Part 25

— Nyt lähdette pian meiltä, sanoi poika surullisena, — ja minä — minä ehkä en saa teitä koskaan enää nähdä.

— Mutta miks'ette? vastasi Draga. — Tehän voitte käydä minun luonani, ja minä tunnen itseni onnelliseksi, jos sen teette. — Mielelläni tahdon jälleen nähdä pelastajani.

— Siitä ei mitään tule, vastasi Milan päättävästi, — sillä minun äitini ei salli minun astua vieraaseen taloon. Hän pelkää, että minulle siellä jotakin pahaa tapahtuisi.

— Tuohan on aivan liikaa varovaisuutta! Te olette kylliksi vanha mielestäni, voidaksenne itse määrätä toimenne.

Draga tahtoi tällä kylvää pahan siemenen hänen sieluunsa, tahtoi huomaamatta tehdä hänet äidillensä tottelemattomaksi.

— Juokaa lasi viiniä, sanoi Draga hänelle.

— Minä en koskaan juo viiniä, vastasi hän, ottaen askeleen taaksepäin. — Äitini väittää, että viini: turmelee ihmissielun.

— Päinvastoin! — Viini kohottaa sielun! huudahti hän. — Teidän äitinne ei tule saada tästä tietää. — Olkaa nyt vain tämä kerta äidillenne tottelematon! — Minun tähteni, Milan!

Näin sanoen upotti Draga hehkuvat silmänsä pojan silmiin niin että tämä vapisi. Samalla tavoin täytyy kaniinin vavista, kun siihen sattuu silmäys käärmeen vihertävistä silmistä, se ei voi paeta ja on auttamattomasti kuoleman oma.

Samoin masentui Milaninkin vastustus Dragan lumoavassa läheisyydessä, josta hän ei päässyt.

— No, minä juon sitte, sanoi kuninkaanpoika epävarmalla äänellä. — Te sitä tahdotte — siksi minä sen teen, siksi täytyy minun se tehdä.

— Kiitos! kuiskasi Draga, kädellään sivellen pojan tummia kiharoita. — Tämä pää on seppeleellä koristettava. — Oi, ystäväni, tuossa näen tammen ikkunan edessä! Kiiruhtakaa, katkaiskaa muutamia oksia, niin minä sidon seppeleen! Mies, tuleva sankari ansaitsee seppeleen!

Milanille ei tätä tarvittu sanoa kahta kertaa — siinä määrässä oli hänet lumonnut nainen, jonka näkeminen saattoi hänen kokonaan unhottamaan äitinsä.

Milan kiiruhti ulos huoneesta, ja puolta minuuttia myöhemmin näki Draga hänen jo kiipeevän tammeen, Draga vetäytyi ikkunan luota. Hänen silmissään säkenöi mielenliikutus.

— Sen tulee tapahtua! Serbiassa ei saa olla tulevata kuningasta, ellen minä ole sitä synnyttänyt, jos toiveeni siinä suhteessa eivät koskaan toteudu, niin Serbian kuninkaan kumminkin täytyy olla minun valitsema.

Ja siksi, päätti hän ajatuksissaan, siksi on tuo poika kukistettava.

Näin sanoen, otti hän sormestansa paksun kultasormuksen, jota koristi kallis smaragdi. Se peitti kapselin täynnä voimakasta myrkkyä.

— Minä täytin sen myrkyllä, mutisi hän, kun vannoin tulevani Serbian kuningattareksi tahi — kuolevani.

Jos Aleksanteri olisi minut hyljännyt, silloin olisin ottanut myrkkyä. Mutta nyt seison valtani kukkulalla, ja pidän huolta siitä, ettei kukaan muu sinne kiipee kuin se, jonka minä itse valitsen.

Kas, nyt hän laskeutuu puusta ja nauraen kääntelee tammenoksiaan. — Jaa, naura sinä vaan, kuninkaanpoika.

Kohta on hymyily huuliltasi häviävä, ja purpuran asemesta saat kääreliinan!

Draga piti sormusta maljan yläpuolella. Vähäinen nykäisy vieteriin, niin sormuksen kotelosta tippui pisara kerrallaan viiniin.

— Täällä jo olen! huusi Milan, avaten oven.

— Kas, todellakin jo palannut? kysyi Draga, kääntyen ympäri, samassa kuin hän pisti sormuksen sormeensa.

- No, korista minut nyt tammiseppeleellä, huudahti nuori Milan.

Draga äkkiä tempasi oksien lehdet, sitoi ne toisiinsa ja antoi niille seppeleen muodon.

Poika vapisi ilosta, kun Draga painoi seppeleen hänen päähänsä.

— Oi, hyvä rouva, huudahti Milan, — jos joskus ystävätä tarvitsette, niin muistakaa poikaa, joka asuu Tapschidermetsän jahtimestarin asunnossa. Silloin minä ehkä olen mieheksi kasvanut. Ja kun minusta tulee kuningas, silloin tulkaa minun luokseni pyytämään jotakin armonosotusta.

Näitten lapsellisten sanojen, joissa suloinen uni kuvastui ja jotka samalla ilmaisivat jaloa sielua, on täytynyt syvästi liikuttaa jokaisen ihmisen sydäntä; ei edes Draga voinut olla niistä jotakin vaikutusta ottamatta, mutta ne eivät häntä kuitenkaan siinä määrässä liikuttaneet, että hän olisi mustasta aikeestaan luopunut.

— Ei, ei! ajatteli Draga, katsellen jäykillä, kylmillä silmillään kaunista poikaa, joka molemmin käsin painoi seppeleen lujemmin päähänsä. — Sinun täytyy kuolla, sillä sinusta on minulla vastaisuudessa vaaraa!

Tällä hetkellä ei Draga edes ajatellut sitä, että hän nyt oikeastaan tahtoi murhata oman lapsensa veljen, sillä ei ainoastaan kaunis Ada Kristic ollut lahjoittanut Milanille lasta, vaan Draga itse, vaikkei hän tahtonut omaa lastansa kasvattaa, niinkuin muut äidit, vaan päinvastoin oli koettanut saada omankin lapsensa hengiltä.

— Ja nyt, nuori kuninkaani, huudahti Draga, tarttuen maljaan ja kohottaen sen, juokaamme nyt teidän tulevaisuutenne malja!

— Onnea, kuninkaani! huudahti murhaaja. — Minä sekoitan teille tämän juoman!

Näin sanoen kosketti Draga huulillansa maljan reunaa, mutta varoi, ettei saanut pisaratakaan suuhunsa. — Ja nyt Milan, juo minun maljani! huudahti Draga.

— Milan — Milan, tule ulos minua auttamaan! huusi silloin äiti ulkoa pihalta. — Auta minua, poikani maitoastioita kantamaan.

— Äiti kutsuvi minua, änkytti Milan punastuen.

— Minun täytyy — minä en uskalla antaa hänen odottaa.

— Kuningas maitoa kantamaan! pilkkasi Draga.

— Tuollainen on siis se sankari, joka on Serbialle luova suuren tulevaisuuden! Ei, ystäväni, ensiksi teidän täytyy tyhjentää malja tulevan kuninkaallisen kunnianne hyväksi ja sitte vasta voitte ajatella, että teillä myöskin on äiti.

Draga siis ei ainoastaan koettanut saada poikaa myrkkyä ottamaan, joka turmelisi hänen ruumiinsa, vaan hän oli jo myöskin myrkyttänyt hänen sielunsa.

Milan ei enää kauvemmin kuunnellut äitinsä ääntä. Hän otti kultamaljan ja vei sen huulilleen. — Minä en nimeäsi tunne, kaunis metsästäjä, huudahti poika, mutta tämän maljan minä tyhjennän sinun kunniaksesi ja ystävyytemme muistoksi.

Kultamaljan säteilevän reunan yli kohosivat pojan silmät Dragaa kohti. Sitte poika pani oikean kätensä sydämelleen, samassa kuin hän vasemmalla vei maljan huulilleen, ja tulinen viini, johon kuolemaa ja turmiota oli sekoitettu, valui kurkusta alas.

— Missä viivyt, rakkaani? kuului Ada Kristicin ääni. — Tule heti!

Äkkiä laski Milan maljan pöydälle.

— Minä tulen, rakas äiti, minä tulen! Oi, sinä saat nähdä, mikä ihana koriste minulla on tukassani.

Näin sanoen, juoksi nuori Milan ovea kohti, mutta jo matkalla hän äkkiä tunsi väsymystä.

— Kyllä, kyllä minä tulen, mammakulta! huusi hän vielä kerran. — Älä mitenkään yksin nosta raskasta maitoastiata! Minä tulen auttamaan. — Oi, Jumalani, mikä minua vaivaa? sammalti hän, samassa kuin kuolonkalpeiksi muuttuivat hänen nuoruutta ja terveyttä uhkuvat poskensa. — Minusta tuntuu — minä voin pahoin — minä luulen, että olen saanut —

Hän horjui. Draga seisoi siinä ja katseli, mutta ei edes kättä ojentanut poikaa tukeaksensa. Kylmästi ja säälimättömästi antoi hän pojan kaatua lattialle, aivan jalkainsa juureen.

— Oi, Jumalani, minä luulen kuolevani! huudahti nuori Milan, painaen käsillään rintaansa vastaan.

— Voi, kuinka pahalta tuntuu! Polttaa kamalasti tässä paikassa, missä sydän tykyttää. Huutakaa äitiä, olkaa niin hyvä, hän — ei — ei äitiä — hän voisi peljästyä! jatkoi hän lapsellisella äänellä, mutta te — Jumalani, pitääkö minun sitte kuolla! Mustenee silmissäni.

— Kuolla! huudahti Draga, kumartuen hänen ylitsensä. — Sinä et koskaan saavuta päämaaliasi. Sinusta ei enää ole vaaraa ei Aleksanteri Obrenovitschille, ei minulle eikä sille, joka minun armostani tulee kuninkaaksi.

— Oi Jumala, ähkyi poika, — kuinka te olette kauhean näköinen! Olenko teille pahaa tehnyt? Ammuinhan minä karhun. Eikö minun kuulani sattunut? Miksi sitte minuun noin äkkiä suututte?

— Kuole, Milan Obrenovitsch! kuiskasi Draga hänelle. — Sinä olet elämäsi päämäärän saavuttanut. Täältä sinut viedään metsään ja kaivetaan sinulle siellä hauta. Ha, haa, nyt kerron sinulle, kuka minä olen.

Jos ijankaikkisuudessa joku sinulta kysyy, kuka sinut, nuoren tammen, kaatoi, niin sano: Sen teki Draga, jonka edessä jokaisen täytyy kuolla, joka voi hänelle tulla vaaralliseksi.

Sitte Draga hyökkäsi ulos ovesta ja sulki sen hiljaa, äänettömästi. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että myrkky muutamien minuuttien kuluttua riistäisi pojalta hengen. Siksi hän sydämessään riemuiten lähti talosta, missä hyvät ihmiset olivat hänet vieraanvaraisesta vastaanottaneet, mutta johon hän oli kuolemaa ja kauhua kylvänyt.

Muutamien minuuttien kuluttua oli hän hävinnyt metsään, kiirehtien hakemaan tietä, joka johti Tapschiderin huvilinnaan.

Rouva Ada Kristic sillä aikaa turhaan odotti poikaansa. Hän suuresti ihmetteli, ettei poika tullut, sillä hän oli siihen tottunut, että poika heti juoksi auttamaan, kun nimensä kuuli.

— Milan, poikani, missä sinä olet? Miksi et tule?

Taas kului minuuttia, eikä Milan pihalla näyttäytynyt.

— Ihmeellistä, onko hän siinä määrässä antautunut vieraan kanssa keskusteluun, että unhoittaa oman äitinsä? sanoi äiti, katkera tunne rinnassaan. Siitä on minun selko otettava.

Ada kiiruhti pihalta eteiseen ja lähestyi salin ovea, missä oli Dragan vastaanottanut ja jättänyt hänet yksin pojan kanssa. Mutta kun hän ojensi kätensä ovea avatakseen, jäi hän äkkiä seisomaan kuin jähmettynyt, kuolon kalpeana, sillä kamala ääni kuului hänen korvissaan, vikisevä ääni, jommoinen kaikuu ainoastaan kuolevan huulilta.

— Poikani, poikani! huusi rouva Ada, Milan, rakas lapseni — mikä sinun? Äiti horjui, hänen molemmat kätensä lankesivat oven rivalle ja ovi avautui.

Seuraavassa hetkessä kaikui Tapschidermetsässä sydäntäsärkevä ääni.

— Lapseni, lapseni! huusi Ada äänellä, jossa ilmeni koko se ääretön tuska, minkä vapiseva äidinsydän voi tuntea kuolleen lapsensa tähden, ja Ada heittäytyi polvilleen poikansa viereen. — Poikani, voi minua, vieras on hänet tappanut. Tuo vieras nainen oli palkattu murhaaja!

Onnettoman äidin pää vaipui poikansa rinnalle. Adan silmät sulkeutuivat, hän kadotti tajuntansa.

Kohta hän kumminkin tointui, sillä mikä äiti siinä määrässä menettäisi tajunsa, kun on lapsen hengestä kysymys.

Kun hän avasi silmänsä ja nojasi poikansa rintaa vastaan, noustakseen pystyyn, tunsi hän että poikansa sydän vielä tykytti.

Toivo, pelko, epäilys ja usko risteilivät äidin sydämessä. Hän nousi ja ojensi kätensä taivasta kohden.

— Oi Jumala, hyvä Jumala ja isä! huudahti hän. — Enkö vielä ole kylliksi kärsinyt? Älä toki ota minulta viimeistä, ainoata, minkä omistan. Auta minua, taivaan Jumala, että voisin poikani pelastaa! Anna hänen elää itselleni iloksi ja Serbian onneksi!

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Kolme liittoutunutta.

- Kuuletko kellojen kilinän? Nyt taaskin väärinkäytetään noita taivaan ääniä surkeaan tarkoitukseen.

Näin sanoen astui eversti Maschin huoneeseen Zornin talossa, jossa Stefan Naumovitsch asui siitä lähtien kuin hänet sinne oli tajuttomana kannettu.

Nuori upseeri oli hämmästyttävän lyhyessä ajassa tointunut haavastaan ja saattoi jo olla pystyssä. Ainoastaan hänen kalpeat kasvonsa vielä ilmaisivat, kuinka lähellä hän oli ollut haudan reunaa.

— Mitä tarkoitat, puhuessasi Belgradin kelloista? kysyi Stefan. — Ne soivat todennäköisesti iltamessuun.

— Iltamessu on aikoja sitte pidetty, vastasi Maschin, riisuen laajan viittansa, johon hän kaupunkiretkillänsä oli ollut kääriytyneenä. — Ei, tänään on kysymys aivan toisellaisesta jumalanpalveluksesta, kuninkaan käskystä pääkaupungin asukkaat tulvivat kirkkoon.

Mene ikkunan luokse ja katso kadulle, niin voit nähdä tuhansien ihmisten menevän tuomiokirkkoon. Tänään näet pidetään kiitosjumalanpalvelus kuningattaren ihmeellisen pelastumisen johdosta hengenvaarasta.

— Perustuuko karhunjahti, josta äskettäin luin sanomalehdissä, todellisuuteen? Minun täytyy myöntää, että pidin sitä taitavasti sepitettynä valheena, jolla Draga vielä kerran tahtoi tehdä itsensä kuuluisaksi.

— Jaa, hän on todellakin ikäänkuin vanha näyttelijä, vastasi Maschin, joka asettui pöydän ääreen ystäväänsä vastapäätä. — Reklaami voittaa kaikki, ja vähä väliä semmoista pannaan toimeen. Mutta karhunjahtijuttu on tosi. Minä vastikään istuin ravintolassa saman pöydän ääressä kuin eräs metsästäjä, joka myöskin oli ottanut osaa karhunjahtiin, ja hän puhui siitä minulle, joka juuri olin lukenut jutun sanomalehdestä. Oli todellakin valitettavaa, ettei karhu asiataan paremmin toimittanut. Siinä tapauksessa karhu olisi ansainnut tulla täytetyksi ja asetetuksi kansallismuseoon näytteille ikiajoiksi, sillä se karhu olisi todellakin vapauttanut Serbian Jumalan vitsasta.

- Oletko saanut uuden aiheen vihata Dragaa? kysyi Stefan.

— Uuden aiheen? — Luulin, että vanha kyllä riittäisi. Onhan tuo nainen riistänyt minulta veljeni. Mutta olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, hän oli mies ja on itse syypää kohtaloonsa. Miksi veljeni sitte piti olla Dragaan niin ihastunut, kun tämä ei häntä kumminkaan rakastanut! Mutta näetkös, ystäväni, meidän isänmaamme on sydämelläni. Muutoin on muitakin vihan syitä. Sinä, Stefan, et vielä tiedä kaikkea mitä tuo vihattu nainen äsken on tehnyt. Tähän saakka en sitä ole tahtonut sinulle sanoa. Se tapahtui kolme päivää sitten. Eversti Mistic —

— Jumalan tähden, kuinka on meidän ystävämme Misticin laita? huudahti Stefan.

— Hän pakeni Itävaltaan, kun hankkeemme kuningattaren henkeä vastaan tehtiin mitättömäksi, jatkoi Maschin synkkänä, — ja minä toivoin, että hän pysyväisesti oli pelastettu. Mutta meitä serbialaisia vaivaa se kirous, ettemme voi elää isänmaamme ulkopuolella, me aina kotiin palajamme. No niin, myöskin Mistic tuli takaisin. Hän tahtoi käydä tervehtimässä vanhaa äitiänsä Schabatzissa, koska hän oli kuullut kerrottavan, että äitinsä oli kuolemaisillaan. Ja niin olikin. Vanha rouva kamppaili kuoleman kanssa. Kun hän sai nähdä poikansa, loisti ilo hänen silmistänsä ja hän kuiskasi:

— Nyt minä kuolen mielelläni, sillä minun käteni saa levätä sinun kädessäsi, poikani.

Silloin äkkiä kaksi santarmia tunkeutui siihen huoneeseen, missä Mistic oli, hänet riistettiin äitinsä kuolinvuoteelta, pantiin kahleisiin ja vietiin Belgradiin.

— Entä kuningas, kysyi Stefan, — eikö hän antanut armon käydä oikeudesta?

— Kuningas! huudahti Maschin halveksivasti olkapäitään kohauttaen. — Onko kuninkaalla omassa maassansa vielä jotakin sanomista? Dragahan täällä hallitsee ja laatii lait tahi oikeammin polkee ne jalkoihinsa.

Kuningas tahtoi sopia Misticin kanssa, esitti hänelle lempeällä äänellä, kuinka väärin hän oli tehnyt ja päätti näillä sanoilla:

- Minä tiedän, Mistic, että te olette urhoollinen soturi, ja jos te olette valmis pyytämään puolisoltani, kuningattarelta anteeksi, niin olen minäkin puolestani valmis teille anteeksi antamaan. Tässä tapauksessa saatte entisen arvonne takaisin, ja kaikki unhotetaan.

- No, mitä Mistic tähän vastasi? kysyi Stefan. Ei suinkaan hän ollut niin mieletön, että hylkäsi kuninkaallisen tarjouksen? Tiedäthän Maschin, että meidän tehtävämme on saada entiset asemamme takaisin, sillä ainoastaan siten voimme oikein valvoa Serbian kohtalota ja työskennellä sen menestykseksi.

— Samaa sanoi itselleen myöskin Mistic, vastasi Maschin, — sillä hän antoi kuninkaan tietää, että hän tahtoi pyytää kuningattarelta anteeksi.

Aleksanteri lähetti heti Dragaa hakemaan. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin kuningatar tuli, mutta vihdoinkin astui hän sisään. Ylpeänä hän astui Misticiä vastaan. Mistic meni häntä vastaan, tervehti sotilaalliseen tapaan ja odotti, että kuningatar ensimäiset sanat kuultuaan kohteliaasti puuttuisi hänen puheeseensa. Mutta kaukana siitä, sellainen jalomielisyys ei sovi Dragalle. Päinvastoin, tuskin oli Mistic alkanut puhua, kun Draga keskeytti häntä sanoen:

"Ei niin, eversti Mistic, jos tahdotte voittaa kuningattarenne anteeksiantamuksen, niin lankeatte polvillenne ja suutelette minun hameeni liepeitä."

— Hyi, kuinka häpeällistä! huudahti Stefan ja hypähti tuoliltansa.

— Ja tiedätkö, mitä Mistic vastasi? kysyi Maschin, samoin kiivastuneena. — Joo, hän sanoi:

"Hameenlievettä mielelläni suutelisin, kuningatar Draga, vaikka se olisi navettapiian, mutta en niin kauvan kuin sitä kunnoton nainen kantaa."

Stefan Naumovitsch päästi helpotuksen huokauksen, vaikka hän hyvin saattoi ajatella, kuinka kauheasti Draga rankaisisi nämä Misticin urheat sanat.

- Kuningas antoi heti viedä Misticin pois. Hänet vietiin Nischin linnoitukseen, ja siellä hänet kaikkein sotamiesten läsnäollessa eilen alennettiin halvaksi sotamieheksi. Häneltä riistettiin kaluunat, katkaistiin sapeli ja hänet tuomittiin kolmetoista vuotta palvelemaan halpana sotamiehenä armeijassa, hänet, jolle armeija on suuressa kiitollisuuden velassa, hänet, jonka voidaan sanoa uudistaneen meidän tykkiväkemme.

Läsnäolevat sotamiehet purivat hampaitaan, nähdessään tämän häpeän tapahtuvan ja heidän tuli samalla huutaa: "Eläköön kuningas Aleksanteri, eläköön kuningatar Draga!", kun onneton voimattomana kaatui maahan tätä kauheata häpeätä kestäessään.

— Oi, kuningattaren mitta on täysi! raivosi Maschin ja löi nyrkkinsä pöytään. — Jospa vaan tietäisin jonkun keinon, millä saisin Dragan hengiltä, jospa saisin tulla tuon naisen murhaajaksi.

— Murhaajaksi? vastasi Stefan, kohauttaen olkapäitään. — Mielestäni se olisi liian korkea hinta semmoisesta kuin Draga. Mutta hyvä todellakin olisi päästä hänestä. Toivon, että voisimme viedä hänet ja piilottaa jonnekin maailmaan, niin ettei hän koskaan enää löytäisi takaisin Serbiaan, ei ainakaan pääsisi kuninkaan luokse.

Samalla kuului keveä koputus ovelle. Molemmat miehet vaikenivat. Ovi avautui ja Klärchen ja Zorn astuivat sisään.

— Suokaa anteeksi, jos häiritsen, sanoi Klärchen. — Mutta ulkona on mies, joka tahtoo puhutella teitä, herra Stefan Naumovitsch. Mies ei tahtonut minulle sanoa nimeänsä, pyysi vaan innokkaasti, että hänet ilmottaisin.

— Ole varovainen, Stefan! sanoi Maschin varottaen, elä ota vastaan ketä hyvänsä! Lähetä miehelle terveisiä ja sano, että otat hänet vastaan, jos hän Klärchenin kautta voi sanoa sinulle jonkun sanan, jotta voit päästä miehestä selville.

— Oivallista! Olkaa hyvä ja sanokaa miehelle semmoiset terveiset kuin eversti Maschin esitti.

— Sen kyllä teen, vastasi Klärchen punastuen. Hän meni ja kun ovi oli hänen jälkeensä sulkeutunut, tarttui Maschin ystävänsä käteen, veti hänet luokseen ja sanoi:

— Sinä ehkä et ole itse huomannut, mutta minä kyllä, että tyttö on sinuun suuresti kiintynyt. Tämä on sitä valitettavampaa, kuin muuan kelpo mies jo on pyytänyt hänen kättänsä, nimittäin mestari Zornin ensimäinen sälli, Georg Eder.

— Jos asia on sillä kannalla, vastasi Stefan hiukan surullisena, — silloin täytyy minun todellakin lähteä täältä mitä pikemmin. Minä toivon herttaiselle Klärchenille kaikkea onnea ja luulen, että Georg Eder on kuin luotu tekemään hänet onnelliseksi. Ovi avautui ja Klärchen astui uudestaan sisään.

— Vieras mies, sanoi hän kummallisella mielen liikutuksella, on lausunut yhden ainoan sanan ja väittää, että hänet on heti päästettävä teidän puheillenne, herra Stefan Naumovitsch. Se sana on tytön nimi ja kuuluu: Genia!

— Tuokaa vieras heti tänne! lausui Stefan kiihkeästi. — Genia, sanoi hän. Siis on hän hyvin tervetullut. Hänet otan vastaan avoimin sylin, olkoonpa kuka tahansa, jos hän vaan voi tuoda minulle tietoja Geniasta.

Äkkiä kääntyi tyttö pois hänestä ja riensi ulos huoneesta, kuin olisi hän paennut jotakin.

Puoli minuuttia myöhemmin kuulivat Stefan ja Maschin askeleita etumaisesta huoneesta. Sitte näkyi oven raossa pitkä olento avaraan vaippaan puettuna, hattu painettuna alas otsalle.

— Kuka olette, herrani? kysyi Stefan. Te olette ikäänkuin tunnussanananne käyttäneet minulle hyvin kallisarvoista nimeä ja tämä nimi on heti avannut oven teille.

Mies otti hitaasti hatun päästään, jota kaunisti musta tukka ja parta. Itse kasvot olivat kalpeat ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.

- Etkö tunne minua, Stefan Naumovitsch? kysyi mies kumealla äänellä.

- Todellakin, huudahti Stefan — nuo kasvot olen nähnyt kerran ennen, mutta silloin kulkivat ne ohitseni, kuten varjo.

- Sinä olet nähnyt minut, Stefan Naumovitsch, syvimmässä hädässäsi. Sinä annoit silloin minun huostaani erään kalleuden. Minä olen säilyttänyt sitä ja annan sen nyt sinulle takaisin.

Kun mustapartainen oli lausunut nämä sanat, pisti hän käden taskuunsa ja veti sieltä pienen, kiiltävän esineen.

- Paperossikoteloni! huudahti Stefan liikutettuna ja riensi ojennetuin käsin vierasta kohti, päästäkseen niin pian kuin mahdollista varmuuteen tuosta tärkeästä esineestä.

- Taivaan Jumala, sehän on sama kotelo, jonka sillä kertaa jätin Demeter Banjalukille, joka esti minua heittämästä sitä Tonavaan! Te, muukalainen, siis olette sama mies? Jaa, nyt minä taas teidät tunnen — te olette Demeter Banjaluki.

— Jaa, minä olen sama mies, vastasi Demeter — jota kutsutaan mustien vuorten ryöväriksi tahi myöskin Serbian vitsaukseksi. Te kyllä olette minusta kuullut, Stefan Naumovitsch, mutta te näette, että minäkin voin olla rehellinen. Minä jätän nyt takaisin tämän kotelon, ja vakuutan teille kunniasanalla, etten sitä ole avannut, niin kauvan kuin se on ollut minun hallussani.

— Kiitos siitä, huudahti Stefan, ojentaen kätensä serbialaista kohden, joka oli vapaa kuin lintu. Te olette käyttäytynyt kuin rehellinen mies ainakin. Sanokaa, millä voin teitä palkita, sillä te olette minulle ja minun suurelle asialleni tehnyt tärkeän palveluksen sillä, että te olette minulle kotelon koskematta jättänyt.

- Demeter Banjaluki ei pyydä mitään palkkaa, vastasi ryöväri, kaikista vähimmin teiltä Stefan Nauniovitsch.

Päinvastoin olen tullut tänne pyytämään teiltä anteeksi. Sitäpaitse tahdoin saada varmuutta siitä, ett'ette todellakaan ollut vahingoittunut siitä onnettomasta luodista, joka teihin sattui.

- Niin, se oli todellakin vähällä katkaista elämän lankani, vastasi Stefan. Se oli varma käsi, joka ampui luodin.

Mutta — mitä merkitsee teidän puheenne anteeksi antamisesta, Demeter Banjaluki!

- Ettekö sitte ole vihanen sille, joka saattoi elämänne sellaiseen vaaraan?

- Ei, minä en ole hänelle vihainen, vastasi Stefan. — Se oli arvattavasti palkattu mies, jolla poloisella ei ollut muuta keinoa, kuin palvella Dragaa.

- Te erehdytte, Stefan Naumovitsch, se joka ampui luodin teidän rintaanne, ei ollut Dragan palkkaama, hän oli päinvastoin kuningattaren katkera vihollinen.

Hän tahtoi musertaa tämän perkeleelliset aikeet. Hän luuli teidän olevan kuningattaren kätyreitä ja siksi kaatoi hän teidät maahan. Minä — Demeter Banjaluki — olin se, joka erehdyksestä ampui teitä. Nyt, Stefan Naumovitsch, ojentakaa minulle vielä kerran kätenne ja sanokaa, että olette antanut minulle anteeksi!

Vielä kerran ojensi Stefan ryövärille kätensä ja sanoi ystävällisesti:

- Te olette tehnyt ruumiiseeni haavan ja sen annan teille anteeksi kaikesta sydämestäni. Mutta — te olette tehnyt sieluunikin haavan; joka ei koskaan parane, sillä silloin, kun minä vaivuin maahan ja menetin tajuni, katosi minulta myöskin rakkain olento maan päällä. Sen koommin en ole häntä nähnyt ja kuka tietää, saanko enää koskaan häntä nähdä.

Ryöväri tarttui Stefani käteen ja painoi sitä lämpimästi ja sydämellisesti.

- Minä tiedän, kenestä te puhutte, sanoi hän. — Te tarkoitatte Genia von Sandorfia.

En minäkään voi tällä hetkellä sanoa, missä hän on, sillä siitä illasta lähtien olen oleskellut syvällä maan alla, enkä ole välittänyt kenestäkään ihmisestä. Mutta niin totta kuin nimeni on Demeter Banjaluki, koetan ottaa selkoa Genia von Sandorfista. Ja löydettyäni tuon hänet —

Mustapartainen mies vaikeni. Harvinainen mielenliikutus valtasi hänet.

- Jos Genia on kadonnut, yhtyi puheeseen Maschin joka oli tähän asti istunut eräässä ikkunakomerossa, niin ettei Demeter ollut häntä huomannut — niin arvaan, että kuningatar Draga on taas pannut kätensä peliin. Sillä kaikki paha, mikä nykyään kohtaa rehellisiä ja oikein ajattelevia ihmisiä, tulee hänestä ja ainoastaan hänestä.

- Minä en tunne teitä, herrani, sanoi Demeter Banjaluki yhteenpuristetuin huulin — mutta ne sanat, jotka juuri lausuitte, tulivat kuin minun sielustani. Tänne kätenne! Minä yhdyn huutoon: