Part 24

Karhut, joitten ylijahtimestari oli luullut olevan varsin pieniä ja nuoria, olivat jo monen vuoden vanhoja ja kylliksi vanhoja hyökkäämään ihmisten päälle sekä asettumaan kiivaaseen vastarintaan.

Aukon läheisyydessä ei ollut ketään muuta ihmistä näkyvissä kuin Draga ja Granzow.

Draga ei menettänyt aikaa. Hän tähtäsi ja laukasi. Vaikka hän ampui erittäin tarkasti, kohtasi hänen kuulansa kumminkin vain karhun selkää eikä ollut kuolettava.

— Paetkaa, teidän majesteettinne, paetkaa! huusi Granzow Dragalie. — Se on naaraskarhu, vaarallisin kaikista.

Mutta pako oli liian myöhäistä. Dragan täytyi valmistautua taisteluun naaraskarhun kanssa. Sillä kun karhu huomasi uuden vastustajansa, jätti se heti rauhaan kuolleen hevosen, jonka veristä lihaa se par'aikaa himokkaasti nieleskeli, ja hyökkäsi hirvittävästi kiljuen kuningattaren hevosta vastaan.

Dragalla ei enää ollut yhtään latinkia tussarissaan. Hän sen sijaan veti esiin metsästyspuukkonsa, valmiina puolustautumaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä hevosensa kauhun valtaamana ja nähdessään karhun veriset silmät lähti pakenemaan. Draga ei kyennyt arkaa hevosta hillitsemään, vaan hänen täytyi kestää sitä, että hevonen vei hänet mukanansa yhä syvemmälle metsään.

Mutta naaraskarhu ei hellittänyt, vaan ajoi häntä takaa itsepintaisuudella, joka on noille petoeläimille omituista, kun ne kerran ovat saaneet päähänpiston ahdistaa ihmistä.

Se oli ratsastusta elämästä ja kuolemasta, niin vielä enemmän — se oli kuoleman ratsastusta.

Draga katsahti ympärilleen, lentäessään hevosen selässä. Vielä oli hänen ja karhun välimatka jotenkin suuri, jotenka Draga vielä toivoi pääsevänsä pedon kynsistä, sillä hänen hevosensa oli nopeajuoksuinen ja juoksi entistä nopeammin kuoleman kauhussa. Mutta naaraskarhu juoksi uskomattoman nopeasti ja ketterästi kömpelöstä vartalostansa huolimatta.

Suurta vaaraa oli Dragalla jättiläisrungoista, joita hän sivuutti niin läheltä, että luuli tulevansa niitä vastaan heitetyksi ja muserretuksi. Vaadittiin todellakin suurta taitoa hevosen ohjaamiseen, kun tämä tuli liiaksi lähelle puiden runkoja tahi kallion särmää.

Toisessa kädessään piti hän jahtipuukkoa valmiina iskemään, toisessa piti hän ohjaksia ja ohjasi tottelevaista hevosta.

Kerta toisensa perästä kuuli hän naaraskarhun ulvonnan takanaan. Draga kuuli pedon raskaan hyppäyksen alla maan tärisevän, hän huomasi vaistomaisesti, vaikkei ympäri kääntynytkään, että välimatka hänen ja hänen peljättävän vihollisensa välillä yhä enemmän väheni, sillä hänen juoksijansa voimat vähenivät vähenemistään.

— Kiiruhda, huusi hän hevoselleen. — Sinä olet hukassa ja minäkin, jos karhu meidät saavuttaa. Voi, hän luuli hevosen sillä hetkellä ymmärtävän ihmisen puhetta, ja siltä näyttikin, sillä kasvaneilla voimilla juoksi hevonen eteenpäin, lensi kuin tuulen siivillä. Minne? — sitä ei Draga tietänyt. Hän ratsasti jonkummoisen aarniometsän läpi, pitkin suon reunaa ja metsäpuroa, ja hevonen juoksi jokaisen esteen ylitse. Tuossa jo sitte avautui hänen eteensä hauta, enemmän kuin kaksi metriä leveä.

— Ylitse! huusi Draga hevoselleen ja kannusti sitä. Jalo eläin nousi takajaloilleen — sekunnin se häälyi kuin ilmassa. — Dragasta tuntui, kuin jos maa olisi hänen jalkainsa alla vaipunut, mutta kohta sen jälkeen koskettivat hevosen kaviot taas pehmeätä maata haudan toisella puolella, ja yhä rajummin mentiin eteenpäin, sillä naaraskarhukin oli uskaltanut ottaa saman vaarallisen hyppäyksen ja juoksi sitte hevosen perässä, jonka koko ruumis vapisi.

Eikö sitte tuo hirmuinen jahti ollenkaan loppuisi?

Eikö sitte Dragalla ollut mitään mahdollisuutta pelastua?

Hevonen eksyi yhä kauvemmaksi jylhään metsään. Siellä ei näkynyt tietä, ei mitään polkua, ei mitään taloa. Tuskinpa auringonsäteet saattoivat tunkeutua jättiläispuiden oksien läpi. — Nyt — Draga kääntyi ympäri ja huomasi kauhukseen, että karhu enää oli hänestä vaan kahdenkymmenen askeleen päässä.

Hevosen voimat olivat tyhjentyneet, karhun sitä vastoin näyttivät vahvistuneen, sitä myöten kuin se näytti tulevan uhriansa lähemmäksi.

— Mikä hirmuinen kuolema kuningattarelle! ajatteli Draga. — Ja kaikki — kaikki minut hylkäävät! — Nuo kurjat pelkurit, ei kukaan niistä ole minua seurannut! Eivät edes merkkiä anna minulle jahtitorvella!

— Armelias Jumala, nyt minun täytyy kuolla! Peljättävä väristys oli vähällä heittää Dragan satulasta. Samassa vaipui hevonen polvilleen, se oli kaatunut hypätessään jonkun esteen ylitse ja makasi nyt maassa vaistomaisesti nytkähdellen.

Kaikeksi onneksi oli Draga pysytellyt satulassa, ja tottunut ratsastaja kun oli, tempasi hän heti jalkansa jalustimista irti, hyppäsi hevosen seljästä ja asettui maahan.

Hän ei paennut, sillä hän tiesi, ettei pakomatka jalkaisin ollenkaan onnistuisi. Sen sijaan hän asettui mikäli mahdollista hevosen suojaan, veti esiin jahtipuukkonsa ja odotti pedon hyökkäystä. Nyt hänellä oli enää vain yksi ainoa pelastumisen mahdollisuus, syöstä puukko karhun sydämeen. Jos hän siihen kykenisi, olisi hän ehkä pelastunut! Jos taas tuo isku ei onnistuisi, silloin olisi hän ehdottomasti hukassa.

Karhu pysähtyi ainoastaan viiden askeleen päähän Dragasta, hevonen ainoastaan oli välissä, ja tuo onneton eläin oli siinä liikkumattomana kuin kuolemaan tuomittu.

Karhun veriset silmät näyttivät kauhistuttavilta, samoin avonainen kita, josta riippui läähättävä kieli, ja vastenmielinen hengitys huurusi kidasta.

Dragan kauniit, kalpeat piirteet olivat kovasti jännitetyt. Niissä ei silloin näkynyt vähääkään pelkoa, vaan päin vastoin rajua päättäväisyyttä.

Karhu tuijotti minuutin ajan uhriansa kamala hehku silmissään. Sitte päästi se rajun ulvonnan ja hyökkäsi Dragan päälle.

Mutta kuningatar heittäytyi niin ketterästi sivulle, että karhu töytäsi hänen ohitsensa lyöden hänet maahan kömpelöllä ruumiillaan.

Nyt oli tullut hetki, jota hänen täytyi käyttää hyväkseen.

Karhu makasi sivulla. Draga näki heti, missä pedon sydämen täytyi olla.

- Sinä tai minä! kuului kuningattaren huulilta ja sitte työnsi hän koko voimallaan.

Mutta Draga ei tällä kertaa saavuttanut tarkoitustaan. Hän menetti pelin.

Hänen sapelinsa ei tunkeutunut karhun sydämeen, sillä käpälällään löi se aseen hänen kädestään.

Siinä pedon kynnet haavoittivat Dragan kättä, ja viimeinen, minkä tämä näki, oli joukko suuria, punaisia veripisaroita, jotka haavoittuneesta kädestä putosivat maahan.

Sitte musteni kaikki Dragan silmissä. Hän vaipui maahan, eikä tiennyt edes, oliko se hänen heikkoutensa, joka veti häntä alaspäin, vai oliko karhu muodottomalla ruumiillaan saanut hänet kumoon.

Mutta hän tiesi nyt hyvin hyvästi, että hän makasi maassa ja että karhu seisoi kumartuneena hänen ylitsensä.

Draga näki kuinka karhun oikea käpälä kohosi ylös, sitte äkkiä laskeutuakseen alas hänen rinnalleen.

Välähdys, paukaus, ja —

Karhu päästi kumean mörinän. Seuraavassa silmänräpäyksessä horjui se kuin juopunut.

Sitte taas laukaus, taas luoti suhisi karhun rintaan ja Dragan voittaja vaipui maahan sivulle ja kiemurteli siinä kuolontuskissa.

Draga hyppäsi ylös, mutta vaipui taas kohta maahan, sillä nyt, kun kuoleman vaara oli ohi, kun hirvittävä mielenliikutus näytti nousseen yli rajojen, nyt pettivät voimat ja toisen kerran makasi hän karhun vieressä maassa.

Kun Draga avasi silmänsä, tunsi hän pehmeän käden koskettavan otsaansa.

Hän näki kauniit pojan kasvot kumartuvan puoleensa ja kaksi tummaa silmää, jotka olivat erittäin hellästi ja säälivästi häneen kiinnitetyt.

- Oletko nyt herännyt horroksestasi, kaunis rouva? kuuli hän soinnukkaan pojan äänen kysyvän. — Minä olin niin levoton, kun luulin tulleeni liian myöhään. Mutta, Jumalan kiitos, se veri, jonka näen sinun vaatteillasi, tulee vaan tuosta haavasta sinun kädessäsi, ja se ei paljoa merkitse.

Äiti sen kyllä pian sitoo. Tule minun kanssani hänen luoksensa.

Draga nousi hitaasti istualleen ja katseli ympärilleen. Hänen täytyi palauttaa muistoonsa kaikki viimeisten tuntien tapahtumat, voidakseen päästä selville siitä, ettei kaikki, mitä hän näki ympärillään, ollut vaan unta.

Mutta ei, hän näki kuolleen karhun vieressään.

Hän näki hevosensa hyvin säilyneenä seisovan lähellä erästä puuta ja syövän. Hän näki myöskin pojan, joka oli polvillaan hänen vieressään.

Mutta missä oli sitte hänen pelastajansa, missä oli metsästäjä, joka oli ampunut ratkaisevat laukaukset, jotka olivat lopettaneet hirmuisen taistelun hänen ja karhun välillä?

- Sano minulle, rakas lapseni, sanoi Draga pojalle. — Kuka oli sinun seurassasi, kun tulit tänne?

- Minulla ei ole koskaan ketään seurassani, kun kuljen metsän läpi.

— Tulitko sitte yksin tänne?

- Tietysti, aivan yksin, vastasi poika, nauroi ja näytti kaksi komeata hammasriviä.

- Mutta jonkun on täytynyt ampua kaksi laukausta karhuun ja oikeita mestarilaukauksia. Minä luulen, että toinen kävi päähän, toinen sydämeen.

Kuka se metsästäjä oli, lapseni?

Ylpeän ilon kirkas puna levisi pojan poskille.

- Metsästäjä olin minä, vastasi hän. — Minä sen karhun kaadoin.

Oh, ei tämä ollut ensimäinen, jonka minä ammuin, sen saatte uskoa. Muuten ei siitä kannata puhua, eikä se paljoa merkitse sille, joka aina kävelee metsässä ampumassa.

Dragan hämmästys tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Koko pojan esiintyminen ja olento, hänen puhetapansa, kaikki, mikä hänessä oli ylhäistä ja ylpeää samoinkuin koko hänen ulkomuotonsa teki syvän vaikutuksen häneen.

Hänen nuori pelastajansa oli nuorukaisijän kynnyksellä ja saattoi olla noin neljäntoista ikäinen.

Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen.

Hän kantoi mustakiharaisen päänsä ylpeästi ja itsetietoisesti, kasvot olivat hienot ja osoittivat kukoistavaa terveyttä.

Lisäksi tuli vielä se, että pojalla oli omituinen puku. Hänen lakkinsa ja housunsa, jotka ulottuivat vaan polviin asti, olivat säämyskänahasta. Takin yläreunassa näkyi valkoinen paidankaulus, joka nähtävästi oli kototekoista pellavakangasta.

Jalat olivat polvesta lähtien paljaat, joten ruskeat sääret tulivat näkyviin. Jaloissa oli matalat kengät keltaisesta nahasta.

- Tule nyt! huusi poika kuningattarelle. Tästä on vaan muutamia askelia äidin luo. Oi, kuinka hän tulee iloiseksi, kun kerron hänelle, että olen pelastanut sinun elämäsi! Sillä niin se on, kaunis rouva, että minä todellakin olen pelastanut sinut.

- Niin, sen olet sinä tehnyt, ystäväni, huudahti kuningatar. — Ja sinä saat siitä kuninkaallisen palkinnon. Tiedätkö, kuka minä olen?

- Kuka sinä olet? Ei, kuinka minä sen tietäisin, enhän minä koskaan tapaa muita ihmisiä! Mutta minä olen kuullut, että Serbian kuningas, nimittäin nykyinen kuningas, on täällä metsässä, ja voin melkein lyödä vetoa, että sinä olet jonkun metsästäjän vaimo, tai ehkä olet kerrassaan joku hovinainen.

— Niin, ehkä kerrassaan joku hovinainen! Se on oikein arvattu, sanoi kuningatar iloisesti ja nousi ylös. — Niin, tule kanssani äitisi luo. Mutta hevonen täytyy meidän ottaa mukaamme.

- Sitä kuletan minä ohjaksista, vastasi poika. — Oi, kuinka kaunis eläin! Juuri sellaisen hevosen tahtoisin itselleni. Olen niin usein pyytänyt äitiä ostamaan minulle hevosen, jatkoi hän sitte poikamaisesti laverrellen, mutta hän katsoo, että se on liian kallis minulle.

Äiti on köyhä, näetkös. Ja ajattele, hän ei kuitenkaan tahdo, että lähtisin maailmaan rahoja ansaitsemaan! Oi, jos minä vaan saisin tahtoni läpi, niin ei kauan kuluisi, ennenkuin hänellä olisi rahaa niin paljon, ettei tietäisi, mitä niillä tekisi. Niin, minä kyllä osaisin ansaita rahoja!

Mutta — äiti on ehkä oikeassa, kun hän sanoo, että minun täytyy säästää voimiani. Äiti sanoo aina että kohtalo on pannut minun hartioilleni raskaan ja vaikean tehtävän tulevaisuudessa ja että minä kerran vielä tarvitsen sekä henkiset että ruumiilliset voimani.

— Soo! sanoi Draga ihmetellen. Ja minkä tehtävän on äitisi sitte määrännyt sinulle?

Poika katsoi häneen riemuiten suurilla, mustilla silmillään. Hänen notkea vartalonsa näytti kasvavan, ja hänen kasvoissaan ilmeni jotakin, jota voimme verrata vaan ylpeään, kuninkaalliseen aurinkoon, kun se tunkeutuu esiin pilvien lomasta. Sitte vastasi hän:

- Etkö tiedä sitä! No kuule sitte: Minusta tulee Serbian kuningas!

Kuningatar astui ällistyneenä pari askelta taapäin ja nojasi erästä puuta vasten syvään hengittäen. Hän otaksui, että pojan sanat olivat joko hänen lapsellisen mielikuvituksensa tuote, eli olivat ne ehkä hänellä semmoisena piintyneenä ajatuksena, joka tavallisesti päättyy täydelliseen hulluuteen.

Kuitenkin sattuivat nämä sanat suoraan hänen sydämeensä, sillä hän oli juuri viime päivinä usein ajatellut:

- Kuka on Serbian tuleva kuningas, jos en minä lahjoita Aleksanterille poikaa?

Ja nyt tapasi hän täällä keskellä metsää pojan, joka aivan kylmäverisesti, mutta samalla täydellisellä, vakuutuksella sanoi hänelle:

- Minä olen Serbian tuleva kuningas!

Draga pakoitti itsensä nauramaan, mutta se kuului väkinäiseltä.

- Oikein, poikani! huudahti hän vaivaloisesti. — Etpä todellakaan pane itsellesi pientä päämaalia! Sinä et tahdo olla vähempää kuin kuningas ja vieläpä kuningas tässä maassa, tässä kauniissa Serbiassa tahdot sinä hallita!

Mutta tiedätkö myös, että täytyy olla kuninkaaksi syntynyt? Ainoastaan se voi tulla täällä kuninkaaksi, joka on prinssiksi syntynyt.

- Minä olenkin prinssi, vastasi hänen nuori pelastajansa samalla varmuudella kuin ennenkin.

— Poika parka, sinä olet ehkä kerjäläisprinssi, kaunis metsän prinssi, mutta et sellainen prinssi, jonka päässä tulee kruunu olemaan.

- Minulla on jo kruunu, vaikk'et sinä sitä näe, huudahti poika. — Kysy vaan äidiltä, ja hän kyllä sanoo niinkuin asia on, että kaikki ihmiset, jotka joskus salaa tulevat luoksemme metsään, kutsuvat minua vaan teidän kuninkaalliseksi korkeudeksenne.

Kuningatar sävähti ja hänen päähänsä lensi ajatus:

- Kuinkahan lieneekään oikein tämän pojan laita, jonka tapaan täällä metsässä ja jota kaikki ihmiset kutsuvat kuninkaalliseksi korkeudeksi?

- Mikä on nimesi, poikani? kysyi hän innokkaasti, käheällä äänellä.

- Mikäkö on nimeni. Niin, sen saat sinä tietää, kun olet niin kaunis ja minä pidän sinusta. Muutoin on äitini kieltänyt minua mainitsemasta nimeäni, samoinkuin hän pitää minua erillään kaikista ihmisistä ja arvelee sen olevan parasta minulle, että ihmiset oppivat tuntemaan minut vasta sillä hetkellä, kun kruunu pannaan päähäni.

- Äitisi siis arvelee, että sellainen hetki on kerran tuleva, huudahti Draga, eikä voinut itsekään ymmärtää, miksi jääkylmä väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

- Äitini ei sitä vaan usko, vaan hän tietää sen. Minäkin sen tiedän ja moni muu. Nykyään on nimeni Milan Obrenovitsch, mutta kun olen saanut kruunun päähäni, kutsutaan minua kuningas Milaniksi.

Kuullessaan tämän pojan vastauksen, tuntui Dragasta, kuin kaatuisivat metsän jättiläispuut hänen päällensä ja musertaisivat hänet allensa. Hänestä tuntui paljon pahemmalta kuin silloin, kun naaraskarhu nosti käpälänsä lyödäkseen sen hänen rintaansa. Hänestä tuntui, kuin jääkylmä käsi olisi tarttunut hänen sydämensä ympäri.

Oliko se todellakin totta, mitä Serbiassa kuiskailtiin, että Milanilla oli paitse Aleksanteria vielä toinenkin poika, joka oli syntynyt hänelle laillisessa avioliitossa kauniin, ylhäisen naisen kanssa? Oliko tämän pojan nimi todellakin Milan? Elikö hän vielä? Seisooko hän nyt tuossa hänen edessään ruumiillisessa muodossa? Oliko se tämä poika, tämä kaunis, ylpeä poika, jota kuningattaren oli kiittäminen elämästään?

Niin, silloin ei hän todellakaan syyttä nimittänyt itseään Serbian tulevaksi kuninkaaksi.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Myrkytys.

- Mikä on sinun äitisi nimi? kysyi Draga kulkiessaan metsässä eteenpäin, poika taluttaen hevosta ohjaksista.

— Ada Kristic, vastasi poika.

Draga painoi molemmat kätensä sydäntänsä vastaan. Hän pusersi huulet vastakkain, jottei päästäisi huutoa. Nyt hän tiesi tarpeeksi. Hän tiesi kaikki. Liiankin usein oli hän tuosta naisesta kuullut puhuttavan.

Kauan aikaa, ennenkuin Milan oli Dragan vietellyt, oli hän maannut rouva Kristicin, sotaministerinsä rouvan jalkain juuressa.

Milanin tähden oli Ada hyljännyt puolisonsa. Sitte oli hän äkkiä hävinnyt eikä hänestä sitte kuultu koskaan sen enempää.

Silloin tällöin kuultiin kumminkin joskus juteltavan siitä, että kuningas yhä vielä rakasti Ada Kristiciä ja että hänellä hänen kanssaan oli poika, jota hän tuhat kertaa enemmän rakasti kuin heikkoa Aleksanteria.

Talo näkyi puitten lomitse. Siinä oli pieni jahtimestarin asunto, jahtilinna, jos niin tahtoo, se oli kivestä tehty, jonka vuoksi se olikin vuosisatoja välttänyt häiriöitä. Mutta nyt katosivat kivimuurit melkein murattiköynnösten alle. Koko talo osoitti hylkäämistä ja yksinäisyyttä. Ja että tämän talon asukkaat eivät ajatelleet saavansa vieraita, selvisi siitäkin, että he eivät edes olleet raivanneet tietä aarniometsän läpi, joka taloa ympäröitsi. Päinvastoin näyttivät viheriäiset villiruusupensaat talon ympärillä saavan kasvaa mielin määrin.

Mutta nuori Milan tarttui Dragan käteen ja veti hänet perässään. Hän tunsi aukon, joka oli pensaikossa niin leveä, että he hevosineen juuri saattoivat tunkeutua läpi.

— Mamma, mamma! huusi nuorukainen. — Minulla on vieras mukanani.

Tuskin oli hän tämän lausunut, kun ovi avautui ja olento astui siitä ulos, jonka näkeminen pani Dragan sydämen pamppailemaan. Kuinka paljon ylhäistä kauneutta, arvokkaisuutta ja syvää, itseänsä uhrautuvaa surua ilmeni tässä olennossa!

Aivan mustiin puettuna seisoi Ada Kristic siinä kehyksessä, jonka rakennus muodosti. Vielä oli hänen tukkansa kiiltävän musta, mutta se oli sileäksi kammattu, jakaus keskellä. Ainoastaan ohimojen kohdalla näkyi harmaantunut kihara kiiltävässä, mustassa tukassa.

Kasvot eivät vielä olleet saaneet yhtään ainoata ryppyä tahi vakoa. Ainoastaan silmien ympärillä liehui harmaa huntu, joka teki ihmeelliset mustat silmät entistä kauniimmiksi.

Tällä kertaa Adan silmissä kuvastui mitä suurin hämmästys. Ilmeisellä epäluulolla katsoi hän Dragaan, jonka käsi vielä lepäsi Milanin kädessä.

- Milan, kuka sinulla on mukanasi? lausui Ada Kristic nuhtelevalla äänellä.

— Kaunis nainen, jonka hengen olen pelastanut, vastasi Milan ujostelematta. — Tuolla metsässä, missä suuret tammet seisovat, tiedäthän, makasi suuri karhu, jonka ammuin samassa hetkessä kuin se yritti tämän naisen repiä kappaleiksi.

- Elä nyt suutu minuun, äiti, siitä mitä olen tehnyt! Hän oli nyt irroittanut kätensä ja juossut äitinsä luokse, jonka sulki syliinsä.

Vapisevin käsin painoi Ada Kristic nuoren poikansa pään rintaansa vastaan.

Draga oli sillä välin tullut lähemmäksi. Hän tervehti Adaa hymyilyllä, jonka tuli ilmaista mitä suurinta ystävyyttä.

— Jaa, arvoisa rouva, sanoi Draga, — minä olen teidän pojallenne äärettömän kiitollinen. Ilman hänen tuloansa olisin nyt tuolla metsässä kuolleena, pedon raatelemana.

Käteeni sain karhun kanssa taistellessa mitättömän haavan, mutta tuon tähden en päättänyt seurata poikaanne, vaan toivossa saada lausua ihailuni tuosta uljaasta pojasta, jonka te täällä metsän yksinäisyydessä olette kasvattanut.

— Elkää puhuko niin kovalla äänellä, sanoi Ada huolestuneena, hän ei ole tottunut ylistyksiin, joita hänen ei tule koskaan kuulla.

Mutta tulkaa nyt sisään, rouva, niin sidon teidän haavanne, jos sallitte, ja levätkää meillä, mutta sitte lähtekää taas mitä pikemmin. Tätä pyydän, en suinkaan vieraanvaraisuuden puutteessa, vaan teidän oman etunne kannalta, rouva. Ei ole hyvä kauan viipyä minun talossani. Ne, jotka täällä käyvät, voivat eräällä taholla joutua epäluulon alaisiksi.

— Todellakin, hyvä rouva? huudahti Draga, seuratessaan Adaa ja tämän poikaa saliin. — Olisikohan semmoisia ihmisiä, jotka teille eivät edes soisi tätä yksinkertaista kotia?

- Oi ei, niin kateellisia ihmisiä ei toki ole. Ada Kristic ei vastannut näihin sanoihin. Hän avasi pienen seinäkaapin ja otti sieltä esille useita eri pulloja ja liinannöyhtyä, jolla sitoi haavan.

— Tekeekö haava kipeätä? kysyi Ada.

— Ei, hyvä rouva, teidän ystävälliset kätenne ovat nyt kokonaan poistaneet tuskan. Sitte rouva Kristic otti esille pullon jonka avasi, ja maljan ja asetti ne Dragan eteen.

Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että malja oli kultainen ja että kuninkaallinen vaakuna sitä koristi. Taaskin tunsi Draga sisuksensa kuohuvan ja hänen täytyi sulkea silmänsä, jottei osottaisi, millä silmäyksellä hän katseli sitä naista, joka kuninkaanpojan oli synnyttänyt.

— Juokaa, hyvä rouva! sanoi rouva Kristic, täyttäin maljan punaviinillä. — Jospa tämä viini teille maistuisi ja antaisi voimaa — sitä toivon sydämeni pohjasta.

Draga tarttui maljaan ja oli juuri viemäisillään sen huulilleen, kun huomasi Milanin, joka huoneen nurkassa seisoi, puhdistaen kivääriänsä.

Tämän pojan nähdessään heräsi Dragassa hirveä ajatus.

Ei, tuon äidin ei tule olla yhtä onnellinen kuin nyt juuri siksi, että hän on äiti.

Nopea päätös — kauhea päätös ja Dragalta ei puuttunut välikappaletta aikeensa toteuttamiseen. Hänellä oli se aina mukanansa, sillä ilman sitä ei hän koskaan lähtenyt linnasta.

— Hyvä rouva, sanoi Draga, ja hänen äänensä kaikui lempeältä ja melkeinpä ystävälliseltä. — Minä kiitän teitä hyvyytenne osoituksesta. Ette suinkaan pane pahaksenne, jos pyydän teiltä vielä yhtä asiata?

— En, päinvastoin! Minä mielelläni täytän teidän toivomuksenne, jos vaan voin, vastasi kuningas Milanin puoliso, sillä hän se oli koskapahan Milan Nataliasta erottuaan oli mennyt morganatiseen, s.o. salaiseen avioliitoon hänen kanssansa, joka sanotaan tapahtuneen Lontoossa.

— Tämä viini tosin on ihanasti tuoksuvaa, sanoi Draga, — mutta kun nyt olen vielä peljästyksissä, en uskalla viiniä juoda, se nousisi päähän. Mutta vastalypsetty maito maistuisi minusta erinomaiselta.

— Minulla ei tosin nyt ole sellaista maitoa, sanoi Ada, mutta voinhan mennä lehmää lypsämään.

— Oi, kovasti mieltäni pahoittaa, että minun tähteni kärsitte noin paljon vaivaa. Parempi on, että poistun ja kuljen metsän läpi pieneen huvilaan, missä asun.

— Oletteko ehkä joku kuningattaren hovinainen? kysyi rouva Kristic. — Olen kuullut, että kuningas Aleksanteri nyt hovineen oleskelee Tapschidermetsässä.

— Ei, niin onnellinen en todellakaan ole, että olisin kuningattaren hovinainen, vastasi Draga äkkiä. — Minä olen jahtiin komennetun metsämiehen vaimo, ja sattumalta sai mieheni luvan ottaa minut mukaansa. Valitettavasti vaan olin vähällä saada huvin hengelläni maksaa. Naaraskarhu minua vainosi, ja varmasti olisin joutunut sen saaliiksi, ellei teidän poikanne rohkeudellansa olisi minua pelastanut.

— Poikani, reipas poikani! huudahti rouva Kristic syvästi liikutettuna. — Mikä kaunis ajatus, että jo nuorena olet pelastanut ihmishengen.

Kumminkin, sanoi hän, jälleen kääntyen Dragan puoleen, — koska te olette ottanut osaa hovijahtiin, niin on teillä myöskin ollut tilaisuutta nähdä kuningatarta läheltä. Onko totta, että hän on niin kaunis kuin kerrotaan?

— Kaunis? vastasi Draga. — Jaa, niin ihmiset sanovat. — Mutta yhtä varmaa on, että Draga on hyvin vallanhimoinen. — Sinä suuri Jumala, onko siinä ihmettelemistä? Jonka kohtalo kansan syvistä riveistä on kohottanut noin korkealle, kuinka olisi mahdollista, että se ei onnestansa hurmaantuisi? — Väitetään myöskin, että kuningatar olisi hyvin kunnianhimoinen. — Ettekö ole kuullut siitä puhuttavan?

— Yksinäisyydessäni en saa semmoista kuulla, hyvä rouva, vastasi Ada. — Mutta olkoon kuinka hyvänsä, kuningas kumminkin rakastaa puolisotaan ja tuntee itsensä onnelliseksi, ja silloin ei kenelläkään serbialaisella ole oikeutta häntä moittia tahi olla vihamielinen kuningattarelle siitä, ettei hän kehdossaan kuningattareksi syntynyt.

Tämän sanottuaan kiiruhti Ada ovelle ja huusi sieltä pojalleen:

— Pidä nyt, poikaseni, rouvalle seuraa niin hyvin kuin kykenet. — Vasta neljännestunnin kuluttua olen lypsämisen lopettanut. Suonette kai anteeksi, että jätän teidät yksin?

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Draga jäi yksin Milanin kanssa.

Koko ajan kuin Draga oli äidin kanssa puhellut, oli poika kirkas hohde silmissään, edellistä katsellut. Viehättävä metsästäjänainen veti häntä vastustamattomasti puoleensa.