Part 27

— No, minä tuen teitä! sanoi Lazar, tarttuen Klärchenin käsivarteen, vetääkseen hänet ylös. Nopealla liikkeellä vapautui Klärchen avustajastaan.

— Hellittäkää! huudahti Klärchen. Minä teen niinkuin tahdotte, nousen omin neuvoini.

Samalla myöskin Lazar kysyi:

- Mitä teillä oli täällä tekemistä? Iltasin ei tavallisesti ole ullakolle mitään asiaa.

— Minä — minä — sammalti Klärchen, joka oli sillä mielellä kuin olisi ollut Lazarin verkossa — minä olen — älkää luulko herra poliisipäällikkö, että teillä on oikeutta kuulustella minua kuin jos olisin teidän vankinne. Minä olen vapaan kansalaisen tytär, nuhteeton tyttö, ja minä kieltäydyn vastaamaan teille teoistani ja toimistani.

— Siitä voi tulla teille kallis lysti, sanoi Lazar uhkaavasti. — Poliisille täytyy vastata, kun hän kysyy. Muutoin ette tarvitse mitään sanoa, minä kyllä tulen toimeen ilman teidän apuanne. Onko arkku lukossa?

Klärchen vapisi, tämän kuullessansa.

Jos Lazar avaisi arkun, olisi rosvo hukassa, sillä Georg Eder heti ilmaisisi, mitä tietä Demeter Banjaluki oli kulkenut. Mutta Klärchen ei enää kyennyt estämään poliisipäällikköä.

Lazar jo kumartui ja rupesi arkun kantta auki nyhtämään. Varmaankin hän itsekin luuli, että vanha arkku oli lukossa, mutta nyt hän huomasikin, että kannen saattoi helposti nostaa.

— Herra poliisipäällikkö, huudahti Klärchen äkkiä, nähdessään että Lazar ryhtyi avaamaan arkkua, — teillä ei ole mitään oikeutta tunkeutua meidän salaisuuksiimme. Tässä arkussa on ehkä esineitä, joita teidän ei tule nähdä.

— Poliisilla on oikeus nähdä kaikki, vastasi poliisipäällikkö lyhyesti ja jyrkästi. Poliisin velvollisuus on päinvastoin ottaa kaikesta selkoa.

Peräytykää, Klara Zorn, elkää estäkö meitä kauvemmin virkamme toimituksessa, jollette tahdo tutustua vankilaan!

Klärchen hoiperteli puolikuolleena taaksepäin. Samalla myöskin poliisipäällikkö tempasi kannen auki ja löi sen kovasti seinää vastaan. Salapoliisit päästivät kovan huudon. Petrovitsch itse kohotti revolverinsa ja päästi rajun riemuhuudon:

— Löydetty — antaudu lurjus, jollet tahdo, että ammun sinut heti paikalla!

- Ei, elkää ampuko, herra poliisipäällikkö! huusi mies arkusta, minähän se olen, Georg Eder, joka teille, ilmoitin, että Demeter Banjaluki oleskeli tässä talossa.

- Tuhannen, olin aivan ampua harhaan, mutisi Petrovitsch ja antoi aseen vaipua alas. Mutta sitte hän suuntasi katseensa Georgiin, ja samassa kun tämä nousi pystyyn, surullisesti ja tutkivasti tarkastaen Klärcheniä, kysyi poliisipäällikkö:

— Mutta mistä hitosta se johtuu, että te olette arkussa, Georg Eder? Miksi sinne piilouduitte?

— Siihen kyllä vastaan, herra poliisipäällikkö, kun ensin olen päässyt arkusta ulos, vastasi nuori hevosenkengittäjä, kiiveten ylös. — Nyt sen saatte tietää.

Samalla kohtasi Klärchenin rukoilevat silmät Georgin silmiä, ja Klärchenin katseessa oli jotakin, jota viimeksimainittu ei voinut vastustaa. Georg oli tuota tyttöä rakastanut, häntä oikeinpa jumaloinnut, uneksinut saavansa hänet kerran vaimokseen. Ainoastaan hänen rajaton intohimonsa ja raju mustasukkaisuus oli tänään vienyt hänet harhaan, johtanut hänet ilmoittamaan poliisipäällikölle, että Demeter Banjaluki oli hevosenkengittäjä Zornin talossa.

Onneton mies oli uskonut ja uskoi vieläkin, että Demeter oli Klärchenin salainen rakastaja ja että hänen oma rakkautensa joutui ilkeästi häpeään.

Mutta nyt, kun Klärchenin silmäys kohtasi hänet, kun hän näki suloisen, rakastetun tytön seisovan siinä kalpeana ja vavisten — nyt hän ei kyennyt tekemään Klärcheniä onnettomaksi.

Jos hän ilmaisisi, että Demeter Banjaluki Klärchenin avulla oli päässyt pakoon — silloin tosin olisi Banjaluki hukassa, mutta samalla myöskin olisi Klärchen rangaistuksen alainen, kun oli auttanut Serbian vaarallisinta rikoksellista pakenemaan.

Ja Georg Eder, joka Klärcheniä rakasti, avaisi hänelle vankilan ovet! Ei, ei koskaan!

— Älkää pidättäkö meitä kauvemmin, Georg Eder! tiuskasi Lazar hänelle. — Minä vaadin, että te sanotte totuuden. Mistä syystä te olitte arkussa? Sanokaa se heti, muutoin joudutte itsekin epäluulon alaiseksi!

— Herra varjelkoon, herra poliisipäällikkö, sanoi Georg ja loi silmänsä maahan, — ettekö te itse voi ajatella, mikä minut on tänne tuonut, kun myöskin näette mestarin tyttären täällä?

Helpotuksen huokaus pääsi Klärchenin rinnasta, kun hän nämä sanat kuuli. Ne ennustivat hänelle onnea, ilmaisivat, että Georgin sydän taas oli häneen kääntynyt.

— Me molemmat, jatkoi Georg hiljaisella äänellä, olemme jo kauvan toisiamme rakastaneet, mutta vanha mestari ei tahdo kuulla siitä puhuttavan, kun minä olen vain köyhä sälli, jolla ei ole mitään muuta kuin taitonsa ja pari vahvaa käsivartta.

Niin, meillä ei ollut muuta keinoa jälellä kuin kohdata toisemme mestarin selän takana, ja täällä ullakkokamarissa olemme jo usein puhelleet rakkaudestamme ja uskollisuudestamme.

— Ehkäpä on asia sillä kannalla, sanoi tähän Lazar yrmeästi. Mutta ei se vielä selvitä, mitä teillä oli arkussa tekemistä.

— Joo, kun me kuulimme melun, jatkoi Georg, — emme voineet muuta uskoa, kuin että mestari oli saanut tietää salaiset kohtauksemme. Silloin Klärchen rukoili minua, että piilottautuisin. Minä silloin hypähdin tähän arkkuun, ja nyt tiedätte, herra poliisipäällikkö, kuinka on ymmärrettävä, että makasin arkussa kyyristyneenä.

Tämä selitys oli niin yksinkertainen, ettei edes tarkkanäköinen Lazar kyennyt mitään siihen muistuttamaan.

— Minä siis olen tullut häiritsemään kahta rakastunutta, sanoi Lazar nauraen. Sitä en todellakaan olisi tahtonut, sillä en minä ole se mies, joka tahdon estää rakastanutta tyttöä lepäämästä rakastajansa sylissä. Muutoin on meidän jahtimme nyt lopussa. Joko ei rosvo ole ollut täällä talossa ollenkaan ja te, Georg Eder, olette jostakin syystä vienyt meidät harhaan —

— Ei, herra poliisipäällikkö, huudahti nuori seppä äkkiä. — Minä tein, mitä katsoin velvollisuuteni vaativan, mutta mahdollista, että erehdyn. Ehkä oli vaan joku kerjäläinen, joka hyppäsi muurin ylitse, eikä rosvo. Minun asiani oli antaa teille viittauksia, teidän asianne, herra poliisipäällikkö, oli vangita rosvo. Jos tuo nyt ei ole onnistunut, niin ei se ole minun vikani, vaan teidän.

Lazar nieli nämä sanat kirouksella, joka yritti päästä hänen huuliltansa. Hän viittasi salapoliiseillensa, että seuraisivat häntä ja minuuttia myöhemmin kuului taas poliisien askeleita portaissa ja sitte oli kaikki hiljaista.

Ainoastaan Georg ja Klärchen seisoivat nyt ullakolla vastatusten. Ikkunaluukusta loisti kuu ja valaisi molempia leppoisella hopeahohteellansa. Kuu ikäänkuin tahtoi punoa sovittavan valositeen noiden nuorten ympärille, etteivät mitenkään eroaisi kauhean väärinkäsityksen tähden.

— Georg! lausui Klärchen surumielisen kiitollisella äänellä, — Georg, mitä tänään olet minun hyväkseni tehnyt, sitä en koskaan ole unhottava, vaan olen sinulle siitä ikuisesti kiitollinen.

Oi, ojenna minulle kätesi ja usko minua, kun minä sanon, että rakastan yksistään sinua, ja että rakastan sinua ijankaikkisesti. Klärchen koetti tarttua hänen käteensä, mutta Georg työnsi sen takaisin.

— Nyt on kaikki lopussa, välimme on selvä, sanoi hän, pusertaen hampaat yhteen. — Mitä olen nähnyt, sen olen nähnyt! En suinkaan rosvoa säästänyt hänen itsensä tähden, tuota konnaa, joka ansaitsisi nääntyä jossakin vankilan kuopassa tahi päättää juoksunsa hirressä. Enkä sinunkaan tähtesi valehdellut. Ei, minä ajattelin sinun arvoisata, harmaahapsista isääsi. Hänelle en tahtonut saattaa niin suurta tuskaa, mitä olisi tuntenut saadessaan tietää, että tyttärensä olisi vankilassa. Mutta sinä, joka olet myrkyttänyt minun elämäni, jatkoi nuori seppä kiivastuneena, ilman että Klärchen sai tilaisuutta keskeyttää häntä, — sinä joka olet niin kaunis, joka tunnut minusta niin suloiselta, puhtaalta, etkä kumminkaan ole mitään muuta kuin rosvon rakastaja, älä sinä rohkene sanoa minulle enää yhtään sanaa! Siihen ei sinulla myöskään tule olemaan tilaisuutta, sillä vielä tänään lähden isäsi palveluksesta. Kauvas, kauvas minä kuljen, etten enää tarvitse nähdä sinun kasvojasi, jotteivät kauniit silmäsi enää pääsisi minua lumoamaan. Tule onnelliseksi rosvosi sylissä ja unhota sälli parka, jonka olet tehnyt äärettömän onnettomaksi!

Ennenkuin Klärchen oli ehtinyt sanaakaan sanomaan, oli Georg ullakosta hävinnyt. Ääretön jännitys, missä Klärchen oli ollut viidentoista minuutin ajan, puhkesi nyt ja lannisti hänet. Hän kaatui masentuneena vanhan arkun päälle, ja kuumia kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä.

— Demeter Banjaluki, minä pelastin sinut, mutta mihinkä hintaan! — Minä uhrasin elämäni onnen sinun vapautesi puolesta, huokaili viaton tyttöparka suonenvedontapaisesti nyyhkien.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Pakomatkalla.

Demeter Banjaluki oli uskaltanut hypätä ja tullut toisen talon katolle. Siellä hän ei kumminkaan uskaltanut viipyä, sillä sieltäkin häntä etsittäisiin. Hänen täytyi sen vuoksi etsiä aukkoa, päästäksensä laskeutumaan. Kymmenen askeleen päässä hänestä olikin suuri kattoluukku, joka oli avoinna. Demeter ryömi siitä sisälle. Heti oli hän asumattomassa ullakkokamarissa, jossa hän tunsi itsensä turvalliseksi. Mutta Demeterillä ei suinkaan ollut mielessä täällä viettää yötään. Hän koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Tästä ei hänelle kumminkaan vaikeuksia syntynyt. Hän otti vaan taskustaan tiirikoita, koetteli kahta kappaletta, löysi kohta sopivan ja ovi aukeni.!

Äänettömin askelin hän sitte kiiruhti rappusia alas, mutta ne ei hänen hämmästyksekseen johtaneetkaan puutarhaan tai kartanolle, niinkuin hän oli toivonut, vaan keittiöön. Vasta sitte kuin Demeter oli tullut siitä vakuutetuksi, ettei keittiössä ollut yhtään ihmistä, uskalsi hän mennä sinne. Sieltä tuli hän upeasti sisustettuun huoneeseen, toiseen ja kolmanteen, mutta sitte hän ei voinut päästä pitemmälle, sillä tämä huone oli ainoastaan oviverholla erotettu viereisestä huoneesta, josta kuului naisen ääni, joka kiivastuneena puhui ja miehen ääni, jonka Banjaluki luuli kerran ennenkin kuulleensa.

Rosvo kyyristyi aivan ovi verhon läheisyyteen ja piilottautui nojatuolin taakse sekä pidätti henkeänsä, ettei tavuakaan menettäisi siitä mitä huoneesta kuuli.

— Sanoppas sitte suoraan, sanoi nuori nainen kiihtyneenä, — että olet minuun kyllästynyt! Minun suudelmani eivät maistu sinulle enää yhtä hyvin kuin ennen, etkä enää halua sulkeutua minun syleilyyni.

— Kuule sitte, rakas Ninette! Jos minä nyt vannon sinulle —

— Elä vanno! Minä tiedän kaikki. — Sinä jahtaat toista tyttöä, kuljeksijata, joka oleskelee kaukana Belgradin porttien ulkopuolella ja jonka kohtalo tahi pikemmin saatana on johtanut tiellesi. Ja minä, joka olen sinua uskollisesti rakastanut, luulotellut, ettet koskaan pikku Ninetteäsi hylkäisi.

Nyt oli Banjalukilla selvillä, missä talossa hän oli. Hän oli epäilemättä samassa huvilassa, jossa Dragan veljen Nicodemin ranskalainen rakastajatar asui.

— Minä vannon sinulle, suloinen Ninette, että pysyn uskollisena, huudahti Lunjevica. Olen vain hyvin pikaisesti nähnyt tuon tytön, vieläpä niin pitkän matkan päästä, etten voinut häntä puhutella.

Demeteristä tuntui, että Lunjevica valehteli, sen hän jo kuuli äänestä, mutta Ninette rauhoittui.

— Etkö todellakaan ole häntä edes puhutellut? huudahti Ninette, ilmeisesti kiiruhtaen Nicodemin luokse ja heittäytyen hänen syliinsä. Sinä rakas, ilkeä mies! Vanno minulle, ettet hänen kanssaan ole sanaakaan vaihtanut.

— Minä vannon sen! vastasi Nicodem, hetkeäkään epäilemättä.

— Suutele minua sitte! huudahti Ninette. — Suutele minua, kuuletko sinä! Ja kirotut olkoot ne huulet, jotka minun jälkeeni koskettavat sinun huuliasi.

Demeter ei voinut selittää, miksi hän tunsi väristystä ruumiissansa, kuullessaan nämä peljättävät sanat. Jos hän olisi voinut aavistaa, että ne koskivat hänen omaa lastansa, tytärtänsä Sylvaa, jota halpamainen Nicodem ajoi takaa, siitä lähtien, kun kerran oli nähnyt hänen uivan, jos Demeter olisi tätä aavistanut, niin olisi kuningattaren veli heti ollut ruumiina, kappaleissa kuin villieläimen raatelemana. Demeter Banjalukin huomio kiintyi pian toiseen asiaan, jota Ninetten ja Lunjevican keskustelu koski.

— Siis me olemme taas sopineet, sanoi Ninette ihastuneena, — nyt sinä jäät minun luokseni, eikö niin? Ensin me syömme illallisen ja sitte —

— Kuinka ikävätä, etten voi jäädä! Tänään ei se ole mahdollista! vastasi Nicodem. Miksi taas katsot minuun noin mustasukkaisena, Ninette! Luulen, että olet peräti valmis repimään silmät päästäni. Mutta ole huoleti! Tätä iltaa en aio viettää minkään tytön seurassa, en kenenkään seurassa. Minun täytyy täyttää velvollisuus, josta en voi päästä.

— Oletko tänä yönä vahdissa? kysyi Ninette.

— Kysymys ei ole mistään sotilaallisesta palveluksesta, vastasi Nicodem, — vaan tehtävästä, jonka sisareni Draga on minulle uskonut. Niinkuin tiedät, sai sisareni morsiuslahjaksi kolmivaljakon ynnä kolme uljasta unkarilaista hevosta. On todellinen nautinto, nähdä noita nopeita, kestäviä oriita. Mutta yhden asian antaja kumminkin unhotti, lähettää ajurin, joka ymmärtäisi noita hevosia hillitä. Tässä pulassa käännyin ystäväni, itävaltalaisen ruhtinas Orloffin puoleen — kyllä kai hänet muistat, Ninette? Sinut esitettiin hänelle Parisissa, pikku Orloffille, joka siihen aikaan näytteli huomattavaa osaa iloisessa elämässä.

— Tietysti minä hänet tunnen! sanoi Ninette, joka poltteli paperossiaan tavalla, joka osotti, että Orloffin nimen mainitseminen oli hänelle vastenmielistä.

— No niin, pikku Orloff, jolle kuvasin pulaamme, oli heti valmis lähettämään minulle yhden ajureistaan, saksalaisen nimeltä Ivan Rykov, ainoan, joka kykenee hevosia ohjaamaan. Tuo mies on nyt matkalla Wienistä Belgradiin ja saapuu tänne tänä iltana. Olen sopinut Orloffin kanssa, että Ivan Rykov heti tulee luokseni, ja sitte minä heti vien hänet Tapschideriin.

Kun Demeter Banjaluki piilopaikastaan kuuli Nicodemin sanat, kurotti hän kaulaansa vielä enemmän, ettei yksikään tavu jäisi kuulematta, ja kuiskasi itsekseen:

— Ivan Rykov Wienistä — ruhtinas Orloff, — oivallista. Minä en tosiaankaan ole luvannut teille, ystäväni Maschin ja Stefan Naumovitsch enempää kuin mitä voin suorittaa. Minä kyllä vien kuningattaren ja suljen hänet Janitschartorniin Kuolleitten saarelle. Sattuma auttaa minua nyt ihmeellisesti.

— Minun täytyy siis vastoin tahtoanikin viettää iltani kotonani, jatkoi Nicodem, — odottaakseni Ivan Rykovin tuloa. Ethän voi häntä kohtaan tulla mustasukkaiseksi, tyttöni. Mitä arvelet, eihän saksalainen ajuri voine tulla minulle vaaralliseksi?

Demeter Banjaluki ei voinut kauvemmin kuulla, mitä Ninette tähän vastasi. Hän näet nousi piilopaikastansa ja kissan äänettömillä askeleilla hiipi salin akkunan luokse. Hän heitti silmäyksen puutarhaan ja mittasi nopeasti välimatkan sinne. Sitte hän kohottautui ikkunalaudalle ja vielä kerran tutkittuaan oliko joku vainooja läheisyydessä, otti hän aika hyppäyksen puutarhaan. Hän tuli puutarhamaalle. Muutamaksi minuutiksi hän jäi siihen, tullakseen siitä vakuutetuksi, oliko joku kuullut kumean jymähdyksen, jonka putoaminen synnytti. Mutta kaikki oli aivan hiljaista.

Hän kuuli ainoastaan enää Nicodemin ja kaunottaren naurun, jotka silkkiverhoilla peitettyjen akkunoiden takana ottivat jäähyväisiä toisiltansa.

Demeter Banjaluki oikasihe pystyyn. Hän juoksi puusta puuhun, kunnes saapui korkealle aitaukselle. Hänelle tietysti oli leikintekoa päästä sen ylitse, ja sitte oli hän huonosti valaistulla kadulla, jolla hän rauhallisesti jatkoi matkaansa.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Hiljainen hevonen.

Demeter Banjaluki lähti Zum Bojaren ravintolaan ja meni sinne sisälle, ei pääkäytävästä, vaan pienestä, matalasta ovesta, joka johti kapealle takapihalle.

Vaunuja, astioita, tynnyreitä, kaikellaista rojua oli koottu tuonne takapihalle, josta toinen ovi johti ravintolaan, toinen talliin. Demeter, joka minutiksi jäi seisomaan vaunun taakse, kuuli kovaäänistä puhetta ravintolasta, jossa tänä iltana tuntui olevan paljon vieraita. Mutta hän ei mennytkään itse ravintolaan, vaan sen sijaan avasi tallin oven ja pujahti sinne. Rosvo näytti olevan siellä kuin kotonaan, sillä juutalaisen Mandelblütin kumpikaan hevonen ei hänen lähestyessä osottanut vähintäkään levottomuutta. Ne hirnuivat varsin tuttavallisesti, kun Demeter niitä taputteli kaulalle.

Kolmas hevonen, korkea, leveäselkäinen raudikko jäi aivan liikkumattomaksi. Se ei kääntänyt päätäänkään, kun Demeter astui sen luokse, ei nostellut jalkojaan eikä hirnunut. Varsin rauhallisena se siinä seisoi, pitäen punaisenkeltaisella harjalla koristettua päätään seimessä ja näytti syövän.

Hitaasti nosti Demeter oikean kätensä ja kosketti kahdella sormella pientä valkoista pilkkua, joka hevosella oli otsassa silmien välissä. Samassa kaikui pieni sähkökello ravintolassa tiskin takana, jossa Mandelblüt seisoi ja par'aikaa täytti vieraitten tilaamia laseja paloviinalla.

Kun juutalainen kuuli kellon kilisevän, säpsähti hän hiukan. Sitte avasi hän oven ja huusi kiihkeästi:

— Salchen, miksi et tule minua auttamaan? En minä kaikkea itse kerkiä. Hevosille on annettava ruokaa ja vieraita on palveltava. Tule Salchen ja auta minua hiukan! Tiskin takana nyt näyttäytyi nuori juutalaisnainen. Hän saattoi olla tuskin kaksikymmenvuotias, ja jokainen olisi luullut häntä Mandelblütin tyttäreksi, mutta hän olikin hänen vaimonsa.

— Salchen — hän on tuolla ulkona! kuiskasi juutalainen hiljaa ja epävarmasti nuorelle rouvallensa. — Ole täällä minun täytyy mennä talliin.

— Onko Demeter täällä? vastasi hän yhtä hiljaa, peljästyneenä, samassa kuin posket peitti hehkuva puna. — Mene kysymään, mitä hän haluaa. Tiedäthän, että Demeter Banjalukin täytyy meidän talossamme saada kaikki, mitä haluaa.

— Minä menen, vastasi Mandelblüt. — Palvele sill'aikaa vieraita! Voi, tuota miestä, se saattaa minut suureen vaaraan, parempi olisi ollut, etten häntä koskaan olisi oppinut tuntemaan.

Mutta tästä huolimatta kiiruhti Moses Mandelblüt kumminkin ulos, kun sähkökello toisen ja kolmannen kerran todisti rosvon saapuneen. Juutalainen painoi päähänsä karvalakin, otti lyhdyn käteensä ja meni takaoven kautta ulos pihalle.

— Kuinka eukko huolehtii siitä, ettei rosmolta vaan mitään puuttuisi, ja sitte hän punastuu korviaan myöten, kun kuulee Demeteristä puhuttavan. Demeter on kerrassaan hurmannut hänet, niinkuin monen muunkin Serbian naisen! Näin mutisi Mandelblüt harmaassa parrassansa, tirkistäen pienillä, kiiluvilla silmillänsä ja, jatkoi sitte:

Mutta voi sinua, Banjaluki, jos väärinkäytät minun vieraanvaraisuuttani, jos — Mutta mitä tuolla puuhaillaan?

Takapihalle menevä ovi avautui. Samassa seisoi Lazar Petrovitsch samojen salapoliisien seuraamana, jotka hänen mukanansa olivat olleet Zornin talossa hämmästyneen ja peljästyneen juutalaisen edessä.

— Oi, teidän ylhäisyytenne on vaivannut itseänsä tänne, sanoi Mandelblüt happamesti, koettaen turhaan salata hämmästystänsä syvällä kumarruksella ja ystävällisellä irvistyksellä. — Mikä suuremmoinen kunnia minun halvalle talolleni!

— Nyt ei mitään kohteliaisuuksia! huusi poliisipäällikkö hänelle. — Mandelblüt, kauhea syytös on tehty teitä vastaan. Arvellaan nähdyn Demeter Banjalukin, Mustien vuorten rosvon, hävinneen teidän taloonne. Yksi salapoliiseistani väittää varmasti nähneensä, kuinka rosvo pujahti teidän pihaanne, kuljettuaan tänne erään talon puutarhasta, jonka katolle hänen on täytynyt rohkeasti hypätä sen naapuritalon katolta, jossa me häntä jo ahdistelimme. Valitettavasti oli salapoliisi yksin, ettei uskaltanut kadulla rosvoa vangita. Täten rosvo sai aikaa piiloutua, mutta toivottavasti hän vielä oleskelee teidän talossanne.

— Minun talossani! Mitä te sanotte? Juutalaisen Mandelblütin luona? sammalti Zum Bojaren ravintolan isäntä, ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat.

- Juuri teidän luonanne! Toivottavasti minä puhun tarpeeksi selvästi! karjasi hänelle poliisipäällikkö. — Kas niin, juutalainen, elkää meitä enää loruillanne pidättäkö! Me tutkimme koko talonne, ja varokaa, jos huomaamme, että te olette täällä Demeter Banjalukia suojellut!

— Tutkitaan koko talo! sanoi Mandelblüt, nielaisten kauhunsa. — Varsin hyvä, teidän ylhäisyytenne, mikä oivallinen ajatus!

Uskallanko pyytää teidän astumaan sisään? Samassa hän osotti ovea, joka johti tarjoiluhuoneeseen. Hän toivoi, että Demeter Banjaluki, jonka ehdottomasti täytyi kuulla melu, sillä välin saisi tilaisuuden pujahtaa ulos tallista ja päästä pakoon.

Mutta Mandelblüt oli erehtynyt laskuissaan. Lazar Petrovitsch viittasi tallin oveen.

— Sieltä me etsimme ensiksi, sanoi poliisipäällikkö, sillä ei ole luultavaa, että rosvo olisi piilottautunut ravintolaan, joka on täynnä väkeä.

— Tallissa? huudahti Mandelblüt ällistyneenä. Siellä ei ole kuin hevosia! Onko koskaan kuultu, että ihminen kätkeytyy talliin? Mutta jos te luulette, että Demeter Banjaluki todellakin on talliin piilottautunut, jatkoi juutalainen yhä kovemmalla äänellä, Banjalukia varottaakseen, niin tutkikaa hiidessä ensin talli!

Yhtään sanaa siitä, mitä takapihalla juteltiin, ei ollutkaan jäänyt Demeteriltä kuulematta. Hän oli selvästi kuullut, kuinka Lazar väkineen oli tunkeutunut takapihalle, eikä Demeter ollut vähintäkään peljännyt. Tallissa oli Belgradin poliisipäälliköllä vielä vaikeampi saada häntä selville kuin Zornin talossa, sillä tallissa oli ryhdytty oivallisiin varokeinoihin.

Demeter Banjaluki ei edes sulkenut tallin ovea. Hän antoi sen päinvastoin olla raollaan, mutta vetäytyi sen hevosen luokse, joka pysyi ihmeellisen liikkumattomana ja hiljaisena. Hevosen toisella sivulla painoi Demeter nappulaa. Silloin avautui hevosen ruumiista osasto, vuoteella varastettu huone. Sillä tuo uljas raudikko muistutti paljon troijalaista hevosta, jonka viekas Odysseys oli valmistanut, auttaakseen kreikkalaisia Troijan valloittamisessa.

Mandelblütin tallissa oleva merkillinen hevonen oli piilopaikkana Demeterille, niin usein kuin häntä Belgradissa joku vaara uhkasi.

Kun Mandelblüt ei voinut tietää, milloin Banjalukin täytyi pujahtaa hevosen sisään, huolehti hän aina siitä, että hevosen sisässä oli pieni elintarpeilla täytetty kori. Ilmaa sai rosvo pienien, hevosen nahassa olevien reikien kautta, joka oli pingotettu puisen rungon ympärille.

Tuskin oli Demeter pujahtanut piilopaikkaansa ja sulkenut vatsan oven, niin että hevonen ulkoapäin katsoen ei herättänyt vähintäkään epäluuloa, kun Lazar Mandelblütin ja salapoliisien seurassa astui talliin.

— No, teidän ylhäisyytenne, mitä minä sanoin? huudahti Mandelblüt, pitäen lyhtyä korkealla, jotta se valaisi koko tallin.

Sanoinhan minä, että tallissa näkisimme ainoastaan hevosia. Tässä seisovat minun mustat hevoseni ja tuossa on raudikkoni, erittäin hyvätapainen eläin! Nähkääs, teidän ylhäisyytenne, se ei edes liikuta itseään. Näin sanoen juutalainen meni tekohevosen luokse ja taputti sen kaulaa.

Jaa, hän häijyydessään vielä sanoi Belgradin poliisipäällikölle:

— Jos joskus luovun tästä hevosesta, niin en sitä anna kenellekään muulle kuin teidän ylhäisyydellenne. Tuon vertaista hevosta ei ole toista. Luottakaa minuun, että se on varsin merkillinen eläin.

Lazar Petrovitsch katseli raivostuneena ympärilleen. Hän huomasi odotuksissaan pettyneensä, kun ei täältäkään Demeter Banjalukia löytänyt.

— Ravintolaan! käski hän karskealla äänellä, tutkitaanpas sitäkin.

Moses Mandelblüt oli siksi juonikas, että oli olevinaan tuosta hämmästyksissään, saadakseen vaan Lazarin mitä pikemmin lähtemään tallista.

Että ravintolassa tutkimisen tulokset olivat yhtä kehnot, lankeaa itsestään, ja noin neljännestunnin kuluttua lähti Lazar juutalaisen talosta siinä varmassa vakuutuksessa, että hänen salapoliisinsa täytyi erehtyä. Mutta Mandelblüt palasi heti talliin. Hän sulki oven perässään, meni täytetyn hevosen luokse ja taputti kolme kertaa sen kuvetta. Kohta avautui ovi, ja Banjaluki hypähti ulos hevosesta.

— Onko hän poissa? kysyi Demeter hyvin halveksivalla äänellä. — Kylläpä on tyhmä mies tuo poliisipäällikkö, kun ei voi erottaa täytettyä hevosta elävästä!