä tiedän saaren. Se tosin ei ole meressä, mutta on silti kylläksi yksinäinen ja muista erillään. Tuolla saarella kohoaa vanha torni, missä ihmistä voi pitää vankina, ilman että muut ihmiset siitä saavat selkoa. Tosin tuolla saarella nyt asuu kaksi ihmistä, jotka eivät ansaitse tulla tekemisiin Dragan kanssa, mutta asia voidaan järjestää siten, etteivät nuo ihmiset joudukaan Dragan yhteyteen. Serbia vaatii uhrin — minä olen valmis antamaan sen isänmaalleni. Jaa, se on päätetty ja Janitschartorni Kuolleitten saarella tulkoon hänen vankilakseen.

— Te olette tainnut elämässänne paljon syntiä tehdä, huudahti eversti Maschin, — mutta tämän uuden aatteenne tähden annettakoon teille kaikki anteeksi! Niin, kun Draga kerran on Janitschartorniin suljettu, silloin Serbia vapaasti hengittää, kuin jos raskas kallionlohkare olisi sen rinnalta vierähtänyt.

— Minä luulen kumminkin, että te molemmat erehdytte, sanoi Stefan Naumovitsch. Te kuvittelette tämän yrityksen paljoa helpommaksi kuin mitä se todellisuudessa on. Luuletteko, ettei Dragaa vartioida? Jo yksistään Aleksanterin mustasukkaisuus vaikuttaa sen, että joukko vakoilijoita yhä on Dragan kintereillä, mihin ikinä hän menee, ja että salapoliisit häntä kaikkialla seuraavat. Sillä oivallinen Lazar on kerta kaikkiaan ottanut vastatakseen Dragan turvallisuudesta eikä hän todellakaan säästä mitään ponnistuksia, hyvin toimittaakseen tehtävänsä.

Pilkallinen hymy väreili Demeter Banjalukin huulilla.

— Luuletteko todellakin, Stefan Naumovitsch, keskeytti rosvo, että minä pelkään Lazarin salapoliiseja? Hyvä, minä todistan teille, että petän ne kaikki. Tässä on käteni sen päälle, että minä kolmen päivän kuluttua olen vienyt pois Dragan ja että hän silloin on Janitschartorniin suljettuna.

Näin sanoen ojensi Demeter ulos kätensä, johon Stefan kiireesti tarttui.

— Päätetty! huudahti eversti Maschin. — Ja kun te nyt molemmat olette liittoutuneet syöksemään Dragan häviöön, niin ottakaa minut kolmanneksi liittoonne.

Näin sanoen Maschin ojensi toisille kätensä.

— Niin, sanoi Demeter, kolmen päivän kuluttua, kun yö on tullut, on myöskin Draga oleva Janitschartornissa.

— Mutta jääkö hän sinne myöskin? — Minä puolestani otaksun, että olisi parempi toimittaa hänet pois maasta.

— Antakaa minun pitää huolta siitä asiasta! huudahti Maschin. Meillä on nyt 2 päivä lokakuuta. Yöllä 6:tta päivää vastaan noudan minä Dragan Janitschartornista, ja minulla on ehkä silloin muita henkilöitä mukana, jotka vievät hänet sitte Semliniin ja sieltä — oi, minulla on oivallinen tuuma, hyvät ystävät! Jos yritys ensi silmäyksellä tuntuukin kauhealta, niin ajatelkaa, mitä kaikkea minä olen tuolle naiselle velkaa! Veljeni kuoli äkkiä, että minun täytyy uskoa, että Draga ojensi hänelle kuolinmaljan.

— Kauheata! mutisi Stefan Naumovitsch. — Ja tuo nainen on Serbian kuningatar.

— Sitä hän ei ole enää kauvan oleva, sanoi Maschin uhaten ja hampaitaan kiristellen. Yöllä 6:tta päivää vasten viepi Banjaluki hänet Janitschartorniin. Se on hänen tehtävänsä, jonka hän on ottanut suorittaakseen.

— Jaa, minä suoritan sen, vakuutti rosvo.

- No, siinä tapauksessa pidän minä muusta huolta, jatkoi Maschin. Minä tunnen ihmisen, joka tätä nykyä oleskelee täällä Belgradissa. Minä olen aina inhonnut tätä miestä, sillä hän harjoittaa ilkeätä ammattia. Hän nimittäin houkuttelee luokseen nuoria tyttöjä ja vie ne huonomaineiseen taloon, jota hän pitää Budapestissä. Koko Itävalta-Unkarin ylhäiset ja kevytmieliset seikkailijat oleskelevat tuossa talossa, missä aina kauneimmat naiset tarjoovat itseänsä. Jos mainittu mies ei rahoilla tahi muilla houkutuksilla saavuta tarkoitustansa tahi jos hän keksii erittäin hurmaavan naisen, josta hyvää voittoa voi toivoa, niin on hän myöskin valmis käyttämään väkivaltaa.

— Oi, mutta ethän kumminkaan ajattele jättää kuningatarta tuon miehen valtaan, keskeytti häntä Stefan, tuolle Budapestin naiskauppiaalle.

— Miksi en? vastasi Maschin. — Mitä hän oli ennen? Serbiassa on todellakin monta aatelismiestä, jotka voisivat kertoa pitkistä öistä, mitkä he ovat uinailleet Dragan syleilyssä, siihen aikaan kun kuningatar vielä oli kotona äitinsä, tuon juopottelijan luona ja moni Parisin kevytmielinen herrasmies voi vielä nauraa parrassaan, kun sanomalehdistä lukee kuningatar Dragasta, jota ennen sai suudella mielensä mukaan, jos vaan halusi maksaa sata markkaa suudelmasta.

— Onko asia sellainen, huudahti Banjaluki, — silloin en käsitä, miksi ei eversti Maschin voisi tuumaansa toteuttaa. Ruvetkaa vaan Budapestin naiskauppiaan kanssa keskusteluihin ja saapukaa hänen kanssaan Kuolleitten saarelle yöllä 5 ja 6 päivän välillä. Rannalla minä itse otan teidät vastaan. Laskekaa venheenne pajujen suojaan, niin kyllä sitte kaikki varsin kepeästi ja mukavasti hommataan.

— Tuuma on kerrassaan pirullinen, huudahti Stefan Naumovitsch — ja minä jo kauhistun sitä ajatellessani. Melkeinpä tunnen sääliväisyyttä tuota kuninkaallista — naikkosta kohtaan, joka nyt syöstään syvään kuiluun. Mutta totta on, että jos Draga yhdenkään yön on viettänyt Budapestin huonomaineisessa talossa, niin ei hän enää voi olla Serbian kuningatar. Ei edes Aleksanteri sallisi, että tuossa talossa yönsä viettänyt nainen kantaisi Serbian kruunua.

— Päätöksemme on siis tehty, huudahti Maschin, asia on ratkaistu!

Täyttäkää velvollisuutenne, Demeter Banjaluki! Teillä on vaikein tehtävä ratkaistavana. Teidän on vietävä kuningatar Janitschartorniin. Kolme päivää on teillä aikaa tuuman toteuttamiseksi, käyttäkää aikanne hyvin.

— Minä kyllä tiedän aikani oikein käyttää, vastasi Demeter Banjaluki, kasvoillaan ilme, joka osoitti, että tuo mies ei koskaan lupaa sellaista, jota ei ehdottomasti tahtoisi toteuttaa.

- Juokaamme nyt, ystävät, Serbian vapauden ja Dragan perikadon malja!

Näin sanoen otti Maschin pienestä tammisesta kaapista oljilla ympäröidyn pullon ja kolme lasia, jotka hän täytti punaviinillä. Hän oli juuri vienyt lasin huulilleen, kun ovi lensi selälleen ja kaksi henkilöä, pelon ja vaaran ilme kasvoissaan, syöksyi huoneeseen.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Pelastettu, mutta mihin hintaan.

- Eversti — Stefan Naumovitsch — kuka on se vieras, jonka kanssa nyt joitte? huusi ukko Zorn, syöstessään huoneeseen toisen henkilön kanssa.

— Muuan ystävä, vastasi eversti Maschin vakavalla äänellä, — jota tekin opitte arvossa pitämään, kun olette saaneet kuulla, missä suhteessa me olemme häneen.

— Minä en tahdo mitään kuulla! huusi Zorn. — Me olemme kaikki hukassa — kaikki! Menkää vaan akkunan luokse, niin huomaatte, mistä on kysymys! Poliisi on talomme piirittänyt! Heti on Lazar Petrovitsch itse tuleva ja kolkuttava ovelle sekä vaativa, että hänelle jätän rosvon, joka on täällä — Demeter Banjalukin, Mustien vuorten ryövärin.

Nämä sanat tekivät kolmeen mieheen hirvittävän vaikutuksen. Stefan päästi kauhun huudon, eversti Maschin seisoi siinä kalpeana, mutta Klärchen juoksi isänsä luokse, syleili häntä ja huudahti nyyhkyttäen:

— Elä pelkää, isä, sinulle ei mitään pahaa tapahdu, kunniasi pysyy tahrattomana, sillä minä vannon, ettei sinulla ollut aavistustakaan siitä, minkä miehen herrojen puheille päästin.

Demeter Banjaluki oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan levoton. Hän seisoi tyynenä ja maltillisena.

- Jos kysymys on vaan minusta, mestari Zorn, huudahti hän — niin antakaa pelon mennä menojaan ja olkaa huoletta! Niin, minä olen Demeter Banjaluki, teiltä en sitä salaa ja pyydän teiltä anteeksi, että minä, lintujen kirjoissa oleva, tuomittu mies, olen uskaltanut astua teidän taloonne. Mutta yhtä huomaamatta, kun olen hiipinyt tänne, yhtä huomaamatta aion poistuakin.

Samalla hetkellä lyötiin pyssynperällä talon portille ja vahva ääni huusi:

"Lain nimessä, avatkaa! Minä, Belgradin poliisipäällikkö, vaadin päästä sisälle."

- Oh, se on Lazarin ääni, sanoi Banjaluki innokkaasti ja hänen silmänsä salamoivat kuten tiikerin, joka tahtoo hyökätä saaliinsa kimppuun. — Jumalan nimessä, joll'en pelkäisi tahraavani teidän taloanne verellä, mestari Zorn, niin avaisin itse portin tuolle kurjalle ja ampuisin hänet samalla hetkellä, jolloin hän panee jalkansa kynnykselle.

- Mutta sittenhän minä olisin aivan onneton, änkytti Zorn. — Ajatelkaahan, herra, että olen tullut vanhaksi ilman vähintäkään tahraa. Voinhan minä, kuten moni muukin kunniallinen serbialainen, vihata kuningatarta, enkä minä pidä sitä syntinäkään salaisuudessa ottaa osaa liittoihin häntä vastaan, mutta jos tiedettäisiin, että pidän luonani ryöväriä Demeter Banjalukia, maan vaarallisinta rosvoa — niin siitä koituisi minulle ikuinen häpeä. Ja minun toimeentulonikin olisi mennyttä, sillä minä elän työstäni hoviin. Paetkaa siis täältä, vielä on aikaa! Katsokaa onnetonta lapsiraukkaani, joka hänkin kärsisi samasta häpeästä, ja poistukaa.

- Kolme minuuttia annan teille, huusi Lazar Petrovitsch alhaalta kadulta. — Joll'ei porttia ole sitä ennen avattu, niin annan minä väkisin murtaa sen auki. Kuuletteko, mitä sanon teille, mestari Zorn — mestari Zorn!

- Hän huutaa minua! sanoi vapiseva Zorn melkein kauhun lamauttamana. — Jumala taivaassa, mitä minä vastaan hänelle?

- Pidättäkää häntä pari minuuttia! kuiskasi Demeter Zornille. — Sanokaa, ett'en minä koskaan ole astunut yli teidän kynnyksenne ja sanokaa, ettette tunne minua. Sillä aikaa koetan päästä johonkin turvapaikkaan.

Klärchen auttoi isän ylös tuolilta, jolle tämä oli vaipunut istualleen, vei ikkunan luo ja avasi sen.

- Kuka siellä huutaa? kysyi mestari Zorn vapisevalla äänellä.

- Minä se olen, mestari Zorn, vastasi Lazar Petrovitsch, joka seisoi jalkakäytävällä ja jonka kasvoja valaisi katulyhdyn liekehtivä valo.

- Ah, tekö se olette herra Lazar, vastasi Zorn. — Mistä on kysymys? Millä voin teitä palvella? Onko ehkä joku hevosenne pudottanut kenkänsä? Siinä tapauksessa lähetän luoksenne heti jonkun taitavan apulaiseni.

- Ei, mestari Zorn, vastasi Lazar, — tällä kertaa ei ole kysymys teidän työstänne, vaan koskee tämä enemmän minun alaani.

Teidän talossanne on Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri. Te ette sitä ehkä itse tiedä, mutta minä tiedän varmasti, että hän on hypännyt yli muurin, joka ympäröi puutarhaanne, ja mennyt teidän taloonne.

Minä otaksun, että tämä on tapahtunut teidän selkänne takana ja sen kansalaisvalan ja uskollisuutenne nimessä, jonka olette kuninkaalle vannonut, käsken teitä päästämään meidät sisälle, niin että me saamme ottaa vihollisen käsiimme.

- Herra, vastasi mestari Zorn — minä en tiedä, kuka Demeter Banjaluki on; minun talossani ei ole mitään rosvoa. Muutoin, minä tahdon huomauttaa teille, herra Lazar, että minun taloni on niitä harvoja, joihin poliisi ei saa muitta mutkitta tunkeutua. Minun talollani on vanha etuoikeus siinä suhteessa.

— Tuhannen, kyllä minä sen tiedän, myönsi Lazar närkästyneenä. Luuletteko, että minä muutoin juttelisin teidän kanssanne näin kauan ja ystävällisesti pyytäisin teidän luovuttamaan minulle rosvon, jos minulla olisi suoranainen oikeus murtaa teidän porttinne. Mutta varokaa, mestari Zorn, jos portti vielä on kolme minuuttia suljettuna! Luottakaa siihen, että kuningas on saava tietää, millä tavalla te tuette hänen virkamiehiänsä! Silloin myöskin hovin talli on oleva teiltä ikipäiviksi suljettu.

— Enkös sitä sanonut! mutisi ukko Zorn horjuen takaisin ikkunan luota. — Tämä yö on oleva minun onnettomuuteni!

- Rauhoitu, pappa! sanoi Klärchen vanhukselle. — Huuda Lazarille, että itse menet alas avaamaan porttia, niin minä sillä aikaa autan Demeter Banjalukia pakenemaan.

Näin sanoen juoksi kaunis tyttö Demeterin luokse, joka edelleen epäröivänä seisoi samassa asemassa ja näytti miettivän, minkä tien hän valitsisi, välttääkseen vainoojiaan, tarttui hänen käteensä ja sanoi hänelle:

— Seuratkaa minua, Demeter Banjaluki! Jos teillä on rohkeutta, niin ette lankea Lazar Petrovitschin käsiin.

Demeter ja Klärchen lähtivät huoneesta samassa kuin Zorn huusi kadulle:

— Minä menen itse alas avaamaan, herra, jotta voitte tulla vakuutetuksi siitä, kuinka väärin minulle teette. Mikä häpeä, että rehellisen kansalaisen talon poliisi tuolla tavoin piirittää! Mutta kuningas on totta tosiaan saava tietää, kuinka hänen rehellistä palvelijaansa kohdellaan.

— Se on yhdentekevää, jälestä päin saatte tehdä mitä hyvänsä, huusi Lazar ylpeästi ikkunata kohti. — Avatkaa vaan ja päästäkää meidät sisään!

Sillä välin olivat rosvo ja Klärchen saapuneet ovelle, josta heidän piti mennä ulos. Tässä kumminkin Banjaluki pysähtyi, viittasi Maschinille ja Stefanille ja sanoi:

— Älkää unhottako, illalla 5 ja 6 päivän välillä olen täyttävä velvollisuuteni.

Sitte kiiruhti hän ulos ja katosi Klärchenin kanssa rappusia myöten, jotka johtivat rakennuksen ullakolle.

- Kiitos, kiltti tyttö! kuiskasi Banjaluki Klärchenille, heidän noustessa yhä ylemmäksi. — Sinä olet uhrautunut minun hyväkseni, sitä en ole unhottava. Mitä minulle tänään teet, sen ehkä huomenna sinulle korvaan. Mutta minne tahdot viedä minut?

— Katolle, vastasi Klärchen. — Muuta tietä ette voi paeta.

— Mutta minua etsitään sieltäkin ja löydetään.

— Kyllä, jos te olette niin tyhmä, että jäätte sinne, vastasi Klärchen, avatessaan ullakon luukun. Mutta ettekö te ole hyvä hyppäämään?

— Siinä ette erehdy, vastasi Banjaluki. Minä hyppään kuin vuohi toiselta kalliolta toiselle, jos niin vaaditaan.

— No sitte voitte mukavasti hypätä naapurin katolle. Tosin ovat rakennukset jotenkin kaukana toisistaan, mutta teillä on nyt valittavana: joko joutua poliisin kynsiin tahi hypätä.

— Minä hyppään, vastasi Demeter hetkeäkään epäilemättä.

Klärchen viittasi ullakon luukkuun.

- Kiiruhtakaa! huusi Klärchen kauhistuneena, sillä hän kuuli että alhaalla vanha portti saranoissaan narisi, hän kuuli raskaita askeleita ja Lazarin huutavan väelleen:

— Hajaantukaa koko taloon! Etsikää kaikki sopet ja nurkat! Menkää ennen kaikkia ullakolle, siellä on rosvojen tapana piilottautua. Ja ettei hän pääsisi katon kautta pakoon, ampukaa hänet heti kun tapaatte. Parempi on, että hän kuolleena joutuu käsiimme kuin että hän kokonaan pujahtaa käsistämme.

— Ne tulevat, ne tulevat! sanoi Klärchen kauheassa epätoivossa. — Kiiruhtakaa! Ulos katolle, sillä ainoastaan siten voitte pelastua.

— Vielä kerran kiitän teitä, hyvä tyttö, sanoi Banjaluki, puristaen Klärchenin kättä. Selvästi on joku minut ilmiantanut. Mutta paha sen lurjuksen perii, kun vaan saan kuulla hänen nimensä. Niin totta kuin olen Banjaluki on hän kaatuva minun kädestäni.

— Kas nyt, pois mitä pikemmin! He tulevat, ovat portaitten viimeisellä astuimella! ähkyi Klärchen. — Te olette hukassa, jos sekunninkaan vielä viivytte.

Mutta Demeter Banjaluki hyppäsi vanhalle arkulle, josta hän sitte ulottui luukulle. Kohta hän oli sen avannut ja ketteryydellä sekä voimalla, jota parhainkin voimistelija olisi häneltä kadehtinut, veti hän itsensä katolle.

Klärchen painoi kätensä rintaansa vastaan ja huokasi, kuin raskaasta taakasta vapautunut.

— Oi Jumalani, minä kiitän sinua! Pelastus tuli, vaikka viime hetkessä.

— Pelastus? huudahti samalla ääni, josta Klärchen ei tietänyt, mistä se tuli. — Vielä ei sinun rakastajasi ole pelastettu, sinä uskoton.

- Ha, ha, hän pakeni katolle — minä kyllä näin sen, mutta sieltä poliisi ottaa hänet kiinni yhtä varmasti kuin sinua hetkinen sitte rehellisesti rakastin.

Klärchen peräytyi taaksepäin kauhusta huutaen. Vanha tammiarkku natisi ja sen sisästä nousi olento, jonka Klärchen tavallisesti mielellään näki, mutta joka nyt hänessä kauhua herätti. Sieltä ilmestyi Georg Eder, hänen sulhasensa, isänsä ensimäinen sälli. Nyt oli hänellä kaikki selvillä.

Klärchen vapisi, mutta ei enää Banjalukin tahi itsensä tähden, vaan Georg Ederin hengen tähden, sillä nyt Klärchen tiesi, kuka Banjalukin oli ilmiantanut.

Sulhanen oli epäilemättä nähnyt, että Banjaluki hyppäsi muurin ylitse.

- Tunnusta, että olet minut pettänyt ja rakastat tuota rosvoa, huusi hän mustasukkaisuuden vääristämillä kasvoilla. Ha, haa, olenpa viime aikoina ollut huomaavinani, että sydämesi ei enää kuulunut minulle, ja minä narri luulin, että kuninkaan ajutantti, nuori upseeri, jonka isäsi toi tänne vaarallisesti haavottuneena, oli sinussa muutoksen vaikuttanut. Mutta eipäs Stefan Naumovitsch ollutkaan sinun rakastajasi, sillä aikaa kuin kylmästi siedit minun suudelmiani, vaan tuo kurja, jolle ei yksikään tyttö ojentaisi edes pikkusormeaan.

Klärchen seisoi siinä kivettyneenä. Hänellä ei ollut voimaa lausua yhtään ainoata sanaa.

Katolla kuuli hän Banjalukin askeleita, allansa taas portailla poliisien askeleet kaikuivat, ja edessänsä sulhanen syyti hänelle vasten naamaa mitä ilkeimpiä syytöksiä.

— Mutta tänään minä teen tilini Banjalukin kanssa, sanoi nuori mies uhkaavasti, siksi ei hän aikaisemmin ottanut minua hengiltä, vaan antoi minun mennä tavaroitanikaan ryöstämättä, että nyt voisi varastaa minulta tuhat kertaa enemmän.

- Tännepäin, poliisit, tännepäin, Lazar Petrovitsch! — Minä näytän teille, mitä tietä rosvo meni!

Kauhusta huutaen Klärchen syöksyi sulhasensa päälle ja pani molemmat kätensä hänen rintaansa vastaan. Osottaen tällä hetkellä voimaa, jota ei olisi luullut noin hennolla olennolla olevan, painoi hän sulhasensa takaisin arkkuun, lausuen kyynelten tukahuttamalla äänellä:

— Anna anteeksi, Georg, en mitenkään ole voinut toisin tehdä —, minun täytyy muutamiksi minuuteiksi tehdä sinut vaarattomaksi, sillä hänen — hänen ei pidä langeta vainoojiensa käsiin. Jos minua olet rakastanut, niin ole ääneti.

Georg, joka ei odottanut tuollaista hyökkäystä, putosi takaisin arkkuun ja raskas kansi pudota rämähti kiinni.

Klärchen vaipui arkun päälle ja esti kaikin voimin Georg Ederiä pääsemästä vankeudestansa.

Georg Eder ei edes voinut toivoa, että äänensä kuuluisi ihmisten korviin, sillä tuo vanha arkku, joka kenties jo kokonaisen vuosisadan oli seisonut vinnillä hevosenkengittäjän talossa, oli koottu paksuista tammilaudoista, sisältäpäin raudoitettu, niin ettei ääni päässyt seinien läpi.

— Oi Jumalani, mitä olen tehnyt! huudahti Klärchen, painaen vapisevia käsiänsä ohimoitansa vastaan. — Nyt minä varmaankin olen ikipäiviksi katkaissut ne siteet, jotka minut liittivät sulhaseeni, sillä kaiken tämän perästä on mustan epäluulon täytynyt hänessä juurtua.

Klärchen kuuli ähkimistä. Mutta sitte kuuli hän selvästi:

— Tuo on kuoleman hyppäys. Oi Jumalani, saanko koskaan enää nähdä tytärtäni! Hyvästi, hyvästi, te hellät olennot yksinäisellä saarella! Demeter Banjaluki lähettää teille viimeisen siunauksensa, viimeisen tervehdyksensä.

Puoleksi tajutonna katsoi Klärchen kattoluukusta, kuinka rosvon pää hävisi. Hän kuuli kiivaita askeleita, jommoisia ihminen ottaa hypätäksensä, ja nyt hän oli epäilemättä lentänyt ulos katolta, nyt halki ilman — nyt — Oi, Jumala, salli hänen hyppäyksensä onnistua! kuiskasi tyttö vapisevalla äänellä. — Jumala, minä rukoilen sinua armahtamaan tuota miestä.

Katolla oli nyt kaikki tullut hiljaiseksi. Kuolon huutoa ei ollut kuulunut eikä Klärchen myöskään ollut kuullut mitään kumeata putoamista — kaikki oli äänetöintä ja hiljaista.

Ulkona vinteillä poliisit mellastelivat. Ovi avautui. Poliisipäällikkö Lazar syöksyi sisään, kymmenen salapoliisin seuraamana, joilla itsekullakin oli revolveri kädessä. Myöskin Lazar piti revolveria kädessänsä. Kuuma puna peitti hänen muutoin kalpeat kasvonsa ja silmät säkenöivät.

Kun Lazar syöksyi huoneeseen, ei hän heti nähnyt tyttöä. Hän huusi väellensä:

— Tutkikaa tämäkin huone! Hänen on täytynyt jonnekin piilottautua, koskei häntä ole näkynyt koko talossa. Haa, kuka tuolla on? huudahti Lazar äkkiä pitäen revolverinsa valmiina laukaisemaan. — Tuolla — tuolla arkulla — olento, tyttö!

— Kuka sinä olet, tyttö? kysyi Lazar, epäileväisestä tutkien häntä kiireestä kantapäähän saakka.

— Minä olen talon tytär, vastasi Klärchen ylpeänä nostaen päätään. — Klara Zorn on minun nimeni.

— Kas, hevosenkengittäjän tytär! huudahti Lazar. Muuan salapoliiseista astui nyt Lazarin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja. Poliisipäällikön katse kohosi heti luukulle, joka johti ylös katolle.

— Miksi on katto-ikkuna auki, kysyi hän raa'alla äänellä.

— Se on aina auki, vastasi Klärchen. Me suljemme sen ainoastaan silloin kuin sataa. Raittiin ilman täytyy tunkeutuu vinnille, sentähden, että me usein kuivaamme täällä vaatteita.

— No minä ajattelen, että me myöskin heitämme silmäyksen katolle, sanoi Lazar pilkallisella äänellä. — Joku teistä kiivetköön katolle ja ottakoon selkoa, istuuko rosvo siellä ja nauraa partaansa sillä aikaa kuin me etsimme häntä täällä alhaalla.

Eräs salapoliisi astuikin esiin, sama mies, jonka nimi nyt oli Heinrich Rabe ja hoiti tavallisesti Lazarin kirjurin virkaa.

Englantilainen — me tiedämme, että tuo oli Harry Ravenin salanimi — oli tänään kumminkin liittynyt joukkoon, joka lähti rosvoa takaa ajamaan.

Äkkiä hyppäsi Rabe arkulle aivan Klärchenin viereen. Sitte hän kiipesi katolle, mutta palasi muutamien minuuttien kuluttua ilmottamaan, ettei katolla ollut yhtään ainoata ihmisolentoa. Mutta Petrovitsch oli jo kauvan sitte kiinnittänyt katseensa arkkuun, jonka päällä Klärchen istui.

Epäluulo ja ivallinen voitonriemu loisti hänen silmistänsä.

— Ettekö nousisi hetkeksi, neiti Zorn? kysyi hän Klärcheniltä. — Tehän olette niin nuori, miksi sitte itsepintaisesti istutte tuolla vanhalla arkulla?

— Minä kuulin melua talossa, vastasi Klärchen, — ja minä niin peljästyin, että jalat rupesivat vapisemaan ja vaivuin tälle arkulle. En nytkään kykene jaloillani seisomaan, herra poliisitirehtööri.